Arkiaskareissa Kap Hornilla

Aamulla tuntui huolestuttavasti silta, etta edellispaivan kaameus toistuu. Aallokko oli taas vihamielisen kovaa - minun mielestani - vaikka joku oikea merimies olisi ehka pitanyt sita normaalina laineiden liplatuksena nailla main. Olimme nimittain Kap Hornilla.

Laivan keinunta rauhoittui kun paasimme tahan. Jaimme paikoillemme lahes kahdeksi tunniksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ikuistaa kayntinsa tassa kuuluisassa paikassa. Nahtavyys itse ei ollut kummoinenkaan, kuten voitte nahda.

Kun katsoo oikein, oikein tarkkaan, kuvan keskella olevan matalamman kallion paalla nakyy rakennus. Siella on majakka ja majakanvartijan talo, jossa han perheineen asuu. Kap Hornin majakanvartijan tyo lienee kohtalaisen yksinaista puuhaa.

425 metria korkea kallio, josta Kap Horn on saanut nimensa, nakyy takana oikealla. Paikka sijaitsee 146 kilometria etelaan eilisesta satamastamme, Ushuaiasta.

Kap Hornin kiertaminen on ollut kunnia-asia merenkulkijoille. Suomalaisia, Kap Hornin kiertaneita naisia ei taida olla kovin montaa, mutta vaikka nyt olenkin yksi heista, en tunne tehneeni mitaan erityista merimiestekoa. Tallaisen kolossin kyydissa tamakin temppu onnistui suht helposti.

Toista on ollut entisajan merenkulkijoilla. Ties kuinka monta hylkya ja merimiehen hautaa allamme parhaillaankin on? Kun katsoo naita vesia lahelta voi vain hamarasti kuvitella, mita taalla purjehtiminen on joskus ollut. Paikan tekee erityisen vaaralliseksi nopeasti vaihtuvat ja oikulliset olosuhteet, petolliset kivikot seka jaavuoret, joihin voi tormata.

Suomen Joutsen purjehti taalla 1936. Se teki silloin matkan, joka suuntautui moniin samoihin satamiin, joissa mekin kaymme. Joutsen ankkuroitui muun muassa Callaoon Perussa, Valparaisoon Chilessa ja Rio de Janeiroon Brasiliassa. Laivalla oli mukanaan Suomen Vientiyhdistyksen teollisuustuotteiden vientinayttely.

Suomen Purjelaivasaation kuunari Helena teki matkan Suomen Joutsenen jaljilla 2006.

Ensimmainen suomalainen, jonka tiedetaan kayneen taalla, oli turkulainen Herman Sporing. Han naki Kap Hornin 26.1.1769. Englantilaisen tutkimusalus Endeavourin mukana assistenttina ja piirtajana olleelle Sporingille matka oli samalla viimeinen: han kuoli sen aikana.

Kaikki kuvasivat innokkaasti kivikasaa, vaikka kuvausolot olivat huonot. Pian kuvassa nakyvan hetken jalkeen tuuli yltyi ja kansille ei enaa paastetty ketaan.

Olemme nyt lopullisesti jattaneet Tyynen Valtameren ja siirtyneet Atlantille. Samalla veden vari on vaihtunut sinisesta ja vihreasta harmaaksi. Edessamme on parin paivan matka Montevideoon.

Laivan kasino on ollut suljettuna nyt, kun olemme Argentiinan aluevesilla. Paikallinen lainsaadanto ei salli tallaista uivaa uhkapelipaikkaa. Ehka juuri sen takia emme poikkea muihin Argentiinan satamiinkaan, kasino on laivalle tarkea tulolahde.

Seuraavaksi tama kaphoornari ottaa esiin meksikolaisen silitysrautansa ja ryhtyy silittamaan. Sovimme eilen Rainen kanssa, etta menemme illalla matkustajapuolelle syomaan. Olin vahan laittautunut sita varten ja pukenut paalleni vastapestyt ja -silitetyt housut. Juuri kun olin pohtimassa, laittautuisinko oikein viimeisen paalle ja pistaisin vahan ripsivaria, Raine soitti ja kertoi, etta joutuu jaamaan ylitoihin. Jatin ripsivarit laittamatta, mutta menin kuitenkin Windjammer-ravintolaan. Tiputin puhtaille housuilleni pari ranskanperunaa ja sain niihin ison rasvalaikan. Ei muuta kuin pyykkaamaan uudestaan. Ja nyt siis silittamaan.

Ehka mina voisin olla ainoa suomalainen nainen, joka on silittanyt Kap Hornilla?

Mainio paikka vankilalle

Argentiinan Tulimaassa sijaitseva Ushuaia on maailman etelaisin kaupunki. On siita huolimatta, etta etelaisimman kaupungin arvonimi on vuonna 1998 myonnetty tatakin etelampana olevalle Puerto Williamsille. Siella ei kuitenkaan asu kuin noin 2000 ihmista, kun taas Ushuaiassa asuu noin 56 000.

Tama paikka maailman laidalla on aikaisemmin ollut rangaistussiirtola. Sellaiseksi se on sopinut erinomaisesti, silla on vaikea keksia, miksi joku haluaisi asua taalla vapaaehtoisesti, kun lampimampia ja vilkkaampia paikkoja on kosolti tarjolla. Vuoden keskilampotila taalla on +5,7 astetta. Etelamantereelle suuntaavat tutkimusalukset lahtevat taalta.

Rangaistussiirtolasta on nykyaan tehty museo ja turismi nayttaa olevan Ushuaialle tarkea elinkeino. Pieneksi kaupungiksi siella on paljon ravintoloita, kahviloita ja matkamuistomyymaloita. Sijaitseepa kaupungissa myos maailman etelaisin irlantilainen pubi.
Me tietysti kavimme siella.

Oli onni, etta paasimme lahtemaan jo yhdeksan jalkeen aamulla. Pian sen jalkeen oli tullut maarays, jonka mukaan henkilokunta ei saa poistua laivasta. Syyna oli se, etta laiva ei voinut kiinnittya rantaan ja matkustajat jouduttiin kuljettamaan pienilla veneilla maihin. Laiva on nyt melkein taynna matkustajia ja kun miehistoa on toistatuhatta on pikkuveneissa tungosta. Maksavat asiakkaat ovat tietysti etusijalla.

Koko henkilokunta ei tietenkaan olisi ollut laivaa jattamassa. Maihin voi menna, jos tyot sen sallivat ja taalla on paljon toita, joita pitaa hoitaa satama-aikana. Tanaan olemme lisaksi tavallista lyhyemman ajan satamassa, kaikkien pitaa olla laivassa taas 16.30.

Olimme maissa pari tuntia. Kavimme matkamuistokaupoissa, mutta emme taaskaan ostaneet mitaan. Chileen verrattuna hinnat olivat taalla korkeat. Luulen, etta se johtuu sijainnista, tavaroihin oli pistetty vahan etelaisimman lisaa. Kunhan on eniten jotain koko maailmassa, voi hinnoitella itsensa sen mukaan.

Matkamuistomyymaloiden lisaksi kaupungissa oli paljon muitakin kauppoja, mutta ne olivat nain sunnuntaina kiinni. Edes noin kolmentuhannen turistin yhtaaikainen saapuminen kaupunkiin ei nakojaan innostanut paikallisia yrittajia sunnuntaitoihin.

On hassua, etta mita etelammaksi olemme tulleet, sita vahemman eksoottiselta kaikki nayttaa. Maisema on taalla hyvin paljon samanlaista kuin pohjoisessa ja jopa ihmiset nayttavat tutummilta. Tamakin pieni Ushuaia voisi olla norjalainen kalastajakyla.

Suomalaisilla on taalla vakituisemminkin jalansijaa. Kaikkitietava Wikipedia kertoi, etta Suomen Ilmatieteen laitos tekee taalla Argentiinan vastaavan laitoksen kanssa ylailmakehan mittauksia.

Turisteille mainostetaan alueella asuvia pingviineja ja merileijonia. Me emme ole nahneet kumpiakaan. Emme myoskaan valaita, vaikka niitakin tassa matkan varrella olisi saattanut olla. Koiria sen sijaan olemme nahneet joka paikassa. Taallakin niita kuljeksi kaikessa rauhassa kaupungilla. Kaikki eivat olleet kulkukoiria, useimmat olivat selvasti jonkun omia ja jonkun seurassa. Seurasin, miten muuan takkuturkkinen kaveri nuuhki kadulla olevaa leivanpalaa ja jatti sen syomatta. Meidan Nonnamme ei jata mitaan syomatta, mihin se suinkin ylettyy ja siksi tallainen ylenkatse tuntui perin kummalliselta. Se kuitenkin selittyi, kun huomasin, etta kyseinen koirayksilo oli majoittunut konditoriakahvilan eteen. Silla oli varaa olla nirso.

Maailman laidalla

Eilinen, kamala merenkaynti helpotti illalla kuuden maissa, kun paasimme avomerelta Beaglensalmeen.

Paatin heti aamulla, etta nyt on aika reipastua ja niinpa lahdin aamiaiselle, vaikka en ollutkaan ihan varma, pysyyko se sisapuolella. Kylla pysyi ja niinpa reipastelin lisaa: puin ulkovaatteet ja menin neloskannelle kavelemaan. Kiersin laivan noin kymmenen kertaa, minka jalkeen tunsin olevani hengissa taas.

Beaglensalmi yhdistaa Tyynen Valtameren ja Atlantin. 240 kilometria pitka salmi on saanut nimensa sita kartoittaneesta laivasta HMS Beagle, jonka kuuluisin matkustaja oli Charles Darwin. Salmen  rannat kuuluvat Chilelle ja Argentiinalle. Alamme olla vakinaisesti asutun maailman etelaisimmassa karjessa, tasta etelampana on pian vain Etelamanner.

Saa on tanaan sumuinen, valilla sateinenkin. Lampotila on noin kymmenen astetta. Juuri nyt ulkona nayttaisi aurinko pilkistavan, mutta kun olin kameran kanssa asken kannella, naytti talta.

Maisema on laivan menosuuntaan nahden oikealta eli etelaan. Beaglensalmi on kapeimmillaan vain viisi kilometria levea, joten maisemien ihailuun on teoriassa hyvat mahdollisuudet.

Kannella on paljon muitakin ihmisia kameroineen. Viereeni tuli muuan herra, joka kertoi ihmettelevansa, miten tallaisia paikkoja on joskus pystytty tutkimaan. Miten ne, jotka ovat tulleet tanne ensimmaisina, ovat kyenneet kulkemaan taalla. Sattumoisin olin juuri itse pohtinut samaa, minka sanoinkin hanelle.

- Ja sekin on ihmeellista, etta jo kauan sitten on ollut olemassa aika hyvia karttoja, lisasin.
- Ei ole, han vastasi.
- Onhan, mina kinasin. Ei toki aivan tarkkoja, mutta jo satoja vuosia sitten on ollut maailmankarttoja.
- Ei ole, han sanoi. Karttoja on voitu tehda vasta sitten, kun on ollut satelliitteja.

Mina en sanonut siihen enaa mitaan. Luulen, etta me emme oikein ymmartaneet toisiamme.

Eilen olimme myohassa aikataulusta monta tuntia. Odotimme viime satamassa polttoainetaydennysta, jota ei vain kuulunut sovittuun aikaan. Lahtoa myohastytti osaltaan myos yksi kadoksissa ollut henkilokunnan jasen. Han ehti mukaan niin viime tingassa, etta viisikin minuuttia viela ja laiva olisi jo irrottanut koytensa.

Taalla on syyta pitaa huoli kellosta, myohastyneita ei todellakaan odoteta loputtomiin. Jos ihmiset eivat tule laivaan ajoissa, laiva lahtee, myohastyjien passit jatetaan maihin ja nama saavat tulla perassa miten parhaaksi katsovat, yleensa lentokoneella. Aika tylya, mutta ymmarrettavaa.

Nyt olemme kirineet aikataulua kiinni niin paljon, etta meidan pitaisi olla huomenna ajoissa seuraavassa satamassa. Se on Ushuaia Argentiinan etelakarjessa.

Merisairaat kasvot

Ovat tanaan minun. Ja varmasti monen muunkin taalla.

Meidan piti olla jo aamukymmenelta Chilen vuonoissa. Kello on nyt vahan yli kolme, eika maata nay viela missaan. Olemme myohassa, silla laivan on pitanyt hidastaa vauhtiaan kovan merenkaynnin takia.

Olo on koko ajan kuin huvipuiston kahvikuppikarusellissa.

Jo aamulla minulla oli vahan epavarma olo ja sen takia en viitsinyt kiiveta 11. kannelle aamiaiselle. Menin viidennen kannen promenadikahvilaan juomaan kahvia ja soin pari siivua pullaa. Sitten palasin hyttiin, kellahdin sohvalle ja makasin siina tahan asti. Raine kavi yhdentoista jalkeen katsomassa, lahdenko syomaan, mutta mitaan sellaista en voi edes ajatella kovin tarkkaan. En halua ajatella.

Taman paivan maisema on siis tallainen.

Tassa on minun kotini nama 2,5 kuukautta. Olohuoneen vasemmalla puolella, seinan takana on makuuhuone, eteinen ja vessa ovat niinikaan vasemmalla. Poydalla oleva Suomen lippu kertoo, etta laivasa on nyt suomalainen sahkopaallikko. Sitten, kun me lahdemme ja toinen sahkopaallikko tulee, poytaan vaihdetaan Norjan lippu.

Hytti on toisella kannella. Se on erinomaisen hyva, silla tuolla ylhaalla keinuttaa paljon pahemmin. Meillakin tavarat seilaavat edestakaisin laatikoissa juuri nyt.

Mutta nyt alkaa sohva kutsua taas.

Huomiseen.

Ostoksista ja maksamisesta

Valparaiso on jaanyt jo kauas taakse, mutta tassa viela kuva sielta. Vahan ennen lahtoamme vanhankauungin takaa, vuoren rinteelta alkoi nousta savua. Kohta taman kuvan ottamisen jalkeen nakyi jo liekkejakin, laivalle tosin siina vaiheessa jo huonosti. Jonkun onnettoman koti paloi.

Tulipalot ovat varmaan aika yleisia taalla, missa maasto on hirvean kuivaa. Eilen aamulla naimme tulipalosta nousevan savupatsaan Valparaison uudemmasta kaupunginosasta ja sitten, kun laiva oli tasta kuvanottokohdasta edennyt taas jonkun matkaa, nain viela kerran tulipalon kauempana, jo harvemmin asutulla vuorenrinteella. 

Laivalla pidettiin pelastusharjoitukset kohta lahdon jalkeen, kuten eilen kerroinkin. Menin kiltisti omalle pelastautumisasemalleni enka olisi muuta voinutkaan, silla minua olisi varmaan tultu hakemaan tai kuulutettu tai jotain, jos en olisi mennyt. Matkalla D21 asemapaikkaani kuulin, miten muuan rouva tivasi henkilokunnalta, miksi hanen on mentava, kun han on jo kerran ollut. Tannehan jai viela osa Los Angelesista mukaan tulleista matkustajista.

Suurin osa matkustajista on nyt kuitenkin uutta vakea ja laivan ilme on selvasti nuorentunut. Mukana on nyt myos muutamia lapsiperheita ja tyoikaisia ihmisia, kun ensimmainen matka tehtiin melkein elakelaisjoukossa. Matkustajien paakieli vaikuttaa nyt olevan espanja.

Taman paivan olemme merella. Huomennakaan emme paase maihin, mutta olemme Chilen vuonoissa, joissa pitaisi nakya hienoja maisemia. Taytyy laittaa lamminta paalle ja menna kannelle kameran kanssa. Ilma on tosiaan vahan kolea ja kannella tuulee lujaa.

Meripaivina matkustajat huvittavat itseaan paitsi laivan tarjoamalla ohjelmalla, kuljeksimalla promenadilla ja tekemalla ostoksia. Tallaisina paivina on aina joku erikoistarjous, milloin kelloista, milloin huiveista ja teepaidoista tai vaikka koruista, kuten tanaan. Tarjoustuotteet nostetaan kavelykadulle, missa niita voi helposti ohimennen tarkastella. Ja kylla tarkastellaan, minakin olen jo monta kertaa tarkastellut kaikki rintaneulat ja rannekellot vaikka en edes aio ostaa. Ainakaan viela.

Tassa promenadilla on vasemmalta lukien ensin viinakauppa, sitten laivayhtion logolla varustettuja tuotteita kuten pyyhkeita, avaimenperia, huppareita jne. myyva kauppa ja sen jalkeen Fashion Boutique, jossa on pieni valikoima naisten ja miesten hellevaatteita, pukukoruja, aurinkolaseja, laukkuja ja huiveja. Oikealla puolella on kosmetiikkamyymala seka koruliike, jossa myydaan vahan kalliimpia koruja ja kelloja. Siina kaupat. Herroille on lisaksi smokkivuokraamo, jos sattui oma smokki jaamaan kotiin ja on formal-ilta eli pitaa pistaa parempaa ylle kun mennaan illalla syomaan.

Rahaa taalla ei kayteta, ostokset maksetaan surullisenkuuluisalla risteilykortilla, joka on siis paitsi kulkulupa myos maksuvaline. Ostokset veloitetaan asiakkaan luottokortilta. Rahaa pitaa kasitella vain silloin, kun antaa tarjoilijalle tai hyttisiivoojalle juomarahaa. Sita ei tarjoilijoille kuitenkaan anneta kuin niissa ravintoloissa, joissa asiakkaat maksavat erikseen ruoasta, ei siis niissa, joissa tarjottava ruoka kuuluu risteilyhintaan.

Tanaan on formal-ilta. Kapteeni pitaa tervetuliaistilaisuuden promenadilla ja isannoi sitten gaalaillallista paaravintolassa. Meilla kahdella, Rainella ja minulla, taitaa kuitenkin olla ihan tavallinen casual-ilta taalla hytissa. Kaymme messissa syomassa, katsomme vahan aikaa televisiota ja menemme aikaisin nukkumaan.

Tomaattilaatikossa on mukava nukkua

Eilinen paivitys keskittyi korttisotkuun ja oli muuten sekin vain tiivistelma siita, mita todella tapahtui. Asiasta on puhuttu laivassa tanaan ja tullaan varmasti viela puhumaan.
Tassa on nyt kuitenkin tamanhetkinen olinpaikkamme, Valparaiso. Tama laivan kannelta otettu kuva nayttaa vahan vanhaa kaupunkia, uudempi on tasta vasemmalle pari kilometria.

Valparaiso on jotenkin tosi viehattava, kodikkaan tuntuinen paikka. Vuorten rinteille rakennetut talot ovat mita eriskummallisimpia hokotyksia ja jos niiden perustukset ovat samaa luokkaa kuin milta maanpaalliset osat nayttavat, niin ihmetella taytyy, miten ne ollenkaan pysyvat jyrkassa rinteessa.

Koska laiva oli taalla yota, henkilokunnalla oli aika hyva mahdollisuus paasta kaymaan ulkona. Me lahdimme Rainen kanssa eilen iltapaivalla katsomaan kaupunkia. Otimme satamaterminaalista taksin ja ajoimme keskustaan. Kavelimme pari tuntia ja kavimme syomassa. Osuimme uudehkoon ostoskeskukseen, joka muistutti kovasti Myllya tai Skanssia, mutta oli isompi. Pistaydyin yhteen vaatekauppaan, jossa oli alennusmyynti ja kauheasti ihmisia ja ostin itselleni yhden puseron 4000 pesolla eli noin kuudella eurolla.

Pistaydyimme ulkona viela tanaankin. Nyt kavimme katsomassa ihan tassa lahella olevaa vanhaa kaupunkia. Kuljimme pitkin ostoskatua, jossa myytiin kaikenlaista ruokatavaraa mutta myos vanhoja kirjoja ja kaytettyja vaatteita. Yksi iso kortteli oli kokonaan kauppahalli, jossa seka sisalla etta ulkona oli tuoreita vihanneksia, hedelmia ja lihaa.

Sita, jolle puhtaus on puoli ruokaa, voisi alkaa akkia heikottaa tallaisessa paikassa. Esimerkiksi kalaa myytiin kadulla avonaisilta poydilta, jaita ei tietenkaan ollut. Lihaa tuotiin puolikkaina ruhoina kuorma-autoissa ja kun kuski paasi kaupan eteen, han avasi takaluukun ja auttoi kaupan myyjaa heittamaan ruhon selkaansa ja kantamaan kauppaan. Kulkukoirat seurasivat toimitusta toiveikkaina.

Vihanneskauppias istui aivan rauhassa odottamassa asiakkaita ja rauhassa vetelivat paivaunia myos tomaattilaatikossa makaavat kissat.

Autojen seassa nakyi muutamia hevoskarryjakin, joilla torikauppiaat olivat tuoneet tuotteitaan myyntiin. Jotkut olivat tulleet toihin ratsain ja pysakoineet hevosensa tai aasinsa puistoon.

Poikkesin kemikaliokaupassa asioimassa. Vaikka eilinen ostoskeskus ja varmaan moni muukin paikka taalla on yhta moderni kuin Suomessa, taalla vanhankaupungin liikkeessa oli viela kaytossa entisesta Neuvostoliitosta tuttu systeemi. Ensin valitun tavaran kanssa mennaan tiskille, jossa se vaihdetaan tuotteen hintaa osoittavaan lappuun. Sen lapun kanssa mennaan kassalle, jonne saa maksaa. Kuitin kanssa mennaan sinne toiselle tiskille takaisin hakemaan se tavara.

Viimeksi olen tormannyt samaan systeemiin viitisen vuotta sitten Kronstadtissa, niin etta ei se ihan pelkastaan entisen Neuvostoliiton asia ollut. Talla tavalla saadaan mahdollisimman monille toita.

Torikaupasta viela sen verran, etta myyntipaikan valinta naytti olevan aika vapaata. Jos joku halusi myyda tavaroitaan, han levitti viltin kadulle, latoi tavarat paalle ja aloitti. Esimerkiksi sen eilisen hienon ostoskeskuksen vieritse kulki hyvin vilkkaasti liikennoityja katuja. Katu ylitettiin tietysti suojatieta pitkin ja aina vihrean vaihtuessa menossa oli paljon ihmisia. Se ei kuitenkaan haitannut sita myyjaa, joka tukki suojatien toisen paan omalla, tavaroin lastatulla viltillaan. Ilmeisesti han ajatteli, etta tassa sita asiakasvirtaa on jos jossain.

Nailla hetkilla viimeistenkin matkustajien pitaisi olla laivassa. Vajaan tunnin paasta meilla on pelastusharjoitukset, kuten on jokaisen risteilyn aluksi. Minun kokoontumispaikkani hatatilanteessa on D21 eli kolmoskerroksen ravintolan ylakerran perapaassa.

Taalla pidetaan kaikenlaisia hatatilanneharjoituksia aika usein. Matkustajille ei ole muuta kuin nama yhdet, mutta henkilokunta harjoittelee lahes joka satamassa jotain. Olen nyt ollut taalla kaksi ja puoli viikkoa ja sina aikana esimerkiksi laivan pelastusveneet on laskettu harjoitusmielessa vesille kaksi kertaa, viimeksi tana aamuna.

Pelastusharjoitusten jalkeen koneet kaynnistetaan ja suuntaamme taas merelle. Jatamme Chilen ja suuntaamme kohti Argentiinaa.

Puutetta ja surkeaa tiedottamista

Tulimme aikaisin tana aamuna Valparaison satamaan Chilessa. Se tuntui hyvalta, silla merella oli vaihteeksi keinuttanut siina rajoilla, ettei ihan tullut huono olo.

Tallaisen uivan hotellin yllapito vaatii tavattoman paljon tavaraa. Silla aikaa, kun matkustajat kayvat tutustumassa satamakaupunkeihin, satamamiehet ja laivan henkilokunta lastaavat sisaan ruokaa, juomaa, vessapaperia ja muuta tarpeellista. Lastaus alkoi heti aamulla ja se jatkunee koko yon. Tavaraa on konttikaupalla.

Minulla on tapana syoda aina aamulla ensimmaiseksi yksi banaani. Olen tehnyt sita niin kauan kuin muistan. Olen todella piintynyt banaaninsyoja, lapsetkin tiesivat, etta jos hedelmakorissa oli illalla vain yksi banaani, siihen ei kukaan koske, silla se on aidin.
Taalla laivallakin oli ensin banaaneja, mutta ne loppuivat muutamassa paivassa. Jokaisessa satamassa olen vakoillut, josko nakyisi banaanilaatikoita, mutta turhaan. Tanaan niita viimein tuotiin. Tosin mielestani liian vahan verrattuna vaikkapa melonien tai Coca-Colan maaraan (jalkimmaista nyt ei olisi tarvittu ollenkaan). Ehkapa jo huomenna aamiasbuffetissa on ianikuisen melonin lisaksi myos banaaneja. Ei niista ainakaan tarvitsisi tehda mitaan suklaalla kuorrutettuja jalkiruokia, kuten myos on tapahtunut.

Tama paiva alkoi muutenkin huonosti. Ensimmainen risteily paattyi tanaan ja uusi alkoi saman tien. Se merkitsi meille laivaan jaaville matkustajille sita, etta meidan piti uusia laivakorttimme, eraanlainen yhdistetty kulkulupa ja ostoskortti. Laivan matkustajaluettelo tyhjennetaan ja kirjoitetaan uudestaan, tulemme siis tavallaan uusina matkustajina sisaan.

Kuulostanee yksinkertaiselta. Todellisuudessa se oli hyvinkin monimutkaista. Ensinnakin kukaan ei kertonut asiasta meille. Raine toki tiesi, etta tallainen vaihto pitaa tehda, mutta ei hankaan sen tarkemmin missa ja miten. Han oli jossain vaiheessa kysynytkin asiasta ihmiselta, jonka vastuulla tallaisen vaihdon jarjestaminen on ja silloin oli vakuutettu, etta sahkopostia on tulossa. Ei tullut.

Uusi ranskalainen ystavani Cel ja mina puhuimme asiasta eilen. Kummallakaan ei ollut mitaan tietoa, mutta lupasimme soitella, jos toinen saisi tietaa jotain. Cel soittikin minulle illalla ja sanoi, etta infotiskilta oli neuvottu meita menemaan tana aamuna ennen yhdeksaa teatteriin, siella asia selviaisi.

Olin teatterin ovella ennen yhdeksaa, mutta siella ei ollut ketaan. Kavelin infotiskille kysymaan, missa voisin vaihtaa korttini. Sanottiin, etta se olisi pitanyt tehda jo eilen. Pienen neuvottelun jalkeen ja kun heille oli selvinnyt, etta matkustan Rainen kanssa, he sanoivat, etteivat halua sekaantua asiaan enempaa, minun taytyy puhua mieheni kanssa. Ikaan kuin Raine paattaisi, kuka tassa laivassa matkustaa.

Soitin Rainelle. Han selvitti asiaa ja ilmoitti hetken paasta, etta minun on oltava teatterissa 10.30. Menin hyttiin odottamaan, soitin Celille ja kerroin hanelle saamastani uudesta ajasta. Han puolestaan kertoi minulle saamastaan uudesta ajasta ja paikasta, joka oli kolmoskannella kello yhdeksan.

Menin joka tapauksessa teatteriin 10.30. Celkin oli siella. Vanha korttini otettiin ovella pois. Cel oli juuri puhumassa jonkun korttien uusjakoon osallistuvan henkilokunnan jasenen kanssa ja tama ohjasi Celin ulos teatterista seka kaski minun seurata hanta. Lahdimme pois mukanamme epamaarainen tieto, etta ulosmenoportilla saisimme uudet kortit.

Cel olikin menossa ulos, mutta mina en voinut lahtea ennen kuin Raine voisi tulla mukaan ja jos olisin lahtenyt, en olisi paassyt takaisin laivaan ennen puolta paivaa. Eika olisi kannattanutkaan lahtea, silla ei Celkaan mitaan uutta korttia ollut sielta saanut vaikka meni.

Tassa kohtaa olin jo tosi kiukkuinen. Soitin taas Rainelle ja pyysin apua. Asetuin teatterin ovelle - josta siis hetki sitten oli mennyt sisaan - odottamaan ja paatin seista siina niin kauan, etta minut tullaan pelastamaan. Raine tulikin kohta ja sai asiat jarjestymaan siihen malliin, etta niihin tuntui tulevan edes jotain tolkkua. Pian istuin teatterissa muiden kanssa odottamassa, mita meille seuraavaksi tapahtuu.

Odottamista kesti toista tuntia. Sen jalkeen matkustajia alettiin kuuluttaa ryhma kerrallaan hakemaan uusia korttejaan ovelta. Kaikilla oli numerolappu, joka osoitti, mihin ryhmaan he kuuluivat. Kaikilla paitsi minulla, minulle ei missaan vaiheessa tarjottu missaan mitaan lappuja. Eika se haitannut, silla en mina olisi mihinkaan ryhmaan kuulunutkaan. Meidat pelasti teatterista lopulta bulgarialainen elektroniikka-asentaja Daniel, joka tuli pelastamaan vaimoaan tuosta epatietoisuuden suosta ja pelasti siina sivussa pari muutakin vaimoa, minut mukaanlukien. Han ohjasi meidat alemman kannen kokoushuoneeseen, jossa aika pitkaan odotettuamme saimme uudet kortit.

Cel ei ollut saanut uutta korttia viela iltapaivallakaan.

Kasittamattoman huonoa tiedottamista! Ymmarran, etta meidan piti odottaa, mutta sita en ymmarra, miten laivalla ensi kertaa matkustavien ihmisten kuvitellaan saavan tietoa korttien vaihdosta, jos sita ei heille missaan tarjota?  Eika sita tietoa tuntunut henkilokunnalla olevan sen enempaa, ei edes kysyttaessa. Yksi sanoi yhta ja toinen toista.

Ja mika pahinta, tama sama ruljanssi on edessa joka kerta, kun risteily paattyy. Kuinka on mahdollista, ettei tietojarjestelma pysty ottamaan vastaan tietoa siita, etta joku risteilee pari kuukautta yhta mittaa?

Jotta tamakin paiva tekisi taydellisen kauniin kaaren, kerron viela, etta herasin aamulla naama taynna nappyloita. Joku allerginen reaktio varmaan, mutta aika kiusallinen. Otin yhden Zyrtecin ja yhdessa aamupaivan koettelemusten kanssa se nujersi minut niin, etta kun viimein paasin takaisin hyttiin, menin sohvalle pitkakseni ja nukahdin. Nappylat eivat havinneet mutta on minulla sentaan uusi kortti.