Toivoin ja sain joululahjaksi toimittaja Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Sain sen tänään loppuun.
Olen tänä vuonna lukenut ainakin kolme kirjaa, joissa kerrotaan toimittajan elämästä. Yhden nimeä en muista (se kertonee riittävästi), yksi oli Venla Hiidensalon Mediahuora ja sitten tämä uusin, tänä syksynä ilmestynyt. Kaksi ensin mainittua eivät tosin paini samassa sarjassa Istalan kanssa, nehän ovat fiktiota. Näiden kolmen joukossa Istala vie kuitenkin kirkkaan voiton, kirja oli todella mielenkiintoinen.
Omat radiomuistoni kuuntelijana heräsivät eloon, kun kirjan sivuilta tuli vastaan valtavasti tuttuja nimiä Kaisu Puuska-Joesta ja Carl-Erik Creutzista lähtien. Voin nytkin, tätä kirjoittaessani, kuulla Puuska-Joen ihmeellisen iloiselta kuulostaneen ääneen lähes elävänä korvissani.
Päivi Istalaa en ole koskaan tavannut, mutta silti minulla on häneen erityislaatuinen side, josta hän itse ei tiedä. Minun äitini seurusteli ennen naimisiinmenoaan erään Istalan lähisukulaisen kanssa ja tästä yhteydestä meillä kotona muistettiin mainita aina silloin, kun Istalan ääni kuului radiosta. Sehän oli valtavan hienoa, olla ikään kuin mutkan kautta tuttu tällaisen julkisuuden henkilön, oikean radiotoimittajan kanssa. Vähän kuin olisimme olleet serkuksia.
Ristivetoa-kirja on mainio, silmiä avaava kuvaus siitä, millaista nykypäivän työpaikassa ja erityisesti Yleisradiossa on. Kuin myös siitä, millaista siellä on työskennellä nuorena, suorasanaisena naisena ja sitten aikuisena, edelleen suorasanaisena naisena. Kaikenlaisia törmäyksiä sattuu, eikä kerkeäkielinen toimittaja aina jää altavastaajaksi.
Kirjoittaja avaa myös yksityiselämäänsä, johon kuuluu rankka jakso juovana alkoholistina. Istalan, kuten monen muunkin viinapirun (ja tämän kirjoitin mitä vakavimmassa merkityksessä) kynsiin joutuneen pelastukseksi koitui myllyhoito. Tämä aihe ansaitsee ihan oman kirjoituksensa ja joskus sen teenkin, joten nyt ei enempää tästä.
Kirjan loppupuolella, luvussa Taisteluhansikas, olkaa hyvä! Istala kritisoi nuorempia kollegoitaan. Lainaan suoraan: " Koetan olla tässä lausumatta kauheita yleistyksiä nuorista toimittajista, joten tähdennän: loistavia poikkeuksia on, minäkin tunnen monta.
Olen nimittäin nykyään kovin huolestunut ja jossain määrin järkyttynyt monen nuoremman kollegan toimittajan kyvyistä ja tekemisen tasosta. --- Kysyn todella vakavissani yleissivistyksen perään - mitä sille on tapahtunut näinä internet-aikoina. Mitä peruskoulussa ja lukiossa nykyään opetetaan vai opetetaanko mitään? --- Lisäksi on järkyttävää, miten vähän historiallista perspektiiviä nuorilla toimittajilla tuntuu olevan."
Sitten hän kertoo esimerkin, jossa nuori toimittaja kertoi radiossa, miten erään sävellyksen sanoitus oli Pentti Mustapään kynästä...
- Mitä sinulle sanoo nimi Martti Haaavio, oli Istala kysynyt nuorelta toimittajalta.
- Ei mitään, kuului vastaus.
Tällainen huolen ilmaus on helppo leimata vanhan tädin tarpeettomaksi, nuoruutta kadehtivaksi, kaikkitietäväksi voivotteluksi. Olkoon niin, mutta meitä on sitten ainakin kaksi; myös minä perään sivistystä ja toivon, että lapset ja nuoret pistettäisiin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan tutkielmia ja ottamaan kerta kaikkiaan selvää edes oman maansa historiasta. Tiedän, että tässä asiassa koulujen välillä on eroa, joissakin asiat on hoidettu hyvin ja toisissa taas surkeasti. Uskallan sanoa, että media-alalle valmistutaan sellaisistakin kouluista, joissa kolmen vuoden aikana ei ole pakko lukea yhtään kirjaa.
Millaista, kuinka syvällistä sivistystä nykyajan radiojuontajan työ sitten vaatii? Sitä voi miettiä, kun kuuntelee jonkun radionovan kikattelua, alatyylisiä vitsejä ja muuta hölynpölyä kevyen musiikin lomassa. Niin että ehkä me, Istala ja minä, olemme ihan turhaan huolissamme.
Mutta lukekaa kaikin mokomin itse, suosittelen lämpimästi.
lauantai 29. joulukuuta 2012
tiistai 25. joulukuuta 2012
Tunnustin viimein tosiasiat
Tänä jouluna se sitten tapahtui.
Olin tunnollisesti keittänyt ja paistanut, pilkkonut ja sekoittanut, kuorinut ja koristellut. Aivan kuten kaikkina muinakin jouluina. Kaikki oli valmista aattoiltapäivällä juuri silloin, kun olin sanonut ja kutsunut lapset syömään. Laitoin pöydän nätiksi ja sytytin kynttilät palamaan.
Kaikki oli kuten aina ennenkin. Paitsi, että kaikki ruoka maistui pahalta.
Siinä ei ollut mitään vikaa, se vain maistui pahalta.
Ja nyt viimein, 54 vuoden hyvässä iässä uskallan tunnustaa, etten halua enää syödä joulun perinneruokia enkä ole niistä koskaan erityisemmin välittänyt.
Perheeni ei ole liiemmin koskaan välittänyt jouluruoasta, mutta minä olen sinnikäästi tarjoillut sitä. Miehelle riittää pelkkä kinkku ja tyttäret taitaisivat syödä mieluummin vaikka indonesialaisia heinäsirkkoja kuin lasimestarinsilliä.
Joten.
Ensi jouluna laitan - jos laitan - vain sellaisia ruokia, joista joku sanoo pitävänsä, olkoon ruokalajin etuliitteenä sitten vaikka pääsiäinen.
Muuten olen kovin tyytyväinen jouluuni ja siihen, että se alkaa olla taas ohi. Rakastan arkeani, oikeasti. Tänään vielä vietetään vähän sukujoulua esikoisen luona, mutta huomenna aion käydä pontevasti seuraavan opintosuoritukseni kimppuun. Ja keittää tomaattikeittoa.
Tämän joulun parhaat lahjat olivat hyviä uutisia. Yksi tyttäristä sai tiedon opiskelupaikasta muutama päivä ennen joulua. Tämän parempaa uutista en olisi voinut toivoa! Ja tämän ilon kruunasi vielä tieto, että sukuumme on syntymässä uusi jäsen ensi kesänä. Ei omaan perheeseeni, mutta lähelle kuitenkin.
Näistä tiedoista ja kaikesta muusta osakseni tulleesta hyvästä kiitollisena toivotan teille leppoisaa joulupäivää!
lauantai 22. joulukuuta 2012
Väliaikatietoja
Nyt tulee väliraportti ihmiskokeesta, jonka aloitin 26.11. Siis tästä hainrusto-vihersimpukkakapselihommasta.
Olen nyt syönyt ensimmäisen paketillisen, 80 kapselia. Tarkoituksena on seurata, onko kapseleista apua jäykkiin ja kipeisiin lihaksiin ja niveliin.
Luulen, että niistä on ainakin vähän. Tänään asia tuli testattua kunnolla, kun istuin tovin alakerran lattialla paketoimassa joululahjoja. Tällainen ponnistus aiheutti vielä viime vuonna tuskaisia irvistyksiä ja hyvän aikaa selkä kyyryssä kankoamista ylösnousun jälkeen, mutta nyt se sujui lähes kivuttomasti. Eikä minua ole kolottanutkaan pahemmin mistään. Paitsi tästä vasemmasta olkapäästä, joka ei nyt toimi, mutta en oikeastaan edes odottanut, että kapselit auttaisivat siihen vaivaan.
Jatkan koettani, toinen paketti aukeaa tänään. Nyt on mennyt vasta kuukausi, enemmän tuloksia tulee parin-kolmen kuukauden päästä jos on tullakseen. Palaan asiaan.
perjantai 21. joulukuuta 2012
Jouluäiti
Kesken jouluvalmistelujen tytär sitoi punaisen rusetin minun hiuksiini.
Punainen rusetti päässä ei voi muuta kuin suhtautua leppoisasti joulunalun kaaokseen. Voi ainakin yrittää.
Muistan kun muuan tuttava kertoi joulunvietostaan. Hän asui silloin Turussa ja hänen vanhempansa Helsingissä. Joka joulu sama näytelmä toistui.
- Joko olet päättänyt joulusta, äiti kysyi jo marraskuussa puhelimessa.
Se tarkoitti, että kai tulet taas kotiin?
Joka joulu tuttavani meni.
Äiti halusi täydellisen joulun täydellisessä kodissa. Hän halusi myös tehdä kaiken itse, sillä kukaan muu ei osannut niin hyvin kuin hän. Päiväkausia kestänyt järjestäminen ja puunaus huipentui lattianpesuun, jonka äiti teki vanhanaikaisesti, kontaten rätin ja vesisangon kanssa pitkin huushollia. Ja joka kerta kävi niin, että jossain vaiheessa äidiltä petti hermo, hän nousi, läiskäisi rättinsä sankoon, pillahti itkuun ja sätti perheensä, joka
- Ei anna mitään arvoa toisen työlle, yksin saa kaiken aina tehdä!
Joulu oli tietysti pilalla, mutta siihenhän perhe oli tottunut.
On minussakin tuollaista vikaa, myönnän. Silläpä nytkin olen niin väsynyt, että kaadun seuraavaksi sänkyyn (tänään tuuletetut petivaatteet sekä puhtaat ja moitteettomasti mankeloidut lakanat, toim. huom.).
Ehkä en näe edes unia. Ehkä en ainakaan niin pahoja unia kuin pari yötä sitten. Silloin uneksin, että annoin hetken mielijohteesta uskollisen Xantian autoliikkeelle ihan tuosta vaan ja sain vaihturiksi jonkun pienen 70-luvun kirkkaankeltaisen, kaksiovisen rämäauton osina pahvilaatikossa.
Ja kun minä sitten kannoin sitä pahvilaatikkoa kotiin niin siinä jo alkoi tuntua, että olen tehnyt tosi tyhmän kaupan. Että mitä herrantähden minä ajattelin kun menin semmoisen tekemään?
Ja silloin viimeistään minulle selvisi, miltä oikein katkera katumus tuntuu: isolta pahvilaatikolta täynnä mitääntekemätöntä romua.
perjantai 14. joulukuuta 2012
Kohtaamisia
Asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.
Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi. Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.
Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.
Toisesta päästä vastattiin heti. Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.
Mitä tästä opimme?
Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.
Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.
Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.
- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.
Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.
- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.
Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.
Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.
- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!
Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.
Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.
Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.
Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.
Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi. Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.
Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.
Toisesta päästä vastattiin heti. Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.
Mitä tästä opimme?
Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.
Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.
Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.
- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.
Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.
- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.
Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.
Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.
- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!
Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.
Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.
Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.
Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.
maanantai 10. joulukuuta 2012
Mirdja
Sain lopulta L.Onervan Mirdjan luettua. Sanon "lopulta" siksi, että lukeminen kesti, kun kirja oli iltalukemisena ja pääsin siinä eteenpäin vain pari sivua kerrallaan ennen unen tuloa. Kirjassa ei muuten ollut mitään vikaa.
Mirdja ilmestyi 1908 ja herätti valtavasti kohua ja pahennusta. Selvä se, sillä kertomus vapaasta ja kaikinpuoliseen vapauteen pyrkivästä, miehen lailla elävästä naisesta oli ennen kuulumaton. Kolmekymppistä pahennuksen herättäjää käytiin nuhtelemassa oikein naislähetystön voimin ja Kotimaa-lehdessä ilmestyi naisten kirjoittama vastalause sille, että kirjalle annettiin Valtion kirjallisuuspalkinto.
Oma Mirdjani on osa Onervan Valittuja teoksia, ostin sen nettiantikasta.
Mirdja koostuu novelleiksi kirjoitetuista tarinoista. Sen huomaa etenkin siinä, että kirja tuntuu loppuvan moneen kertaan, tarina tuntuu tulevan valmiiksi. Juoni on kuitenkin selkeä: kapinasta ja vastarinnasta huolimatta päähenkilö päätyy naimisiin, tekee miehensä elämän kutakuinkin sietämättömäksi ja huomaa rakastavansa tätä vasta sitten, kun mies kuolee. Huomattavaa lämpenemistä tosin tapahtuu jo aikaisemmin, silloin, kun Mirdjalle selviää, että eräs tärkeä kirjoitus onkin hänen oman, siihen asti halveksitun miehensä, eikä erään toisen tekemä.
Tässä voi nähdä jopa opetuksen antamista Mirdjalle. Ehkä Onerva on ollut niin ristiriitainen persoona, että on toisaalta itsekin tuominnut itsekkään päähenkilönsä ja näyttää, että Mirdjan olisi kannattanut sopeutua holhottavan porvarisrouvan rooliinsa minnekään kaipaamatta? Kirjan loppukaan ei muuta väitä (nyt tulee juonipaljastus): Mirdja tulee hulluksi ja hukuttautuu suonsilmään.
Kirjan henkilöille on etsitty esikuvia oikeasta elämästä. Aviomiestä, Runaria, pidetään Onervan ensimmäisenä miehenä Väinö Strenginä, josta kirjailija muutti erilleen samana vuonna kuin Mirdja ilmestyi. Päähenkilön hyvä ystävä, Rolf puolestaan on nähty Eino Leinona. Leinomaisin äänenpainoin mies puhuukin.
Rohkea Mirdja puki sanoiksi - tästä olen varma - monien naisten ajatukset. Eivät kaikki naiset edes sata vuotta sitten nähneet suurimmaksi onnekseen ja päämäärääksen mennä naimisiin, vaikka useimmat menivät kun eivät oikein muutakaan voineet. Seuraavassa katkelmassa Mirdja pohtii avioliittoa sen jälkeen, kun on keskustellut aiheesta erään nuoren miehen kanssa:
" Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä...koe-eläimenä...Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jäljellä vain heikon aviopuolison arka epätsenäisyys: todellakin mallivaimon kuva!"
Kuvitellaan sitten sitä helsinkiläisrouvien tuohtumusta tällaisen jälkeen. Mekö muka tuollaisia tai pahempaa, sellaisia kuin Mirdja! Ja niin oli rouvien aseteltava hatut päihinsä ja käytävä Onervan luona alleviivaamassa, että me emme ainakaan ole niitä. Me olemme kunnollisia.
Maailma on sadassa vuodessa muuttunut, mutta ei kaikissa suhteissa. Tämän päivän pahennusta herättävät mirdjat eivät ehkä onnistu kuohuttamaan, vaikka vaihtaisivat miestä joka viikko, mutta naisen totutusta poikkeavat ratkaisut saavat yhä naislähetystöt ainakin kuvaannollisesti liikkeelle.
Sitten vielä lopuksi pieni näyte sanallisesta taituruudesta, josta kuka hyvänsä voisi ottaa opikseen. Miltä tuntuisikaan, jos oma armas haastelisi näin somasti kuin muuan Yrjö, joka hänkin oli kuolettavan ihastunut ihanaan Mirdjaan:
"En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäyshuumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtoisi yhteisen iloliekin ääressä palaa."
Sitä, mitä Yrjö koetti tässä sanoa, sanotaan kansankielellä vonkaamiseksi.
Sinne yhteisen iloliekin ääreen.
Mirdja ilmestyi 1908 ja herätti valtavasti kohua ja pahennusta. Selvä se, sillä kertomus vapaasta ja kaikinpuoliseen vapauteen pyrkivästä, miehen lailla elävästä naisesta oli ennen kuulumaton. Kolmekymppistä pahennuksen herättäjää käytiin nuhtelemassa oikein naislähetystön voimin ja Kotimaa-lehdessä ilmestyi naisten kirjoittama vastalause sille, että kirjalle annettiin Valtion kirjallisuuspalkinto.
Oma Mirdjani on osa Onervan Valittuja teoksia, ostin sen nettiantikasta.
Mirdja koostuu novelleiksi kirjoitetuista tarinoista. Sen huomaa etenkin siinä, että kirja tuntuu loppuvan moneen kertaan, tarina tuntuu tulevan valmiiksi. Juoni on kuitenkin selkeä: kapinasta ja vastarinnasta huolimatta päähenkilö päätyy naimisiin, tekee miehensä elämän kutakuinkin sietämättömäksi ja huomaa rakastavansa tätä vasta sitten, kun mies kuolee. Huomattavaa lämpenemistä tosin tapahtuu jo aikaisemmin, silloin, kun Mirdjalle selviää, että eräs tärkeä kirjoitus onkin hänen oman, siihen asti halveksitun miehensä, eikä erään toisen tekemä.
Tässä voi nähdä jopa opetuksen antamista Mirdjalle. Ehkä Onerva on ollut niin ristiriitainen persoona, että on toisaalta itsekin tuominnut itsekkään päähenkilönsä ja näyttää, että Mirdjan olisi kannattanut sopeutua holhottavan porvarisrouvan rooliinsa minnekään kaipaamatta? Kirjan loppukaan ei muuta väitä (nyt tulee juonipaljastus): Mirdja tulee hulluksi ja hukuttautuu suonsilmään.
Kirjan henkilöille on etsitty esikuvia oikeasta elämästä. Aviomiestä, Runaria, pidetään Onervan ensimmäisenä miehenä Väinö Strenginä, josta kirjailija muutti erilleen samana vuonna kuin Mirdja ilmestyi. Päähenkilön hyvä ystävä, Rolf puolestaan on nähty Eino Leinona. Leinomaisin äänenpainoin mies puhuukin.
Rohkea Mirdja puki sanoiksi - tästä olen varma - monien naisten ajatukset. Eivät kaikki naiset edes sata vuotta sitten nähneet suurimmaksi onnekseen ja päämäärääksen mennä naimisiin, vaikka useimmat menivät kun eivät oikein muutakaan voineet. Seuraavassa katkelmassa Mirdja pohtii avioliittoa sen jälkeen, kun on keskustellut aiheesta erään nuoren miehen kanssa:
" Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä...koe-eläimenä...Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jäljellä vain heikon aviopuolison arka epätsenäisyys: todellakin mallivaimon kuva!"
Kuvitellaan sitten sitä helsinkiläisrouvien tuohtumusta tällaisen jälkeen. Mekö muka tuollaisia tai pahempaa, sellaisia kuin Mirdja! Ja niin oli rouvien aseteltava hatut päihinsä ja käytävä Onervan luona alleviivaamassa, että me emme ainakaan ole niitä. Me olemme kunnollisia.
Maailma on sadassa vuodessa muuttunut, mutta ei kaikissa suhteissa. Tämän päivän pahennusta herättävät mirdjat eivät ehkä onnistu kuohuttamaan, vaikka vaihtaisivat miestä joka viikko, mutta naisen totutusta poikkeavat ratkaisut saavat yhä naislähetystöt ainakin kuvaannollisesti liikkeelle.
Sitten vielä lopuksi pieni näyte sanallisesta taituruudesta, josta kuka hyvänsä voisi ottaa opikseen. Miltä tuntuisikaan, jos oma armas haastelisi näin somasti kuin muuan Yrjö, joka hänkin oli kuolettavan ihastunut ihanaan Mirdjaan:
"En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäyshuumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtoisi yhteisen iloliekin ääressä palaa."
Sitä, mitä Yrjö koetti tässä sanoa, sanotaan kansankielellä vonkaamiseksi.
Sinne yhteisen iloliekin ääreen.
lauantai 8. joulukuuta 2012
Huumeita ja vapaata rakkautta
Kävin tänään katsomassa Turun Ruotsalaisen Teatterin esittämän Hair-musikaalin. Mukanani oli osa perheen nuorisoa. Väliajalla otimme pari kuvaa; tytär otti minusta ja sanoi, että saat laittaa sinne blogiisi. Kas laitetaan.
Tämä kuvassa näkyvä päivän asu on myös eilisen ja edellispäivän asu. Kuin myös huomisen ja monen muun päivän, sillä se nyt on lähes ainoa asiallisempi vaatteeni.
Mitäpä tuosta sanoisi? Se on... on ... ainakin se on ehjä.
Hair oli ihan hyvä. Voisi käyttää jopa sanontaa "ihan kiva", jolla lapset yleensä kuittaavat kaikki mahdolliset tiedustelut asioiden sujumisesta tai laadusta. Ei siis mitään sävähdyttävää.
Olen nähnyt Hairin useaan kertaan sekä elokuvana että teatterissa ja aina ennen se on tehnyt vaikutuksen. Olen tempautunut mukaan siihen iloiseen, vapauttava tavoittelevaan tunnelmaan ja tuntenut syvästi, että juuri noin pitäisi ihmisen elää, avoimesti ja vapaasti, turhia huolehtimatta.
Tällä kertaa huumemyönteinen, vapaata rakkautta ylistävä julistus tuntui pelkästään lapselliselta koohottamiselta. Jotain on siis tapahtunut eikä se ole tapahtunut Hairissa vaan minussa.
Woodstockin aikaan 1968 olin vasta kymmenvuotias enkä ymmärtänyt hipeistä enkä psykedeelisistä kuvioista yhtään mitään: keskityin kartuttamaan ikuisesti surkean vajaata ponirahastoani ja haaveilemaan tulevasta kirjailijanurasta. Eivätkä hipit muistaakseni Suomessa koskaan olleet kovin näkyviä. Jos kesäaikaan olivatkin, niin talvella täällä on moiseen hippailuun liian kylmä.
Vaikka Hair ei nyt koskettanutkaan minua, en missään tapauksessa sano, etteikö sitä kannattaisi käydä katsomassa. Esiintyjät ovat tosi hyviä ja lavalla on koko ajan mainiota energiaa. Ruotsalainen Teatteri on itsessäänkin nähtävyys. Esitys on myös tekstitetty suomeksi.
Hairissa yhtenä teemana on rauha. Sitä toki kannatan edelleen, mutta uskon, että rauhan asiaa on parasta edistää ilman aivotoimintaa sumentavia valmisteita. Ja muutenkin olen sitä mieltä, että eniten positiivista vaikutusvaltaa voi saada järjestäytyneen yhteiskunnan jäsenenä.
Niin tylsää kuin se joskus onkin.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Tutkimustyössä
Istuin tänään kirjastossa kuusi tuntia tutkimassa vanhoja sanomalehtiä mikrofilmeiltä. Minulla on työn alla eräs juttu, joka vaatii laajaa taustatyötä ja tämä oli nyt osa sitä.
Tilasin tutkittavan aineiston hyvissä ajoin. Kun menin kirjaston Infotorille, tiskin takana olevat nuoret miehet selittivät, että he toivat vain osan tilaamastani aineistosta valmiiksi, kun ajattelivat, etten ehkä ehdi kaikkea.
Eipä sitä sitten paljon ollutkaan...
Tässä on se "osa". Mikrofilmeillä on yhteensä yksi Hesarin vuosikerta. Olin tilannut niitä kolme ja vielä toiset kolme Turun Sanomista.
Pistin töpinäksi ja ehdin kuin ehdinkin vähän tutkimaan kaikkia kolmea Hesarin vuosikertaa, Turun Sanomat piti jättää. Ensin piti vähän totutella mikrofilmikoneeseen, joka on tosi yksinkertainen mutta ei niin yksinkertainen, ettenkö olisi joutunut vaivaamaan Infotorin nuoria herroja muutamaan kertaa. Jopa niin paljon, että lopulta yksi heistä huomautti, että kun ensi kerralla tarvitset jotain, niin kierrä tuonne tiskin taakse, asiakkaat eivät saa tulla tänne meidän puolellemme. Olin vähän oikonut ja tullut aitojen yli.
Tein nöyrästi kuten pyydettiin, tietysti. Järjestys se olla pitää. Asiakkaat ja asiakaspalvelijat omilla paikoillaan.
Aika kului uskomattoman nopeasti. Vanhojen aineistojen tutkiminen on ihanaa työtä. Tässäkin asiassa me ihmiset olemme erilaisia: toiset luovat uutta ja katsovat eteenpäin, toiset ovat kiinnostuneita menneisyydestä ja nauttivat siitä, että saavat tutkia niiden muinaisten eteenpäinkatsojien töitä.
Ehkä se on merkki turvallisuushakuisuudesta? Uuden luomisessa kaikki voi mennä pieleen, mutta se, mikä on kerran tehty ei enää muuksi muutu.
Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silloin ennen olisi sattunut erehdyksiä. Nimen omaan niistä on kyse tässä minunkin tutkimuksessani, erehdyksistä ja vääristä päätöksistä. Mutta nehän eivät ole minun tekemiäni.
Vaikka olin tosi uppoutunut työhön, ehti päässäni kuitenkin käydä yksi jos toinen ajatus. Muun muassa ajatus totuudesta, siitä, mikä on oikea ja lopullinen totuus jostakin asiasta.
Se ei selviä tässäkään tapauksessa koskaan, ei vaikka istuisin loppuelämäni tutkimassa arkistoja ja yhdistelemässä asioita. Totuus on se kokonaisuus, joka kerätään palasista ja palojen laadun ja värin päättää se, joka kerää. Niinpä mikään tutkimustulos ei koskaan voi olla pysyvästi ja muuttumattomasti totta.
Kävelin kirjastosta kotiin kauppatorin läpi. Siellä on nyt ihana Joulutori, jonka värikkäissä kojuissa myydään kaikkea kaunista. Jos satutte Turkuun, niin kannattaa pistäytyä.
Tilasin tutkittavan aineiston hyvissä ajoin. Kun menin kirjaston Infotorille, tiskin takana olevat nuoret miehet selittivät, että he toivat vain osan tilaamastani aineistosta valmiiksi, kun ajattelivat, etten ehkä ehdi kaikkea.
Eipä sitä sitten paljon ollutkaan...
Tässä on se "osa". Mikrofilmeillä on yhteensä yksi Hesarin vuosikerta. Olin tilannut niitä kolme ja vielä toiset kolme Turun Sanomista.
Pistin töpinäksi ja ehdin kuin ehdinkin vähän tutkimaan kaikkia kolmea Hesarin vuosikertaa, Turun Sanomat piti jättää. Ensin piti vähän totutella mikrofilmikoneeseen, joka on tosi yksinkertainen mutta ei niin yksinkertainen, ettenkö olisi joutunut vaivaamaan Infotorin nuoria herroja muutamaan kertaa. Jopa niin paljon, että lopulta yksi heistä huomautti, että kun ensi kerralla tarvitset jotain, niin kierrä tuonne tiskin taakse, asiakkaat eivät saa tulla tänne meidän puolellemme. Olin vähän oikonut ja tullut aitojen yli.
Tein nöyrästi kuten pyydettiin, tietysti. Järjestys se olla pitää. Asiakkaat ja asiakaspalvelijat omilla paikoillaan.
Aika kului uskomattoman nopeasti. Vanhojen aineistojen tutkiminen on ihanaa työtä. Tässäkin asiassa me ihmiset olemme erilaisia: toiset luovat uutta ja katsovat eteenpäin, toiset ovat kiinnostuneita menneisyydestä ja nauttivat siitä, että saavat tutkia niiden muinaisten eteenpäinkatsojien töitä.
Ehkä se on merkki turvallisuushakuisuudesta? Uuden luomisessa kaikki voi mennä pieleen, mutta se, mikä on kerran tehty ei enää muuksi muutu.
Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silloin ennen olisi sattunut erehdyksiä. Nimen omaan niistä on kyse tässä minunkin tutkimuksessani, erehdyksistä ja vääristä päätöksistä. Mutta nehän eivät ole minun tekemiäni.
Vaikka olin tosi uppoutunut työhön, ehti päässäni kuitenkin käydä yksi jos toinen ajatus. Muun muassa ajatus totuudesta, siitä, mikä on oikea ja lopullinen totuus jostakin asiasta.
Se ei selviä tässäkään tapauksessa koskaan, ei vaikka istuisin loppuelämäni tutkimassa arkistoja ja yhdistelemässä asioita. Totuus on se kokonaisuus, joka kerätään palasista ja palojen laadun ja värin päättää se, joka kerää. Niinpä mikään tutkimustulos ei koskaan voi olla pysyvästi ja muuttumattomasti totta.
Kävelin kirjastosta kotiin kauppatorin läpi. Siellä on nyt ihana Joulutori, jonka värikkäissä kojuissa myydään kaikkea kaunista. Jos satutte Turkuun, niin kannattaa pistäytyä.
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Sunnuntain haja-ajatuksia
Ihmiskokeeni on jatkunut nyt lähes viikon. Vielä ei tietenkään ole tapahtunut mitään. Olen niellyt kapseleita uskollisesti. Ainoita tuntuvia tuloksia tähän mennessä ovat aika tukevanhajuiset röyhtäisyt. Hainevät ja sen semmoiset mitä kapseleihin on tungettu ovat jokseenkin merellisen, etteivät suorastaan merenpohjallisen makuisia.
Iloinen uutinen: sain suoritettua ensimmäisen kurssini aikuiskasvatustieteestä. Arvosana oli hyvä ja mikä erityisesti ilahdutti, niin opettaja lähetti pitkähkön, kirjallisen palautteen. Sen pohjalta on hyvä aloittaa seuraavaa tehtävää, jossa on tarkoitus käsitellä työelämän muutoksia. Kiinnostava aihe, vaikka välillä joudun pohtimaan tosissani ja moneen kertaan, mitä kirjassa sanotaan. Lauseet ovat seuraavan kaltaisia:"Virnolainen jälkifordistisen työn teoria rakentaa vastakohdan koneisiin tai byrokraattisiin sääntöihin objektivoidun työn ja uuden subjektivoituvan työn välille." Tämä oli täysin sattumanvaraisesti valikoitu lause, eikä ollenkaan pahimmasta päästä.
Olen lukenut Uuden työn paradoksit -kirjaa tänäänkin pari tuntia. Enempää en pysty, ja tämänkin vähän aika pienissä osissa. On turha tuijottaa sivuja, jos ajatukset ovat jo karanneet jonnekin muualle. Lukemisen välissä jäljensin ja leikkasin kaavat mekkoon, jonka aion ommella itselleni, laitoin ruokaa ja kudoin joululahjasukkaa. Vietin siis ihan tavallista vapaa-aikaa kuten sunnuntaisin kuuluu.
Huvittelin vähän aikaa myös kuuntelemalla Spotify-listaani ja etsimällä kappaleiden sanoja Liramasta. Suomennokset ovat kiinnostavia.
Arvaatteko, mistä tosi kauniista ja suositusta kappaleesta esimerkiksi seuraavat säkeistöt ovat peräisin:
Ja se on kuiskattu, että pian
Jos me kaikki soitamme sävelessä
Niin sitten pillipiipari johdattaa meidät syyhyn
Ja uusi päivä koittaa
Niille, jotka seisovat pitkään
Ja metsät kaikuvat nauraen
Jos pensasaitarivistössäsi on hyörinää
Älä ole hädissäsi
se on vain kevään puhtautta toukokuun
kuningattarelle
Kyllä, on kaksi tietä, joita voit kulkea
Mutta pitkällä juoksulla
On yhä aikaa vaihtaa tietä, jolla kuljet
Ja se saa minut pohtimaan
Varmaan tunnistatte? Jäljensin säkeet tähän siinä asussa, missä ne ovat Liramassa. En minä tiedä, minne pisteet ovat hävinneet vaikka isoja kirjaimia käytetään.
Kuvaa ei tänään ole. Enkä sano, että kylläpä sitä lunta tuli ja onpa tänään ollut kylmä. Vaikka tottahan se on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)