Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.

Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.   

Hoidan kuntoani

Kuva ei liity mitenkään tähän päivään eikä viikkoonkaan mutta väliäkö sillä. Tässä on viime kesän ruukkuja vanhojen kivijalkakivien somisteena.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus mennä maalle tekemään kevätsiivoa, mutta en saa pienintäkään innostusta kaivettua itsestäni. Tänään on satanut, huomiseksi luvattiin sadetta ja ajatus kylmästä talosta ja itsestäni siellä hiirenpaskojen keskellä ei muutu ihanaksi maalaisidylliksi vaikka kuinka koettaisi vääntää.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon työtä ja viimeinen luento yliopistolla. Maanantaina oli myös 30-vuotishääpäivämme. Tänään kuopus täyttää 20 vuotta.

Niin kiirettä ei kuitenkaan ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuntoani hoitamaan; olen ostanut kahvakuulan. Tytär, joka on kuntokeskuksesa töissä ja hallitsee kahvakuulailun, on opastanut minua sen käytössä. Olen heilutellut kuuden kilon punttia ponnekkaasti ja välttynyt toistaiseksi iskemästä sillä otsaani.

Nyt vain pahaa pelkään, että kuuden kilon punnus on sittenkin ollut liikaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että kun punnersin tänään kolmea täpötäyttä Lidlin muovikassia rappuja ylös, tunsin äkkiä alaselässäni hemmetinmoisen vihlaisun. Eikä tarvitse olla tohtoriyhtäänmikään tietääkseen, että iskiashermohan se siellä muistutti itsestään.
Ja niin kuin minä olen täälläkin kehunut, etten kärsi selkävaivoista.

Täällä meidän olisi hyvä

Viime sunnuntaina aloitettu pihan siivous maalla jatkui tänään. Työryhmäkin oli sama: minä ja koira.Sain pihan jotakuinkin siihen kuntoon, että voin seuraavalla kerralla aloittaa talon siivoamisen. Enemmän saisi aikaan, jos koirakin osaisi haravoida.



Vaikka koira ei osaa haravoida, se hoitaa muuten tehtäväänsä kiitettävästi, se vahtii. Luulen, - ja niin eläinlääkärikin arveli - että Nonnassa on aika paljon saksanpaimenkoiraa ja ainakin luonteen ja ulkonäön puolesta sen voi uskoa. Koira rakastaa vahtimista, se makaa jossain, josta se näkee mahdollisimman laajalle ja seuraa korvat tarkkana, ettei tunkeilijoita näy.

Nonna rakastaa paitsi vahtimista, myös maalla oloa. Vaikka se muuten haluaa olla minun kanssani koko ajan ja joka paikassa, se ei halua lähteä kaupunkiin. Se seuraa huolestuneena, kun alan tehdä lähtövalmisteluja ja sitten, kun painan Vanhan Maatilan ulko-oven lukkoon, otan kassit käteeni ja sanon, että nyt mennään, se ei tulekaan. Se alkaa luimistella ja luikkia jonnekin poispäin.


 

Tänään seisoin auton luona, pidin ovea auki ja kutsuin koiraa, mutta se ei ollut kuulevinaan. Se vain makasi pihalla. Lopulta luovutin, istuin autoon ja lähdin ajamaan. Se sentään pisti vauhtia koiraan, se syöksähti perääni ja oli kohta auton edessä estämässä minua lähtemästä. Mutta sitten, kun pysähdyin, tulin autosta ja avasin oven koiralle, se jo paineli takaisin pihalle. Siellä se seisoi oven takana, katsoi välillä ovea ja välillä kaihoisasti minua joka olin kävellyt sen perään ja sanoi ihan selvästi (tai siis niin tulkitsin) että katso nyt, mamma, täällä meidän olisi hyvä olla, täällä näin.

Otin koiraa kaulapannasta kiinni ja talutin autoon. Selitin sille, etten minäkään kaupungissa erityisemmin viihdy, mutta toistaiseksi asumme siellä, ei auta.

Haravoinnin jälkeen tein kevään ensimmäisen kylvön. Kylvin persiljaa tuollaisessa kylvönauhassa. Laatikossa kasvaa jo persiljaa, mutta kun en ole varma, jaksaako se enää tänä vuonna kasvaa kunnolla, laitoin varmuuden vuoksi lisää. Syksyllä laitan persiljaa pakastimeen, käytän sitä paljon. 

 Olisin kovasti halunnut kirjoittaa tähän loppuun jotain hauskaa. Ihana puuhastelu loma-asunnolla on kuitenkin saanut minut niin uupuneeksi, että hädin tuskin pystyn tähänkään. Kuinka mieltä ylentävää onkaan ajatella, että tämä on vasta alkua kesän vapaa-ajanvietolle.
Puuh.

Etsin haastateltavaa

Tulipas sössittyä taas tänään oikein epäepäammattimaisesti.


Lähdin aamupäivällä jutuntekoon maakunnan etäisimmälle rajalle. En käy siellä kovin usein mutta en kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa menossa ko. paikkaan.

Selvitin tietysti reitin ja matkan etukäteen. Tulostin mukaani kartan ja ajo-ohjeet. Perehdyin aiheeseeni niin hyvin kuin googlettamalla pystyin. Tunsin erityiseksi velvollisuudekseni olla ajoissa paikalla, sillä aiemmin viikolla haastateltavani oli yrittänyt pyristellä sovitusta haastattelusta eroon ja minä olin hienovaraisesti kiristänyt häntä kuitenkin suostumaan ja onnistunut siinä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Minä eksyin. Ihan kerta kaikkiaan eksyin. Yhtäkkiä olin keskellä maaseutua paikassa, jossa minun suinkaan ei näppärien ajo-ohjeideni mukaan pitänyt olla. Kaiken lisäksi kello lähestyi armotonta vauhtia kahtatoista jolloin minun piti olla perillä.

Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan. Haastateltavani yritti neuvoa minua mutta hänkään ei oikein saanut päähänsä, missä mahdoin olla. Lopulta hän oli keksivinään paikan ja neuvoi minulle tien jota lähdin ajamaan. Sillä seurauksella, että kohta olin melkein samassa paikassa josta olin aloittanut eksymiseni eli ihan hukassa.

Oli pakko nöyrtyä ja soittaa toisen kerran. Haastateltavani ei nytkään saanut päähänsä missä minä mahdoin olla mutta antoi kuitenkin sen verran uutta tietoa omasta olinpaikastaan, että löysin oikean suunnan.

Pääsin perille noin puoli tuntia myöhässä. "Perillä" oli paikkakunnan keskustaajaman keskipiste jota oli mahdoton olla huomaamatta, tulipa mistä suunnasta tahansa. "Perille" löytämistäni olisi ratkaisevasti helpottanut jos joku - esimerkiksi minä itse - olisi ymmärtänyt huomata tämän "Perille"-paikan varsin keskeisen sijainnin. Kartasta vaikka.

Onneksi, onneksi haastateltavani oli leppoisa ja huumorintajuinen ihminen. Joku toisenlainen olisi jo kieltäytynyt koko jutusta. Pyytelin anteeksi ja vakuutin, ettei minulle ikinä ennen ole käynyt näin (ai ei muka?) ja sanoin, että uskoakseni olen kuitenkin parempi jutuntekijä kuin kartanlukija (mikä sentään on totta).

Kommelluksia sattuu, vaikka ei saisi. Aina niistä jotain oppiikin. Tänään koin välähdyksen siitä miltä tuntuu, kun ei äkkiä kykenekään johonkin, jonka piti olla ihan helppoa. Ei vain tiedä eikä osaa enää. Siltä siis tuntuu, kun alkaa dementoitua.  Aika ikävä tunne muuten.

Niin ja navigaattoria en käytä. Kun joku kumminkin kysyy. 

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Toiseksi viimeinen luento oli tänään. Ensi tiistaina on viimeinen ja sen jälkeen minulla on enää yksi kirjatentti, sitten suomen kielen perusopinnot on suoritettu.

Koko talven olen saanut katsella tätä komeaa maisemaa ja nyt otin siitä viimein kuvan.

Maisema avautuu yliopiston päärakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa luentomme on yleensä pidetty. Oikealla näkyy Turun Tuomiokirkon torni.

Tänään, kun kävelin kaupungin läpi luennolle, näin taas paljon opiskelijoita, jotka tiedekuntiensa haalareihin pukeutuneina olivat matkalla opiskelijarientoihin. Jotain isompaa riehaa oli selvästi tiedossa, niin paljon haalarikansaa oli liikkeellä. Ajattelin vähän haikeana, että kaikki tuollainen on minulta jäänyt kokematta. Heti perään Järjen Ääni muistutti, että mieliinpainuvimmat seuraukset opiskelijariennoista taitavat kuitenkin olla tappavan kaameita krapuloita, noloja tilapäissuhteita ja muita juttuja, joita ei pahemmin huvita muistella. Joten paitsi jääminen ei ehkä ole niin pakahduttavan katkeraa kuitenkaan.

Tämä viikko on ollut aika työntäyteinen ja vaatinut tiukkaa aikatauluttamista. Ajankäytön pohdiskelu on yksi lempiaiheistani, minua todella kiinnostaa tietää, miten ihmiset käyttävät aikaansa ja miten minä voisin käyttää sitä - no, olin vähällä sanoa tehokkaammin, mutta sanotaan nyt vaikka tarkoituksenmukaisemmin.

Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja hoitavat kaikki asiansa hyvin. En tarkoita nyt mitään huippusuorituksia kuten kahta väitöskirjaa ja yksinpurjehdusta maailman ympäri alle kolmekymppisenä vaan ihan tavallisia asioita ja ihmisiä. Jotkut vain saavat tunneistaan irti enemmän kuin toiset.

Ajankäytöstä voi filosofoida ja miettiä, mitä pitäisi ja miksi? Se on toinen juttu.Eikä siihenkään mitään yhtä oikeaa vastausta ole.

Meillä oli nyt loppumassa olevalla kirjoituskurssilla yhtenä tehtävänä kirjoittaa työhakemus ja laatia ansioluettelo. Saimme niistä oikein numerot. Minä hain ihan oikeastikin avoinna olevaa viestintäsihteerin paikkaa ja sain hakemuksestani kiitettävän arvion. Pitäisiköhän lähettää hakemus? Sitten nähtäisiin, pääseekö viestintätöissä kolmenkymmenen vuoden kokemuksella edes haastatteluun. 

Perhonen kupin laidalla

Aina kun kirjaudun blogiini, katson ensimmäiseksi tilastot: kuinka monta ihmistä on käynyt Ruusupensaan takana tänään. Muitakin tilastoja siellä on, esimerkiksi nyt huomasin, että olen kirjoittanut 401 päivitystä ja saanut 400 kommenttia. Aika tarkkaan siis kommentti per päivitys. Kiitos vaan niistä ja lisää saa mielellään tulla - se, että joku kommentoi kertoo, että joku on silloin melko varmasti myös lukenut. En järjestä mitään kilpailuja enkä arpajaisia mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut teidän ajatuksistanne eikä sitä, ettenkö ilahtuisi viesteistä.

Tänään olen haravoinut. Ajoin aamulla maalle Nonnan kanssa ja siivosin ensi töikseni kukkapenkit. Sitten haravoin pienen niittyni ja vähän muuta. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kulutin tähän kaikkeen kuitenkin monta tuntia ja nyt juuri tuntuu siltä, että huomenna tunnen haravoimisen lihaksissani erittäin hyvin.

Ennen kuin ruoho alkaa kunnolla kasvaa, tontilla vihertää tämä pääsiäisruohoa muistuttava kaunokainen. Sitä on vain kahdessa paikassa, mutta se muodostaa silmiinpistävän, heleänvihreän maton siellä missä sitä on. Vähän myöhemmin kasviin ilmestyy pieniä, keltaisia kukkia. Kyseessä lienee pikkukäenrieska, pienin luonnossamme esiintyvä lilja.

Päivä oli tosi lämmin, varsinkin kun teki ahkerasti töitä. Välillä istuin navetan seinustalle ja söin eväitä. Minulla oli termoskannussa hunajalla maustettua teetä ja kun istuin nauttimassa sitä auringossa jostain lensi äkkiä perhonen ja istahti kupin laidalle. Yritin saada kameran taskustani, mutta tietysti perhonen lensi pois juuri, kun onnistuin.

Vähän ikävämmän luontoelämyksen koin Vanhan Maatilan keittiössä. Menin kastelemaan kukkia (kyllä, muutama pelargoni on säilynyt hengissä talven yli) ja otin vettä ämpäristä, johon olin varta vasten kukille jättänyt sitä syksyllä. Vesikauha oli alapuolelta ällöttävän ruskean liejun peitossa ja niin oli koko ämpäri, kun katsoin sinne. Hiiri oli päättänyt päivänsä ämpärin pohjalle.

Sitä ämpäriä ei meillä enää käytetä, ei myöskään vesikauhaa. Molemmat ovat nyt roskiksessa. En ole mielestäni mikään hienohelma mitä tulee hiirenraatoihin tai muihin vastaaviin, mutta tämä oli jo liikaa.

Näin on siis kevät virallisesti avattu. Haravoidessani tein samalla suunnitelmia tulevien viikonloppujen varalle.

Päivän onnellisin taisi kuitenkin tänään olla koira. Nonna oli niin iloinen kun se pääsi juoksemaan vapaasti, että se oikein säteili. Alkukeväästä koira on aina tavattoman tottelevainenkin, tulee salamana ensimmäisestä kutsusta jos ollenkaan jättää minua näköpiiristään. Kesän mittaan se sitten rohkaistuu ja tulee niin itsevarmaksi, ettei viitsi aina totella.

Jos nyt väsyttääkin ja lihaksissa tuntuu tiedän ainakin, etten ole yksin. Tällaisena upeana kevätsunnuntaina ovat varmasti haravat suihkineet joka puolella. Vai kuinka?  

Vauvamuistoja

Poljin taas puoli tuntia Kettleriä ja kuuntelin samalla Spotify-listaani. En tiedä kumpi on huvittavampi, kuntopyörä, joka ei anna kunnon vastusta vai soittolistani, joka alkaa Miliza Korjuksella ja päättyy Tehosekoittimeen; huvia kuitenkin molemmat ainakin minulle.

Puolen tunnin tinki tuli tänään täyteen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien ihanan Neiti Kevään kohdalla. Kappaleella on minulle ihan erityinen merkitys. Kaksikymmentä vuotta sitten kun se oli uusi ja sitä soitettiin paljon radiossa, odotin kuopukseni syntymää. Minusta on aina tuntunut siltä, että laulussa puhutaan meistä:

Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin.

Neiti Kevään pikkuisia kamppeita on tässä. Otin kuvan taannoin kun siivosin vaatehuonetta ja ajattelin, että jos vaatteet häviävät jonnekin niin on ainakin kuva. Vaikka tuskinpa nämä minnekään häviävät kun ovat tähänkin asti säästyneet.

Silloin kaksikymmentä vuotta sitten elettiin aika tarkkaan näitä samoja päiviä kun olin jo Heidekenin synnytyslaitoksella valmiina ottamaan kuopuksen vastaan. Heidekeniä ei ole enää ja silloinkin sen lakkauttamisesta oli käyty kovat kiistat. Olin itse puolustanut laitosta kiivaasti kaupunkilehden kolumnipalstalla ja otin ainakin ihan pienen siivun itselleni siitä ansiosta, että laitos yhä toimi. Aika pian se sitten kuitenkin suljettiin.

Kuopus ei ottanut heti ensi varoituksesta syntyäkseen ja sen takia jouduin odottamaan laitoksella monta päivää. Siellä eräs kokenut kätilö sanoi, että kunhan tulee kunnon kevätmyrsky niin kyllä se siitä sitten. Ja näin kävi; kun tuuli nousi ja alkoi kolkutella tosissaan arvokkaan vanhan rakennuksen kattopeltejä, minullekin tuli viimein asiaa synnytyssaliin. Kiireistä asiaa tulikin.

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappale kuulostaa joka kerta ihmeen tuoreelta ja aina yhtä kauniilta ja liikuttavalta.

Neiti Kevät itse taitaa olla tällä hetkellä tarjoilemassa pizzaa keskustan pizzeriassa; myrsky-yönä syntyneestä potkuhousuveijarista on kasvanut reipas pieni tarjoilijanalku. 

Huovutetut lapaset ja puutarhayllätys

Ostin reilu viikko sitten pidetyiltä Turun käsityömessuilta kaksi kerää Léttlopi-lankaa ja tein niistä lapaset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huovutin pesukoneessa.

Tässä lapaset ennen huovutusta:

ja alempana huovuttamisen jälkeen.

Käytin kuutosen puikkoja, silmukoita oli 44. Yritin laskea kerroksia huolellisesti, mutta silti lapaset ovat vähän eri kokoiset.

Messuilla lankaa myi Camilla Tomperi, kotisivut ovat osoitteessa www.ellun.fi.

Ehdin pääsiäisenä vihdoin maallekin, tosin vain pikimmiten. Keräsin Vanhan Maatilan kaikki petivaatteet ja pöytäliinat autoon ja toin tänne Ruusupensaan taakse pestäviksi. Pesukone onkin käynyt siitä lähtien ahkerasti. Nyt alan olla voiton puolella. Olen yleensä tuonut kaikki tekstiilit jo syksyllä kaupunkiin, mutta viimeksi se jäi. Hiiret olivat nakertaneet yhteen pöytäliinaan reiän.

Maalla lumet olivat melkein kaikki sulaneet ja paljastaneet pihan ja puutarhan, joissa niissäkin on paljon siivoamista. Ajattelin tänä vuonna aloittaa pihatöillä ja jos hyvin käy, ahkeroin siellä ensi viikonloppuna.

Eläimet eivät ole tehneet isompia tuhoja talven mittaan. Erityisellä huolella tarkastelin pientä kirsikkapuun tainta, jonka olemme saaneet lahjaksi ihan vauvana ja varjelleet kaikin keinoin kuivumiselta,  pupujen hyökkäyksiltä ja ikävään kuolemiselta. Hento taimi istutettiin, tuettiin ja leikattiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja talveksi se sai ympärilleen talon parhaan suojaverkon.

Pikku kirsikkapuun taimi näytti jo elämänsä ensi senteillä hieman erikoiselta. Katsoin sitä tarkkaan ja mietin, että hmmm...

Nyt taimi oli herännyt kevääseen terhakkaasti. Se on kasvanut ja vankistunut ja näyttää viihtyvän.

Erikoinen se on yhä. Perin erikoinen ollakseen kirsikkapuu.

Se nimittäin puskee täyttää päätä pajunkissoja.

Terveydestä

Tänään puhutaan terveydestä. Päivän kuva tukee teemaa mitä parhaiten.

Korvapuustit eivät ole mitään funktionaalista ravintoa, mutta kun niitä leipoo harvoin, saa ne myös syödä hyvillä mielin. Leivoimme eilen tyttären kanssa ja muutama pulla on vielä jäljellä.

Viime blogikirjoituksessani puhuin ratsastuksen kaikin puolin hyvää tekevästä vaikutuksesta. Lukijani Kanaemo kommentoi kirjoitusta ja kommenttien yhteydessä otti puheeksi myös reuman. Ensin ajattelin kirjoittaa asiani vielä vastauksena Kanaemolle, mutta kun haluan jakaa tämän kaikkien muidenkin kanssa niin tässä tulee:

sain monta vuotta sitten hammaslääkäriltäni, turkulaiselta Roope Lehtiseltä erään ohjeen. Olin nimittäin juuri kertonut saamastani osteoporoosidiagnoosista mihin Lehtinen vastasi työntämällä käteeni kopion eräästä lehtiartikkelista. Se taas kertoi miehestä, joka oli kehittänyt lääkkeen syöpää ja monia muita sairauksia vastaan. Minulla ei enää ole sitä artikkelia, joten en muista, kuka mies oli tai missä, mutta itse rohto on todella yksinkertainen ja kaikkien saatavissa. Siihen tarvitaan vain bulgarianjogurttia ja kylmäpuristettua pellavansiemenöljyä. Tilkka öljyä sekoitetaan jogurttiin hyvin ja sitten vain syödään. Artikkelin mukaan syövän hoitoon tarvitaan puoli purkillista päivässä.

- Siinä sinulle osteoporoosilääkettä, sanoi Lehtinen kopion antaessaan. Sitten hän kertoi, että oli itse parantanut reumansa tuolla seoksella.

Nyt huomatkaa, että minä en väitä mitään. Kerron vain, mitä varmasti tiedän kuulleeni ja lukeneeni. Haluan jakaa tämän tiedon sen tähden, että jos joku saa apua tästä ei ole mitään syytä pitää tietoa vain itselläni.

Olen käyttänyt jogurttirohtoa aika säännöllisesti. Se on hyvää eikä ainakaan haitallista millään tavoin. Osteoporoosini ei ole pahentunut, päinvastoin vähän parantunut, mutta siihen vaikuttavat varmasti myös tunnollisesti ottamani, lääkärin määräämä lääke sekä liikunta. Muista vaivoista en osaa sanoa, kun minulla ei niitä ole. Voi olla, että joku vakava sairaus iskee jo huomenna mutta tänään, 54-vuotiaana, olen fyysisesti ja henkisesti täysin terve.

Olen kertonut jogurttiohjeesta ainakin kolmelle syöpäpotilaalle. Se ei parantanut heitä, kaksi heistä kuoli sairauteen. Molemmat tosin kertoivat, että seoksen nauttiminen olisi helpottanut heidän oloaan. 

Jogurttirohdon lisäksi käytän havupuu-uutejuomaa ja kalsiumia. Terveydestä puhuttaessa en voi olla myöskään mainitsematta tohtori Nebil Al-Marayatia, jolta sain avun levottomiin jalkoihini muutama vuosi sitten. Tällä bagdadilaissyntyisellä tohtorilla on Acu+ -niminen klinikka Raisiossa. Jokainen, joka kärsii levottomista jaloista tietää, miten piinallinen ja rajoittava vaiva se on, ei voi esimerkiksi käydä teatterissa tai elokuvissa kun ei pysty istumaan paikoillaan.

Ajattelen niin, että jokainen on ensisijaisesti vastuussa omasta terveydestään. Pitää yrittää elää sillä tavoin, ettei tee vahinkoa itselleen. Jos tekee, on turha itkeä. Kuulostaa kovalta, mutta sanon rehellisesti, mitä ajattelen. Vertaan tätä siihen, että jos joku ostaa uuden auton ja ajaa sillä tahallaan päin seinää, on tyhmä jos haluaa rahansa takaisin, koska auto hajosi. Sitten on tietysti valtava määrä muttia  ja josseja ja sekä-ettiä, erilaisia elämäntilanteita ja eri tasoisia kykyjä käsitellä ongelmia ja selvitä niistä.

Olen aina suhtautunut avoimesti ns. vaihtoehtohoitoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö luottaisi myös tavallisiin lääkäreihin - eivät nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois. Loppujen lopuksi on yhdentekevää, miten matka tehdään jos kuitenkin päästään perille.

Ratsastusterapiaa

Pitkästä aikaa pääsin hevosen selkään tänään. Välillä jo ajattelen, että minun täytyy lakata mainostamasta hevosharrastustani tuossa sivupalkin esittelyssä, kun en ikinä enää ehdi tallille.

Olin kahden tunnin maastolenkillä Jaakkolan islanninhevostallilla. Mynämäen metsissä oli vielä täysi talvi.

 Oli ihanaa päästä ratsaille, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Epäilin, etten kykene enää edes kampeamaan itseäni satulaan, mutta hyvin sekin onnistui. Ainoa harmi oli se, että vanha ratsastusvamma, oikean puolen murtunut istumaluu, muistuttaa itsestään varsinkin pitemmillä matkoilla.




Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on Mynäjoki. Aina, kun ylitämme tämän sillan ja kopsuttelemme siitä puolelta toiselle muistan vanhan sadun kolmesta kilistä ja sillan alla asuneesta sudesta vai mikä örkki siellä nyt olikaan. Se, missä sillanalustyyppi aina kysyi: "Kuka siellä kopsuttaa", muistatteko?

Minun ratsuni tänään oli islanninhevoseksi isokokoinen Höfdingi, sama heppa, jolla aloitin ratsastusharrastukseni uudelleen muutama vuosi sitten. Se on tosi vakaa ja luotettava ratsu joka ei pidä turhaa kiirettä; kuten näette, sillä ei ollut mitään tarvetta kulkea turpa edellä menijän häntäjouhissa, vaikka näillä hevosilla muuten on luja "Kaveria ei jätetä" -henki.

Jos teillä on niska-, hartia- tai selkävaivoja, niin suosittelen ratsastusta, se tekee lihaksille hyvää. Suosittelen sitä myös kaikenlaisten kolotusten, yleisen vetämättömyyden ja erityisesti pahan mielen hoitamiseen. Se parantaa ihan kaikki vaivat. Joskus  se tosin saattaa tuoda jonkun uuden, kuten minulle sen rikkoontuneen luun mutta yleensä sentään ei, kunhan muistaa olla kohtuullisen varovainen.

Läpi meni

Onhan tämän vähän liioiteltua, mutta nyt minulla on Laakeriseppeleolo kun sain tietää, että tekstianalyysikurssi tuli suoritettua hyvällä arvosanalla. Ja samalla huomasin, että minullahan on jo 20 opintopistettä koossa. Hyvä minä!

Oli pakko lähettää opettajalle sähköpostia ja kysyä, miten on mahdollista, että sain tentistä pisteitä kun tiedän, että se meni huonosti. Kurssiarvosanahan - kuten olen jo pariin kertaan selittänyt - muodostui tentistä ja tekstianalyysitehtävästä.
Opettaja vastasi, että kieltämättä tenttimenestykseni oli varsin vaatimaton, mutta kun yritys sentään oli kova, niin ei hän kuitenkaan hylännyt tenttiäni. Ja analyysitehtävä oli onnistunut, minkä tiesin itsekin.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Törmäsin kaupungilla erääseen lukioaikaiseen opiskelukaveriini. Hän on yhtä vanha kuin keskimmäinen lapseni, noin 25 ja oli käynyt päivälukiota, mutta jostain syystä keskeyttänyt sen ja siirtynyt sitten muutaman vuoden jälkeen aikuislukioon. Tuo tyttö on hyvin herttainen ja ilmeisen lahjakas monissa asioissa mutta myös kovin herkkä. Meillä oli lukiossa joskus tapana jutella välituntisin ja aiheena oli silloin usein opiskelu ja se, miten opiskelu kannattaa aina; tarkoittaa sitä, että minä tätimäisesti kannustin tyttöä jatkamaan sinnikkäästi opintojaan ja yrittämään uudestaan, jos joku asia ei kerralla onnistunut.

Nyt siis tapasimme ja tyttö kertoi, miten tärkeää minun kannustukseni oli hänelle ollut. Hän sanoi ajatelleensa minua usein ja saaneensa minusta rohkaisua ja perspektiiviä omaan elämäänsä.

- Tajusin, että kun kerran sinäkin pystyt niin miksen minä pysty, ei se minulle ole vielä liian myöhäistä, hän sanoi.

Arvatkaa, tuliko tädille vedet silmiin? Kyllä!  Se, että on pystynyt olemaan esikuva jollekin nuorelle tuntuu niin hienolta, etten osaa edes sanoa.

Ja sitten tietysti muistelin omia nuoruudenaikaisia opettajiani ja mietin, miten mukavaa olisi päästä nyt kertomaan miten olen ollut esikuvallinen opiskelija.

 Taitaisi tapahtua muutamiakin haudassakääntymisiä.

Kaupunkipuutarha

Puutarhalehdessä oli juttu kaupunkiviljelystä; se on nyt tulossa muotiin.

Mikään uusi asia vihannesten kasvattaminen kaupunkipihoilla ei ole, sitä on tehty viimeksi sota-aikana täällä Suomessakin. Silloinhan kaikki liikenevä maa käytettiin ruoan tuottamiseen.

Nyt vihanneksia ja yrttejä kasvatetaan lähinnä huvin vuoksi, mutta köyhillä alueilla myös siksi, että niitä ylipäätään saadaan. Suurkaupunkien katoilla kukoistaa vihannesmaita, parvekkeilla yrttitarhoja ja parkkipaikoilla vihertävät viljelysäkit. Yhteisomistuksessa olevia kaupunkipuutarhoja on ainakin Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Innostuisin itsekin kaupunkiviljelystä, ellei meillä olisi Vanhaa Maatilaa ja siellä ihan oikeaa viljelymaata. Ennen kesäasunnon hankkimista olin tosi innokkaasti istuttamassa tänne Portsan puutalopihallemme milloin mitäkin. En niinkään vihanneksia - vaikka niitäkin kokeilin - mutta kukkia ja pensaita. Etsin muutamia vanhoja kuvia pienestä rapuneduspuutarhastani.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1998. Siinä Ruusupensas on vielä vauva ja sillä on seuranaan monta muuta kasvia. Olemme juuri uusineet pihakiveyksen, rakentaneet valkoisen säleikön ja uusineet istutukset. Kuvasta saa vaikutelman, jonka mukaan istutus olisi tehty noin viiden sentin multaan kivetyksen päälle, mutta kuva valehtelee. Puukehikon alla on paljon maata, jossa Ruusupensas on viihtynyt ilmeisen hyvin. Portsan alue oli toistasataa vuotta sitten tietääkseni pääasiassa laidunmaata, tästä en tosin ole ihan varma, muistan vain hämärästi, että olisin jostain lukenut tällaisen tiedon.

Kahdessa muussa kuvassa on kahden huoneistomme ulkorappujen väliin jäävä tila. Ylempi kuva on vuodelta -97, alempi -99 eli viimeiseltä kesältä, jonka vietimme vielä kaupungissa. 

  Paitsi omaan rappujenedustaamme, käytin paljon aikaani koko yhteiseen pihaamme, olin oikea piha-aktiivi. Täällä tehtiinkin silloin paljon uudistuksia, perustettiin uusia kukkapenkkejä, osallistuttiin pihakilpailuihin ja teetettiin pihasuunnitelmia.

Tällaisen yhteisöllisen asumisen, mitä Portsa edustaa, ongelma on se, että jos haluaa pitkäjänteisesti kehittää asioita johonkin suuntaan on pidettävä huoli siitä, että on itse koko ajan valppaana ja mukana kaikessa. Tai ei kai se mikään ongelma ole, jos siihen pystyy.
Yleensä taitaa kuitenkin käydä niin, että piha- ja muut aktiivit jaksavat muutaman vuoden ja sitten tulee taas uusia ihmisiä mukaan. Uudet tekevät tietysti uusia suunnitelmia. Minun piha-aktiiviaikanani me esimerkiksi istutimme pihalle muutamia marjapensaita sitä varten, että kaupunkilaislapsetkin saisivat kokea, miltä tuntuu syödä marjoja suoraan pensaasta. Sitten tänne muutti äiti, jonka mielestä kaupungissa kasvavat marjat ovat myrkyllisiä ja kohta pensaat jo revittiinkin pois (ja tämä äitikin on jo aikaa muuttanut muualle).

Meillä on muuten täällä oikein kaunis piha nykyään, joten tämä ei tosiaankaan ole mikään moite. Ainoa häpeäpilkku lienee meidän hoitamaton rapuneduspuutarhamme, vaikka komea Ruusupensas pelastaakin paljon. Minun mielestäni ainakin. 

Ja on täällä joskus tehty sellainenkin päätös, että kissojen ja koirien pitäminen on kielletty. Joskus 50-luvulla. Sitä päätöstä ei tietääkseni ole koskaan kumottu. Pitäisikö, ennen kuin joku keksii vetää koiranomistajat oikeuteen?   

Erikoisia vaatteita ja vähän sisustusta

Kävin tänään käsityömessuilla tyttäreni kanssa. Laitan muutaman kuvan. Ensimmäisessä on innokas käsityöharrastaja Pirkko, jolla on aina enemmän hyvää tahtoa ja värikkäitä suunnitelmia kuin aikaa ja puhtia toteuttaa niitä.

Turun Messu- ja kongressikeskuksessa oli paljon ihmisiä, vaikka siltä ei näytä. Kuvassa vain sattui olemaan suvantokohta tungoksessa.

Tässä on hauskasti keksitty tehdä lampetteja vanhoista kakkuvuoista. Samaan tyyliin oli tehty kattokruunuja pyöreistä kakkumuoteista, joihin oli ripustettu vanhoja lusikoita ym.

On sanonta, jonka mukaan aika tavaran kaupitsee. Tässä jos missä se nähdään. Jos nyt haluaa olla kehityksen kärjessä ja oikein tuleva huippumuodinluoja, on viisasta katsoa omia kaappejaan Sillä Silmällä. Sähkökirjoituskoneista tulee tuota pikaa himoittua keräilytavaraa; ne nostetaan eteisen lipaston päälle ja niiden telan ympäri rullataan paperia jossa lukee Tervetuloa. Filmikamerat poseeraavat kansi auki keittiön ikkunalla yrttejä pursuillen. Tietokoneiden hiiristä askarrellaan kuusenkoristeita ja pesuhuoneiden ehtymättömät pesupallovarastot muuttuvat antistress-alustoiksi.

Messuilla oli paljon kauniita vaatteita ja mahtavia värejä, kuten tässäkin.  Itse en osaisi pitää näin räikeänväristä vaatetta, mutta jollekin toiselle se varmasti sopii. Voisin kuvitella, että esimerkiksi opettajan päällä vaate olisi menestys, oppilaat katselisivat värikästä ilmestystä mielellään. Opettajan vaatteilla ja persoonalla on minun mielestäni suuri merkitys.

Yllä olevassa kuvassa on suosikkivaatteitani messuilla. Näiden pitämiseksi tosin tarvitsisi olla Metsänneito, niin sadunomaisia ja toisesta maailmasta vaatteet ovat. Ihania kuitenkin, kauniita katsella.

Näihin laukkuihin ihastuimme molemmat. Sanoin tyttärelle, että jos hän olisi vielä pieni tyttö, ostaisin hänelle tuollaisen laukun. Hän oli sitä mieltä, että isokin tyttö voisi tuollaista käyttää. Miksi ei?

Tämä puku oli kudottu, tehty kai pellavalangasta. Kudottu tai neulottu, miten haluatte.

Ostin kaksi kerää lankaa ja kuutosen sukkapuikot. Aion kutoa lapaset ja huovuttaa ne.

Messuilla tulee aina vähän pettynyt olo: vaikka jo kokemuksesta tietää toivon turhaksi, silti odottaa joka kerta löytävänsä tuotteita Messuhintaan eli halvemmalla. Messuhinnat noissa tuntui olevankin, vähän korotetut. Kun esimerkiksi ohuehko raidallinen neulehuivi maksoi 35 euroa täytyy ostajan olla melkoisessa messuhuumassa ostaakseen sen. Puhumatta retrotyylisestä kangaspalasta, josta pyydettiin 100 euroa.

Käsityöllä on arvoa, tottahan minä sen ymmärrän. Mutta ei kaikkea voi hinnoitella käsityöarvon mukaan edes käsityömessuilla.