Kymmenvuotias minä

Facebookissa vietetään parhaillaan Vanhan kuvan viikkoa, ainakin minun kaveripiirissäni. Niinpä minäkin kaivoin vanhan kuvan itsestäni ja lisäsin sen sinne. Laitetaan nyt tännekin sama.

 Olen tässä yhdeksän tai kymmenen, en muista varmasti. Kuva on kuitenkin otettu Kuloisten kansakoulussa Raisiossa.

Ehkä menossa on ihan oikea ainekirjoitustunti, ehkä kuva on lavastettu. Jos kirjoitan ainetta, tekeillä on varmaankin joku "Marja-Riitta, reipas ponityttö", "Uljas valkoinen hevonen", "Uljas valkoinen hevonen saa kodin" tai "Intiaanipäällikkö Istuva Härkä ja hänen hevosensa" -tarina.

Ylläni on äidin kutoma punainen villapuku. Siihen kuului villatakki, puolihame ja muistaakseni vielä lyhythihainen pusero. Pidin tuota pukua melkein joka päivä, sillä paljon muita kouluvaatteita ei ollut. Kun koulusta tultiin kotiin, vaatteet vaihdettiin. Teen yhä niin: en koskaan ole kotona ns. kaupunkivaatteissa, vaikka ns. kaupunkivaatteet eivät niin kummoisia olisikaan.

Melkein kaikilla lapsilla oli siihen aikaan käsinkudottuja vaatteita. Kumma, miten äidit ehtivät tekemään niitä, vaikka monet heistä - myös minun äitini tuohon aikaan - kävivät töissä ja kotityötkin olivat työläämpiä hoitaa. Ehkä se johtui siitä, ettei heillä ollut tietokoneita ja nettiyhteyksiä, joilla he olisivat voineet pitää blogeja ja esitellä kaukaisissa maissa orjatyövoimalla tehtyjä lastenvaatteita.  

Inhosin lyhyitä hiuksiani. Olisin halunnut kasvattaa ne pitkiksi, mutta en saanut. Kylässämme asui kampaaja, jolle minut aina silloin tällöin vietiin. Äiti antoi leikkausohjeet ja niihin kuului se, että otsatukka leikattiin pyöreäksi. Se oli aivan kamala.

Opettajana meillä oli sotaveteraani, joka luennoi välillä siitä, miten meidän pitää varoa sanojamme, sillä ryssällä - kuten hän sanoi - on vakoilijoita joka puolella. Minusta se oli kummallista puhetta lapsille ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että sotaveteraaniopettajamme oli oikeassa. Sellaista se oli, siihen aikaan.

Mitä sanoisin tuolle tytölle nyt jos saisin tilaisuuden?

Sanoisin, että käy koulusi kunnolla, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kaikkein tärkeintä.

Huomaan saaneeni uuden lukijan. Tervetuloa!