Puutarhaharrastelijan tunnustuksia

Alla olevassa kuvassa on ihana kukkapenkki.

Vitsi. Kuvassa on kukkapenkki, jonka piti olla ihana.

Kävin tänään tämän kimppuun lapion kanssa ja ryhdyin kaivamaan kasveja ylös. Penkissä on erilaisia kurjenpolvia, kuunliljoja, kevätpikkusydämiä, loistosalviaa, syysleimuja, pioneja, ruusuja,vuorikaunokkia, ritarinkannuksia sekä tosi paljon maahumalaa, jonka ei edes pitäisi olla siellä. Jokainen ymmärtää, etteivät kaikki mahdu olemaan yhtä aikaa tällaisessa vaatimattomassa pikku penkissä.

Ei minusta taida tulla puutarhuria ikinä. Kerron profiilitiedoissani, että harrastan puutarhanhoitoa ja se on totinen tosi, sillä olen harrastelija siinä asiassa jos kuka. Ja mitä enemmän ja mitä kipeämmin kompastellen harrastan puutarhaani, sitä enemmän epäilen, että kaikki kauniit kuvat puutarhakirjoissa ja -lehdissä ovat HUIJAUSTA! Samoin kuin kertomukset puolentoista hehtaarin kukoistavien ja moitteettomien puutarhojen omistajista, jotka tekevät kaiken itse, eivätkä käytä minkäänlaisia torjunta-aineita. Ei voi olla totta.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tässäkin kohtaa kasvoi ruohoa polveen asti. Tein istutuksen alusta asti ja kuulin vasta myöhemmin, että samassa paikassa on joskus ollut kukkapenkki. Ja siinä on kasvanut pioneja. Tänä kesänä huomasin, että penkissä kasvaa pioneja, joita en muista istuttaneeni. On mahdollista, että unohdan istuttaneeni jotain, mutta en pidä mahdollisena, että olisin ostanut kyseiset pionit sillä ne ovat väriltään sellaisia, joita en ostaisi. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että muinaiset pionit ovat jotenkin innostuneet kasvamaan. Siemenestä? Tietääkö joku, onko se mahdollista?

Nyt aion kaivaa kasvit ylös - pioneja lukuun ottamatta - kohentaa penkkiä ja istuttaa kasvit uudestaan. En kaikkia enkä kaikkia lajejakaan, haluan penkistä siistin ja hallitun kokonaisuuden. Olen siis jo lähtökohtaisesti hakoteillä.

Lähetin jo naapuriin vähän neidonkurjenpolvia. Yritin keksiä, kuka muu voisi tarvita jakotaimia, mutta ei tullut mieleen.

Saa ilmoittautua.

Toisten ihmisten täydelliset puutarhat

Puutarhalehdet ja -ohjelmat ovat kiehtovia, vaikka niistä tuleekin kauhean riittämätön olo. Katsoin äsken ohjelmaa, jossa esiteltiin hehtaarin laajuista, hienosti hoidettua puistopuutarhaa. Siellä oli vieläpä hienoja kivimuureja, jotka oli itse rakennettu. Puutarhan omistajat olivat - kuinkas muuten - alun alkaen kaupunkilaisia ja aivan aloittelijoita, eivät tunnistaneet edes kuusta ja mäntyä toisistaan. Ja nyt, muutaman vuoden työn jälkeen, valtava puutarha kelpaisi vaikka englantilaisten Keltaiseen Kirjaan vai mikä se oli se kaikkein ylin tunnustus onnistuneesta puutarhanhoidosta.

Voi huokaus sentään.

Ja minä kun olen niin yrittänyt. Olen hankkinut valtavan määrän rakkoja käsiini ja ties mitä nivelpussintulehduksia, mutta ei vaan synny tarpeeksi valmista. Kiviaitakin, se vaatimaton kahden metrin pätkä, josta haaveilen, on rakentamatta.

Onhan tämä ihan nättiä, mutta kaukana siitä, mikä on ollut tavoitteena. Tämä kuva on jo parin vuoden takaa ja tänä kesänä aion tehdä isoja muutoksia tässä perennaryhmässä. Tuolla keskellä pilkistää Sarah Bernhardt -pioni, jonka sain ystävältäni melkein ensimmäisenä vuonna, kun meillä oli Vanha Maatila. Istutin pionin ympärille kurjenpolvia ja valkoista syysleimua ja vähän muutakin ja kuten kuvasta näkyy, ne ovat vallanneet lähes kaiken tilan. Pionirukka ei enää viihdy ja koska haluan pelastaa sen, muut saavat väistyä.

Sini-valko-vaaleanpunainen on suosikkiyhdistelmäni. Olen kai romantikko tässä asiassa? Värit ovat hirmuisen tärkeitä ja vaikka pidän väreistä yleensä, on joitain, joita en puutarhaani huoli. Yksi on karmiininpunainen. Kaikkein kauhein yhdistelmä, mitä voin kuvitella, on karmiininpunainen yhdistettynä keltaiseen ja uskokaa pois, juuri sitä näkee aika paljon, jopa valmiina myytävissä asetelmissa.

Nyt pieni vinkki, jonka laitoin muistiini äskeisestä tv-ohjelmasta. Näin kasvatetaan pitkään kukkivia, elinvoimaisia Karjalanneitoja: mukula laitetaan  pienehköön purkkiin siten, että se jää osittain näkyviin. Sitten purkki laitetaan isompaan astiaan, jossa on kolmisen senttiä vettä. Kun pienemmän purkin multa alkaa tuntua päältä kostealta, se otetaan pois vesiastiasta ja siirretään valoisaan ja lämpimään paikkaan. Kun purkin pohjasta alkaa tunkea juuria, mukula peitetään kevyesti mullalla. Ja sitten vain odotellaan. Tätä olisi hauska kokeilla, mutta kun se kuitenkin jää minulta tekemättä, niin kokeilkaa joku ja kertokaa sitten, kuinka kävi.

Tulevana viikonloppuna aion askarrella arkisempien mukuloiden kanssa ja istuttaa perunat. Muutama kilo hyvin itänyttä Siikliä odottaa.   

Ei kiitos jännitystä

Alkoi jo uhkaavasti näyttää siltä, että tänään ei tule päivitystä ollenkaan. Yritin kirjautua tänne monta kertaa, mutta Blogger ilmoitti, ettei ole käytössä. Se on nyt oireillut näin useana päivänä joten jos minusta ei yhtäkkiä kuulu mitään, tiedätte, missä on syy. Tai sitten olen joutunut suden suuhun.

Menossa on parhaillaan jännittävä Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu. Suuri osa Suomen kansasta istuu television äärellä. Minä en, kun en ole koskaan katsonut yhtään jääkiekko-ottelua. Se ei kiinnosta, mutta aistin silti pelin jännityksen ja itsekin jännitän ja toivon, että Suomi voittaa. Jos nyt kävisi niin, että Suomi ja Ruotsi olisivat loppuottelussa, se olisi jo liian jännittävää. En pidä jännityksestä, se on minulle paha ja ahdistava tunne. En tosiaankaan ole niitä, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä, minulle sopii oikein hyvin, että tiedän, mitä on tulossa ja voin luottaa siihen. Tylsää? Niin varmaan.

Tulin Nonnan kanssa maalle pienen mutkan kautta. Kävin matkalla tekemässä yhden haastattelun ja taas kävi niin, että vaikka olin mennessäni vähän väsynyt ja en niin innoissani, haastateltavan persoona ja tarinat lähes lumosivat. Niin käy melkein aina. Ihmettelen oikein, miten sitä jaksaakin lumoutua kaiken maailman asioista, joista ei ymmärrä mitään eikä olisi ikinä keksinyt ryhtyä ottamaan selvää, jos ei sattuisi olemaan toimittaja.
Toivon, että ihmiset, joita tapaan, eivät luulisi minun istuvan heitä kuuntelemassa vain viran puolesta.

Puutarhakuume alkaa taas nousta. Aika myöhään tänä keväänä, mutta ehkä siihen vaikuttaa se, etten ollut Suomessa alkuvuodesta eikä minulla ollut mahdollisuuksia kylvää mitään. Usein olen kylvänyt jotain jo tammikuussa tai viimeistään maaliskuussa. Ikkunalaudat ruusupensaan takana ovat olleet täynnä muovipusseilla peitettyjä jogurttipurkkeja, joihin vähitellen on ilmestynyt hentoja, vihreitä taimia. Lähes poikkeuksetta niistä ei ole tullut sen kummempaa. Jos olen saanutkin jonkun taimen elämään kesään asti ja  tuonut sen Laitilaan ja istuttanut Vanhan Maatilan pihapiiriin, se on jäänyt honteloksi ja kitukasvuiseksi eikä ole jaksanut kukkia ennen liian varhaista kuolemaansa.

Vastoinkäymiset ovat kuitenkin unohtuneet siihen mennessä, kun seuraava kylvökausi on koittanut. Kyllä minä eilenkin kaivoin maustekaapin perukoilta vanhoja siemenpusseja ja mietin, vieläkö ehtisi esikasvattaa jotain. Sitäkin ihmettelin, mitä ne siemenpussit siellä maustekaapissa tekivät.

Tänä kesänä tulen tekemään ainakin yhden uuden perennapenkin. Ehkä kaksi. Kolme korkeintaan. Haluan niihin päivänliljoja ja pioneja ainakin. Ja syksyllä hyökkään kukkatalojen alennusmyynteihin ja hommaan paljon kukkasipuleita. Voi sitä kukkaloistoa ensi keväänä! Taas kerran...