sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Sijaistoimintaa
Minun ei pitäisi kirjoittaa blogia eikä mitään muuta kuin seuraavaa aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Mutta kun menossa on niinkin elähdyttävä kurssi kuin Tieteellisen toiminnan menetelmiä, olen vältellyt kirjoittamista tekemällä melko perusteellisen siivouksen, leipomalla, laittamalla vaivalloista ruokaa, houkuttelemalla puolisoni talonäyttelyyn ja nautiskelemalla auringosta pitkällä lenkillä koiran kanssa. Itse tehtävää olen kirjoittanut noin viisi riviä.
Ja kuitenkin: sillä aikaa kun söimme sitä vaivalla tuotettua ateriaa, oli muuan poloinen yliopiston tuntiopettaja istunut sisällä, arvioinut minun viimekertaista oppimistehtävääni (aikuisen oppiminen) ja lähettänyt arvion minun sähköpostiini. Sain tehtävästä kiitettävän ja taas kerran sen ja erinomaisen välissä olivat puutteelliset lähdemaininnat. Että minä pahus vieköön en opi laittamaan niitä pilkkuja ja pisteitä ja sulkeita ja mitä lie hökötttimiä oikeisiin paikkoihin ja että sen takia, sen itse asiassa täysin yhdentekevän asian takia menetän pisteitä.
Viimeistelin myös nämä sukat:
Talonäyttelyssä minulla ei ollut kameraa mukana, mutta kävimme Piikkiössä katsomassa Jetta-talon toimittamaa, lähes valmista omakotitaloa. Kaunis, aika perinteinen talo, ihan hyvän ja vankan oloinen. Enemmän kuin juuri sen talon takia, halusin käydä näyttelyssä siksi, että kyseessä oli juuri Jetta-talo. Olen nimittäin löytänyt tähän asti parhaat mallit kyseisen valmistajan mallistosta ja tiedän lisäksi, että mallien muuttaminen omiin tarpeisiin paremmin sopiviksi on helppoa eikä välttämättä aiheuta lisäkustannuksia.
Vaikka turhaa tässä on mennä asioiden edelle, kun sitä rakennuslupaakaan tähän ykkösvaiheeseen ei vielä ole.
Mutta nyt palaan sen tehtäväni ääreen. Tiedän hyvin, mikä minua pelottaa: ei laadullinen, vaan määrällinen tutkimus, jossa on hallittava sellaisia asioita kuin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi.
Nuo kun eivät kuulosta varsinaisesti vahvimmalta osaamisalueeltani.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Meille muutti lohikäärme
Meille muutti tänään muuan Otus:
otuksen nimi on Reino ja tytär teki sen vanhasta verhokankaasta ja keinonahasta. Aika sympaattinen, vai mitä?
Katselin, kun Reinoa täytettiin ja sanoin, että se on Reino the Dragon with Rice and Plastic Bags.
Katseltiin äsken Reiskan kanssa telkkaria. Sieltä tuli kiinnostavaa asiaa jossain tiedeohjelmassa: koehenkilöt pesivät käsiään eri tavoilla ja tutkivat sitten, mikä niistä oli paras.
Kaikkein huonoin tapa oli pestä kädet vedellä ja saippualla ja jättää ne kuivaamatta. Vesi, saippua ja puhalluskuivaus oli myös huono. Paras tulos saatiin, kun kädet pestiin vedellä ja saippualla ja kuivattiin paperipyyhkeeseen.
Pelkällä vedellä peseminen oli parempi kuin saippuan käyttö; saippuan tehtävä on irrottaa likaa ja pöpöjä ja jos niitä ei pyyhitä pois eli kuivata pyyhkeeseen, pöpöt siirtyvät seuraavaan paikkaan, johon koskemme.
Muistetaan tämä. Ihmiset eivät sairastaisi niin paljon, jos viitsisivät pestä kätensä kunnolla.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Edes Kaurismäki ei pystyisi parempaan
Eilinen huokaileminen ja tuijottelu kantoi sittenkin hedelmää: aamulla tehtävien aihe ja toteutustapa olivat valmiina.
On hauska seurata tuota päänsisäistä prosessia. Kun laittaa keskeneräiset, epävarmat ja heiveröiset ideat samaan astiaan, lyö kannen kiinni ja antaa kunnolla muhia, tuloksena on yleensä jotain ihan kelvollista.
Nyt aion hyödyntää kirjoituskurssin tehtävässä erästä pientä episodia, jota ole usein muistellut. Tapaus sattui kauan sitten, eikä niitä ihmisiä, joista kerron, ole enää tässä maailmassa sen paremmin kuin sitä paikkaa, jossa tämä tapahtui.
Asiain kulku oli seuraava: olin tekemässä gallupia yrittäjälehteen. Olen joskus parkunut täällä, miten vastenmielistä ja hankalaa gallupin tekeminen on ja voin vakuuttaa, että tuon kaiken voi kaksinkertaistaa, kun kiertokyselyn tilaajana on yrittäjälehti. Ei muuten, mutta silloinhan ei voi kysyä kallisarvoisia gallupkysymyksiä keneltä tahansa vastaantulijalta, ensin on varmistuttava, että kyseessä on aito yrittäjä. Suurimmalla todennäköisyydellä heitä löytää jostain yrityksistä ja sellaisista minäkin olin tuolla muinaisella gallupreissullani heitä etsinyt.
Vielä oli kuitenkin löydettävä yksi uhri. Kello oli paljon, olin väsynyt, ilma oli huono, kameralaukku painoi, kotiin oli pitkä matka, harmitti ja väsytti. Tuntui, että olin jo käynyt kaikissa mahdollisissa parturikampaamoissa, kenkäkaupoissa, lemmikkiliikkeissä ja kukkakaupoissa - enimmäkseen turhaan - kun jo lähellä luovuttamista näin vielä yhden oven, jonka ripaa en ollut sinä päivänä kokeillut. Liike oli - miten sen sanoisi - jotenkin erikoinen, sekavan ja nuhruisen oloinen, enkä oikein päässyt perille, mitä siellä myytiin. Päätin kuitenkin yrittää.
Oven edessä seisoi rollaattori. Ajattelin, että se on jonkun asiakkaan ja toivoin, että asiakas saisi asiansa pian toimitettua, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa kauppiaan vapautumista. Vähän ihmettelin, kun liikkeeseen astuessani en nähnytkään ketään.
Mutta liike, se vasta oli kummallinen! Hetkessä tunsin siirtyneeni vuosikymmeniä taaksepäin, vähintäään 50-luvulle, suoraan Kaurismäen elokuvaan. Liiketila oli ahdettu täyteen hyllyjä ja ne notkuivat, kirjaimellisesti, mitä ihmeellisimpiä, jo kadonneiksi luulemiani tavaroita. Liivinnauhoja, vahakankaita, paperinukkearkkeja, pitkäpunttisia vaaleanpunaisia alushousuja, laamapaitoja, mitä vain. Sekatavarakauppa sanan kaikissa merkityksissä ja kaiken yllä, sen vannon, leijui harmaa pöly.
Jostain hyllyjen välistä tuli pieni, hyvin vanha nainen.
- Voinko auttaa, hän kysyi.
Hämmentyneenä esitin asiani. Olen toimittaja sejase sieltäjasieltä ja galluppia tässä... oletteko ehkä yrittäjä itse?
Ei, ei ollut yrittäjä tämä mummo. Yrittäjä oli takahuoneessa, mutta hetki vain, hänet noudetaan tuossa tuokiossa.
Ja toden totta: hetken päästä takahuoneesta tuli vaivalloisesti nainen, joka oli vielä vanhemman näköinen kuin tuo toinen joka hänkin näytti todella vanhalta. Tämä yrittäjä vaikutti paitsi hirveän vanhalta, myös puolikuurolta ja -sokealta. Kaduin jo tuloani, mutta perääntyäkään ei voinut. Esitin taas asiani kovalla äänellä, mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Että gallupia, sopiiko yrittäjän vastata ja jos kuvankin sitten saisi ottaa...
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Luulin, ettei yrittäjä kuullut tai ymmärtänyt ja olin jo aikeissa aloittaa litaniani uudelleen. Sitten hän kuitenkin vastasi, sanoi ettei taida nyt tällä kertaa, eikä ainakaan kuvaan, ei ollut aamulla aikaa katsoa peiliin, ei voi.
- Paa vähän meikkiä, puuttui se toinen mummo puheeseen.
Minä purin kieltäni ja ajattelin, että voi tsiisus sentään mihin tässä tulee sotkeennuttua. Että minun piti tänne tulla, miten tästä nyt pääsee kunnialla ulos? En tietenkään näyttänyt mitä ajattelin, nyökyttelin vain silmät suurina kuin hyvällekin ehdotukselle. Tosiaan, meikkihän saattaisi piristää.
Ei siitä sitten mitään tullut, kaikkien onneksi, ehkä. Mutta sen sanon, että ikinä en ole ollut niin kummallisessa paikassa. Tilanteen absurdiuden kruunasi tuo "Paa vähän meikkiä" - repliikki jota tyylipuhtaampaa ei Kaurismäkikään olisi keksinyt.
Anteeksi vain, kaikki vanhat naiset! En halua olla ilkeä, mutta työuran pidentämisellä voi olla kaikenlaisia seurauksia. Jonkun gallupkyselijän perinpohjainen hämmentyminen on niistä yksi, tosin aika harmiton.
On hauska seurata tuota päänsisäistä prosessia. Kun laittaa keskeneräiset, epävarmat ja heiveröiset ideat samaan astiaan, lyö kannen kiinni ja antaa kunnolla muhia, tuloksena on yleensä jotain ihan kelvollista.
Nyt aion hyödyntää kirjoituskurssin tehtävässä erästä pientä episodia, jota ole usein muistellut. Tapaus sattui kauan sitten, eikä niitä ihmisiä, joista kerron, ole enää tässä maailmassa sen paremmin kuin sitä paikkaa, jossa tämä tapahtui.
Asiain kulku oli seuraava: olin tekemässä gallupia yrittäjälehteen. Olen joskus parkunut täällä, miten vastenmielistä ja hankalaa gallupin tekeminen on ja voin vakuuttaa, että tuon kaiken voi kaksinkertaistaa, kun kiertokyselyn tilaajana on yrittäjälehti. Ei muuten, mutta silloinhan ei voi kysyä kallisarvoisia gallupkysymyksiä keneltä tahansa vastaantulijalta, ensin on varmistuttava, että kyseessä on aito yrittäjä. Suurimmalla todennäköisyydellä heitä löytää jostain yrityksistä ja sellaisista minäkin olin tuolla muinaisella gallupreissullani heitä etsinyt.
Vielä oli kuitenkin löydettävä yksi uhri. Kello oli paljon, olin väsynyt, ilma oli huono, kameralaukku painoi, kotiin oli pitkä matka, harmitti ja väsytti. Tuntui, että olin jo käynyt kaikissa mahdollisissa parturikampaamoissa, kenkäkaupoissa, lemmikkiliikkeissä ja kukkakaupoissa - enimmäkseen turhaan - kun jo lähellä luovuttamista näin vielä yhden oven, jonka ripaa en ollut sinä päivänä kokeillut. Liike oli - miten sen sanoisi - jotenkin erikoinen, sekavan ja nuhruisen oloinen, enkä oikein päässyt perille, mitä siellä myytiin. Päätin kuitenkin yrittää.
Oven edessä seisoi rollaattori. Ajattelin, että se on jonkun asiakkaan ja toivoin, että asiakas saisi asiansa pian toimitettua, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa kauppiaan vapautumista. Vähän ihmettelin, kun liikkeeseen astuessani en nähnytkään ketään.
Mutta liike, se vasta oli kummallinen! Hetkessä tunsin siirtyneeni vuosikymmeniä taaksepäin, vähintäään 50-luvulle, suoraan Kaurismäen elokuvaan. Liiketila oli ahdettu täyteen hyllyjä ja ne notkuivat, kirjaimellisesti, mitä ihmeellisimpiä, jo kadonneiksi luulemiani tavaroita. Liivinnauhoja, vahakankaita, paperinukkearkkeja, pitkäpunttisia vaaleanpunaisia alushousuja, laamapaitoja, mitä vain. Sekatavarakauppa sanan kaikissa merkityksissä ja kaiken yllä, sen vannon, leijui harmaa pöly.
Jostain hyllyjen välistä tuli pieni, hyvin vanha nainen.
- Voinko auttaa, hän kysyi.
Hämmentyneenä esitin asiani. Olen toimittaja sejase sieltäjasieltä ja galluppia tässä... oletteko ehkä yrittäjä itse?
Ei, ei ollut yrittäjä tämä mummo. Yrittäjä oli takahuoneessa, mutta hetki vain, hänet noudetaan tuossa tuokiossa.
Ja toden totta: hetken päästä takahuoneesta tuli vaivalloisesti nainen, joka oli vielä vanhemman näköinen kuin tuo toinen joka hänkin näytti todella vanhalta. Tämä yrittäjä vaikutti paitsi hirveän vanhalta, myös puolikuurolta ja -sokealta. Kaduin jo tuloani, mutta perääntyäkään ei voinut. Esitin taas asiani kovalla äänellä, mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Että gallupia, sopiiko yrittäjän vastata ja jos kuvankin sitten saisi ottaa...
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Luulin, ettei yrittäjä kuullut tai ymmärtänyt ja olin jo aikeissa aloittaa litaniani uudelleen. Sitten hän kuitenkin vastasi, sanoi ettei taida nyt tällä kertaa, eikä ainakaan kuvaan, ei ollut aamulla aikaa katsoa peiliin, ei voi.
- Paa vähän meikkiä, puuttui se toinen mummo puheeseen.
Minä purin kieltäni ja ajattelin, että voi tsiisus sentään mihin tässä tulee sotkeennuttua. Että minun piti tänne tulla, miten tästä nyt pääsee kunnialla ulos? En tietenkään näyttänyt mitä ajattelin, nyökyttelin vain silmät suurina kuin hyvällekin ehdotukselle. Tosiaan, meikkihän saattaisi piristää.
Ei siitä sitten mitään tullut, kaikkien onneksi, ehkä. Mutta sen sanon, että ikinä en ole ollut niin kummallisessa paikassa. Tilanteen absurdiuden kruunasi tuo "Paa vähän meikkiä" - repliikki jota tyylipuhtaampaa ei Kaurismäkikään olisi keksinyt.
Anteeksi vain, kaikki vanhat naiset! En halua olla ilkeä, mutta työuran pidentämisellä voi olla kaikenlaisia seurauksia. Jonkun gallupkyselijän perinpohjainen hämmentyminen on niistä yksi, tosin aika harmiton.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Haluatko todella kirjailijaksi
Olen istunut tässä viimeiset pari tuntia, huokaillut ja tuijottanut tyhjää word-tiedostoa. Näin siksi, että ilmoittauduin aikuiskasvatustieteen kurssien lisäksi vielä kirjoituskurssille. Arvelin, että se olisi hauskaa ja siitä saisi helposti opintopisteitä.
Tehtävät eivät ole vaikeita, kaikkia niitä olen tehnyt aikaisemmin, tiedän osaavani ja tiedän, että kun pääsen alkuun, saan ihan kelvollisen aineiston kokoon. Vaikeinta on se alkuun pääseminen!
Tehtävänä on kirjoittaa erilaisia tekstejä, tyypin saa itse valita listasta. Päätin aloittaa mielenkiintoisimmasta eli novellista ja sen takia olen sitä tyhjää tiedostoa tuijotellut. Mielessäni ei ole ensimmäistäkään hyvää aihetta.
Lyhyeen novelliin ei edes tarvita kovin kummoista aihetta, sen kirjoittaa vaikka kengännauhojen solmimisesta. Niin että helpompi tässä on kertoa, mitä tehdä kuin mennä sinne wordiin ja tehdä se.
Lainasin tämän kirjan kirjastosta viime viikolla. Se on mainio opaskirja niille, jotka todella haluavat kirjailijoiksi. Nimi parodioi Mika Waltarin tunnettua Aiotko kirjailijaksi - opasta, joka on vuosikymmeniä ollut kirjailijanurasta haaveilevien raamattu ja edelleen käyttökelpoinen.
Tässä uudemmassa oppaassa tuodaan esiin kirjailijantyön kaikki puolet, muun muassa se, että suomalainen kirjailija ansaitsee kirjoillaan keskimäärin 2000 euroa vuodessa.
Olen itsekin haaveillut kirjailijanurasta ja edelleen se olisi hienointa, mitä voin kuvitella. Siitä huolimatta, että kuten Hänninen & Hänninen kirjassaan kertovat, uuden kirjan elämänkaari on vain muutaman kuukauden pituinen, lukijatapaamisiin ei tule muita kuin sukulaisia jos heitäkään, ja jos tuore kirjailija kutsutaan kirjamessujen ohjelmalavalle haastateltavaksi on ihan tavallista, että haastateltava ei ole lukenut kirjailijan kirjaa ja muistaa kirjoittajan nimenkin väärin.
Viis maineesta, kunniasta ja rahasta! Oma kirja olisi hieno.
No juu, turha semmoisia on haaveilla, kun ei nyt synny pientä novelliakaan.
Olen aikoinaan kirjoittanut paljonkin novelleja; kun kuopukseni oli pieni vauva, en halunnut kulkea pitkin maailmaa juttuja tekemässä vaan hankin meille lisätuloja kirjoittamalla viihdenovelleja Nyyrikkiin ja Perjantaihin. Voi todella puhua vain lisätuloista, sillä novellisteille maksetaan surkean pieniä palkkioita. Tyypillinen novelli oli noin 15 liuskaa (silloin kirjoitin vielä kirjoituskoneella) pitkä ja siitä sai muistaakseni 600 markkaa. Mutta työ oli hauskaa. Tein sitä aina, kun vauva nukkui päiväunia.
Novellit olivat hyvin siveitä ihmissuhdetarinoita, joissa korkeintaan viitattiin makuukamarin suuntaan, mutta ei koskaan menty sinne. Ensin aihetta johdateltiin muutaman liuskan verran, sitten sotkettiin kaikki jollain yllätyksellä ja loppu kului asioiden selvittelyyn. Lopun piti olla onnellinen, lehtien linja oli se. Ja minustakin oli mukavaa saatella päähenkilöt onnelliseen loppuun.
Tein muutaman vuoden aikana 150 novellia ja muutaman jatkokertomuksen. Sitten Perjantai lakkautettiin ja vähäisetkin ansiot vähenivät entisestään, joten se työ jäi. Kaipaan sitä joskus, minusta tuntuu, etten ole koskaan nauttinut kirjoittamisesta niin paljon kuin silloin.
Eikä sitä novellia vaan ala tulla. Lupasin itselleni vain tämän lauantai-illan siihen työhön, huomenna odottavat jo muut askareet.
Tehtävät eivät ole vaikeita, kaikkia niitä olen tehnyt aikaisemmin, tiedän osaavani ja tiedän, että kun pääsen alkuun, saan ihan kelvollisen aineiston kokoon. Vaikeinta on se alkuun pääseminen!
Tehtävänä on kirjoittaa erilaisia tekstejä, tyypin saa itse valita listasta. Päätin aloittaa mielenkiintoisimmasta eli novellista ja sen takia olen sitä tyhjää tiedostoa tuijotellut. Mielessäni ei ole ensimmäistäkään hyvää aihetta.
Lyhyeen novelliin ei edes tarvita kovin kummoista aihetta, sen kirjoittaa vaikka kengännauhojen solmimisesta. Niin että helpompi tässä on kertoa, mitä tehdä kuin mennä sinne wordiin ja tehdä se.
Lainasin tämän kirjan kirjastosta viime viikolla. Se on mainio opaskirja niille, jotka todella haluavat kirjailijoiksi. Nimi parodioi Mika Waltarin tunnettua Aiotko kirjailijaksi - opasta, joka on vuosikymmeniä ollut kirjailijanurasta haaveilevien raamattu ja edelleen käyttökelpoinen.
Tässä uudemmassa oppaassa tuodaan esiin kirjailijantyön kaikki puolet, muun muassa se, että suomalainen kirjailija ansaitsee kirjoillaan keskimäärin 2000 euroa vuodessa.
Olen itsekin haaveillut kirjailijanurasta ja edelleen se olisi hienointa, mitä voin kuvitella. Siitä huolimatta, että kuten Hänninen & Hänninen kirjassaan kertovat, uuden kirjan elämänkaari on vain muutaman kuukauden pituinen, lukijatapaamisiin ei tule muita kuin sukulaisia jos heitäkään, ja jos tuore kirjailija kutsutaan kirjamessujen ohjelmalavalle haastateltavaksi on ihan tavallista, että haastateltava ei ole lukenut kirjailijan kirjaa ja muistaa kirjoittajan nimenkin väärin.
Viis maineesta, kunniasta ja rahasta! Oma kirja olisi hieno.
No juu, turha semmoisia on haaveilla, kun ei nyt synny pientä novelliakaan.
Olen aikoinaan kirjoittanut paljonkin novelleja; kun kuopukseni oli pieni vauva, en halunnut kulkea pitkin maailmaa juttuja tekemässä vaan hankin meille lisätuloja kirjoittamalla viihdenovelleja Nyyrikkiin ja Perjantaihin. Voi todella puhua vain lisätuloista, sillä novellisteille maksetaan surkean pieniä palkkioita. Tyypillinen novelli oli noin 15 liuskaa (silloin kirjoitin vielä kirjoituskoneella) pitkä ja siitä sai muistaakseni 600 markkaa. Mutta työ oli hauskaa. Tein sitä aina, kun vauva nukkui päiväunia.
Novellit olivat hyvin siveitä ihmissuhdetarinoita, joissa korkeintaan viitattiin makuukamarin suuntaan, mutta ei koskaan menty sinne. Ensin aihetta johdateltiin muutaman liuskan verran, sitten sotkettiin kaikki jollain yllätyksellä ja loppu kului asioiden selvittelyyn. Lopun piti olla onnellinen, lehtien linja oli se. Ja minustakin oli mukavaa saatella päähenkilöt onnelliseen loppuun.
Tein muutaman vuoden aikana 150 novellia ja muutaman jatkokertomuksen. Sitten Perjantai lakkautettiin ja vähäisetkin ansiot vähenivät entisestään, joten se työ jäi. Kaipaan sitä joskus, minusta tuntuu, etten ole koskaan nauttinut kirjoittamisesta niin paljon kuin silloin.
Eikä sitä novellia vaan ala tulla. Lupasin itselleni vain tämän lauantai-illan siihen työhön, huomenna odottavat jo muut askareet.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Permanentti
Aikoinaan minulla oli aina permanentti. Se näytti suunnilleen tältä. Ja tämä on se parempi puoli, toista en edes näytä.
Tämä "permanentti" saatiin aikaan näin:
tytär avusti, itse asiassa juuri hän tätä ehdottikin.
Normaalisti hiukseni näyttävät tältä:
Nuorena, niinä permanenttiaikoina, tapanani oli nukkua papiljotit päässä.
Permanentit maksoivat kauheasti, epäonnistuivat melkein aina, olivat hankalia hoitaa ja papiljottien kanssa nukkuminen oli yhtä tuskaa. Enää en keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kaikki olisi kannattanut.
Kävin näyttämässä kiharoitani miehelle. Hän sanoi lähtevänsä hotelliin yöksi.
Tämä oli kuitenkin hauska päätös viikolle, joka on ollut aika väsyttävä, vaikkakin antoisa.
Enkä ota permanenttia enää ikinä.
Ai niin, viikon paras uutinen: sain siitä aikuiskasvatustieteen viimeisimmästä oppimistehtävästäni kiitettävän. Ensimmäisen kiitettäväni! On minulla sentään päässä muutakin kuin hiuksia.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Oppimisteoria ja Koirapuiston Kauhukaksikko
Opiskelu näin kypsemmällä iällä ei suinkaan ole hukkaan heitettyä työtä, mikä tuli todistettua viimeksi äsken. Ainakin tässä oppii ymmärtämään itseään ja omia tekemisiään paremmin.
Kävi nimittäin niin, että olin koiran kanssa koirapuistossa. Siellä ei ollut muita ja nautin kovasti olostani hiljalleen hämärtyvässä illassa, lumen sataessa sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän - ja koiran puuhaillessa vapaana mitä sitten puuhasikin. Minulla on tapana vaellella hitaasti puiston laidasta toiseen, sillä siten Nonna pysyy paremmin liikkeessä ja omatkin ajatukseni virtaavat vuolaammin. Oli kertakaikkisen mukavaa ja rauhallista kun ketään ei näkynyt missään.
Ja sitten yhtäkkiä jostain näkymättömistä, matkan päästä, kajahti kiukkuinen
-Perkele!
Sillä siunaaman hetkellä minulle tuli kova kiire laittaa koirani hihnaan ja lähteä pois puistosta niin nopeasti kuin ikinä kykenin. Tiesin, että kyseessä on pahimmillaan kuolemanvaara, kirjaimellisesti.
Mistä minä sen tiesin, vaika en edes nähnyt ketään? Jotenkin vain yhdistin mielessäni tuon vihaisen perkeleen ja koirapuistossa moneen kertaan kerrotut jutut, joissa verenhimoinen amerikanbuldoggi ja sen piittaamaton isäntä ovat aiheuttaneet harmia milloin kenellekin. Itse en ole vielä koskaan osunut näkemään kyseistä kaksikkoa, en siis ennen tätä päivää. Nyt näin, sillä kun sain oman koirani kiinnitettyä ja pääsin puiston portista ulos, oli pahamaineinen kaksikko jo vaarallisen lähellä. Vanha mies talutti mustavalkoista amerikanbuldoggia, joka Nonnan havaittuaan aloitti kauhean rähinän (ja johon Nonna vastasi kaikella kapasiteetillaan, joka ei sekään ole aivan vähäinen).
Sydän pamppaillen pääsin turvallisen matkan päähän ja toivoin kovasti, että vanhan miehen voimat riittävät pitelemään vahvaa koiraa liukkaalla tiellä.
- Saatana! oli miehen seuraava repliikki, mutta silloin me olimme jo kaukana menossa.
En liioittele kun sanon, että asia oli kuolemanvakava. Tuo koira on purrut sekä ihmisiä että muita koiria koirapuistossa. Isännälle on kuulema aivan turha sanoa mitään, sillä hän hyökkää lähes yhtä aggressiivisesti kuin koiransa. Nonnalla ei olisi mitään mahdollisuuksia bulldoggin käsittelyssä ja haavoittuminen olisi varsin todennäköisesti kohtalokasta, koska Nonnan veri ei hyydy normaalisti.
Loppu hyvin, ainakin tällä kertaa.
Mitä tämä sitten opiskeluun liittyy? No sillä tavalla, että aikuiskasvatustieteessä minulla on parhaillaan menossa jakso Aikuisen oppiminen. Olen juuri perehtynyt muun muassa tutkivan oppimisen menetelmään ja siihen, miten ihmiset järkeilevät asioita. Nythän sain oikein mainion käytännön esimerkin päättelystä, joka tapahtui aikaisemmin kerättyjen tiedonmurusten, tilanteen ja ympäristön perusteella ja osui aivan oikeaan vaikka en pitkiin aikoihin saati tänään ole edes muistanut Koirapuiston Kauhukaksikon olemassaoloa.
Tutkivan oppimisen malliin tämä taas istuu sillä tavalla, että nyt, kun olen itse kerännyt hieman kokemusta asiasta, olisin valmis myös teoriaosuuteen eli saamaan lisätietoa vaikka amerikanbuldoggien luonteesta yleensä. Tutkiva oppiminen kun luottaa siihen, että opiskelijat etsivät ja jalostavat tietoa itse ja jos ja kun luentoja tarvitaan, niitä pidetään vasta sitten, kun opiskelijalla on esittää kysymyksiä. Minusta tämä on oikein hyvä järjestys, harmi vain, ettei tutkivan oppimisen teoriasta tiedetty vielä minun kouluaikoinani mitään.
Muuten olen sitä mieltä, ettei mitään koirarotua pitäisi tuomita vihaiseksi. Mikä tahansa koira voi olla vihainen, joko huonon kohtelun tai silkan arkuuden takia. Mutta jos niin on, koiraa ei pitäisi viedä koirapuistoihin, ei ainakaan kysymättä lupaa niiltä, jotka jo ovat aitauksen sisäpuolella.
Kävi nimittäin niin, että olin koiran kanssa koirapuistossa. Siellä ei ollut muita ja nautin kovasti olostani hiljalleen hämärtyvässä illassa, lumen sataessa sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän - ja koiran puuhaillessa vapaana mitä sitten puuhasikin. Minulla on tapana vaellella hitaasti puiston laidasta toiseen, sillä siten Nonna pysyy paremmin liikkeessä ja omatkin ajatukseni virtaavat vuolaammin. Oli kertakaikkisen mukavaa ja rauhallista kun ketään ei näkynyt missään.
Ja sitten yhtäkkiä jostain näkymättömistä, matkan päästä, kajahti kiukkuinen
-Perkele!
Sillä siunaaman hetkellä minulle tuli kova kiire laittaa koirani hihnaan ja lähteä pois puistosta niin nopeasti kuin ikinä kykenin. Tiesin, että kyseessä on pahimmillaan kuolemanvaara, kirjaimellisesti.
Mistä minä sen tiesin, vaika en edes nähnyt ketään? Jotenkin vain yhdistin mielessäni tuon vihaisen perkeleen ja koirapuistossa moneen kertaan kerrotut jutut, joissa verenhimoinen amerikanbuldoggi ja sen piittaamaton isäntä ovat aiheuttaneet harmia milloin kenellekin. Itse en ole vielä koskaan osunut näkemään kyseistä kaksikkoa, en siis ennen tätä päivää. Nyt näin, sillä kun sain oman koirani kiinnitettyä ja pääsin puiston portista ulos, oli pahamaineinen kaksikko jo vaarallisen lähellä. Vanha mies talutti mustavalkoista amerikanbuldoggia, joka Nonnan havaittuaan aloitti kauhean rähinän (ja johon Nonna vastasi kaikella kapasiteetillaan, joka ei sekään ole aivan vähäinen).
Sydän pamppaillen pääsin turvallisen matkan päähän ja toivoin kovasti, että vanhan miehen voimat riittävät pitelemään vahvaa koiraa liukkaalla tiellä.
- Saatana! oli miehen seuraava repliikki, mutta silloin me olimme jo kaukana menossa.
En liioittele kun sanon, että asia oli kuolemanvakava. Tuo koira on purrut sekä ihmisiä että muita koiria koirapuistossa. Isännälle on kuulema aivan turha sanoa mitään, sillä hän hyökkää lähes yhtä aggressiivisesti kuin koiransa. Nonnalla ei olisi mitään mahdollisuuksia bulldoggin käsittelyssä ja haavoittuminen olisi varsin todennäköisesti kohtalokasta, koska Nonnan veri ei hyydy normaalisti.
Loppu hyvin, ainakin tällä kertaa.
Mitä tämä sitten opiskeluun liittyy? No sillä tavalla, että aikuiskasvatustieteessä minulla on parhaillaan menossa jakso Aikuisen oppiminen. Olen juuri perehtynyt muun muassa tutkivan oppimisen menetelmään ja siihen, miten ihmiset järkeilevät asioita. Nythän sain oikein mainion käytännön esimerkin päättelystä, joka tapahtui aikaisemmin kerättyjen tiedonmurusten, tilanteen ja ympäristön perusteella ja osui aivan oikeaan vaikka en pitkiin aikoihin saati tänään ole edes muistanut Koirapuiston Kauhukaksikon olemassaoloa.
Tutkivan oppimisen malliin tämä taas istuu sillä tavalla, että nyt, kun olen itse kerännyt hieman kokemusta asiasta, olisin valmis myös teoriaosuuteen eli saamaan lisätietoa vaikka amerikanbuldoggien luonteesta yleensä. Tutkiva oppiminen kun luottaa siihen, että opiskelijat etsivät ja jalostavat tietoa itse ja jos ja kun luentoja tarvitaan, niitä pidetään vasta sitten, kun opiskelijalla on esittää kysymyksiä. Minusta tämä on oikein hyvä järjestys, harmi vain, ettei tutkivan oppimisen teoriasta tiedetty vielä minun kouluaikoinani mitään.
Muuten olen sitä mieltä, ettei mitään koirarotua pitäisi tuomita vihaiseksi. Mikä tahansa koira voi olla vihainen, joko huonon kohtelun tai silkan arkuuden takia. Mutta jos niin on, koiraa ei pitäisi viedä koirapuistoihin, ei ainakaan kysymättä lupaa niiltä, jotka jo ovat aitauksen sisäpuolella.
lauantai 9. helmikuuta 2013
Asiaa keittiökaapeista ja öisistä tarpeista
Pieni remonttipäivitys tällä kertaa. Isoa ei voisi tehdäkään, kun työ edistyy niin hitaasti.
Rakennuslupa on edelleen saamatta. Eipä sitä ole puuhattukaan kuin viime kesästä lähtien. Tarvitsemme siis rakennusluvan tämän kaupungissa - ruusupensaan takana sekin - olevan päätyasunnon kellarikerroksen rakentamiseen asuinkäyttöön. Tarkoituksena on tehdä tästä samanlainen kolmen kerroksen asunto kuin se, jossa me itse asumme. Asunnot ovat vieretysten ja viimeksi päädyssä asui koiramme Nonna.
Mutta se rakennuslupa nyt tosiaan on aina vain vaiheessa. Olemme jo kertaalleen saaneet hakemuksen tehtyä, mutta vielä tarvitaan lisäselvityksiä ja lisäselvityksen lisäselvityksiä. Niin että jos joku on jäänyt siihen käsitykseen, että me piankin pakkaamme tavaramme ja muutamme täältä ruusupensaan takaa maaseudun rauhaan, niin voin vakuuttaa, että näin ei tule tapahtumaan. Luulenpa, että ruusupensas kuolee vanhuuteen ennen sitä. Huolestuttavampaa kuin tämä on kuitenkin se, että niin käy tätä menoa myös meille.
Tänään remontti liikahti ihan vähän eteenpäin. Irrotimme keittiön kaapit, jotka toivon mukaan pääsevät uuteen kotiin pikapuoliin.
En muista tarkkaan, miten vanhoja kaapit ovat. Ostimme tämän asunnon ennen kuin hankimme Vanhan Maatilan ja siitä tulee nyt kolmetoista vuotta. 15 vuotta voisi osua aika oikeaan. Remontoimme asunnon silloin kokonaan, laitoimme tämän keittiönkin.
Äkkiä katsoen keittiö on vielä aika siisti, mutta tarkempi syyni paljastaa kaikenlaista kulumaa. Minusta on tärkeää, että keittiö on kaunis ja täysin ehjä, kun asunto myydään. Uskon, että juuri keittiöllä on kaikkein suurin merkitys asuntokaupassa. Jos ihmiselle tulee keittiöön astuessaan sellainen tunne, että tässä olisi mukava juoda aamukahvia, hän haluaa asunnon.
Kun ostimme tämän asunnon, yläkuvassa näkyvän sähköhellan paikalla oli vielä alkuperäinen puuhella. Se oli kuitenkin niin rikki, että hävitimme sen. Joissain tämän taloyhtiön asunnoissa on vielä puuhella tallella. Taloyhtiön alkuaikoina ja monta vuosikymmentä sen jälkeen puuhella on ollut ainoa ruoanvalmistuspaikka. Siihen aikaan vesi kannettiin jostain kaukaa ja yhtiön yhteinen puusee oli pesutuvan jatkona pihan perällä.
Ne olivat niitä vanhoja hyviä aikoja. Eikä silloin takuulla lähdetty yöllä ulkohuusiin, tarpeet tehtiin laskiämpäriin, jonka paikka lienee ollut keittiössä vesiämpärin lähellä. Sen ajan huonetuoksut olivat eri maata kuin nykyään.
Tässähän tulee ihan nostalgiseksi.
Jostain syystä minä muuten toivon, että kun viimein saamme tämän asunnon myyntiin, sen ostaisi joku yksin asuva nainen. Olen varma, että juuri hän viihtyisi täällä.
Rakennuslupa on edelleen saamatta. Eipä sitä ole puuhattukaan kuin viime kesästä lähtien. Tarvitsemme siis rakennusluvan tämän kaupungissa - ruusupensaan takana sekin - olevan päätyasunnon kellarikerroksen rakentamiseen asuinkäyttöön. Tarkoituksena on tehdä tästä samanlainen kolmen kerroksen asunto kuin se, jossa me itse asumme. Asunnot ovat vieretysten ja viimeksi päädyssä asui koiramme Nonna.
Mutta se rakennuslupa nyt tosiaan on aina vain vaiheessa. Olemme jo kertaalleen saaneet hakemuksen tehtyä, mutta vielä tarvitaan lisäselvityksiä ja lisäselvityksen lisäselvityksiä. Niin että jos joku on jäänyt siihen käsitykseen, että me piankin pakkaamme tavaramme ja muutamme täältä ruusupensaan takaa maaseudun rauhaan, niin voin vakuuttaa, että näin ei tule tapahtumaan. Luulenpa, että ruusupensas kuolee vanhuuteen ennen sitä. Huolestuttavampaa kuin tämä on kuitenkin se, että niin käy tätä menoa myös meille.
Tänään remontti liikahti ihan vähän eteenpäin. Irrotimme keittiön kaapit, jotka toivon mukaan pääsevät uuteen kotiin pikapuoliin.
En muista tarkkaan, miten vanhoja kaapit ovat. Ostimme tämän asunnon ennen kuin hankimme Vanhan Maatilan ja siitä tulee nyt kolmetoista vuotta. 15 vuotta voisi osua aika oikeaan. Remontoimme asunnon silloin kokonaan, laitoimme tämän keittiönkin.
Äkkiä katsoen keittiö on vielä aika siisti, mutta tarkempi syyni paljastaa kaikenlaista kulumaa. Minusta on tärkeää, että keittiö on kaunis ja täysin ehjä, kun asunto myydään. Uskon, että juuri keittiöllä on kaikkein suurin merkitys asuntokaupassa. Jos ihmiselle tulee keittiöön astuessaan sellainen tunne, että tässä olisi mukava juoda aamukahvia, hän haluaa asunnon.
Kun ostimme tämän asunnon, yläkuvassa näkyvän sähköhellan paikalla oli vielä alkuperäinen puuhella. Se oli kuitenkin niin rikki, että hävitimme sen. Joissain tämän taloyhtiön asunnoissa on vielä puuhella tallella. Taloyhtiön alkuaikoina ja monta vuosikymmentä sen jälkeen puuhella on ollut ainoa ruoanvalmistuspaikka. Siihen aikaan vesi kannettiin jostain kaukaa ja yhtiön yhteinen puusee oli pesutuvan jatkona pihan perällä.
Ne olivat niitä vanhoja hyviä aikoja. Eikä silloin takuulla lähdetty yöllä ulkohuusiin, tarpeet tehtiin laskiämpäriin, jonka paikka lienee ollut keittiössä vesiämpärin lähellä. Sen ajan huonetuoksut olivat eri maata kuin nykyään.
Tässähän tulee ihan nostalgiseksi.
Jostain syystä minä muuten toivon, että kun viimein saamme tämän asunnon myyntiin, sen ostaisi joku yksin asuva nainen. Olen varma, että juuri hän viihtyisi täällä.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Terveysasiaa
Aloitin hainrusto-vihersimpukkakapselien käytön 26.11. viime vuonna. Nyt tätä ihmiskoetta on siis jatkunut reilut kaksi kuukautta. Tämä on kolmas ja viimeinen raportti aiheesta.
Kapselien tarkoitus - ainakin minun käsittääkseni - on voidella niveliä sillä tavalla, että ne liikkuvat vähän paremmin, tehdä käyttäjästään vähemmän kankea.
Näin on tapahtunut. Minusta ei ole tullut Aira Samulinia, mutta kun esimerkiksi istuin sunnuntaina pitkän aikaa lattialla selaamassa vanhoja valokuvia, pääsin ylös kohtalaisen sujuvasti ja ilman irvistelyjä. Näin ei olisi tapahtunut vielä viime syksynä.
Lisäksi minua ei satu mihinkään. En väitä, että kapselit olisivat vieneet kaikki kolotukset mennessään, mutta sen tiedän, että juuri nyt ei satu mihinkään. Paitsi tuohon vasempaan olkapäähän joka on edelleen käyttökelvoton. Sekään ei ole sentään tullut pahemmaksi.
Tämä ei ole mainos: en ole saanut yhtään kapselia ilmaiseksi enkä aio pyytääkään. Halusin vain jakaa tämän kokeeni niiden kanssa, joita asia mahdollisesti kiinnostaa. Ja tietysti me kaikki tiedämme, etteivät mitkään maailman kapselit korvaa liikuntaa ja muita terveitä elämäntapoja.
Lisää terveysasiaa. Kävin eilen intialaisessa päähieronnassa. Sain lapsilta jouluna lahjakortin, joka oikeuttaa kolmeen päähierontaan ja eilinen oli järjestyksessä toinen kerta.
Kokemus on miellyttävä, mutta ei niin eksoottinen kuin luulin. Se on oikeastaan vähän humoristinenkin: mennä ventovieraan ihmisen luo, sanoa päivää ja antaa tämän muukalaisen sitten kouria päätäni itse asiassa aika intiimillä tavalla.
Hieronnan tarkoitus on kuulema kirkastaa ajatuksia. Elän toivossa, toistaiseksi olen saanut vain vähän päänsärkyä seuraavana päivänä.
Kuva ei liity aiheeseen. Olkoon nyt tuossa kun ei näin talvella paljon muutakaan kuvattavaa ole. Otos on Halistenkoskelta Aurajoen varrelta. Otin sen eräällä työreissulla, kun aurinko paistoi ja oli olevinaan niin kaunista.
Kapselien tarkoitus - ainakin minun käsittääkseni - on voidella niveliä sillä tavalla, että ne liikkuvat vähän paremmin, tehdä käyttäjästään vähemmän kankea.
Näin on tapahtunut. Minusta ei ole tullut Aira Samulinia, mutta kun esimerkiksi istuin sunnuntaina pitkän aikaa lattialla selaamassa vanhoja valokuvia, pääsin ylös kohtalaisen sujuvasti ja ilman irvistelyjä. Näin ei olisi tapahtunut vielä viime syksynä.
Lisäksi minua ei satu mihinkään. En väitä, että kapselit olisivat vieneet kaikki kolotukset mennessään, mutta sen tiedän, että juuri nyt ei satu mihinkään. Paitsi tuohon vasempaan olkapäähän joka on edelleen käyttökelvoton. Sekään ei ole sentään tullut pahemmaksi.
Tämä ei ole mainos: en ole saanut yhtään kapselia ilmaiseksi enkä aio pyytääkään. Halusin vain jakaa tämän kokeeni niiden kanssa, joita asia mahdollisesti kiinnostaa. Ja tietysti me kaikki tiedämme, etteivät mitkään maailman kapselit korvaa liikuntaa ja muita terveitä elämäntapoja.
Lisää terveysasiaa. Kävin eilen intialaisessa päähieronnassa. Sain lapsilta jouluna lahjakortin, joka oikeuttaa kolmeen päähierontaan ja eilinen oli järjestyksessä toinen kerta.
Kokemus on miellyttävä, mutta ei niin eksoottinen kuin luulin. Se on oikeastaan vähän humoristinenkin: mennä ventovieraan ihmisen luo, sanoa päivää ja antaa tämän muukalaisen sitten kouria päätäni itse asiassa aika intiimillä tavalla.
Hieronnan tarkoitus on kuulema kirkastaa ajatuksia. Elän toivossa, toistaiseksi olen saanut vain vähän päänsärkyä seuraavana päivänä.
Kuva ei liity aiheeseen. Olkoon nyt tuossa kun ei näin talvella paljon muutakaan kuvattavaa ole. Otos on Halistenkoskelta Aurajoen varrelta. Otin sen eräällä työreissulla, kun aurinko paistoi ja oli olevinaan niin kaunista.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Kymmenvuotias minä
Facebookissa vietetään parhaillaan Vanhan kuvan viikkoa, ainakin minun kaveripiirissäni. Niinpä minäkin kaivoin vanhan kuvan itsestäni ja lisäsin sen sinne. Laitetaan nyt tännekin sama.
Olen tässä yhdeksän tai kymmenen, en muista varmasti. Kuva on kuitenkin otettu Kuloisten kansakoulussa Raisiossa.
Ehkä menossa on ihan oikea ainekirjoitustunti, ehkä kuva on lavastettu. Jos kirjoitan ainetta, tekeillä on varmaankin joku "Marja-Riitta, reipas ponityttö", "Uljas valkoinen hevonen", "Uljas valkoinen hevonen saa kodin" tai "Intiaanipäällikkö Istuva Härkä ja hänen hevosensa" -tarina.
Ylläni on äidin kutoma punainen villapuku. Siihen kuului villatakki, puolihame ja muistaakseni vielä lyhythihainen pusero. Pidin tuota pukua melkein joka päivä, sillä paljon muita kouluvaatteita ei ollut. Kun koulusta tultiin kotiin, vaatteet vaihdettiin. Teen yhä niin: en koskaan ole kotona ns. kaupunkivaatteissa, vaikka ns. kaupunkivaatteet eivät niin kummoisia olisikaan.
Melkein kaikilla lapsilla oli siihen aikaan käsinkudottuja vaatteita. Kumma, miten äidit ehtivät tekemään niitä, vaikka monet heistä - myös minun äitini tuohon aikaan - kävivät töissä ja kotityötkin olivat työläämpiä hoitaa. Ehkä se johtui siitä, ettei heillä ollut tietokoneita ja nettiyhteyksiä, joilla he olisivat voineet pitää blogeja ja esitellä kaukaisissa maissa orjatyövoimalla tehtyjä lastenvaatteita.
Inhosin lyhyitä hiuksiani. Olisin halunnut kasvattaa ne pitkiksi, mutta en saanut. Kylässämme asui kampaaja, jolle minut aina silloin tällöin vietiin. Äiti antoi leikkausohjeet ja niihin kuului se, että otsatukka leikattiin pyöreäksi. Se oli aivan kamala.
Opettajana meillä oli sotaveteraani, joka luennoi välillä siitä, miten meidän pitää varoa sanojamme, sillä ryssällä - kuten hän sanoi - on vakoilijoita joka puolella. Minusta se oli kummallista puhetta lapsille ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että sotaveteraaniopettajamme oli oikeassa. Sellaista se oli, siihen aikaan.
Mitä sanoisin tuolle tytölle nyt jos saisin tilaisuuden?
Sanoisin, että käy koulusi kunnolla, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kaikkein tärkeintä.
Huomaan saaneeni uuden lukijan. Tervetuloa!
Olen tässä yhdeksän tai kymmenen, en muista varmasti. Kuva on kuitenkin otettu Kuloisten kansakoulussa Raisiossa.
Ehkä menossa on ihan oikea ainekirjoitustunti, ehkä kuva on lavastettu. Jos kirjoitan ainetta, tekeillä on varmaankin joku "Marja-Riitta, reipas ponityttö", "Uljas valkoinen hevonen", "Uljas valkoinen hevonen saa kodin" tai "Intiaanipäällikkö Istuva Härkä ja hänen hevosensa" -tarina.
Ylläni on äidin kutoma punainen villapuku. Siihen kuului villatakki, puolihame ja muistaakseni vielä lyhythihainen pusero. Pidin tuota pukua melkein joka päivä, sillä paljon muita kouluvaatteita ei ollut. Kun koulusta tultiin kotiin, vaatteet vaihdettiin. Teen yhä niin: en koskaan ole kotona ns. kaupunkivaatteissa, vaikka ns. kaupunkivaatteet eivät niin kummoisia olisikaan.
Melkein kaikilla lapsilla oli siihen aikaan käsinkudottuja vaatteita. Kumma, miten äidit ehtivät tekemään niitä, vaikka monet heistä - myös minun äitini tuohon aikaan - kävivät töissä ja kotityötkin olivat työläämpiä hoitaa. Ehkä se johtui siitä, ettei heillä ollut tietokoneita ja nettiyhteyksiä, joilla he olisivat voineet pitää blogeja ja esitellä kaukaisissa maissa orjatyövoimalla tehtyjä lastenvaatteita.
Inhosin lyhyitä hiuksiani. Olisin halunnut kasvattaa ne pitkiksi, mutta en saanut. Kylässämme asui kampaaja, jolle minut aina silloin tällöin vietiin. Äiti antoi leikkausohjeet ja niihin kuului se, että otsatukka leikattiin pyöreäksi. Se oli aivan kamala.
Opettajana meillä oli sotaveteraani, joka luennoi välillä siitä, miten meidän pitää varoa sanojamme, sillä ryssällä - kuten hän sanoi - on vakoilijoita joka puolella. Minusta se oli kummallista puhetta lapsille ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että sotaveteraaniopettajamme oli oikeassa. Sellaista se oli, siihen aikaan.
Mitä sanoisin tuolle tytölle nyt jos saisin tilaisuuden?
Sanoisin, että käy koulusi kunnolla, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kaikkein tärkeintä.
Huomaan saaneeni uuden lukijan. Tervetuloa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)