Helppoja ja hoidettuja puutarhoja ei ole

Puutarhakauden nopean käynnistymisen huomaa täällä blogissakin. Suosituimpien tekstieni joukossa kärkipaikkaa pitää lähes jatkuvasti varoitukseni maahumalan istuttamisesta puutarhaan. Hyvä niin, sillä seison edelleen vankasti sanojeni takana ja neuvon kaikkia puutarhureita olemaan valppaina tämän salakavalan nurkan-, nurmikon- kukkapenkin- ja kaikenmahdollisenvaltaajan suhteen. Ottakaa se kerran hoiviinne, ette koskaan enää pääse siitä eroon!

Mikä tuli taas todettua, kun ahersin eilen ja tänään Vanhan Maatilan puutarhassa. Maahumalaa on joka paikassa.

Olin nyt vasta ensimmäistä kertaa pihatöissä tänä keväänä. Aloitusnäkymä oli lohduton.

 

Tässä ollaan jo vähän pitemmällä; kuva otettiin tänään iltapäivällä ja siinä apunani ollut Kuopus on jo kylvöpuuhissa.

Kun neljätoista vuotta sitten ostimme Vanhan Maatilan ja sain kauan unelmoimani oman pihan, olin täynnä suuria luuloja itsestäni puutarhurina. Nyt luulot ovat karisseet ja tilalla on tieto siitä, että jokaisen kauniin ja hoidetun pihapiirin takana on paitsi jonkun taiteellinen puutarhasilmä, valtavasti kovaa ja jatkuvaa työtä. 

Arvostakaa, ihmiset, hoidettuja pihoja, sillä niitä ei ole tehty helpolla!

Enkä nyt puhu omasta pihastani, vaikka sielläkin tehdään paljon työtä. En ole päässyt lähellekään niitä haavekuvia, joita elättelin.

Mikä ei kuitenkaan estä minua yrittämästä. Ja aivan samoin kuin kaikkina aikaisempina keväinä, ajattelen nytkin, että tämä kesä tulee olemaan erilainen. Tänä kesänä minulla on enemmän aikaa ja voimia tehdä pihatöitä. 

Tänä kesänä kaikki tulee myös kasvamaan poikkeuksellisen hyvin. Tuokin kylvös, jota Kuopus kuvassa tekee, tuottaa vielä komean sadon. Laatikkoon kylvettiin pellavaa (huvin vuoksi) sekä tilliä ja persiljaa (syötäviksi). Katsotaan sitten syksymmällä, mitä saatiin aikaan.

Huovutetut lapaset ja puutarhayllätys

Ostin reilu viikko sitten pidetyiltä Turun käsityömessuilta kaksi kerää Léttlopi-lankaa ja tein niistä lapaset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huovutin pesukoneessa.

Tässä lapaset ennen huovutusta:

ja alempana huovuttamisen jälkeen.

Käytin kuutosen puikkoja, silmukoita oli 44. Yritin laskea kerroksia huolellisesti, mutta silti lapaset ovat vähän eri kokoiset.

Messuilla lankaa myi Camilla Tomperi, kotisivut ovat osoitteessa www.ellun.fi.

Ehdin pääsiäisenä vihdoin maallekin, tosin vain pikimmiten. Keräsin Vanhan Maatilan kaikki petivaatteet ja pöytäliinat autoon ja toin tänne Ruusupensaan taakse pestäviksi. Pesukone onkin käynyt siitä lähtien ahkerasti. Nyt alan olla voiton puolella. Olen yleensä tuonut kaikki tekstiilit jo syksyllä kaupunkiin, mutta viimeksi se jäi. Hiiret olivat nakertaneet yhteen pöytäliinaan reiän.

Maalla lumet olivat melkein kaikki sulaneet ja paljastaneet pihan ja puutarhan, joissa niissäkin on paljon siivoamista. Ajattelin tänä vuonna aloittaa pihatöillä ja jos hyvin käy, ahkeroin siellä ensi viikonloppuna.

Eläimet eivät ole tehneet isompia tuhoja talven mittaan. Erityisellä huolella tarkastelin pientä kirsikkapuun tainta, jonka olemme saaneet lahjaksi ihan vauvana ja varjelleet kaikin keinoin kuivumiselta,  pupujen hyökkäyksiltä ja ikävään kuolemiselta. Hento taimi istutettiin, tuettiin ja leikattiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja talveksi se sai ympärilleen talon parhaan suojaverkon.

Pikku kirsikkapuun taimi näytti jo elämänsä ensi senteillä hieman erikoiselta. Katsoin sitä tarkkaan ja mietin, että hmmm...

Nyt taimi oli herännyt kevääseen terhakkaasti. Se on kasvanut ja vankistunut ja näyttää viihtyvän.

Erikoinen se on yhä. Perin erikoinen ollakseen kirsikkapuu.

Se nimittäin puskee täyttää päätä pajunkissoja.

Kaupunkipuutarha

Puutarhalehdessä oli juttu kaupunkiviljelystä; se on nyt tulossa muotiin.

Mikään uusi asia vihannesten kasvattaminen kaupunkipihoilla ei ole, sitä on tehty viimeksi sota-aikana täällä Suomessakin. Silloinhan kaikki liikenevä maa käytettiin ruoan tuottamiseen.

Nyt vihanneksia ja yrttejä kasvatetaan lähinnä huvin vuoksi, mutta köyhillä alueilla myös siksi, että niitä ylipäätään saadaan. Suurkaupunkien katoilla kukoistaa vihannesmaita, parvekkeilla yrttitarhoja ja parkkipaikoilla vihertävät viljelysäkit. Yhteisomistuksessa olevia kaupunkipuutarhoja on ainakin Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Innostuisin itsekin kaupunkiviljelystä, ellei meillä olisi Vanhaa Maatilaa ja siellä ihan oikeaa viljelymaata. Ennen kesäasunnon hankkimista olin tosi innokkaasti istuttamassa tänne Portsan puutalopihallemme milloin mitäkin. En niinkään vihanneksia - vaikka niitäkin kokeilin - mutta kukkia ja pensaita. Etsin muutamia vanhoja kuvia pienestä rapuneduspuutarhastani.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1998. Siinä Ruusupensas on vielä vauva ja sillä on seuranaan monta muuta kasvia. Olemme juuri uusineet pihakiveyksen, rakentaneet valkoisen säleikön ja uusineet istutukset. Kuvasta saa vaikutelman, jonka mukaan istutus olisi tehty noin viiden sentin multaan kivetyksen päälle, mutta kuva valehtelee. Puukehikon alla on paljon maata, jossa Ruusupensas on viihtynyt ilmeisen hyvin. Portsan alue oli toistasataa vuotta sitten tietääkseni pääasiassa laidunmaata, tästä en tosin ole ihan varma, muistan vain hämärästi, että olisin jostain lukenut tällaisen tiedon.

Kahdessa muussa kuvassa on kahden huoneistomme ulkorappujen väliin jäävä tila. Ylempi kuva on vuodelta -97, alempi -99 eli viimeiseltä kesältä, jonka vietimme vielä kaupungissa. 

  Paitsi omaan rappujenedustaamme, käytin paljon aikaani koko yhteiseen pihaamme, olin oikea piha-aktiivi. Täällä tehtiinkin silloin paljon uudistuksia, perustettiin uusia kukkapenkkejä, osallistuttiin pihakilpailuihin ja teetettiin pihasuunnitelmia.

Tällaisen yhteisöllisen asumisen, mitä Portsa edustaa, ongelma on se, että jos haluaa pitkäjänteisesti kehittää asioita johonkin suuntaan on pidettävä huoli siitä, että on itse koko ajan valppaana ja mukana kaikessa. Tai ei kai se mikään ongelma ole, jos siihen pystyy.
Yleensä taitaa kuitenkin käydä niin, että piha- ja muut aktiivit jaksavat muutaman vuoden ja sitten tulee taas uusia ihmisiä mukaan. Uudet tekevät tietysti uusia suunnitelmia. Minun piha-aktiiviaikanani me esimerkiksi istutimme pihalle muutamia marjapensaita sitä varten, että kaupunkilaislapsetkin saisivat kokea, miltä tuntuu syödä marjoja suoraan pensaasta. Sitten tänne muutti äiti, jonka mielestä kaupungissa kasvavat marjat ovat myrkyllisiä ja kohta pensaat jo revittiinkin pois (ja tämä äitikin on jo aikaa muuttanut muualle).

Meillä on muuten täällä oikein kaunis piha nykyään, joten tämä ei tosiaankaan ole mikään moite. Ainoa häpeäpilkku lienee meidän hoitamaton rapuneduspuutarhamme, vaikka komea Ruusupensas pelastaakin paljon. Minun mielestäni ainakin. 

Ja on täällä joskus tehty sellainenkin päätös, että kissojen ja koirien pitäminen on kielletty. Joskus 50-luvulla. Sitä päätöstä ei tietääkseni ole koskaan kumottu. Pitäisikö, ennen kuin joku keksii vetää koiranomistajat oikeuteen?   

Puutarhaharrastelijan tunnustuksia

Alla olevassa kuvassa on ihana kukkapenkki.

Vitsi. Kuvassa on kukkapenkki, jonka piti olla ihana.

Kävin tänään tämän kimppuun lapion kanssa ja ryhdyin kaivamaan kasveja ylös. Penkissä on erilaisia kurjenpolvia, kuunliljoja, kevätpikkusydämiä, loistosalviaa, syysleimuja, pioneja, ruusuja,vuorikaunokkia, ritarinkannuksia sekä tosi paljon maahumalaa, jonka ei edes pitäisi olla siellä. Jokainen ymmärtää, etteivät kaikki mahdu olemaan yhtä aikaa tällaisessa vaatimattomassa pikku penkissä.

Ei minusta taida tulla puutarhuria ikinä. Kerron profiilitiedoissani, että harrastan puutarhanhoitoa ja se on totinen tosi, sillä olen harrastelija siinä asiassa jos kuka. Ja mitä enemmän ja mitä kipeämmin kompastellen harrastan puutarhaani, sitä enemmän epäilen, että kaikki kauniit kuvat puutarhakirjoissa ja -lehdissä ovat HUIJAUSTA! Samoin kuin kertomukset puolentoista hehtaarin kukoistavien ja moitteettomien puutarhojen omistajista, jotka tekevät kaiken itse, eivätkä käytä minkäänlaisia torjunta-aineita. Ei voi olla totta.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tässäkin kohtaa kasvoi ruohoa polveen asti. Tein istutuksen alusta asti ja kuulin vasta myöhemmin, että samassa paikassa on joskus ollut kukkapenkki. Ja siinä on kasvanut pioneja. Tänä kesänä huomasin, että penkissä kasvaa pioneja, joita en muista istuttaneeni. On mahdollista, että unohdan istuttaneeni jotain, mutta en pidä mahdollisena, että olisin ostanut kyseiset pionit sillä ne ovat väriltään sellaisia, joita en ostaisi. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että muinaiset pionit ovat jotenkin innostuneet kasvamaan. Siemenestä? Tietääkö joku, onko se mahdollista?

Nyt aion kaivaa kasvit ylös - pioneja lukuun ottamatta - kohentaa penkkiä ja istuttaa kasvit uudestaan. En kaikkia enkä kaikkia lajejakaan, haluan penkistä siistin ja hallitun kokonaisuuden. Olen siis jo lähtökohtaisesti hakoteillä.

Lähetin jo naapuriin vähän neidonkurjenpolvia. Yritin keksiä, kuka muu voisi tarvita jakotaimia, mutta ei tullut mieleen.

Saa ilmoittautua.

Toisten ihmisten täydelliset puutarhat

Puutarhalehdet ja -ohjelmat ovat kiehtovia, vaikka niistä tuleekin kauhean riittämätön olo. Katsoin äsken ohjelmaa, jossa esiteltiin hehtaarin laajuista, hienosti hoidettua puistopuutarhaa. Siellä oli vieläpä hienoja kivimuureja, jotka oli itse rakennettu. Puutarhan omistajat olivat - kuinkas muuten - alun alkaen kaupunkilaisia ja aivan aloittelijoita, eivät tunnistaneet edes kuusta ja mäntyä toisistaan. Ja nyt, muutaman vuoden työn jälkeen, valtava puutarha kelpaisi vaikka englantilaisten Keltaiseen Kirjaan vai mikä se oli se kaikkein ylin tunnustus onnistuneesta puutarhanhoidosta.

Voi huokaus sentään.

Ja minä kun olen niin yrittänyt. Olen hankkinut valtavan määrän rakkoja käsiini ja ties mitä nivelpussintulehduksia, mutta ei vaan synny tarpeeksi valmista. Kiviaitakin, se vaatimaton kahden metrin pätkä, josta haaveilen, on rakentamatta.

Onhan tämä ihan nättiä, mutta kaukana siitä, mikä on ollut tavoitteena. Tämä kuva on jo parin vuoden takaa ja tänä kesänä aion tehdä isoja muutoksia tässä perennaryhmässä. Tuolla keskellä pilkistää Sarah Bernhardt -pioni, jonka sain ystävältäni melkein ensimmäisenä vuonna, kun meillä oli Vanha Maatila. Istutin pionin ympärille kurjenpolvia ja valkoista syysleimua ja vähän muutakin ja kuten kuvasta näkyy, ne ovat vallanneet lähes kaiken tilan. Pionirukka ei enää viihdy ja koska haluan pelastaa sen, muut saavat väistyä.

Sini-valko-vaaleanpunainen on suosikkiyhdistelmäni. Olen kai romantikko tässä asiassa? Värit ovat hirmuisen tärkeitä ja vaikka pidän väreistä yleensä, on joitain, joita en puutarhaani huoli. Yksi on karmiininpunainen. Kaikkein kauhein yhdistelmä, mitä voin kuvitella, on karmiininpunainen yhdistettynä keltaiseen ja uskokaa pois, juuri sitä näkee aika paljon, jopa valmiina myytävissä asetelmissa.

Nyt pieni vinkki, jonka laitoin muistiini äskeisestä tv-ohjelmasta. Näin kasvatetaan pitkään kukkivia, elinvoimaisia Karjalanneitoja: mukula laitetaan  pienehköön purkkiin siten, että se jää osittain näkyviin. Sitten purkki laitetaan isompaan astiaan, jossa on kolmisen senttiä vettä. Kun pienemmän purkin multa alkaa tuntua päältä kostealta, se otetaan pois vesiastiasta ja siirretään valoisaan ja lämpimään paikkaan. Kun purkin pohjasta alkaa tunkea juuria, mukula peitetään kevyesti mullalla. Ja sitten vain odotellaan. Tätä olisi hauska kokeilla, mutta kun se kuitenkin jää minulta tekemättä, niin kokeilkaa joku ja kertokaa sitten, kuinka kävi.

Tulevana viikonloppuna aion askarrella arkisempien mukuloiden kanssa ja istuttaa perunat. Muutama kilo hyvin itänyttä Siikliä odottaa.   

Ei kiitos jännitystä

Alkoi jo uhkaavasti näyttää siltä, että tänään ei tule päivitystä ollenkaan. Yritin kirjautua tänne monta kertaa, mutta Blogger ilmoitti, ettei ole käytössä. Se on nyt oireillut näin useana päivänä joten jos minusta ei yhtäkkiä kuulu mitään, tiedätte, missä on syy. Tai sitten olen joutunut suden suuhun.

Menossa on parhaillaan jännittävä Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu. Suuri osa Suomen kansasta istuu television äärellä. Minä en, kun en ole koskaan katsonut yhtään jääkiekko-ottelua. Se ei kiinnosta, mutta aistin silti pelin jännityksen ja itsekin jännitän ja toivon, että Suomi voittaa. Jos nyt kävisi niin, että Suomi ja Ruotsi olisivat loppuottelussa, se olisi jo liian jännittävää. En pidä jännityksestä, se on minulle paha ja ahdistava tunne. En tosiaankaan ole niitä, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä, minulle sopii oikein hyvin, että tiedän, mitä on tulossa ja voin luottaa siihen. Tylsää? Niin varmaan.

Tulin Nonnan kanssa maalle pienen mutkan kautta. Kävin matkalla tekemässä yhden haastattelun ja taas kävi niin, että vaikka olin mennessäni vähän väsynyt ja en niin innoissani, haastateltavan persoona ja tarinat lähes lumosivat. Niin käy melkein aina. Ihmettelen oikein, miten sitä jaksaakin lumoutua kaiken maailman asioista, joista ei ymmärrä mitään eikä olisi ikinä keksinyt ryhtyä ottamaan selvää, jos ei sattuisi olemaan toimittaja.
Toivon, että ihmiset, joita tapaan, eivät luulisi minun istuvan heitä kuuntelemassa vain viran puolesta.

Puutarhakuume alkaa taas nousta. Aika myöhään tänä keväänä, mutta ehkä siihen vaikuttaa se, etten ollut Suomessa alkuvuodesta eikä minulla ollut mahdollisuuksia kylvää mitään. Usein olen kylvänyt jotain jo tammikuussa tai viimeistään maaliskuussa. Ikkunalaudat ruusupensaan takana ovat olleet täynnä muovipusseilla peitettyjä jogurttipurkkeja, joihin vähitellen on ilmestynyt hentoja, vihreitä taimia. Lähes poikkeuksetta niistä ei ole tullut sen kummempaa. Jos olen saanutkin jonkun taimen elämään kesään asti ja  tuonut sen Laitilaan ja istuttanut Vanhan Maatilan pihapiiriin, se on jäänyt honteloksi ja kitukasvuiseksi eikä ole jaksanut kukkia ennen liian varhaista kuolemaansa.

Vastoinkäymiset ovat kuitenkin unohtuneet siihen mennessä, kun seuraava kylvökausi on koittanut. Kyllä minä eilenkin kaivoin maustekaapin perukoilta vanhoja siemenpusseja ja mietin, vieläkö ehtisi esikasvattaa jotain. Sitäkin ihmettelin, mitä ne siemenpussit siellä maustekaapissa tekivät.

Tänä kesänä tulen tekemään ainakin yhden uuden perennapenkin. Ehkä kaksi. Kolme korkeintaan. Haluan niihin päivänliljoja ja pioneja ainakin. Ja syksyllä hyökkään kukkatalojen alennusmyynteihin ja hommaan paljon kukkasipuleita. Voi sitä kukkaloistoa ensi keväänä! Taas kerran...

Puutarhaunelmia

Alkaa olla aika tehdä ensimmäiset kevätkylvöt. Ajattelin kylvää porkkanaa ja tilliä ja persiljaa, en mitään sen kummempaa.

Kasvimaani on vähän suureellinen siihen nähden, mitä siellä kasvatetaan. Olen raivannut yhtenäisen perunamaan ja sen lisäksi muutamia erillisiä palstoja. Nämä kaikki on erotettu toisistaan käytävillä, jotka olen ensin peittänyt mustalla muovilla ja sitten päällystänyt puuhakkeella. Tavoitteena minulla oli siisti kasvimaa, jossa siistien käytävien reunustamat siistit palstat ryöppyävät elinvoimaisia vihanneksia ja yrttejä. Totuus on hieman toinen. Käytävien pohjamuovit rispaantuvat ja repsottavat, puuhaketta ei koskaan ole tarpeeksi ja vihannekset tosin kasvavat, mutta sitä elinvoimaisemmin kasvavat rikkaruohot. Sekä myös tuliunikot, joita yhtenä vuonna kylvin reunustamaan koko kasvimaata. Nyt ne ilmestyvät milloin mistäkin ja valtaisivat koko alueen, ellen päättäväisesti paimentaisi niitä omaan ruutuunsa.

Kasvimaallani on myös Mietiskelypaikka. Se on pieni alue, jota reunustavat nukkeruusu-, lumimarja- keijuangervo- ja hanhikkipensaat. Vien sinne aina puutarhatuolin, vaikka en kertaakaan ole ehtinyt istua siinä saati mietiskellä.

Tarkastin tänään siemenvarastoni. Kaikkea tarpeellista löytyy ja vaikka pussien Parasta ennen -päivämäärät ovat jo kaukana takana, minulla on luja luottamus siihen, että siemenet itävät.

Kärsin valtavasta puutarhakuumeesta monta vuotta ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan. Portsassa, ruusupensaan takana, ei ollut paljon mahdollisuuksia istuttaa mitään. Tein kukkapenkkejä minne pystyin ja osallistuin innokkaasti asukkaiden yhteistoimintaan pihan kohentamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Luin jatkuvasti puutarhakirjoja ja -lehtiä ja aloin jo pitää itseäni melkoisena asiantuntijana. Odotin hartaasti sitä päivää, jolloin saisin oman pihan.

Kun se päivä sitten tuli, seisoin pihani laidalla ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Vuosia hoitamatta ollut suuri piha oli jotain ihan muuta kuin kirjojen värikuvat englantilaisista puutarhoista. Kaiken lisäksi minulla oli typerä päähänpinttymä siitä, että vanhassa talossa ja pihapiirissä ei sovi käyttää muita kuin vanhanajan aitoja työkaluja. Olin ostanut vanhaintavarainkaupasta ikivanhan sirpin ja kuvitellut, että siitä on suurikin apu. Kun sitten seisoin sirppi kädessäni puolentoista hehtaarin tontilla, jossa heinä ja ohdakkeet kasvoivat polviin saakka, aloin tajuta kuinka naurettavan väärässä olin ollut.

Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut kasvimaata. Sellaisen raivaamiseen ei ollut aikaa, tärkeämpää oli saada rikkinäisten ikkunoiden tilalle ehjät ja talo muutenkin edes välttävästi asuttavaan kuntoon. Halusin kuitenkin kasvattaa perunoita ja siihen olin löytänyt mainion niksin jostain perinnekirjasta: saaristolaiset kasvattivat perunoita pehkukasoissa, joihin he laittoivat silakoita perunoiden ravinnoksi.

Oivallista, tuumin minä. Kasasin kuivista heinistä ja muusta kasvijätteestä komean kasan, hommasin muutaman siemenperunan ja vähän tuoreita silakoita ja peittelin kaikki kasaani.

Oli lämmin kevät ja pari päivää pehkukasani haisi mojovasti. Sitten eräänä aamuna se oli pöyhitty ja kaikki silakat oli syöty, ketut olivat löytäneet apajan. Syksymmällä saimme kasasta viisi perunaa, jotka keitin ja jotka nautimme juhlallisesti perheen kesken.

Myöhemmin perunoiden kasvatus on sujunut paljon paremmin. Joinakin vuosina olen kokeillut punajuuria ja kurpitsoita, mutta nyt keskityn vain sellaisiin kasveihin, joita tulee käytettyä ja joiden tiedän kasvavan. Perunoita, porkkanoita, herneitä, tilliä, ruohosipulia, persiljaa. Yrttejä kasvatan niin paljon, että niitä riittää pakastimeen talveksi.

Kasvimaa on siis kohtuullinen, mutta muuten puutarhaunelmat odottavat vielä toteutumistaan. Yritystä ei ole puuttunut, olen istuttanut paljon pensaita ja monivuotisia kasveja, mutta aika huonolla menestyksellä. Varsinkaan pensaat eivät tunnu viihtyvän. Esimerkiksi Poppius-ruusu, joka on antanut nimen tälle blogille, ei ole suostunut kasvamaan täällä, vaikka se kaupungissa kasvaa komeasti. Samoin tavalliset, valkoiset juhannusruusut ovat jääneet kitukasvuisiksi. Eikä Laitila kuitenkaan ole kuin 60 kilometriä Turkua pohjoisempana.

Kyllä minua aina vähän harmittaa, kun luen lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat kunnostaneet vanhan talon ja saaneet puutarhan kukoistamaan ja tehneet kaiken tämän parissa vuodessa. Se ei minun kokemusteni mukaan ole mitenkään mahdollista. Semmoiset tarinat lienevät sukua kalajutuille.

Mummolatunnelmaa ja puutarhaunelmia

Talo alkaa olla kunnossa. Siistien puolesta, tarkoitan, muutenhan tämä ei ole kunnossa eikä tule koskaan olemaan. Meidän aikanamme kumminkaan. Vanha talo rapistuu nopeammin kuin me ehdimme sitä korjaamaan.

Eikä kaikkia taloja tarvitse korjata ja ehostaa uuden veroisiksi. Miksi talo, joka on ollut sukupolvien kotina, ei kelpaisi samaan tarkoitukseen meillekin ilman valtavia muutoksia?

Tämä ihana, lämmin päivä on minulta kulunut lähes kokonaan sisällä. Nyt viimeiseksi illalla kävin Nonnan kanssa kävelyllä tässä lähellä. Minä kävelin hissukseen ja Nonna säntäili ja loikki edestakaisin. Vaikka paremmin sen liikkumista voisi kuvailla liitelyksi, niin sulava ja notkea ja etenkin nopea se on kun se saa vapaasti mennä. Nonna siis liiteli suuret korvat lepattaen ja minä haistelin raikasta kevätiltaa.

Otan kohta kirjani ja menen sänkyyn. Mukanani on Aila Meriluodon viimeisimmät päiväkirjat Tältä kohtaa. Lukeminen on jotenkin vaivalloista, kirja ei kiinnosta. Ihmettelen oikein, miksi Meriluoto ei herätä minussa mitään. Onhan hän lahjakas ja tehnyt pitkän uran ja tietysti "Olen polkuni päässä, tuhansistani erään ja niitä täynnä on maa..." on aina yhtä liikuttava kuolinilmoituksissa vaikka se ei alun alkaen olekaan mikään hautajaisvärssy. Mutta silti. Tunnen jopa vähän syyllisyyttä tästä, miksikähän?

En ole vielä tehnyt pihalla enkä puutarhassa yhtään mitään. Keittiön ikkunoiden alla on vielä lunta, muualta se on jo sulanut. Tein viime syksynä uuden, 86 perennan istutuksen ja ilokseni se näyttää selvinneen talvesta. Kevätpikkusydämet ja ikisuosikkini kurjenpolvet tunkevat versojaan täyttä päätä aurinkoon. Kasvimaa pitäisi kunnostaa ja ensimmäiset kylvöt tehdä. Marjapensaita pitäisi leikata ja uusia vadelmapensaita istuttaa parempaan paikkaan ja haravoida, etenkin haravoida pitäisi. Myös yksi kiviaita on rakennettava. Mutta siinäpä nuo ensi viikonlopun askareet sitten ovatkin. Hah.

Pari sanaa vielä siivoamisesta, sitten lupaan lopettaa.

Eilen pohdiskelin sitä, tuleeko siivoamalla puhdasta ja unohdin vallan asian toisen, yhtä tärkeän puolen, tunnelman. Järjestyksessä oleva talo tuo parhaimmillaan tunnelman, joka jää mieleen. Kaikilla lienee mielikuva idyllisestä mummolasta, jossa mäntysuovalta tuoksuvat matot ovat hapsut ojossa puhtaalla lautalattialla ja keittiön pöydällä, ruudullisen liinan päällä hehkuu pelargonia päivän paistaessa hohtavan puhtaan ikkunan läpi juuri siihen kohtaan? Tätä tarkoitan tunnelmalla ja tähän pyrkiessäni olin varannut kassillisen hehkuvia pelargonioita pisteeksi iin päälle kun kevätsiivous on valmis.

Harmi vain, että pudotin yhden patjan sen kassin päälle ja pelargoniat ruttaantuivat ja menettivät kaikki hehkuvat kukkansa ja melkein lehtensäkin. Mutta laitoin ne silti ikkunoille; kyllä niistä rangoistakin vielä hahmottaa, mikä on ollut ajatuksena.