Edes Kaurismäki ei pystyisi parempaan

Eilinen huokaileminen ja tuijottelu kantoi sittenkin hedelmää: aamulla tehtävien aihe ja toteutustapa olivat valmiina.

On hauska seurata tuota päänsisäistä prosessia. Kun laittaa keskeneräiset, epävarmat ja heiveröiset ideat samaan astiaan, lyö kannen kiinni ja antaa kunnolla muhia, tuloksena on yleensä jotain ihan kelvollista.

Nyt aion hyödyntää kirjoituskurssin tehtävässä erästä pientä episodia, jota ole usein muistellut. Tapaus sattui kauan sitten, eikä niitä ihmisiä, joista kerron, ole enää tässä maailmassa sen paremmin kuin sitä paikkaa, jossa tämä tapahtui.

Asiain kulku oli seuraava: olin tekemässä gallupia yrittäjälehteen. Olen joskus parkunut täällä, miten vastenmielistä ja hankalaa gallupin tekeminen on ja voin vakuuttaa, että tuon kaiken voi kaksinkertaistaa, kun kiertokyselyn tilaajana on yrittäjälehti. Ei muuten, mutta silloinhan ei voi kysyä kallisarvoisia gallupkysymyksiä keneltä tahansa vastaantulijalta, ensin on varmistuttava, että kyseessä on aito yrittäjä. Suurimmalla todennäköisyydellä heitä löytää jostain yrityksistä ja sellaisista minäkin olin tuolla muinaisella gallupreissullani heitä etsinyt.
Vielä oli kuitenkin löydettävä yksi uhri. Kello oli paljon, olin väsynyt, ilma oli huono, kameralaukku painoi, kotiin oli pitkä matka, harmitti ja väsytti. Tuntui, että olin jo käynyt kaikissa mahdollisissa parturikampaamoissa, kenkäkaupoissa, lemmikkiliikkeissä ja kukkakaupoissa - enimmäkseen turhaan - kun jo lähellä luovuttamista näin vielä yhden oven, jonka ripaa en ollut sinä päivänä kokeillut. Liike oli - miten sen sanoisi - jotenkin erikoinen, sekavan ja nuhruisen oloinen, enkä oikein päässyt perille, mitä siellä myytiin. Päätin kuitenkin yrittää.

Oven edessä seisoi rollaattori. Ajattelin, että se on jonkun asiakkaan ja toivoin, että asiakas saisi asiansa pian toimitettua, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa kauppiaan vapautumista. Vähän ihmettelin, kun liikkeeseen astuessani en nähnytkään ketään.

Mutta liike, se vasta oli kummallinen! Hetkessä tunsin siirtyneeni vuosikymmeniä taaksepäin, vähintäään 50-luvulle, suoraan Kaurismäen elokuvaan. Liiketila oli ahdettu täyteen hyllyjä ja ne notkuivat, kirjaimellisesti, mitä ihmeellisimpiä, jo kadonneiksi luulemiani tavaroita. Liivinnauhoja, vahakankaita, paperinukkearkkeja, pitkäpunttisia vaaleanpunaisia alushousuja, laamapaitoja, mitä vain. Sekatavarakauppa sanan kaikissa merkityksissä ja kaiken yllä, sen vannon, leijui harmaa pöly.

Jostain hyllyjen välistä tuli pieni, hyvin vanha nainen.

- Voinko auttaa, hän kysyi.

Hämmentyneenä esitin asiani. Olen toimittaja sejase sieltäjasieltä ja galluppia tässä... oletteko ehkä yrittäjä itse?
Ei, ei ollut yrittäjä tämä mummo. Yrittäjä oli takahuoneessa, mutta hetki vain, hänet noudetaan tuossa tuokiossa.

Ja toden totta: hetken päästä takahuoneesta tuli vaivalloisesti nainen, joka oli vielä vanhemman näköinen kuin tuo toinen joka hänkin näytti todella vanhalta. Tämä yrittäjä vaikutti paitsi hirveän vanhalta, myös puolikuurolta ja -sokealta. Kaduin jo tuloani, mutta perääntyäkään ei voinut. Esitin taas asiani kovalla äänellä, mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Että gallupia, sopiiko yrittäjän vastata ja jos kuvankin sitten saisi ottaa...

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Luulin, ettei yrittäjä kuullut tai ymmärtänyt ja olin jo aikeissa aloittaa litaniani uudelleen. Sitten hän kuitenkin vastasi, sanoi ettei taida nyt tällä kertaa, eikä ainakaan kuvaan, ei ollut aamulla aikaa katsoa peiliin, ei voi.

- Paa vähän meikkiä, puuttui se toinen mummo puheeseen.

Minä purin kieltäni ja ajattelin, että voi tsiisus sentään mihin tässä tulee sotkeennuttua. Että minun piti tänne tulla, miten tästä nyt pääsee kunnialla ulos? En tietenkään näyttänyt mitä ajattelin, nyökyttelin vain silmät suurina kuin hyvällekin ehdotukselle. Tosiaan, meikkihän saattaisi piristää.

Ei siitä sitten mitään tullut, kaikkien onneksi, ehkä. Mutta sen sanon, että ikinä en ole ollut niin kummallisessa paikassa. Tilanteen absurdiuden kruunasi tuo "Paa vähän meikkiä" - repliikki jota tyylipuhtaampaa ei Kaurismäkikään olisi keksinyt.

Anteeksi vain, kaikki vanhat naiset! En halua olla ilkeä, mutta työuran pidentämisellä voi olla kaikenlaisia seurauksia. Jonkun gallupkyselijän perinpohjainen hämmentyminen on niistä yksi, tosin aika harmiton.