Kymmenvuotias minä

Facebookissa vietetään parhaillaan Vanhan kuvan viikkoa, ainakin minun kaveripiirissäni. Niinpä minäkin kaivoin vanhan kuvan itsestäni ja lisäsin sen sinne. Laitetaan nyt tännekin sama.

 Olen tässä yhdeksän tai kymmenen, en muista varmasti. Kuva on kuitenkin otettu Kuloisten kansakoulussa Raisiossa.

Ehkä menossa on ihan oikea ainekirjoitustunti, ehkä kuva on lavastettu. Jos kirjoitan ainetta, tekeillä on varmaankin joku "Marja-Riitta, reipas ponityttö", "Uljas valkoinen hevonen", "Uljas valkoinen hevonen saa kodin" tai "Intiaanipäällikkö Istuva Härkä ja hänen hevosensa" -tarina.

Ylläni on äidin kutoma punainen villapuku. Siihen kuului villatakki, puolihame ja muistaakseni vielä lyhythihainen pusero. Pidin tuota pukua melkein joka päivä, sillä paljon muita kouluvaatteita ei ollut. Kun koulusta tultiin kotiin, vaatteet vaihdettiin. Teen yhä niin: en koskaan ole kotona ns. kaupunkivaatteissa, vaikka ns. kaupunkivaatteet eivät niin kummoisia olisikaan.

Melkein kaikilla lapsilla oli siihen aikaan käsinkudottuja vaatteita. Kumma, miten äidit ehtivät tekemään niitä, vaikka monet heistä - myös minun äitini tuohon aikaan - kävivät töissä ja kotityötkin olivat työläämpiä hoitaa. Ehkä se johtui siitä, ettei heillä ollut tietokoneita ja nettiyhteyksiä, joilla he olisivat voineet pitää blogeja ja esitellä kaukaisissa maissa orjatyövoimalla tehtyjä lastenvaatteita.  

Inhosin lyhyitä hiuksiani. Olisin halunnut kasvattaa ne pitkiksi, mutta en saanut. Kylässämme asui kampaaja, jolle minut aina silloin tällöin vietiin. Äiti antoi leikkausohjeet ja niihin kuului se, että otsatukka leikattiin pyöreäksi. Se oli aivan kamala.

Opettajana meillä oli sotaveteraani, joka luennoi välillä siitä, miten meidän pitää varoa sanojamme, sillä ryssällä - kuten hän sanoi - on vakoilijoita joka puolella. Minusta se oli kummallista puhetta lapsille ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että sotaveteraaniopettajamme oli oikeassa. Sellaista se oli, siihen aikaan.

Mitä sanoisin tuolle tytölle nyt jos saisin tilaisuuden?

Sanoisin, että käy koulusi kunnolla, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kaikkein tärkeintä.

Huomaan saaneeni uuden lukijan. Tervetuloa!

Ihan helpolla en muuta Raisioon

Teitä ulkomailla asuvia lukijoitani ehkä kiinnostaa tietää, että Suomessa on satanut paljon lunta. Sataa muuten edelleen. Joihinkin paikkoihin sitä on satanut tänään jopa 20 senttiä.

Suomalaisten suhde lumeen on aika mutkaton. Kun sitä tulee, se lapioidaan pois tieltä. Autot kaivetaan lumesta ja niillä lähdetään liikenteeseen kuten tavallisesti. Tänään on sattunut vähän vähemmän kolareita kuin yleensä sunnuntaisin mikä johtuu siitä, että huonolla kelillä monet ajavat varovasti. Se on järkevää. Kaikki eivät kuitenkaan ole järkeviä edes huonolla kelillä ja niinpä kolareita kuitenkin sattuu.

Tämä oli säätiedote. Nyt asiaan.

 
Kävimme katsomassa kahta taloa Raisiossa. Valitsin talot sijainnin perusteella kun jo eilen tiesin, että tänään on huono ajokeli. Ajattelin, että käydään jossain lähellä. Taloja oli tosiaan kaksi, mutta huomasin ottaa kuvan vain toisesta.
 Kuvan talo ei miellyttänyt meitä yhtään. On hyvä nähdä myös sellaisia taloja, joista ei löydä mitään hyvää sanottavaa. Joku muu varmasti löytää ja tästäkin talosta tulee vielä jonkun rakas koti.

Toinen talo oli 70-luvun matala talo lähellä STX:n telakkaa Pansiossa. Siinä oli paljonkin hyviä puolia. Kaikki oli yhdessä tasossa ja pohjaratkaisu vaikutti erittäin toimivalta. Taloon kuului mukava, lasitettu terassi ja piha oli suojainen, aidattu ja epäilemättä hyvin hoidettukin, koska se oli saanut kunniamaininnan jossain pihakilpailussa. Kaiken lisäksi talo oli hauskan värinen, vaaleanpunertava.

Vaikka kävimmekin Raisiossa, en ihan helpolla muuta sinne asumaan. Olen nimittäin kotoisin Raisiosta, eikä minulla ole kovin lämpimiä muistoja kotikaupungistani. Raisio on ikävä paikka. Kaiken lisäksi siellä näkyy kuljeksivan vain puolikaljuja, vatsakkaita, elämän merkitsemiä ukkoja. Tällaisen havainnon tein kerran, kun ajoin Raision keskustassa työasioissa. Sitten tajusin, että kumman tutun näköiset ukot taitavat kaikki olla vanhoja luokkakavereitani.

Ilmankos kiinteistönvälittäjä siellä paremmassa talossa arvasi heti, mistä meillä kenkä puristaa. Hän kysyi, missä nyt asumme ja kun kerroin, että Portsassa ja että olemme asuneet täällä kaksikymmentäviisi vuotta ja päättäneet, että  nyt olisi aika meidänkin hankkia omakotitalo, hän katsoi minua tietäväisenä ja sanoi:
- Niin, niin ja kun sitä portaitten kulkemista siellä puutaloissa riittää!

Niinpä. Mutta naamastako sekin näkyy, jos polvissa alkaa olla kremppaa?