keskiviikko 4. syyskuuta 2013
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Kiitos seurasta
Kun jokin asia muuttuu ilosta velvollisuudeksi olematta välttämätön, on aika luopua. Näin on nyt laita tämän blogin kanssa. En ole enää moneen viikkoon tuntenut vähäisintäkään tarvetta kirjoittaa tänne ja jos olen yrittänytkin, olen luovuttanut kesken kaiken.
Lämmin kiitos teille, jotka olette lukeneet ja/tai kommentoineet!
Voi olla, että perustan uuden blogin syksymmällä, mutta se tulee - jos tulee - keskittymään kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskeluun. Nyt kesällä yritän edistää kirjallisuuden opintojani ja aloitan sitten syyskuussa lisäksi kirjoittamisen opiskelun.
Yritin laittaa tänne vielä kuvan kauniista aamumaisemastani, mutta se ei onnistunut. Olkoon sekin siis merkkinä ja vahvempana vakuutena siitä, että on aika sanoa vähintään näkemiin.
Jos avaan uuden blogin, kerron siitä tällä sivulla.
Oikein mukavaa kesän jatkoa!
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Tätä kohtaamista minä en halunnut eikä se toinenkaan
Pionit ovat niin kauniita ja parhaimmillaan juuri nyt. Niistä
pitää ottaa kuva, ajattelin ja otin kameran käteeni. Minä ja koira olimme viettäneet helteistä aamupäivää siihen asti sisätiloissa.
Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.
Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.
Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.
Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.
Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.
Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.
En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.
Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.
Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.
Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.
Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.
Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.
Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.
Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.
Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.
En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.
Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.
Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.
sunnuntai 23. kesäkuuta 2013
Pasmat sekaisin
Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.
Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.
Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.
Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.
Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.
Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.
Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.
Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.
Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.
Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.
Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.
Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.
Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.
Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.
Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.
perjantai 21. kesäkuuta 2013
Pikainen tervehdys sillä välin kun raparperipiirakka paistuu
Lähdin aamulla Nonnan kanssa metsään. Otin ämpärin mukaani. Ei siellä vielä mitään marjoja ole, eikä taida tänä kesänä paljon tullakaan; keräsin ämpäriini puolukanvarpuja.
Seuraavat kaksi tuntia istuin pihalla ja sidoin kranssia.
Marjavuodesta näyttää tosiaan tulevan huono ainakin täällä meillä. Raakileita ei näy juuri yhtään, vaikka kaikkina aikaisempina kesinä tuo vastapäinen kallionsyrjä on ollut erinomainen marjapaikka. Eipä sillä, meillä on vielä viimevuotistakin puolukkahyytelöä.
Sillä aikaa, kun minä ja koira olimme metsässä, talon edustalla oli tapahtunut. Mies sanoi nähneensä, miten kaksi peuranvasaa leikki tuossa pellolla, josta naapurin isäntä muutama päivä sitten kävi korjaamassa lehmien rehut talteen. Peurat olivat painineet lähes koiramaiseen tapaan, kuulema. Tapauksesta ei nyt ole kuvaa esittää.
Tässä sen sijaan pari kuvaa kesän kukista. Niiden myötä toivotan kaikille hyvää Juhannusta! Itse aion viettää juhannukseni maltillisesti syömällä ja selvin päin. Muitakin tapoja on tullut kokeiltua, mutta tämä tuntuu nykyään ehdottomasti parhaalta.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Betonimyllärit
Onpa mukava välillä kertoa, että remontti etenee. Meillä oli eilen valutalkoot ja nyt päätyasunnon alakerran lattiasta puolet alkaa olla lähellä valmista.
Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.
Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.
Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.
Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?
Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.
Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.
Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.
Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.
Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.
Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.
Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?
Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.
Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.
Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Terveiset kottikärrypartiolta
Olen ollut niin huonon nettiyhteyden varassa, ettei blogin päivitämisestä ole tullut mitään. En voi luvata, että yhteys tästä paranee, joten jos minusta ei kuulu mitään, niin tiedätte, mistä on kyse.
Olen siis ollut maalla. Vaihdoin myös nettitikkuni Sonerasta DNA:han vain huomatakseni, ettei Laitila ole DNA:n vahvinta kuuluvuusaluetta.
Onneksi muuta puuhaa riittää. Kuvassa Vanhan Maatilan iskukykyisin kottikärrypartio uskollisen assistenttinsa kanssa ottaa vauhtia päivän töihin.
Olen siis ollut maalla. Vaihdoin myös nettitikkuni Sonerasta DNA:han vain huomatakseni, ettei Laitila ole DNA:n vahvinta kuuluvuusaluetta.
Onneksi muuta puuhaa riittää. Kuvassa Vanhan Maatilan iskukykyisin kottikärrypartio uskollisen assistenttinsa kanssa ottaa vauhtia päivän töihin.
Luontohavaintojakin on tehty. Kun eräänä aamuna suuntasimme Nonnan kanssa aamutoimiimme, minä kohti puuseetä ja koira puuseen taakse metsään, alkoi kuulua ennenkuulumatonta mekkalaa. Todella ennenkuulumatonta, sillä en osannut edes sanoa, oliko ääni peräisin linnusta vai jostain muusta olennosta. Ensin en edes nähnyt äänen aiheuttajaa, vaikka menin tietysti katsomaan niin pian kuin pääsin.
Metsän laidassa on korkeaa ruohoa ja jostain sieltä se ääni kuului. Koira kierteli äänen lähdettä kummissaan, haukkumatta, ja oli selvästi yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Lopulta erotin heinien keskeltä lähes koiran kokoisen, ruskeanharmaan, lievästi raidallisen ja hirveän vihaisen otuksen. Se siellä irvisteli Nonnalle ja päästeli kummia varoitusääniään.
Nonna ei ole erityisen riistaviettinen, ei siis mikään beagle, joka jahtaa päiväkausia samaa jänistä muusta piittaamatta. Lähteehän se pupun tai peuran perään jos sellainen osuu kohdalle, mutta tiedän, ettei se jaksa kauaa.
Tällä kertaa koirassa ei herännyt mitään saalistusviettiä eikä se selvästi käsittänyt, miten tuohon sähisevään ja uhkailevaan olentoon pitäisi suhtautua.
- Tule pois, se puree sinua, minä sanoin ja koira tuli kiltisti. Jätimme pahasti yllätetyn ja pelästyneen mikälieotuksen perääntymään kunnialla ja menimme sisälle.
Tunnustan olevani niin surkea luontohavainnoitsija etten nytkään osaa sanoa, mikä se oli. Ehkä supikoira, ehkä mäyrä, ei missään nimessä susi.
Luulen, että näin tämän saman olennon viime kesänä. Istuin kerran saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyjen välillä, kun pihalle lyllersi pienehköä koiraa muistuttava karvainen heppu. Katselin sitä pitkän aikaa kun se haisteli mitä lie haistellut, ennen kuin havahtui minun olemassaolooni ja kiiruhti pois. Enkä silloinkaan osannut päättää, katselinko mäyrää vai supikoiraa.
Saati, että osaisin nyt kuvailla eläintä. Ihmisen muisti on epäluotettava. Se, mitä itse luulee varmasti jonkinlaiseksi, voi toisen mielestä olla varmasti toisenlainen eikä ehkä lopulta kumpikaan ole oikeassa.
Kesä jatkuu taistelussa rikkaruohoja ja kaikkea muuta ei-toivottua kasvua vastaan. Se jatkuu toivottavasti myös hyvin edistyvien kirjallisuuden opintojen parissa joskin täytyy tunnustaa, etten vielä ole alkua pitemmällä. Huono nettiyhteys tekee pahasti haittaa kun pitäisi kuunnella luentotallenteita. Olen päässyt vasta siihen asti, kun opettaja käveli pöydän taakse ja sanoi nimensä.
Siihen kului yksi aamupäivä.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Ratkaisu löytyy lammasaidoista
Tämä kevät on ollut kummallinen ja on edelleen. Yleensä olen jo tähän mennessä saanut Vanhan Maatilan kaikin puolin asuttavaan kuntoon ja viettänyt siellä monta yötä. Nyt en ole ollut vielä yhtään. Käynyt vain hätäisesti leikkaamassa ruohoa pienten eväiden kanssa ja syönyt ne eväätkin eteisessä, kun en ilkeä peremmälle mennä istumaan.
Kevätsiivous on siis tekemättä. Hiirituhot eivät tänä vuonna ole kovin pahoja, mutta riittäviä, jotta kaikki - aivan kaikki - on käsiteltävä kuumalla vedellä ja kunnon pesuaineella. Vasta sitten, kun olen riehunut pesuaineitteni ja -vesieni kanssa itseni umpiuuvuksiin, voin hyvillä mielin istua keittiön pöydän ääreen ja tuntea, että olen taas tullut kotiin.
Kävin tänään leikkaamassa ruohoa, olimme molemmat. Kahdelta ihmiseltä se ei vie kuin pari tuntia kummaltakin, mutta kun oli lähes kolmekymmentä astetta lämmintä, niin ottaahan se hengen päälle.
Puhuimme taas kerran siitä, kuinka viisasta kahden vanhenevan ihmisen on haaveilla talon rakentamisesta tontille, jossa on aivan hirveästi leikattavaa nurmikkoa. Totesimme, että se ei ole ollenkaan viisasta. Mutta eipä huolta, olen jo ratkaisuut tämänkin ongelman: siihen ei tarvita kuin noin kahdeksan kilometriä lammasaitaa ja muutamia hyväsyömäisiä lampaita, pieni lauma korkeintaan. Sinne lammasaitojen keskelle tulee jäämään Vanhan Maatilan nykyinen päärakennus ja se uusi talo ja ehkä ihan pienen pieni puutarha.
Eikö kuulostakin hyvältä?
Ihan niin kuin hikisessä ruohonleikkuussa ei olisi ollut tarpeeksi, menin sen päälle vielä ryömimään kurtturuusupensaisiin. Enkä vain ryömimään, vaan leikkasin kaikki pensaat alas. Tämä kummallinen kevät kun on tappanut paljon kaikkea kaunista, muun muassa suuren osan niistä kurtturuusuista.
Joku puutarhatietäjä varmaan osaisi selittää, miksi juuri nyt on kuollut niin monta puuta, pensasta ja monivuotista kukkaa? Miksi juuri nyt, kun takana on pitkästä aikaa ns. normaali talvi, joka alkaa sillä, että sataa lunta ja joka jatkuu tasaisen lumisena hamaan kevääseen saakka?
Oranssi kukka tuossa kuvassa on tulikellukka. Se on yksi suosikeistani, vaikka kukkiikin melko lyhyen aikaa alkukesästä. Lehdet ovat kuitenkin kauniita koko kesän. Kestäväkin se on, koskapa kukkii tuossa vaikka niin moni on viereltä kuollut.
Otin tukevat oksasakset mukaani kaupunkiin. Huomenna on edessä vakava paikka: ruusupensas, siis Se Ruusupensas, josta tämä blogi on saanu nimensä, voi huonosti. Niin huonosti se voi, että leikkaamme senkin alas, Portsan komeimman ruusupensaan.
Jos se ei tapa, se vahvistaa.
Kevätsiivous on siis tekemättä. Hiirituhot eivät tänä vuonna ole kovin pahoja, mutta riittäviä, jotta kaikki - aivan kaikki - on käsiteltävä kuumalla vedellä ja kunnon pesuaineella. Vasta sitten, kun olen riehunut pesuaineitteni ja -vesieni kanssa itseni umpiuuvuksiin, voin hyvillä mielin istua keittiön pöydän ääreen ja tuntea, että olen taas tullut kotiin.
Kävin tänään leikkaamassa ruohoa, olimme molemmat. Kahdelta ihmiseltä se ei vie kuin pari tuntia kummaltakin, mutta kun oli lähes kolmekymmentä astetta lämmintä, niin ottaahan se hengen päälle.
Puhuimme taas kerran siitä, kuinka viisasta kahden vanhenevan ihmisen on haaveilla talon rakentamisesta tontille, jossa on aivan hirveästi leikattavaa nurmikkoa. Totesimme, että se ei ole ollenkaan viisasta. Mutta eipä huolta, olen jo ratkaisuut tämänkin ongelman: siihen ei tarvita kuin noin kahdeksan kilometriä lammasaitaa ja muutamia hyväsyömäisiä lampaita, pieni lauma korkeintaan. Sinne lammasaitojen keskelle tulee jäämään Vanhan Maatilan nykyinen päärakennus ja se uusi talo ja ehkä ihan pienen pieni puutarha.
Eikö kuulostakin hyvältä?
Joku puutarhatietäjä varmaan osaisi selittää, miksi juuri nyt on kuollut niin monta puuta, pensasta ja monivuotista kukkaa? Miksi juuri nyt, kun takana on pitkästä aikaa ns. normaali talvi, joka alkaa sillä, että sataa lunta ja joka jatkuu tasaisen lumisena hamaan kevääseen saakka?
Oranssi kukka tuossa kuvassa on tulikellukka. Se on yksi suosikeistani, vaikka kukkiikin melko lyhyen aikaa alkukesästä. Lehdet ovat kuitenkin kauniita koko kesän. Kestäväkin se on, koskapa kukkii tuossa vaikka niin moni on viereltä kuollut.
Otin tukevat oksasakset mukaani kaupunkiin. Huomenna on edessä vakava paikka: ruusupensas, siis Se Ruusupensas, josta tämä blogi on saanu nimensä, voi huonosti. Niin huonosti se voi, että leikkaamme senkin alas, Portsan komeimman ruusupensaan.
Jos se ei tapa, se vahvistaa.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Loppuun käsitelty
Elämässä tulee joskus hetkiä, jolloin tietää, että jokin on saatettu loppuun ja on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Yksi näistä harvinaisista hetkistä kohtasi minut viime viikolla, kun yhtäkkiä tiesin ihan varmasti, että eräs tehtävä on täytetty.
Onpa juhlallista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sahasin poikki leipäpuuni tukevimman oksan joka ei sekään ollut kuin ranteen paksuinen, mutta sitä sitkeämpi.
Vapaan kirjoittajan ei ehkä kannattaisi tehdä näin, ei varsinkaan näinä aikoina, kun työttömiä toimittajia on paljon ja tulee koko ajan lisää. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, miten haluttua tavaraa työmarkkinoilla joku 55-vuotias kirjoittaja on. Epäilen vahvasti, ettei ihan revitä mihinkään töihin.
Kuva on työpöytäni viereiseltä seinältä. Kehyksissä on kopio Aino Kallaksen käsinkirjoitetusta mietelmästä: "Rakastan lasta, aamua, uutta vuotta - kaikkea alkua."
Se ei ole tuossa siksi, että minä rakastaisin kaikkea alkua vaan siksi, että Kallas kirjoitti sen.
Alut ovat hankalia, aina ja kaikessa, mutta on kiinnostavaa nähdä, mitä niiden jälkeen seuraa. Siksipä en nytkään ole yhtään huolissani työasioistani, uskon, että kaikki järjestyy.
16 vuotta on silti pitkä aika. Sattumaa, ehkä, mutta edellinen, pitkä työsuhteeni kesti saman verran. "Työsuhde" tosin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin niillä, joilla on ihan oikeita työsuhteita.
Tällaisesta freelancerin kevyt-työsuhteesta on äärimmäisen helppo sanoutua irti, noin käytännön tasolla tarkoitan. Ei irtisanomisaikoja, ei puheita eikä kakkukahveja (onko jossain muualla muka?).
Kävin vain ilmoittamassa päätoimittajalle, että minä en enää jatka.
- Harmi, mutta minkäs sille mahtaa, hän sanoi.
Ja oli ihan oikeassa. Ei sille mahda mitään.
tiistai 21. toukokuuta 2013
Hyviä uutisia
Sain hyviä uutisia tänään. Jyväskylän yliopisto lähetti kirjeen ja kertoi, että minut on hyväksytty syksyllä alkaviin avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin.
Kirjekuoren avaaminen jännitti. Muistin oikein hyvin, miltä tuntui avata se yliopiston kirjekuori, jonka sisällä oli ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kotimaisen kirjallisuuden opintoihin. Ja monta muutakin pettymystä nousi mieleeni, onneksi turhaan.
Pyrkijöitä oli 90 ja 45 valittiin. Vaikka toisaalta olin epävarma sisäänpääsystä, uskoin toisaalta saavani enemmän pisteitä kuin sitten sain. Hakutehtävästä, kirjoittajakokemuksesta, kirjoittamisen opinnoista, kirjoittamisen opettamisesta ja omista julkaisuista saattoi kaikista saada pisteitä siten, että yhteismäärä oli korkeintaan seitsemän. Täytin mielestäni kaikki kohdat jos en hyvin niin ainakin välttävästi ja kuitenkin olin saanut vain kolme pistettä, hakutehtävästä kaksi ja kokemuksesta yhden. Se kuitenkin riitti, kun kukaan ei ollut saanut lähellekään täysiä pisteitä. Kuka edes olisi voinut, kun vaatimukset olivat näin korkeat ja toisaalta, jos joku olisikin täyttänyt niin olisiko hän sitten enää ollut opetuksen tarpeessa?
Odotan syksyä mielenkiinnolla. Noita kirjoittamisen opintoja on kehuttu kovasti ja samassa yhteydessä muistettu aina mainita, että Sofi Oksanenkin opiskeli siellä. Minusta se on oikein hyvä laatusertifikaatti, vaikka Oksanen ei ole missään sanonut, että hänen erinomaiset kirjoittajantaitonsa olisivat juuri Jyväskylän yliopistosta peräisin.
Ennen syksyä minun pitäisi nyt päästä mahdollisimman pitkälle kirjallisuuden perusopinnoissa. En ole tehnyt ensimmäisenkään kurssin eteen vielä juuri mitään. Selittelen itselleni, että minulla on muita kiireitä, mikä onkin ihan totta, juuri nyt on kaikenlaista työtä enemmän kuin pystyn tekemään. Mutta ei se oikesti yksin siitä kiikasta. Se, että opintoihin käsiksi käyminen tuntuu nyt vaikealta johtuu siitä, että joudun ensimmäistä kertaa lukemaan englanninkielisen oppikirjan.
Osaan minä englantia. Mutta en läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi tyttäreni, vaikka olen lukenut englantia koulussakin jo toiselta luokalta lähtien. Lukeminen on työlästä, joudun ponnistelemaan lause lauseelta eteenpäin ja miettimään moneen kertaan, mitä sanottiin.
Aikuisopiskelussa on kuitenkin se(kin) hyvä puoli, että omat heikkoutensa osaa tunnistaa. Tiedän, että tässä on nyt yksi kynnys, jonka yli on mentävä ja mennään.
Heti, kun muut kiireet helpottavat.
Kirjekuoren avaaminen jännitti. Muistin oikein hyvin, miltä tuntui avata se yliopiston kirjekuori, jonka sisällä oli ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kotimaisen kirjallisuuden opintoihin. Ja monta muutakin pettymystä nousi mieleeni, onneksi turhaan.
Pyrkijöitä oli 90 ja 45 valittiin. Vaikka toisaalta olin epävarma sisäänpääsystä, uskoin toisaalta saavani enemmän pisteitä kuin sitten sain. Hakutehtävästä, kirjoittajakokemuksesta, kirjoittamisen opinnoista, kirjoittamisen opettamisesta ja omista julkaisuista saattoi kaikista saada pisteitä siten, että yhteismäärä oli korkeintaan seitsemän. Täytin mielestäni kaikki kohdat jos en hyvin niin ainakin välttävästi ja kuitenkin olin saanut vain kolme pistettä, hakutehtävästä kaksi ja kokemuksesta yhden. Se kuitenkin riitti, kun kukaan ei ollut saanut lähellekään täysiä pisteitä. Kuka edes olisi voinut, kun vaatimukset olivat näin korkeat ja toisaalta, jos joku olisikin täyttänyt niin olisiko hän sitten enää ollut opetuksen tarpeessa?
Odotan syksyä mielenkiinnolla. Noita kirjoittamisen opintoja on kehuttu kovasti ja samassa yhteydessä muistettu aina mainita, että Sofi Oksanenkin opiskeli siellä. Minusta se on oikein hyvä laatusertifikaatti, vaikka Oksanen ei ole missään sanonut, että hänen erinomaiset kirjoittajantaitonsa olisivat juuri Jyväskylän yliopistosta peräisin.
Ennen syksyä minun pitäisi nyt päästä mahdollisimman pitkälle kirjallisuuden perusopinnoissa. En ole tehnyt ensimmäisenkään kurssin eteen vielä juuri mitään. Selittelen itselleni, että minulla on muita kiireitä, mikä onkin ihan totta, juuri nyt on kaikenlaista työtä enemmän kuin pystyn tekemään. Mutta ei se oikesti yksin siitä kiikasta. Se, että opintoihin käsiksi käyminen tuntuu nyt vaikealta johtuu siitä, että joudun ensimmäistä kertaa lukemaan englanninkielisen oppikirjan.
Osaan minä englantia. Mutta en läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi tyttäreni, vaikka olen lukenut englantia koulussakin jo toiselta luokalta lähtien. Lukeminen on työlästä, joudun ponnistelemaan lause lauseelta eteenpäin ja miettimään moneen kertaan, mitä sanottiin.
Aikuisopiskelussa on kuitenkin se(kin) hyvä puoli, että omat heikkoutensa osaa tunnistaa. Tiedän, että tässä on nyt yksi kynnys, jonka yli on mentävä ja mennään.
Heti, kun muut kiireet helpottavat.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi
Kesän ensimmäinen ruohonleikkuu on tehty. Tai siis minä olen tehnyt, mies leikkasi ruohoa jo viime viikonloppuna.
Näin alkukesästä ja pitkälle syyspuoleen tuntuu, että ruohonleikkuuseen menee tolkuttomasti aikaa, ettei maalla ehdi juuri muuta tekemäänkään. Se ei kuitenkaan ole totta: leikkasin ihan kaikki ruohot jotka leikattava oli ja aikaa kului kolme ja puoli tuntia.
Kolme ja puoli tuntia kerran viikossa ei ole koko kesä. Ruohonleikkuun lisäksi ehtii siis tekemään paljon muuta.
Kuten esimerkiksi katsomaan kaikkea ympärillä olevaa kaunista oikein tarkasti ja nauttimaan siitä.
Tai ihmettelemään. En tiedä, miksi tuo kuva näyttää noin kummalliselta, mutta yritänpä kääntää, vääntää tai muuttaa sen kokoa kuinka tahansa, se ei suostu näkymään oikein.
Viis siitä. Muistetaan kuitenkin - ja tätä ajattelin ruohonleikkuria työntäessäni - että me elämme nyt vanhoja hyviä aikoja, niitä, joita kahden tai kolmenkymmenen vuoden päästä muistellaan haikeina ja jonka tavallisista asioista tehdään muotia.
Me elämme siis nyt mitä parhaimpia aikoja, jotka eivät koskaan enää tule olemaan yhtä leppoisia, mutkattomia tai päivänpaisteisia kuin nyt. Ja että juuri me saamme elää näitä suurenmoisia aikoja, sepä vasta hienoa!
Ehkä meiltä joskus aikojen päästä kysytään ja varmaan kysytäänkin, että millaista elämä oikein oli silloin kultaisella 2010-luvulla, oliko se niin hohdokasta kuin väitetään? Me hymähdämmme vähän ja sanomme, että no jaa, kyllä ihmisillä silloinkin murheita riitti mutta toisaalta - oli se jotenkin erilaista, rauhallisempaa, yksinkertaisempaa. Siitä voisi kyllä ottaa oppia nykyäänkin.
Muistetaan tämä joka hetki, silloinkin, kun aurinko on jo polttanut ruohonleikkurin aisaan takertuneet käsivarret vaikka urakka on vasta puolessa.
Ja sitten kun on muistettu tarpeeksi sitä, voidaan herkutella sillä, aivan ylivertaisen ihastuttavalla ajatuksella, että me näytämme vähintään viisi vuotta nuoremmilta, rohkeimmat ajattelijat jopa kymmenen, kaksikymmentä vuotta!
Kuinka usein meille tarjotaankaan kovaan hintaan aineita, jotka tekevät meistä viisi vuotta nuorempia ja lupaavat sen jälkeen jotain ihanaa. Kuten sen, että näytämme viisi vuotta nuoremmilta.
Koska se on niin ihanaa ja siitä kannattaa maksaa älyttömiä summia, nautitaan ihmeessä nyt, kun se on ulottuvillamme joka hetki ja ihan ilmaiseksi.
Näin alkukesästä ja pitkälle syyspuoleen tuntuu, että ruohonleikkuuseen menee tolkuttomasti aikaa, ettei maalla ehdi juuri muuta tekemäänkään. Se ei kuitenkaan ole totta: leikkasin ihan kaikki ruohot jotka leikattava oli ja aikaa kului kolme ja puoli tuntia.
Kolme ja puoli tuntia kerran viikossa ei ole koko kesä. Ruohonleikkuun lisäksi ehtii siis tekemään paljon muuta.
Kuten esimerkiksi katsomaan kaikkea ympärillä olevaa kaunista oikein tarkasti ja nauttimaan siitä.
Tai ihmettelemään. En tiedä, miksi tuo kuva näyttää noin kummalliselta, mutta yritänpä kääntää, vääntää tai muuttaa sen kokoa kuinka tahansa, se ei suostu näkymään oikein.
Viis siitä. Muistetaan kuitenkin - ja tätä ajattelin ruohonleikkuria työntäessäni - että me elämme nyt vanhoja hyviä aikoja, niitä, joita kahden tai kolmenkymmenen vuoden päästä muistellaan haikeina ja jonka tavallisista asioista tehdään muotia.
Me elämme siis nyt mitä parhaimpia aikoja, jotka eivät koskaan enää tule olemaan yhtä leppoisia, mutkattomia tai päivänpaisteisia kuin nyt. Ja että juuri me saamme elää näitä suurenmoisia aikoja, sepä vasta hienoa!
Ehkä meiltä joskus aikojen päästä kysytään ja varmaan kysytäänkin, että millaista elämä oikein oli silloin kultaisella 2010-luvulla, oliko se niin hohdokasta kuin väitetään? Me hymähdämmme vähän ja sanomme, että no jaa, kyllä ihmisillä silloinkin murheita riitti mutta toisaalta - oli se jotenkin erilaista, rauhallisempaa, yksinkertaisempaa. Siitä voisi kyllä ottaa oppia nykyäänkin.
Muistetaan tämä joka hetki, silloinkin, kun aurinko on jo polttanut ruohonleikkurin aisaan takertuneet käsivarret vaikka urakka on vasta puolessa.
Ja sitten kun on muistettu tarpeeksi sitä, voidaan herkutella sillä, aivan ylivertaisen ihastuttavalla ajatuksella, että me näytämme vähintään viisi vuotta nuoremmilta, rohkeimmat ajattelijat jopa kymmenen, kaksikymmentä vuotta!
Kuinka usein meille tarjotaankaan kovaan hintaan aineita, jotka tekevät meistä viisi vuotta nuorempia ja lupaavat sen jälkeen jotain ihanaa. Kuten sen, että näytämme viisi vuotta nuoremmilta.
Koska se on niin ihanaa ja siitä kannattaa maksaa älyttömiä summia, nautitaan ihmeessä nyt, kun se on ulottuvillamme joka hetki ja ihan ilmaiseksi.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Jonkun äidin lapset siellä piikittivät itseään
Sain taas Venäjältä sähköpostia: sieltä haluttaisiin tulla meidän maatilallemme töihin. Viime vuonna tuli samanlaisia viestejä ja silloin vastasin, etten voi työllistää ketään ihan sen takia, ettei meillä ole mitään maatilaa. Vanha Maatila on vain nimi, mitään kotitarvetta suurempaa tuotantoa siellä ei harrasteta.
Olisin nytkin vastannut työtä haluaville, mutta minulla on ollut sähköpostiongelmia, itse aiheutettuja. Sanoin kiinteän laajakaistani irti ja menetin sen myötä sähköpostiosoitteeni. Nyt olen taas saanut kaiken kuntoon ja laitoin uuden osoitteeni myös tänne blogiin näkyville.
Asiasta toiseen. Olin iltapäivällä koiran kanssa lenkillä ja mitä näinkään tutun Koirapolkumme varressa? Kaksi noin parikymppistä nuorta miestä piikittämässä itseään. Minuun he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eikä minullakaan ollut halua jäädä juttusille.
Jatkoin matkaani ja ajattelin äitivainajani sanoin, että jonkun äidin poikia nuokin ovat. On helppo ajatella, että huumeidenkäyttäjät, juopot ja rikolliset ovat niitä muita, eivät edes samaa rotua kuin me. Niillä muilla on tietysti myös huonot kotiolot tai vähintään kelvoton äiti.
Joillain varmasti on, mutta en ollenkaan usko, että kaikilla. On huumeidenkäyttäjiä, juoppoja ja rikollisia, joiden vanhemmat ja varsinkin äidit ovat rakastaneet lapsiaan läkähtyäkseen, tehneet parhaansa heidän eteensä ja valvovat nytkin yönsä murehtiessaan jälkikasvun toilailuja. Ei kaikki ole aina kotiolojen ja äitien syytä, joskus sentään on kyseessä ihan vain nuoren oma tyhmyys.
Syyllisten etsiminen on ylipäätään turhaa. Sen sijaan, että ongelmia yritetään ratkoa kaivamalla menneisyydestä jotain, jolla ne voitaisiin selittää, pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja yrittää tehdä siitä parempi. Menneisyys on se mikä se on, ei se muuksi muutu vaikka kuinka analysoitaisiin.
Ehkä niillä metsässä piikittäneillä pojillakin on parempi tulevaisuus. Ihmeitä tapahtuu ja jonain kauniina päivänä hekin voivat havahtua ja päättää, että suunta muuttuu nyt.
Jotkut ovat jyrkästi sitä mieltä, että ihminen pystyy mihin vain, jos haluaa, että kuka tahansa voi menestyä. Minä en usko siihen, sillä kaikilla ei ole riittäviä edellytyksiä menestymiseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen voi tehdä valintoja. Voi esimerkiksi valita kurjuuden ja rypeä siinä. Tai sitten valita, että näkee tai yrittää tästä lähtien nähdä vain kaikki kauniit asiat. Uskon myös siihen, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi katselee vain kaikkea kaunista, se lopulta alkaa myös tuntua siltä. Kauniilta.
Pahinta myrkkyä omalle itselleen ja lähellä oleville on se, että joka ikisestä asiasta kaivaa ensin huonot puolet. Varotaan sitä, pessimistin elämä on varmasti kauhean raskasta ja ikävää.
Vai pitäisikö nyt sanoa, että on siinäkin varmaan hyvät puolensa? Tietäisi vain, mitkä.
Olisin nytkin vastannut työtä haluaville, mutta minulla on ollut sähköpostiongelmia, itse aiheutettuja. Sanoin kiinteän laajakaistani irti ja menetin sen myötä sähköpostiosoitteeni. Nyt olen taas saanut kaiken kuntoon ja laitoin uuden osoitteeni myös tänne blogiin näkyville.
Asiasta toiseen. Olin iltapäivällä koiran kanssa lenkillä ja mitä näinkään tutun Koirapolkumme varressa? Kaksi noin parikymppistä nuorta miestä piikittämässä itseään. Minuun he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eikä minullakaan ollut halua jäädä juttusille.
Jatkoin matkaani ja ajattelin äitivainajani sanoin, että jonkun äidin poikia nuokin ovat. On helppo ajatella, että huumeidenkäyttäjät, juopot ja rikolliset ovat niitä muita, eivät edes samaa rotua kuin me. Niillä muilla on tietysti myös huonot kotiolot tai vähintään kelvoton äiti.
Joillain varmasti on, mutta en ollenkaan usko, että kaikilla. On huumeidenkäyttäjiä, juoppoja ja rikollisia, joiden vanhemmat ja varsinkin äidit ovat rakastaneet lapsiaan läkähtyäkseen, tehneet parhaansa heidän eteensä ja valvovat nytkin yönsä murehtiessaan jälkikasvun toilailuja. Ei kaikki ole aina kotiolojen ja äitien syytä, joskus sentään on kyseessä ihan vain nuoren oma tyhmyys.
Syyllisten etsiminen on ylipäätään turhaa. Sen sijaan, että ongelmia yritetään ratkoa kaivamalla menneisyydestä jotain, jolla ne voitaisiin selittää, pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja yrittää tehdä siitä parempi. Menneisyys on se mikä se on, ei se muuksi muutu vaikka kuinka analysoitaisiin.
Ehkä niillä metsässä piikittäneillä pojillakin on parempi tulevaisuus. Ihmeitä tapahtuu ja jonain kauniina päivänä hekin voivat havahtua ja päättää, että suunta muuttuu nyt.
Jotkut ovat jyrkästi sitä mieltä, että ihminen pystyy mihin vain, jos haluaa, että kuka tahansa voi menestyä. Minä en usko siihen, sillä kaikilla ei ole riittäviä edellytyksiä menestymiseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen voi tehdä valintoja. Voi esimerkiksi valita kurjuuden ja rypeä siinä. Tai sitten valita, että näkee tai yrittää tästä lähtien nähdä vain kaikki kauniit asiat. Uskon myös siihen, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi katselee vain kaikkea kaunista, se lopulta alkaa myös tuntua siltä. Kauniilta.
Pahinta myrkkyä omalle itselleen ja lähellä oleville on se, että joka ikisestä asiasta kaivaa ensin huonot puolet. Varotaan sitä, pessimistin elämä on varmasti kauhean raskasta ja ikävää.
Vai pitäisikö nyt sanoa, että on siinäkin varmaan hyvät puolensa? Tietäisi vain, mitkä.
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Helppoja ja hoidettuja puutarhoja ei ole
Puutarhakauden nopean käynnistymisen huomaa täällä blogissakin. Suosituimpien tekstieni joukossa kärkipaikkaa pitää lähes jatkuvasti varoitukseni maahumalan istuttamisesta puutarhaan. Hyvä niin, sillä seison edelleen vankasti sanojeni takana ja neuvon kaikkia puutarhureita olemaan valppaina tämän salakavalan nurkan-, nurmikon- kukkapenkin- ja kaikenmahdollisenvaltaajan suhteen. Ottakaa se kerran hoiviinne, ette koskaan enää pääse siitä eroon!
Mikä tuli taas todettua, kun ahersin eilen ja tänään Vanhan Maatilan puutarhassa. Maahumalaa on joka paikassa.
Olin nyt vasta ensimmäistä kertaa pihatöissä tänä keväänä. Aloitusnäkymä oli lohduton.
Tässä ollaan jo vähän pitemmällä; kuva otettiin tänään iltapäivällä ja siinä apunani ollut Kuopus on jo kylvöpuuhissa.
Kun neljätoista vuotta sitten ostimme Vanhan Maatilan ja sain kauan unelmoimani oman pihan, olin täynnä suuria luuloja itsestäni puutarhurina. Nyt luulot ovat karisseet ja tilalla on tieto siitä, että jokaisen kauniin ja hoidetun pihapiirin takana on paitsi jonkun taiteellinen puutarhasilmä, valtavasti kovaa ja jatkuvaa työtä.
Arvostakaa, ihmiset, hoidettuja pihoja, sillä niitä ei ole tehty helpolla!
Enkä nyt puhu omasta pihastani, vaikka sielläkin tehdään paljon työtä. En ole päässyt lähellekään niitä haavekuvia, joita elättelin.
Mikä ei kuitenkaan estä minua yrittämästä. Ja aivan samoin kuin kaikkina aikaisempina keväinä, ajattelen nytkin, että tämä kesä tulee olemaan erilainen. Tänä kesänä minulla on enemmän aikaa ja voimia tehdä pihatöitä.
Tänä kesänä kaikki tulee myös kasvamaan poikkeuksellisen hyvin. Tuokin kylvös, jota Kuopus kuvassa tekee, tuottaa vielä komean sadon. Laatikkoon kylvettiin pellavaa (huvin vuoksi) sekä tilliä ja persiljaa (syötäviksi). Katsotaan sitten syksymmällä, mitä saatiin aikaan.
perjantai 10. toukokuuta 2013
Ainon-päivillä Helsingissä
Tänään on ollut todella mukava päivä. Vietin hienon vapaapäivän Helsingissä ja sain taas kunnon annoksen sielua huuhtovaa kulttuuria.
Pääasiani pääkaupunkireissulle toimeentumiseen oli se, että tänään on Ainon nimipäivä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa järjestettiin Aino Kallaksen nimipäivät. Järjestäjänä ei ollut Kallas-seura vaan Suomen PEN, Naiskomitea ja SKS. Kirjailijan nimikkoseura - tai osa heistä - on parhaillaan Lontoossa Kallaksen jalanjäljillä.
SKS:n juhlasalissa oli enemmän väkeä, kuin osasin odottaa. Kirjallisuusaiheisen tilaisuuden bonuksena saimme kuulla muusikko Aino Vennan esityksiä, mikä ei ollutkaan mikään vähäinen bonus! Ihastuin jokin aika sitten Aino Vennan hienoon ääneen heti ensikuulemalta ja olin jo lisännyt hänen kappaleensa Spotify-listalleni ennen tämän päivän tapahtumaa. Livenä nuori nainen on ihan yhtä hyvä.
Kuulimme runoja ja selostuksen Kallaksen arkistosta. Näyttelijä Heidi Krohn luki otteen Kallaksen novellista Reigin pappi.
Kuvassa Heidi Krohn (oik.) on sisarensa, kirjailija Tiina Krohnin (entinen Kaila) kanssa. Sain luvan julkaista heidän kuvansa ja pahoittelen, että se on epätarkka.
Krohnin sisarukset ovat sukua Aino Kallakselle: jos nyt muistan oikein - ja anteeksi, jos en muista - heidän isoisänsä olivat serkuksia
Varasin reissuuni koko päivän ja ehdin käydä myös Kansalliskirjastossa, jossa vielä pari viikkoa on avoinna Saima Harmaja -näyttely. Kirjaston vitriineihin on koottu Harmajan kirjoja, kirjeitä, muistoesineitä ja muuta aiheeseen liittyvää.
Harmaja oli tyttöaikojeni Suuri Runoilija. Hänen traaginen kohtalonsa, olihan hän vain 24-vuotias kuollessaan, vetosi nuoren tytön tunteisiin. Runoissakin puhuttiin rakkaudesta ja kaipuusta joten mikäs sen parempaa.
Vitriinissä on Saiman kesämekko sekä mustat kengät, jotka hän vähän ennen kuolemaansa lahjoitti sukulaistytölleen. Edessä alhaalla on lakanapitsiä, jota Saima sairasvuoteellaan virkkasi lahjaksi ystävilleen. Nuori nainen, joka ei koskaan tulisi menemään naimisiin ja joka tiesi sen itse, virkkasi kapiopitsejä muille.
Tässä on vielä Saiman kirjeitä.
Matkustin Helsinkiin ja takaisin Onnibussilla, ensimmäistä kertaa. Olin aikeissa mennä junalla, mutta kun edestakainen junalippu olisi maksanut 78 euroa ja Onnibussilla edestakainen matka maksoi 21 euroa, valinta oli selvä.
Linja-autossa oli tunnelmaa, varsinkin takaisin tullessa. Auto tuli ihan täyteen ja minä sain vierustoverikseni herran, jonka pääkaupunkireissu ei ollut mennyt ihan yhtä luonnikkaasti kuin omani. Hänen otsassaan nimittäin oli niin ilkeän näköinen ruhje, että tiedustelin varovasti, onko hän kenties ollut tappelussa. Ei ollut, hän oli ollut jääkiekko-ottelussa. Sieltä palatessaan, muutaman oluen jälkeen arvatenkin, jalka oli osunut harhaan ja mies mennyt turvalleen.
Herra oli kuitenkin herrasmies. Hänellä oli matkaeväänä kylmää olutta ja hän tarjosi minullekin. En ottanut. Meillä oli silti ihan mukava matka ja sain tietää hänestä yhtä ja toista.
Ja ajatelkaa, hän sanoi, että minä olen herttainen tyttö.
Herttainen ja tyttö! Ja kaikki tämä 21 eurolla.
Pääasiani pääkaupunkireissulle toimeentumiseen oli se, että tänään on Ainon nimipäivä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa järjestettiin Aino Kallaksen nimipäivät. Järjestäjänä ei ollut Kallas-seura vaan Suomen PEN, Naiskomitea ja SKS. Kirjailijan nimikkoseura - tai osa heistä - on parhaillaan Lontoossa Kallaksen jalanjäljillä.
SKS:n juhlasalissa oli enemmän väkeä, kuin osasin odottaa. Kirjallisuusaiheisen tilaisuuden bonuksena saimme kuulla muusikko Aino Vennan esityksiä, mikä ei ollutkaan mikään vähäinen bonus! Ihastuin jokin aika sitten Aino Vennan hienoon ääneen heti ensikuulemalta ja olin jo lisännyt hänen kappaleensa Spotify-listalleni ennen tämän päivän tapahtumaa. Livenä nuori nainen on ihan yhtä hyvä.
Kuulimme runoja ja selostuksen Kallaksen arkistosta. Näyttelijä Heidi Krohn luki otteen Kallaksen novellista Reigin pappi.
Kuvassa Heidi Krohn (oik.) on sisarensa, kirjailija Tiina Krohnin (entinen Kaila) kanssa. Sain luvan julkaista heidän kuvansa ja pahoittelen, että se on epätarkka.
Krohnin sisarukset ovat sukua Aino Kallakselle: jos nyt muistan oikein - ja anteeksi, jos en muista - heidän isoisänsä olivat serkuksia
Varasin reissuuni koko päivän ja ehdin käydä myös Kansalliskirjastossa, jossa vielä pari viikkoa on avoinna Saima Harmaja -näyttely. Kirjaston vitriineihin on koottu Harmajan kirjoja, kirjeitä, muistoesineitä ja muuta aiheeseen liittyvää.
Harmaja oli tyttöaikojeni Suuri Runoilija. Hänen traaginen kohtalonsa, olihan hän vain 24-vuotias kuollessaan, vetosi nuoren tytön tunteisiin. Runoissakin puhuttiin rakkaudesta ja kaipuusta joten mikäs sen parempaa.
Vitriinissä on Saiman kesämekko sekä mustat kengät, jotka hän vähän ennen kuolemaansa lahjoitti sukulaistytölleen. Edessä alhaalla on lakanapitsiä, jota Saima sairasvuoteellaan virkkasi lahjaksi ystävilleen. Nuori nainen, joka ei koskaan tulisi menemään naimisiin ja joka tiesi sen itse, virkkasi kapiopitsejä muille.
Tässä on vielä Saiman kirjeitä.
Matkustin Helsinkiin ja takaisin Onnibussilla, ensimmäistä kertaa. Olin aikeissa mennä junalla, mutta kun edestakainen junalippu olisi maksanut 78 euroa ja Onnibussilla edestakainen matka maksoi 21 euroa, valinta oli selvä.
Linja-autossa oli tunnelmaa, varsinkin takaisin tullessa. Auto tuli ihan täyteen ja minä sain vierustoverikseni herran, jonka pääkaupunkireissu ei ollut mennyt ihan yhtä luonnikkaasti kuin omani. Hänen otsassaan nimittäin oli niin ilkeän näköinen ruhje, että tiedustelin varovasti, onko hän kenties ollut tappelussa. Ei ollut, hän oli ollut jääkiekko-ottelussa. Sieltä palatessaan, muutaman oluen jälkeen arvatenkin, jalka oli osunut harhaan ja mies mennyt turvalleen.
Herra oli kuitenkin herrasmies. Hänellä oli matkaeväänä kylmää olutta ja hän tarjosi minullekin. En ottanut. Meillä oli silti ihan mukava matka ja sain tietää hänestä yhtä ja toista.
Ja ajatelkaa, hän sanoi, että minä olen herttainen tyttö.
Herttainen ja tyttö! Ja kaikki tämä 21 eurolla.
torstai 9. toukokuuta 2013
Vanhakin nyt nuortuu (jos selkä kestää)
Kävi juuri kuten eilen arvelimme: Unikulma-sänky ei mahtunut makuuhuoneeseen.
Tai mahtui, puoliksi. Sängyn runko moottorisysteemeineen jäi tuonne toiselle puolelle odottamaan parempia aikoja ja siirsimme vain patjat. Teemme siis paluuta juurillemme, lattialla sitä nuorenakin nukuttiin kun ei ollut vielä ensimmäistäkään sänkyä.
Makuuhuoneesta tuli tällainen.
Muutoksen yhteydessä sanoin hyvästit myös sille edellisvuonna ompelemalleni tilkkupeitolle. Se ei tietenkään sovi tähän huoneeseen, eikä sillä ole paikkaa myöskään tulevissa suunnitelmissani.
Tuossa isossa korissa ovat nyt kaikki villapaidat. Villapaitojen säilyttäminen hyllyllä pinossa on hankalaa, eikä niitä voi laittaa henkariinkaan etteivät ne veny. Katsotaan, jos tämä ratkaisu toimisi.
Entisen makuuhuoneemme yhteydessä on vaatehuone ja tyhjensin myös sen tänne toiselle puolelle, jossa niin ikään on vaatehuone ja komeroita. Laitoin jonkun verran pois sellaisia vaatteita, joita en koskaan käytä joskin totesin, että jos olisin yhtä raaka kaikkia vaatteitani kohtaan, minulle ei jäisi juuri mitään.
Järjestin kaikki oikein hienosti ja nyt kaikella on oma paikkansa, jopa huivit roikkuvat nätisti komerossa jossa ei ole mitään muuta. Paitsi kirjoja, mutta ei muita vaatteita.
Hämmästyin, kun ripustin kaikki mekkoni perätysten vaatehuoneen tangolle ja laskin ne. Niitä on parikymmentä, vaikka minusta tuntuu, etten omista kuin korkeintaan kaksi mitenkuten kelvollista.
Joukossa on yksi uusi, jota en ole käyttänyt kertaakaan. Enkä käytä. Näin sen saman nimittäin eilisessä Vallan linnakkeen jaksossa kun Tanskan seksityöläisten puhenainen oli pukeutunut siihen.
Ei sentään töissä, mutta en minäkään sitä töissä ajatellut käyttää.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Unen ja todellisuuden tyhjät huoneet
Yläkerran järjestäminen jatkuu. Työhuoneeni alkaa olla valmis ja seuraavaksi järjestän uusvanhan makuuhuoneemme.
Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.
Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.
Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?
Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.
Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.
Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.
Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.
Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.
Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?
Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.
Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.
Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Kauan kaivatut kuvat
Olen järjestänyt uutta työhuonettani, sitä, minkä tytär jätti tyhjäksi. Samalla olen järjestänyt koko yläkertaa eli toisin sanoen muuttanut. Sitähän tämä on, vaikka muuttomatka onkin vain asunnosta toiseen. Jos ette ymmärtäneet, niin ei huolta.
Ostin aikoinaan Anttilasta aaltopahvisia säilytyslaatikoita, joihin on ollut kätevää piilottaa milloin mitäkin pois silmistä haluttua tavaraa. Laatikot - joita on aika monta - ovat olleet täällä yläkerrassa ja nyt päätin käydä ne läpi ja heittää tarpeettomat tavarat pois.
Mutta voisinko sittenkään luopua vanhoista videokaseteista, kymmenen vuoden takaisista verotustiedoista tai valokuvasta, joka esittää koivua?
Helposti. Samoin kuin monista muista todella tarpeettomista papereista ja tavaroista.
Tein löytöjä. Löysin pari valokuvaa, joita olen etsinyt kovasti ja vääristä paikoista.
Tässä kuvassa on minun lapsuudenkotini Raisiossa. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla, varmaan ennen syntymääni, sillä minä muistan pihapiirin puut paljon isompina.
Mökissä oli vähän yli 30 neliötä: keittiö, kamari ja makuualkovi. Ei mukavuuksia. Niitä ei myöskään tullut koskaan. Muutin täältä pois 18-vuotiaana. Nykyään tällä paikalla on uusi talo, mutta se ei ole meidän.
Tässä olen minä ja isoveljeni. Kuva on noin vuodelta -62 tai -63. Näytän epäluuloiselta, olen epäluuloinen: kuvaustilanne on hämmentävä kaikin puolin. Äiti oli jossain asioilla ja isä meidän vahtinamme. Jo se oli erikoista, mutta vielä erikoisempaa oli se, että ryhdyttiin niin epätavalliseen puuhaan kuin valokuvaamaan meitä. Se oli ehdottomasti asia, johon olisi tarvittu äitiä. Äidin poissaolo näkyy meidän vaatetuksessamme. Jos valokuva olisi otettu äidin aloitteesta, meidät olisi puettu parhaisiin vaatteisiimme. Minulla olisi ollut rusetti päässä ja lakerikengät jalassa ja veljellä solmuke kaulassa. Köyhän mökin lapsillakin voi näes olla kauniit vaatteet.
Mutta sen takia tämä kuva onkin minulle erityisen rakas. Niistä harvoista kuvista, joita minusta on lapsena otettu, tämä taitaa olla aidoin.
Olipa hauskaa, että löysin nämä kuvat taas! Teetin näistä muutama vuosi sitten veljelleni 50-vuotislahjaksi taulut ja laitoin sen jälkeen alkuperäiset kuvat "varmaan talteen". Se on hyvä keino hukata kaikenlaista.
Missähän varmassa tallessa ovat esimerkiksi kalliit tukipohjalliseni? Minulle tehtiin monien mittausten ja sovitusten jälkeen 180 euroa maksaneet tukipohjalliset, joita ehdin käyttää kerran ennen kuin hukkasin ne. Uskomatonta! Eikun totta. Olen etsinut ihan varmasti kaikki mahdolliset paikat, mutta pohjallisista ei ole jälkeäkään.
En voi mitenkään uskoa, että koira olisi syönyt ne. Toisen ehkä, mutta että molemmat.
Ostin aikoinaan Anttilasta aaltopahvisia säilytyslaatikoita, joihin on ollut kätevää piilottaa milloin mitäkin pois silmistä haluttua tavaraa. Laatikot - joita on aika monta - ovat olleet täällä yläkerrassa ja nyt päätin käydä ne läpi ja heittää tarpeettomat tavarat pois.
Mutta voisinko sittenkään luopua vanhoista videokaseteista, kymmenen vuoden takaisista verotustiedoista tai valokuvasta, joka esittää koivua?
Helposti. Samoin kuin monista muista todella tarpeettomista papereista ja tavaroista.
Tein löytöjä. Löysin pari valokuvaa, joita olen etsinyt kovasti ja vääristä paikoista.
Tässä kuvassa on minun lapsuudenkotini Raisiossa. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla, varmaan ennen syntymääni, sillä minä muistan pihapiirin puut paljon isompina.
Mökissä oli vähän yli 30 neliötä: keittiö, kamari ja makuualkovi. Ei mukavuuksia. Niitä ei myöskään tullut koskaan. Muutin täältä pois 18-vuotiaana. Nykyään tällä paikalla on uusi talo, mutta se ei ole meidän.
Tässä olen minä ja isoveljeni. Kuva on noin vuodelta -62 tai -63. Näytän epäluuloiselta, olen epäluuloinen: kuvaustilanne on hämmentävä kaikin puolin. Äiti oli jossain asioilla ja isä meidän vahtinamme. Jo se oli erikoista, mutta vielä erikoisempaa oli se, että ryhdyttiin niin epätavalliseen puuhaan kuin valokuvaamaan meitä. Se oli ehdottomasti asia, johon olisi tarvittu äitiä. Äidin poissaolo näkyy meidän vaatetuksessamme. Jos valokuva olisi otettu äidin aloitteesta, meidät olisi puettu parhaisiin vaatteisiimme. Minulla olisi ollut rusetti päässä ja lakerikengät jalassa ja veljellä solmuke kaulassa. Köyhän mökin lapsillakin voi näes olla kauniit vaatteet.
Mutta sen takia tämä kuva onkin minulle erityisen rakas. Niistä harvoista kuvista, joita minusta on lapsena otettu, tämä taitaa olla aidoin.
Olipa hauskaa, että löysin nämä kuvat taas! Teetin näistä muutama vuosi sitten veljelleni 50-vuotislahjaksi taulut ja laitoin sen jälkeen alkuperäiset kuvat "varmaan talteen". Se on hyvä keino hukata kaikenlaista.
Missähän varmassa tallessa ovat esimerkiksi kalliit tukipohjalliseni? Minulle tehtiin monien mittausten ja sovitusten jälkeen 180 euroa maksaneet tukipohjalliset, joita ehdin käyttää kerran ennen kuin hukkasin ne. Uskomatonta! Eikun totta. Olen etsinut ihan varmasti kaikki mahdolliset paikat, mutta pohjallisista ei ole jälkeäkään.
En voi mitenkään uskoa, että koira olisi syönyt ne. Toisen ehkä, mutta että molemmat.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Hyisellä marssilla
Kävin katsomassa partiomarssia. Tyttärenpoika oli ensimmäistä kertaa marssimassa ja jatkoi samalla perinnettä; meillä kaikki ovat vuorollaan olleet partiolaisia. Myös me vanhemmat.
Lippurivistössä ja rumpujen kuminassa on aina jotain hienoa ja juhlallista. En osaa nähdä siinä mitään yltiönationalismia tai sotaisuutta, se on minusta pelkästään isänmaallista ja liikuttavaa.
Liikuttavia ovat myös partiolaisten rivistöt. Lippukunnissa ja vartioissa on suuria eroja sen suhteen, miten huolellisesti marssille on valmistauduttu. Joistakin näkee, että marssimista ja suoria rivejä on harjoiteltu ahkerasti ja lapsille on annettu tarkat ohjeet pukeutumisesta. Toisissa taas ei ole oltu niin tarkkoja ja pienet partiolaiset laahustavat hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.
Mutta mitä siitä sitten? Partioparaati on partiolaisten vuotuinen kohokohta ja sikäli kuin muistan omia partioaikojani, tuntui valtavan hienolta päästä marssimaan, kun ihmiset seisoivat katukäytävillä katsomassa.
Omaan partioaikaani ei marssien lisäksi muita kohokohtia mahtunutkaan. Olin pettynyt koko paikkaan. Luulin päässeeni jonnekin, jossa reippaassa sudenpentuhengessä tehdään eräretkiä ja autetaan sokeita mummoja ylittämään suojateitä ja löysinkin itseni askartelemasta patalappuja ja pääsiäiskukkia. Siinä ei ollut yhtään mitään jännittävää.
Ajat näyttävät muuttuneen, sillä ainakin ne partiolaiset jotka tiedän, käyvät ahkerasti leireillä ja ties millä retkillä.
Tänään partiolaiset ansaitsevat ansiomerkin ainakin siitä, että kestivät kylmää. Oli nimittäin hirmuisen kylmä päivä ja itse olin pukeutunut talvitakkiin ja -saappaisiin ja palelin silti.
Liikuttavia ovat myös partiolaisten rivistöt. Lippukunnissa ja vartioissa on suuria eroja sen suhteen, miten huolellisesti marssille on valmistauduttu. Joistakin näkee, että marssimista ja suoria rivejä on harjoiteltu ahkerasti ja lapsille on annettu tarkat ohjeet pukeutumisesta. Toisissa taas ei ole oltu niin tarkkoja ja pienet partiolaiset laahustavat hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.
Mutta mitä siitä sitten? Partioparaati on partiolaisten vuotuinen kohokohta ja sikäli kuin muistan omia partioaikojani, tuntui valtavan hienolta päästä marssimaan, kun ihmiset seisoivat katukäytävillä katsomassa.
Omaan partioaikaani ei marssien lisäksi muita kohokohtia mahtunutkaan. Olin pettynyt koko paikkaan. Luulin päässeeni jonnekin, jossa reippaassa sudenpentuhengessä tehdään eräretkiä ja autetaan sokeita mummoja ylittämään suojateitä ja löysinkin itseni askartelemasta patalappuja ja pääsiäiskukkia. Siinä ei ollut yhtään mitään jännittävää.
Ajat näyttävät muuttuneen, sillä ainakin ne partiolaiset jotka tiedän, käyvät ahkerasti leireillä ja ties millä retkillä.
Tänään partiolaiset ansaitsevat ansiomerkin ainakin siitä, että kestivät kylmää. Oli nimittäin hirmuisen kylmä päivä ja itse olin pukeutunut talvitakkiin ja -saappaisiin ja palelin silti.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Elinkautinen päättyi
Meillä oli eilen suuri merkkipäivä, jota monessa muussakin kodissa odotetaan hartaasti. Eikä kyseessä ollut vappu, vaikka kuvasta voisi niin päätellä.
Saimme eilen vihonviimeisen lainaerän maksettua. Oli aika muikeaa katsoa tiliotetta, jossa luki: "Laina loppuun maksettu". Se oli lupalappu lähteä avovankilasta täydellisen vapaille, avarille laitumille. Elinkautista kesti 27 vuotta. Siinä ajassa tuli maksettua kaksi asuntoa ja Vanha Maatila.
Tiedän, ettei raha-asioista ole tapana puhua julkisesti. Minusta niistä nimenomaan pitäisi puhua ja vieläpä niin, ettei paljon kaunisteltaisi.
Suurin osa ihmisistä nauttii (toden totta, nauttiiko?) aika pieniä tuloja. Siihen nähden on kummallista, miten paljon valtavia omakotitaloja ja katumaastureita ympärillä näkee. Suurella osasta ihmisistä, joilla on aika pienet tulot, on hemmetisti velkaa. Se on tietysti jokaisen oma asia ja hyvä, jos pystyy velkansa hoitamaan, mutta haluan tuoda kumminkin tällaisen vanhan, hyväksi havaitun vastauksen kysymykseen miten minä voisin ikinä saada oman asunnon? Se on se, että ensin kituutetaan ja säästetään, sitten otetaan kohtuullisesti lainaa, sitten kituutetaan edelleen ja maksetaan laina pois.Eikä osteta mitään, mihin ei oikeasti ole varaa.
Tylsää kuin mikä, mutta toimii.
Tuossa lasissa, joka minulla on kädessäni, on simaa. Meidän vappujuhlintaamme kuului vain simaa ja popcorneja, mutta se ei johtunut säästäväisyydestä vaan siitä, että minä olen tehnyt töitä koko vapun. Huomenna on taas yksi deadline ja kirjoitettavaa on vielä noin kilometri.
Juttelin sentään äsken tovin puhelimessa ystäväni Äidinkielenopettajan kanssa. Hän houkutteli minua kevätretkelle Tallinnaan. Haa! Hän lienee unohtanut ratkiriemukkaan reissumme Ekonoomitubaan?
Ei mitään, otetaan uusiksi, hauskaa siitä tulee.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Joku saa kauniin uuden kodin
Kävimme taloesittelyssä. Talo ei ole myynnissä: se on Jetta-talovalmistajan toimittama, lähes valmis ja omistajat muuttavat sinne ensi viikolla.
Olemme tänä vuonna käyneet muutamissa Jetta-näyttelyissä. Olen joka kerta ollut kovin tyytyväinen näkemääni ja se vahvistaa sitä tunnetta, että kun joskus (seuraavassa elämässä, luulen), pääsemme rakennuttamaan taloa, siitä tulee Jetta.
Yksikään näkemistämme jetoista ei ole ollut suoraan mallistosta. Tämäkin on sekoitus Mustikkaa ja Puolukkaa ja mitä kaikkea olikaan. Kovin kaunis hän on, päältä ja sisältä.
Jetoissa viehättääkin juuri se, että niitä voi muunnella mielensä mukaan.
Tämä ei muuten ole maksettu mainos. Tiedän senkin, etteivät kaikki ole olleet tyytyväisiä jettoihinsa kuten kaikki eivät ole tyytyväisiä älvsbyihin, kastelleihin, jukkataloihin, designtaloihin, honkararakenteisiin... kun sellaista ei olekaan, mihin kaikki olisivat aina tyytyväisiä.
Välillä minua kaduttaa, että olen kertonut meidän muuttoaikeistamme. Kaduttaa sen takia, kun tästä ei tunnu tulevan mitään. Meillä on nyt rakennuslupa tähän kaupunkiasunnon remonttiin, mutta aloituskokous on vielä pitämättä. Prosessi on kestänyt noin kymmenen kuukautta. Ja taivas tietää, milloin se remontti sitten valmistuu, kun lopulta pääsee aloittamaan.
Toisten kotiin meneminen ja paikkojen tutkiminen on aika herkkää puuhaa. Tuskin talon omistajat ovat innoissaan siitä, että vieraat ihmiset tulevat töllistelemään, aukomaan kaappien ovia ja arvostelemaan tapetteja. Tällaisia näyttelyitä ymmärtääkseni pidetäänkin vain siksi, että talopaketista saa vähän alennusta kun suostuu näyttelyisännäksi.
Kuvan taloa on alettu rakentaa viime syksynä ja omistajat ovat tehneet itse suuren osan. Tämä ei siis ole mikään avaimet käteen -tapaus. Minusta tuo on hieno saavutus, varsinkin, jos rakennustyöt on tehty iltaisin ja viikonloppuisin, kuten hartiapankkirakentajat yleensä tekevät.
Ei muuta kuin paljon onnea uuden talon omistajille! Se, että omin silmin näkee tällaista, antaa kuitenkin vähän uskoa omaankin tulevaisuuteen.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Oma huone
Istuin lattialla ja katselin huonetta, josta kotona taas väliaikaisesti asunut tytär oli juuri kantanut tavaransa pois.
Tunsin pientä haikeutta, mutta samalla jo suunnittelin, mitä teen seuraavaksi. Aion purkaa tuo vaatekaapin, jonka ovet ovat olleet rikki ja pois käytöstä jo pitkään. Laitan siihen kohtaan...
tunsin siis pientä haikeutta, kunnes...
kuopus astui poikaystävänsä kanssa ovesta ja totesi
- Kas vain, huoneeni on siis tyhjä taas. Nythän me voimme muuttaa tänne.
Ja poikaystävä säesti
- Aivan oikein, säästämme huomattavasti rahaa, kun asumme täällä ilmaiseksi ja ruokakin tulee talon puolesta
johon minä
ystävällisesti, mutta tiukasti
- Rakkaat lapset, niin paljon kuin me teistä pidämmekin, niin nyt minä aion tehdä tästä työhuoneeni.
No, tuo oli nuorisolta tietysti huumoria, halusivat säikytellä. Minä sen sijaan olen tosissani. Puran tuon kaapin ja laitan siihen kohtaan - näkyypähän.
Ajattelin siinä istuessani omia muuttojani, joita on todella vähän. Näin nuoren itseni lähdössä uuteen paikkaan, kassissa kirjoituskone ja toisessa vähän vaatteita. Ehkä niitä vaatteitakaan ei ollut, mutta kirjoituskone oli varmasti.
Viimeisin muutto tehtiin tänne Ruusupensaan taakse 26 vuotta sitten. Vähäinen omaisuus mahtui rättisitikkaan.
Vaikka tuntuu, että tavaroita on aina liikaa, en ole ostanut esimerkiksi huonekaluja monta kertaa. Viime aikoina tosin on tullut sellainen olo, että haluaisin päästä kaikista vanhoista tavaroita eroon ja hankkia vain sellaisia, joista oikeasti pidän. Eikä niin, että meille pesiytyy tavaroita vain siksi, että joku haluaa niistä eroon tai ne saadaan halvalla.
Liittyy varmaan jotenkin ikään. Tulee halu freesata edes ympäristö, kun muuten alkaa olla vähän eilisen tyttäriä.
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Aivoni eivät ole riittävän kehittyneet
Kiitos tunnustuksesta, Kauniin turhuuden Terhi!
Sain tosiaan mukavan tunnustuksen blogistani ja neuvon jakaa sen eteenpäin viidelle hyvälle blogille. Nyt on kuitenkin niin, että olen toivottoman huono a) kopioimaan (en osaa) ja b) lukemaan edes viittä blogia säännöllisesti. Siksi tyydyn vain olemaan mielissäni.
Tästä saankin huteran (aasin)sillan päivän aiheeseen.
Kuvassa on Suomen kulttuurimaisema, Aurajoki ja Turun tuomiokirkko kuvattuna eilen. Tuo maiseman rikkova hökötys on tuleva Kirjastosilta, jonka rakentamisesta, paikasta ja ulkoasusta keskusteltiin ja riideltiin vuosia kuten kaikesta muustakin mitä Turussa aiotaan tai ei aiota rakentaa.
Sillan vastustajat vetosivat ennen muuta siihen, että kulttuurimaisema menee pilalle, tapahtuu siis jotain peruuttamatonta.
Kulttuurimaisema on kuitenkin pilattu jo monet kerrat, jos noin ajatellaan. Ensimmäisen kerran silloin, kun joku keksi ryhtyä rakentamaan kirkkoa joentöyräälle. Maisemat muuttuvat, maailma muuttuu ja ihminenkin muuttuu, joskin hitaasti.
Siitä sain aiheen pohtia seuraavaa: koko maapallon ikään nähden aika, jona ihminen on ollut täällä, on todella lyhyt, ihan pienen pieni. Siitä ajasta puolestaan tämä nopean teknisen kehityksen aika on pelkkä silmänräpäys. Ei voi olla mahdollista, että ihmisen aivot olisivat kehittyneet samaa vauhtia. Jos näin olisi, me olisimme aivan toisenlaisia ihmisiä kuin ne, jotka elivät noin sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten.
Olemme siis kutakuinkin samanlaisia ihmisiä kuin isoisoäitimme, mutta elämme täysin erilaisessa maailmassa. Senkö takia ihmisillä on niin paha olla täällä nykyään? Me yritämme selvitä maailmassa, jota emme ymmärrä emmekä pysty hallitsemaan, mutta kykymme eivät millään riitä.
Ja sitten vielä sanotaan, että ihmisen pitää olla moniosaaja. Ei riitä, että opiskelee yhden ammatin, pitää olla koko ajan valmis opettelemaan uutta, vaihtamaan alaa, vaihtamaan työpaikkaa ja muuttamaan uudelle paikkakunnalle tai ulkomaille. Täytyy olla avoin kaikelle uudelle, vastaanottavainen ja valmis tarttumaan mahdollisuuksiin ilman epäröintiä.
Mutta jos ei ole sellainen? Jos ei halua mitään uutta, jos on tyytyväinen siihen, mitä on? Senkin pitäisi olla sallittua ja oikein ja heillekin, jotka sanovat muutoksille kiitos ei, pitäisi olla tässä maailmassa paikka.
Moniosaajuuden vaatimus ei edes ole realistinen. Voihan sitä säheltää siellä ja täällä, mutta todellinen asiantuntijuus syntyy vasta pitkän kokemuksen kautta.
Sanon minä ja lopetan tämän filosofeeraamisen tältä erää.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Ei pimeys helvetin, ei yö, miss ykskään
Nonni, en saanut pidäteltyä, vaikka sanoin muutama päivitys sitten, että pidän pienen opiskelutauon. Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut Jyväskylän avoimen yliopiston kirjallisuuden perusopintoihin ja ensimmäiset oppikirjat on hankittu.
Eikä ihan mitä tahansa kirjoja, vaan Maailmankirjallisuuden Mestariteoksia. Kuten esimerkiksi herra Dante Alighierin 1200-luvulla sepittämä Jumalainen näytelmä, jota kaikki lukevat huvikseen ja mielensä virkistykseksi, arvaan.
"Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta
hän vihoissansa vaajan tuiman tempas,
mi minuun iski viime hetkelläni."
Ihanaa.
Entäs tämä sitten:
"Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki
kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkaloista huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien."
Vielä ihanampaa. Ja mikä ihaninta, tätä riittää neljä ja puolisataa sivua joskin - taivaalle kiitos - joka toisella sivulla on kuva.
Jumalainen näytelmä olisi rehellisesti sanoen jäänyt minulta lukematta, ellei nyt olisi pakko. Yksi sangen kiinnostava seikka kirjassa kuitenkin on: Eino Leino on suomentanut sen. Hän paneutui tähän suomennostyöhön niin tunnollisesti, että vietti joitakin aikoja Italiassa päästäkseen kiinni kirjan henkeen ja varmaan myös aistiakseen leppeää välimerellistä ilmapiiriä.
Aloittelin jo vähän opiskelua, joka tällä kertaa on muutakin kuin kirjallisten tehtävien tekemistä. Ensimmäisellä kurssilla pitää oppikirjojen lisäksi perehtyä kahdeksaan luentoon, jotka on talletettu verkkoon. Kuuntelin ja katselin tänään hyvän matkaa ensimmäistä ja muistin taas, miksi itsenäinen etäopiskelu tuntuu niin luonnikkaalta. Luennoitsija oli kyllä miellyttävän tuntuinen, mutta onnettoman hidas. Varmasti joillekin sopii opiskelu, jossa istutaan lähes kaksi tuntia kuuntelemassa esitystä, jonka asiasisältö ei vaatisi kuin vartin jos pistäisi töpinäksi, mutta minulle se tuottaa vain puutuneen takapuolen.
Näin me olemme erilaisia, me ihmiset. Joku muu ei ehkä suin surminkaan haluaisi kirjoittaa mitään oppimistehtäviä ypöyksin.
Joku muu taas saattaa hyvinkin, oikeasti, nauttia Dantesta. Ihmiset ovat paitsi erilaisia, myös sangen kummallisia joskus.
Dantesta huolimatta uskon, että kirjallisuuden opiskelusta tulee vielä hauskaa.
Ja jos ei tule, niin:
"Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat."
torstai 18. huhtikuuta 2013
Päätöspäivä
Kevät ei tule ja silti se on mennyt ihan huimaa vauhtia. Tämän päättelen ainakin siitä, että opettajantyöni loppui tänään, heitimme haikeat jäähyväiset kirjoituskurssilaisteni kanssa.
Olin ihan otettu, kun sain kukkia ja lahjoja, vaikka minulla oli kurssilla vähintään yhtä mukavaa kuin oppilaani sanoivat heillä olleen.
Tämä ihana ruusu on oikeasti vesimeloni.Yksi taitavista kurssilaisistani oli tehnyt tämän. Kuva ei tee taideteokselle oikeutta, mutta en onnistunut parempaakaan saamaan. Olin onnellinen, kun sain tuotua tämän ehjänä kotiin saakka, varsinkin kun Varsinais-Suomea koetteli rankkasade juuri siinä kohtaa. Niin että kun siis taiteilin itseäni ovesta sisään toisella olkapäällä kameralaukku, toisella opettajasalkkuni, kyynärtaipeessa ruokakaupan kassi, kädessä sateenvarjo ja toisessa vesimeloni, olin tyytyväinen, kun mitään erityisempää ei sattunut.
Sain lahjaksi myös Koivistolla syntyneen opettaja Niilo Villasen (1925-1983) mietelmäkirjan. Sieltä poimin seuraavat:
Kynä kans ko mie telmin
ni tul mietelmii.
Laiskoil ihmisil tekköö perunapello
näkemine selän kipiäks.
Maalarin tuntoo housuistaan
ja hepsankeikan naamastaan.
Toine vaa töhrii vahingos
ja toine tahallaan.
Ei iso pää mikkää äly merkki oo.
Hyvät ropit on usiast pienis puteleis.
Rillii kans on nii tuhtii lukkee,
vaikkei ne ois muuta ko otsal.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Kulttuuri huuhtelee sielua
Lainasin otsikon eräältä haastateltavaltani, joka taannoin kuvasi suhdettaan kulttuuriin noilla sanoilla. Hän on kulttuurin suurkuluttaja, eikä tällainen satunnaiskäyttäjä kun minä, mutta vaikutus on sama. Tuntuu puhdistavalta osallistua kulttuuritapahtumaan, esimerkiksi konserttiin, kuten tänään tein.
Olimme Säkylän kirkossa kuuntelemassa kahta lahjakasta nuorta muusikkoa, jotka esiintyivät Duo Nuages -nimellä.
Kasper Haikonen, saksofoni ja Lauri Gröndahl, kitara, esittivät jazzsovituksia tutuista kappaleista kuten Tears in Heaven ja Suojelusenkeli. Taitavaa ja kaunista.
Säkylän punaiseksi maalattu puukirkko on aika pieni ja mietinkin konsertin kuluessa, miten hienosti saksofoni ja kitara voisivat soida vaikkapa täällä Turussa Mikaelinkirkossa, joka on paljon isompi. Toivottavasti pääsemme joskus kuulemaan.
Vielä kerran kiitokset muusikoille!
Olimme Säkylän kirkossa kuuntelemassa kahta lahjakasta nuorta muusikkoa, jotka esiintyivät Duo Nuages -nimellä.
Kasper Haikonen, saksofoni ja Lauri Gröndahl, kitara, esittivät jazzsovituksia tutuista kappaleista kuten Tears in Heaven ja Suojelusenkeli. Taitavaa ja kaunista.
Säkylän punaiseksi maalattu puukirkko on aika pieni ja mietinkin konsertin kuluessa, miten hienosti saksofoni ja kitara voisivat soida vaikkapa täällä Turussa Mikaelinkirkossa, joka on paljon isompi. Toivottavasti pääsemme joskus kuulemaan.
Vielä kerran kiitokset muusikoille!
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Reerassa on
Reeraaminen kuuluu Turun seudun sanastoon ja tarkoittaa sitä, että jotain valmistellaan. Sitten kun se jokin on reerassa, se on valmis. Nyt reerasin viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtäväni ja lähetin sen äsken tarkastettavaksi.
Mikä tarkoittaa sitä, että aikuiskasvatustieteen perusopinnot on nyt suoritettu.
Hyvä minä!
Mutta kyllä minä kirjoitinkin. Onneksi alkuviikko on ollut töiden puolesta luppoaikaa ja olen saanut istua rauhassa pöytäni ääressä.
Nyt väsyttää. Siihenkin voi käyttää tuota monipuolista murresanaa: kyllä mää niin reerassa olen. Ja sitten, jos on vallan reerassa, on jo melkein kuollut.
Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, vaikka aamulla vielä harmitti. Se eilinen ratsastustunti meni niin huonosti kuin ikinä ja tunsin itseni Euroopan surkeimmaksi ratsastajaksi. Oikein säälin Heimir-rukkaa, joka joutuu näin huonon ratsastajan kynsiin ja päätin, etten ensi viikolla ratsasta sillä jos saan jonkun helpomman.
Mutta iltapäivällä, kun pahin harmi oli hävinnyt sitä mukaa, kun kirjoitustyöni eteni ja lähdin koiran kanssa lenkille, näin kevään ensimmäisen leskenlehden. Silloin ajattelin, että se on noussut tuohon ojanpientareelle ihan vain ilahduttaakseen minua.
Siinä tämän päivän kuulumiset. Hyvää yötä.
Mikä tarkoittaa sitä, että aikuiskasvatustieteen perusopinnot on nyt suoritettu.
Hyvä minä!
Mutta kyllä minä kirjoitinkin. Onneksi alkuviikko on ollut töiden puolesta luppoaikaa ja olen saanut istua rauhassa pöytäni ääressä.
Nyt väsyttää. Siihenkin voi käyttää tuota monipuolista murresanaa: kyllä mää niin reerassa olen. Ja sitten, jos on vallan reerassa, on jo melkein kuollut.
Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, vaikka aamulla vielä harmitti. Se eilinen ratsastustunti meni niin huonosti kuin ikinä ja tunsin itseni Euroopan surkeimmaksi ratsastajaksi. Oikein säälin Heimir-rukkaa, joka joutuu näin huonon ratsastajan kynsiin ja päätin, etten ensi viikolla ratsasta sillä jos saan jonkun helpomman.
Mutta iltapäivällä, kun pahin harmi oli hävinnyt sitä mukaa, kun kirjoitustyöni eteni ja lähdin koiran kanssa lenkille, näin kevään ensimmäisen leskenlehden. Silloin ajattelin, että se on noussut tuohon ojanpientareelle ihan vain ilahduttaakseen minua.
Siinä tämän päivän kuulumiset. Hyvää yötä.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Ei oo kivaa
Se, että mukava blogi loppuu ilman selityksiä. Se on ihan epäreilua lukijoita kohtaan.
Sanon tämän nyt, sillä löysin noin puoli tuntia sitten kiinnostavan, opiskeluun liittyvän blogin, jolla oli selkeä juoni ja päämäärä. Sitten yhtäkkiä kirjoitukset loppuivat. Mitä muuta voi ajatella, kuin että blogistirukka on kuollut? Toivon kovasti, oikein kovasti, ettei se ole totta, sillä tämä nuori nainen teki ihan hirveästi töitä opiskelujensa eteen ja yritti suorittaa korkeakoulututkinnon alle tavoiteajan.
Nyt en koskaan saa tietää, miten kävi.
Omat opiskeluni ovat kohta taas yhdessä välietapissaan, saan viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän tehtyä uskoakseni viikonloppuna tai ehkä jo ennen sitä. Palautin viimeistä edellisen eilen.
Sain eilen myös palautteen kirjoituskurssista (3 op). Ehkä muistatte ne tarinat, jotka kirjoitin sen muinaisen gallupintekokokemukseni innoittamana? Tai ette siis tietenkään muista, kun en niitä tänne laittanut, mutta kerroin aikomuksistani kirjoittaa ne, kuten sitten teinkin.
Sain niin hyvän palautteen, että se vei minulta yöunetkin. Ihan rehellisesti sanoen oli ihana kuulla kehuja sen jälkeen, kun olen paininut näitten lähdeviittausongelmieni kanssa voittoon pääsemättä ja saamatta yhdestäkään kurssista täysiä pisteitä.
En ole mikään uraihminen enkä ole koskaan osannut määrätietoisesti suunnitella elämääni (paitsi ehkä ihan vähän nyt aikuisena) mutta olen aina luottanut siihen, että asiat järjestyvät parhain päin kun ei turhaan murehdi. Ja niin on aina käynytkin. Nytkin kun ajattelen sitä, etten kovista ponnistuksistani huolimatta päässyt sisälle yliopistoon 2011 niin näen nyt, miten hyvä asia sekin oli. Jos olisin päässyt, olisin nyt junnannut kirjallisuuden opinnoissa ja istunut luennoilla ja yrittänyt sovittaa töitäni niiden lomaan ja edennyt varmaan aika hitaasti. En olisi päätynyt sattumalta suomen kielen opintoihin kuten nyt päädyin enkä keksinyt opiskella aikuiskasvatustiedettä kuten nyt. Tuskin silloin olisin ohjaamassa kirjoituskurssiakaan, ei minulla sellaiseen olisi aikaa.
Enkä ehkä koskaan olisi keksinyt etäopiskelun kätevyyttä. Tämä sopii minulle, ehdottomasti.
Seuraavaksi pidän opinnoissa muutaman viikon paussin ja teen yhtä ja toista täällä ruusupensaan takana ja toivon mukaan myös Vanhalla Maatilalla. Toukokuussa tulee tieto, pääsenkö aloittamaan syksyllä kirjoittamisen perusopinnot ja alkukesästä aloitan kirjallisuuden opiskelun.
Mutta ihan nyt seuraavaksi kiskon ratsastushousut jalkaani ja lähden ottelemaan rakkaan hevosystäväni Heimirin kanssa.
Ja muistakaa te, hyvät blogistiystäväni: jos aiotte lopettaa, varoittakaa ajoissa!
Sanon tämän nyt, sillä löysin noin puoli tuntia sitten kiinnostavan, opiskeluun liittyvän blogin, jolla oli selkeä juoni ja päämäärä. Sitten yhtäkkiä kirjoitukset loppuivat. Mitä muuta voi ajatella, kuin että blogistirukka on kuollut? Toivon kovasti, oikein kovasti, ettei se ole totta, sillä tämä nuori nainen teki ihan hirveästi töitä opiskelujensa eteen ja yritti suorittaa korkeakoulututkinnon alle tavoiteajan.
Nyt en koskaan saa tietää, miten kävi.
Omat opiskeluni ovat kohta taas yhdessä välietapissaan, saan viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän tehtyä uskoakseni viikonloppuna tai ehkä jo ennen sitä. Palautin viimeistä edellisen eilen.
Sain eilen myös palautteen kirjoituskurssista (3 op). Ehkä muistatte ne tarinat, jotka kirjoitin sen muinaisen gallupintekokokemukseni innoittamana? Tai ette siis tietenkään muista, kun en niitä tänne laittanut, mutta kerroin aikomuksistani kirjoittaa ne, kuten sitten teinkin.
Sain niin hyvän palautteen, että se vei minulta yöunetkin. Ihan rehellisesti sanoen oli ihana kuulla kehuja sen jälkeen, kun olen paininut näitten lähdeviittausongelmieni kanssa voittoon pääsemättä ja saamatta yhdestäkään kurssista täysiä pisteitä.
En ole mikään uraihminen enkä ole koskaan osannut määrätietoisesti suunnitella elämääni (paitsi ehkä ihan vähän nyt aikuisena) mutta olen aina luottanut siihen, että asiat järjestyvät parhain päin kun ei turhaan murehdi. Ja niin on aina käynytkin. Nytkin kun ajattelen sitä, etten kovista ponnistuksistani huolimatta päässyt sisälle yliopistoon 2011 niin näen nyt, miten hyvä asia sekin oli. Jos olisin päässyt, olisin nyt junnannut kirjallisuuden opinnoissa ja istunut luennoilla ja yrittänyt sovittaa töitäni niiden lomaan ja edennyt varmaan aika hitaasti. En olisi päätynyt sattumalta suomen kielen opintoihin kuten nyt päädyin enkä keksinyt opiskella aikuiskasvatustiedettä kuten nyt. Tuskin silloin olisin ohjaamassa kirjoituskurssiakaan, ei minulla sellaiseen olisi aikaa.
Enkä ehkä koskaan olisi keksinyt etäopiskelun kätevyyttä. Tämä sopii minulle, ehdottomasti.
Seuraavaksi pidän opinnoissa muutaman viikon paussin ja teen yhtä ja toista täällä ruusupensaan takana ja toivon mukaan myös Vanhalla Maatilalla. Toukokuussa tulee tieto, pääsenkö aloittamaan syksyllä kirjoittamisen perusopinnot ja alkukesästä aloitan kirjallisuuden opiskelun.
Mutta ihan nyt seuraavaksi kiskon ratsastushousut jalkaani ja lähden ottelemaan rakkaan hevosystäväni Heimirin kanssa.
Ja muistakaa te, hyvät blogistiystäväni: jos aiotte lopettaa, varoittakaa ajoissa!
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Väsyneen mummon pöyristyttävä lukuvinkki
Tänään olen väsynyt mummo. Kirjaimellisesti. Mutta kun on puoli neljän aikaan aamuyöstä joutunut kolkuttelemaan omaa kotioveaan päästäksen sisään, mitä muuta voi odottaa?
Olipa dramaattista. Totuus on niinkin arkipäiväinen kuin se, että olin tyttären luona lastenlasten seurana kun vanhemmat olivat ulkona, ja tulin yöllä kotiin. Vastoin lähtiessäni antamia ohjeita (älä pistä ovea lukkoon, minulla ei ole avainta) ovi oli lukossa. Onneksi meillä on vahtikoira ja sen avulla sain miehen hereille.
Anteeksi vain, naapurit, jos vahtikoiramme herätti teidätkin.
Kun eilen sain lapset saateltua yöpuulle, vetäydyin sohvalle lukemaan. Äkäinen pikku koira asettui taas kerran minun jalkojeni päälle nukkumaan ja siinä me kaksi sitten päivystimme. Luin kirjan, jonka sisältö tuntui moneen kertaan kuullulta eikä suinkaan sen tähden, että kirja olisi ollut huono.
Ilona Korhosen vuonna 2010 julkaistu Työn taso riittämätön kertoo työpaikkakiusaamisesta. Tositapahtumiin perustuvan kirjan päähenkilö työskentelee lasten oikeuksia ajavan järjestön markkinointitehtävissä ja joutuu niin uskomattoman simputuksen kohteeksi ettei mitään määrää.
Tarinan lukeminen saa aikaan kiukkua ja epäuskon tunteita. Sanon tarkoituksella epäuskon tunteita, enkä puhu epäuskosta, sillä uskon helposti kaiken todeksi. Olen kuullut aivan luotettavilta, täyspäisiltä ihmisiltä niin monta vastaavaa tarinaa että tiedän tätä tapahtuvan kaiken aikaa.
Työpaikkakiusaaminen ei ole mikään tämän ajan keksintö. Se on samaa sukua kuin hiekkalaatikko- ja koulukiusaaminen, sillä kiusaaminen kuuluu ihmisen luontoon niin kuin se kuuluu muidenkin ns. älykkäämpien olentojen joihin lasken nyt kaikki kovakuoriaista fiksummat.
En mitenkään puolusta kiusaamista. Kiusaaja käyttäytyy typerästi ja paljastaa lopulta vain oman vajavaisuutensa. Mutta kiusaamisen henki - se istuu meissä kaikissa ja tulee yllättävän helposti esiin.
Ajatellaan nyt vain tilannetta, jossa työpaikalla on kaksi naista ja sinne tulee joku kolmas. Miten herkullista onkaan arvostella jossain sermin takana kolmannen osaamista ja ominaisuuksia, tuntea suurta yhteenkuuluvuutta sen tutun työkaverin kanssa, vakuutella toinen toisilleen, miten sinä et enkä minä mutta katsopas vaan, miten tuo...
Vaatii aika suurta kypsyyttä pitää suunsa kiinni ja olla liittymättä tällaisiin seuroihin, väitän. Jo pelkästään sillä tavoin menettelemällä kun rajaa itsensä ulos ja tekee itsestään mahdollisen seuraavan uhrin.
Tuo takanapäin puhuminen ei vielä ole kiusaamista pahimmillaan. Sellaiseksi se muuttuu sitten, kun se kolmas suljetaan pois, hänelle ei puhuta tai puhutaan ilkeästi, hänen työtään sabotoidaan, hänestä levitetään väärää tietoa eikä häntä kutsuta mihinkään työpaikan tilaisuuksiin.
Kiusaaminen ei ole kiinni koulutustasosta. Ne kiusaajat, jotka minä tiedän nimeltä, ovat opettajia ja lakimiehiä.
Korhosen kirja on tärkeä. Yksi kirjan tärkeimmistä miettimisen arvoisista ajatuksista on se, miten tarkkaan me kuuntelemme toisiamme? Kirjan päähenkilö on monta kertaa tilanteessa, jossa hän on esimiesten "kuultavana", mutta ei tule millään tavalla kuulluksi.
Toinen kirjan teemoista on työnhaku. Taivas varjele, miten vaikeaa se on! Soisinpa, että herrat ministerit ja muut, jotka niin haluavat meidän pidentävän työuriamme, lukisivat edes tämän kirjan ja saisivat hiukan vinkkiä siitä, kuinka h...tin vaikeaa on päästä jonnekin töihin, edes vähäksi aikaa. Vaikka sattuisi olemaan maisteri, puhumaan neljää kieltä ja osaamaan yhtä ja toista.
Tätä kirjaa voin suositella mitä lämpimimmin. Lukekaa ja pöyristykää.
Olipa dramaattista. Totuus on niinkin arkipäiväinen kuin se, että olin tyttären luona lastenlasten seurana kun vanhemmat olivat ulkona, ja tulin yöllä kotiin. Vastoin lähtiessäni antamia ohjeita (älä pistä ovea lukkoon, minulla ei ole avainta) ovi oli lukossa. Onneksi meillä on vahtikoira ja sen avulla sain miehen hereille.
Anteeksi vain, naapurit, jos vahtikoiramme herätti teidätkin.
Kun eilen sain lapset saateltua yöpuulle, vetäydyin sohvalle lukemaan. Äkäinen pikku koira asettui taas kerran minun jalkojeni päälle nukkumaan ja siinä me kaksi sitten päivystimme. Luin kirjan, jonka sisältö tuntui moneen kertaan kuullulta eikä suinkaan sen tähden, että kirja olisi ollut huono.
Ilona Korhosen vuonna 2010 julkaistu Työn taso riittämätön kertoo työpaikkakiusaamisesta. Tositapahtumiin perustuvan kirjan päähenkilö työskentelee lasten oikeuksia ajavan järjestön markkinointitehtävissä ja joutuu niin uskomattoman simputuksen kohteeksi ettei mitään määrää.
Tarinan lukeminen saa aikaan kiukkua ja epäuskon tunteita. Sanon tarkoituksella epäuskon tunteita, enkä puhu epäuskosta, sillä uskon helposti kaiken todeksi. Olen kuullut aivan luotettavilta, täyspäisiltä ihmisiltä niin monta vastaavaa tarinaa että tiedän tätä tapahtuvan kaiken aikaa.
Työpaikkakiusaaminen ei ole mikään tämän ajan keksintö. Se on samaa sukua kuin hiekkalaatikko- ja koulukiusaaminen, sillä kiusaaminen kuuluu ihmisen luontoon niin kuin se kuuluu muidenkin ns. älykkäämpien olentojen joihin lasken nyt kaikki kovakuoriaista fiksummat.
En mitenkään puolusta kiusaamista. Kiusaaja käyttäytyy typerästi ja paljastaa lopulta vain oman vajavaisuutensa. Mutta kiusaamisen henki - se istuu meissä kaikissa ja tulee yllättävän helposti esiin.
Ajatellaan nyt vain tilannetta, jossa työpaikalla on kaksi naista ja sinne tulee joku kolmas. Miten herkullista onkaan arvostella jossain sermin takana kolmannen osaamista ja ominaisuuksia, tuntea suurta yhteenkuuluvuutta sen tutun työkaverin kanssa, vakuutella toinen toisilleen, miten sinä et enkä minä mutta katsopas vaan, miten tuo...
Vaatii aika suurta kypsyyttä pitää suunsa kiinni ja olla liittymättä tällaisiin seuroihin, väitän. Jo pelkästään sillä tavoin menettelemällä kun rajaa itsensä ulos ja tekee itsestään mahdollisen seuraavan uhrin.
Tuo takanapäin puhuminen ei vielä ole kiusaamista pahimmillaan. Sellaiseksi se muuttuu sitten, kun se kolmas suljetaan pois, hänelle ei puhuta tai puhutaan ilkeästi, hänen työtään sabotoidaan, hänestä levitetään väärää tietoa eikä häntä kutsuta mihinkään työpaikan tilaisuuksiin.
Kiusaaminen ei ole kiinni koulutustasosta. Ne kiusaajat, jotka minä tiedän nimeltä, ovat opettajia ja lakimiehiä.
Korhosen kirja on tärkeä. Yksi kirjan tärkeimmistä miettimisen arvoisista ajatuksista on se, miten tarkkaan me kuuntelemme toisiamme? Kirjan päähenkilö on monta kertaa tilanteessa, jossa hän on esimiesten "kuultavana", mutta ei tule millään tavalla kuulluksi.
Toinen kirjan teemoista on työnhaku. Taivas varjele, miten vaikeaa se on! Soisinpa, että herrat ministerit ja muut, jotka niin haluavat meidän pidentävän työuriamme, lukisivat edes tämän kirjan ja saisivat hiukan vinkkiä siitä, kuinka h...tin vaikeaa on päästä jonnekin töihin, edes vähäksi aikaa. Vaikka sattuisi olemaan maisteri, puhumaan neljää kieltä ja osaamaan yhtä ja toista.
Tätä kirjaa voin suositella mitä lämpimimmin. Lukekaa ja pöyristykää.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Vein hakemuksen
Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.
Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.
Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.
Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!
En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.
Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?
Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.
Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.
Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.
Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.
Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.
Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!
En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.
Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?
Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.
Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.
Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Järkyttävä pääsiäisvieras
Kun edellispäivänä tulin juttukeikalta kotiin, vastassani oli varsin tohkeissaan oleva koira. Nonna juoksenteli edestakaisin, puuskutti ja läähätti, tuijotti minua ja läähätti taas.
Ihmisten kielelle käännettynä sen sanoma kuului kutakuinkin näin:
- Äiti. Arvaa mitä, äiti? ARVAA MITÄ? Meillä on KISSA, se on täällä jossain, se on kissa, arvaa äiti, arvaa...älä ota takkia pois, mennään ulos, äiti mennään, ihan totta äiti, aika pian kiitos, heti...
Ja kun noin minuutin päästä seisoin hihnanjatkeena radanvarressa ja katselin, miten koira ripuloi helpottuneena mietin kuinka hienoa olisi, kun osaisi piirtää. Tästäkin saisi hauskan sarjakuvan, jossa pieni pullea kissa pistää ison koiranroikaleen vatsan sekaisin vain ilmestymällä paikalle.
Nonnarukka, Miss Herkkävatsa.
Meille oli tosiaan ilmestynyt kissa. Soma pieni kissatyttö makasi meidän sängyssämme ja näköjään viis veisasi aiheuttamastaan järkytyksestä.
Tiesin kyllä, että meille tuodaan kissa sillä välin, kun olen töissä. Mimmi on meillä pääsiäisen yli hoidossa. Se on hauska ja hyvätapainen otus ja on mukavaa, kun talossa on välillä kissa.
Olen varmaan joskus kertonutkin, että olen isän puolelta syntynyt tavattoman eläinrakkaaseen sukuun. Tavatonkin on ehkä liian mieto sana, jopa patologinen voisi osua paremmin. Itse olen saanut tuota geeniperimää kohtuullisesti, muutamille muille sukulaisille sitä on siunaantunut liikaakin. Iäkkäät tätini ovat oman aikansa kettutyttöjä, joille mikään eläinten eteen tehty uhraus ei ole liikaa ja Kreikassa asuva serkkuni hoitaa siellä pientä eläintarhaa, sillä ihmiset tietävät, ettei hyväsydäminen suomalainen käännytä kodittomia portiltaan. Myös isäni oli eläinten ystävä, ihmisiä, joista kaikki eläimet pitivät heti.
Aito eläinrakkaus on eri asia kuin eläinten keräily. Sitäkin jotkut harrastavat: hankkivat eläimiä, kyllästyvät, pistävät kiertoon ja ottavat uusia. Tai sitten otetaan eläimiä, vaikka niille ei oikeasti ole aikaa.
Toinen asia, mikä nykyään pistää silmään, on eläinten ylenpalttinen hemmottelu. Tai voiko edes puhua hemmottelusta, jos koiralle puetaan takki turkin päälle, vaikka ulkona ei ole kylmä? Tai kun hevoset ulkoilevat vähänkin viileällä säällä paksuihin loimiin kiedottuina? Se, että eläintarviketeollisuus syytää markkinoille mitä ihmeellisimpiä vaatteita ja tavaroita ei tarkoita, että eläimet oikeasti olisivat niiden tarpeessa.
Suomi on tietääkseni tilastojen huipulla mitä tulee koirien määrään per asukas. Sen huomaa täällä Turussakin. Koiria on selvästi enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten ja huomattavan monilla on enemmän kuin yksi koira. Sehän on toisaalta ihan mukavaa, koiran ei tarvitse olla ainoa koira perheessä, mutta joillakin suhteellisuudentaju pettää tässäkin asiassa. Itse en ainakaan haluaisi asua viiden koiran kanssa pienessä kaupunkiasunnossa saati ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa hihnoissa. Tällaisia laumoja täällä kuitenkin näkee.
Nonnan vatsa on jo asettunut. Kissa pysyttelee yläkerrassa ja käy vain silloin tällöin kurkistelemassa portaiden yläpäässä.
Minä varon avaamasta ikkunoita. Jostain syystä olen ihan varma, että kissa pötkisi karkuun sillä siunaamalla kun tilaisuus tulisi.
Ei se näytä siltä, mutta kissoista ei tiedä.Tunteeko muka joku niiden sielunelämää?
Ihmisten kielelle käännettynä sen sanoma kuului kutakuinkin näin:
- Äiti. Arvaa mitä, äiti? ARVAA MITÄ? Meillä on KISSA, se on täällä jossain, se on kissa, arvaa äiti, arvaa...älä ota takkia pois, mennään ulos, äiti mennään, ihan totta äiti, aika pian kiitos, heti...
Ja kun noin minuutin päästä seisoin hihnanjatkeena radanvarressa ja katselin, miten koira ripuloi helpottuneena mietin kuinka hienoa olisi, kun osaisi piirtää. Tästäkin saisi hauskan sarjakuvan, jossa pieni pullea kissa pistää ison koiranroikaleen vatsan sekaisin vain ilmestymällä paikalle.
Nonnarukka, Miss Herkkävatsa.
Meille oli tosiaan ilmestynyt kissa. Soma pieni kissatyttö makasi meidän sängyssämme ja näköjään viis veisasi aiheuttamastaan järkytyksestä.
Tiesin kyllä, että meille tuodaan kissa sillä välin, kun olen töissä. Mimmi on meillä pääsiäisen yli hoidossa. Se on hauska ja hyvätapainen otus ja on mukavaa, kun talossa on välillä kissa.
Olen varmaan joskus kertonutkin, että olen isän puolelta syntynyt tavattoman eläinrakkaaseen sukuun. Tavatonkin on ehkä liian mieto sana, jopa patologinen voisi osua paremmin. Itse olen saanut tuota geeniperimää kohtuullisesti, muutamille muille sukulaisille sitä on siunaantunut liikaakin. Iäkkäät tätini ovat oman aikansa kettutyttöjä, joille mikään eläinten eteen tehty uhraus ei ole liikaa ja Kreikassa asuva serkkuni hoitaa siellä pientä eläintarhaa, sillä ihmiset tietävät, ettei hyväsydäminen suomalainen käännytä kodittomia portiltaan. Myös isäni oli eläinten ystävä, ihmisiä, joista kaikki eläimet pitivät heti.
Aito eläinrakkaus on eri asia kuin eläinten keräily. Sitäkin jotkut harrastavat: hankkivat eläimiä, kyllästyvät, pistävät kiertoon ja ottavat uusia. Tai sitten otetaan eläimiä, vaikka niille ei oikeasti ole aikaa.
Toinen asia, mikä nykyään pistää silmään, on eläinten ylenpalttinen hemmottelu. Tai voiko edes puhua hemmottelusta, jos koiralle puetaan takki turkin päälle, vaikka ulkona ei ole kylmä? Tai kun hevoset ulkoilevat vähänkin viileällä säällä paksuihin loimiin kiedottuina? Se, että eläintarviketeollisuus syytää markkinoille mitä ihmeellisimpiä vaatteita ja tavaroita ei tarkoita, että eläimet oikeasti olisivat niiden tarpeessa.
Suomi on tietääkseni tilastojen huipulla mitä tulee koirien määrään per asukas. Sen huomaa täällä Turussakin. Koiria on selvästi enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten ja huomattavan monilla on enemmän kuin yksi koira. Sehän on toisaalta ihan mukavaa, koiran ei tarvitse olla ainoa koira perheessä, mutta joillakin suhteellisuudentaju pettää tässäkin asiassa. Itse en ainakaan haluaisi asua viiden koiran kanssa pienessä kaupunkiasunnossa saati ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa hihnoissa. Tällaisia laumoja täällä kuitenkin näkee.
Nonnan vatsa on jo asettunut. Kissa pysyttelee yläkerrassa ja käy vain silloin tällöin kurkistelemassa portaiden yläpäässä.
Minä varon avaamasta ikkunoita. Jostain syystä olen ihan varma, että kissa pötkisi karkuun sillä siunaamalla kun tilaisuus tulisi.
Ei se näytä siltä, mutta kissoista ei tiedä.Tunteeko muka joku niiden sielunelämää?
torstai 28. maaliskuuta 2013
Muistokirjoitus
Olen tällä viikolla saanut tiedon kahden hyvän kollegani kuolemasta. Molemmat olivat ihmisiä, jotka jättivät suuren jäljen minuun.
Toinen auttoi minua aikoinaan kovasti työssäni. Toinen tarjosi monta hervotonta nauruhetkeä kun hän intoutui kertomaan kommelluksia, joita oli omassa työssään tehnyt. Niitä riitti. Tämä viimeksi mainittu elää myös minun puutarhassani Vanhalla Maatilalla, sain häneltä muutamia tavattoman elinvoimaisia perennan taimia muutama vuosi sitten.
Uutiset sopivat piinaviikon tunnelmiin. Kevät on lähdön aikaa, valoa kohti.
Tällaiset viestit ovat aina pysähtymisen paikkoja. Hetken aikaa täytyy miettiä elämän lyhyyttä, katua tekemättömiä tekoja ja päättää, että tästä lähtien kaikki on toisin.
Ja jatkaa sitten entiseen tapaan.
Toinen edesmenneistä, se, jolta sain ne perennat, oli aikoinaan minun kanssani samalla kurssilla Taideakatemiassa; erikoistuimme draamakirjoittamiseen. Kurssin lopuksi teimme laivaristeilyn. Oli kevät ja ilma niin lämmin ja aurinkoinen, että saatoimme istua ulkokannella.
Meillä oli pullo kuohuviiniä. Kollega sai tehtäväkseen avata sen, koska me muut arvelimme, että hänellä on eniten kokemusta niin vaativaan työhön. Korkki aukesikin, lensi kovalla paineella tiehensä ja samalla kuohuviinit suihkusivat avaajan päälle. Hän näytti aivan suihkusta tulleelta ja niin huvittavalta, että me nauroimme kippurassa. Hän itse ei ihan heti nähnyt asiassa mitään huvittavaa, mutta jo hetken päästä hänkin nauroi.
Kaikkein parhaiten muistan hänen naurunsa. Ja vaikka hän pitkän uransa aikana kirjoitti varmasti tuhansia lehtijuttuja huomaan nyt, etten ole koskaan lukenut niistä ainuttakaan.
Ei minuakaan jutuistani tulla muistamaan, se on varma.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Pesin lattian miesten tähden
Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.
Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.
Salin lattialla leikki aurinko.
Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.
Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.
Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.
Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.
- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.
Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.
Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.
Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.
Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.
Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Voi Anna, minkä teit!
Toivoin ja sain syntymäpäivälahjaksi Felicia Feldtin kirjan Näkymätön tytär. Nyt olen järkyttynyt ja pettynyt, sillä yksi esikuvistani, Kaikkien äitien Äiti Anna Wahlgren, tipahti jalustaltaan.
Kolin kolin, sinne meni.
Koska epäilen, että joku on voinut elää niin pimennossa, ettei tiedä, kuka Anna Wahlgren on kerron, että hän on kirjoittanut suositun Lapsikirjan, muhkean lastenkasvatusoppaan. Kirja ilmestyi Suomessa 1980-luvulla, juuri sopivasti kun minulla oli pieniä lapsia.
Felicia Feldt puolestaan on Annan tytär, yksi hänen noin kahdeksasta lapsestaan, joilla on noin seitsemän eri isää. Felicia tilittää kirjassaan suhdetta kuuluisaan äitiinsä ja tekee kauheita paljastuksia lapsuudestaan. Ihailtu äiti, lastenkasvatusguru, on myös väkivaltainen alkoholisti ja seksimaanikko, joka ei epäröi muhinoida edes tyttäriensä poikaystävien kanssa.
Ja niin kuin minä Annaan uskoin.
Vakavasti puhuen (tuo äskeinenkin oli vakavaa) Lapsikirja on mielestäni edelleen erittäin hyvä lastenkasvatusopas. Viis siitä, että kirjoittaja itse ei ole kyennyt noudattamaan kaikkia oppejaan, opeissa sinänsä ei ole mitään vikaa.
Wahlgrenin ydinajatus on se, että kun perheeseen syntyy lapsi, hänet otetaan lauman, perheen, jäseneksi ja näytetään, miten laumassa eletään. Lapselle osoitetaan, että häntä tarvitaan, ja että hänen olemassaolonsa on välttämätöntä ja suuri ilo vanhemmille. Lapsi ei ole maailman keskipiste vaan yksi muiden joukossa, yhtä tärkeä. Vanhemmat sanelevat säännöt. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus.
Yksi Wahlgrenin eniten rakastamia ajatuksia on se, että päiväkodit saisi lakkauttaa. Hänen mielestään päiväkoti on paikka, jonne lapset viedään säilytettäviksi sillä välin, kun oikea elämä kulkee toisaalla. Lapsen näkökulmasta asia näyttää siltä, että kun vanhemmilla on jotain tärkeää tehtävää, lapset on saatava pois tieltä. Tämä taas sotii sitä ajatusta vastaan, että lapsen pitää saada kokea olevansa tärkeä ja tuiki tarpeellinen koko perheen olemassaolon kannalta.
Tällaiset näkemykset ovat aika rankkoja niille vanhemmille, joilla ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Wahlgrenin mielestä tosin jokainen voi järjestää elämänsä siten, että se on mahdollista viettää yhdessä lasten kanssa.
Wahlgrenin teoriat tukevat sitä ikiaikaista käytäntöä, jota maaseudulla on aina osattu toteuttaa: lapset ovat kasvaneet kotona ja ottaneet osaa työhön voimiensa mukaan. Sikäli kuin olen tavannut tällaisia kotikasvatuksen tuloksia, he ovat varsin onnistuneita.
Erityisen hyvänä pidän sitä näkemystä, että lapsi ei saa olla perheen keskipiste. Sellaiset piltit, joiden ympärillä ja tahdittamana aikuisten elämä pyörii, ovat ikävää seuraa. Sietämätöntä suorastaan. En näe yhtään syytä, en kasvatuksellista, en humaanista ajattelusta kumpuavaa, enkä terveydellistä sille, että lapset esimerkiksi saavat joka paikassa kailottaa ylimmäisenä ja että aikuiset keskeyttävät omat puheensa heti, kun kullanmuru avaa suunsa. Tai ettei lapsilta vaadita minkäänlaisia käytöstapoja vaan annetaan niiden mellastaa kuin pienet hirviöt paikasta ja seurasta riippumatta.
Yhtä tärkeää kuin tämä, on se, että lasta kunnioitetaan. Häntä ei pilkata, vähätellä eikä nöyryytetä ikinä.
Feldtin kirja on rankkaa luettavaa. Kirjoittaja on pistänyt välit poikki äitinsä kanssa ja perustelee sen hyvin. Minulla ei enää ole hyllyssäni Lapsikirjaa, mutta muistan sen takakannessa olleen kuvan, jossa Wahlgren poseeraa suurperheensä kanssa. Kaikki hymyilivät iloisina ja kuvasta huokui lämmin yhteisöllisyys.
Nyt Felicia muistelee tuon kuvan ottamista ja kertoo, miten hän vihasi äitiään ja päätti juuri silloin, ettei koskaan enää anna itsestään mitään tuolle ihmiselle.
Kauhean surullista. Molemmille.
Kolin kolin, sinne meni.
Koska epäilen, että joku on voinut elää niin pimennossa, ettei tiedä, kuka Anna Wahlgren on kerron, että hän on kirjoittanut suositun Lapsikirjan, muhkean lastenkasvatusoppaan. Kirja ilmestyi Suomessa 1980-luvulla, juuri sopivasti kun minulla oli pieniä lapsia.
Felicia Feldt puolestaan on Annan tytär, yksi hänen noin kahdeksasta lapsestaan, joilla on noin seitsemän eri isää. Felicia tilittää kirjassaan suhdetta kuuluisaan äitiinsä ja tekee kauheita paljastuksia lapsuudestaan. Ihailtu äiti, lastenkasvatusguru, on myös väkivaltainen alkoholisti ja seksimaanikko, joka ei epäröi muhinoida edes tyttäriensä poikaystävien kanssa.
Ja niin kuin minä Annaan uskoin.
Vakavasti puhuen (tuo äskeinenkin oli vakavaa) Lapsikirja on mielestäni edelleen erittäin hyvä lastenkasvatusopas. Viis siitä, että kirjoittaja itse ei ole kyennyt noudattamaan kaikkia oppejaan, opeissa sinänsä ei ole mitään vikaa.
Wahlgrenin ydinajatus on se, että kun perheeseen syntyy lapsi, hänet otetaan lauman, perheen, jäseneksi ja näytetään, miten laumassa eletään. Lapselle osoitetaan, että häntä tarvitaan, ja että hänen olemassaolonsa on välttämätöntä ja suuri ilo vanhemmille. Lapsi ei ole maailman keskipiste vaan yksi muiden joukossa, yhtä tärkeä. Vanhemmat sanelevat säännöt. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus.
Yksi Wahlgrenin eniten rakastamia ajatuksia on se, että päiväkodit saisi lakkauttaa. Hänen mielestään päiväkoti on paikka, jonne lapset viedään säilytettäviksi sillä välin, kun oikea elämä kulkee toisaalla. Lapsen näkökulmasta asia näyttää siltä, että kun vanhemmilla on jotain tärkeää tehtävää, lapset on saatava pois tieltä. Tämä taas sotii sitä ajatusta vastaan, että lapsen pitää saada kokea olevansa tärkeä ja tuiki tarpeellinen koko perheen olemassaolon kannalta.
Tällaiset näkemykset ovat aika rankkoja niille vanhemmille, joilla ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Wahlgrenin mielestä tosin jokainen voi järjestää elämänsä siten, että se on mahdollista viettää yhdessä lasten kanssa.
Wahlgrenin teoriat tukevat sitä ikiaikaista käytäntöä, jota maaseudulla on aina osattu toteuttaa: lapset ovat kasvaneet kotona ja ottaneet osaa työhön voimiensa mukaan. Sikäli kuin olen tavannut tällaisia kotikasvatuksen tuloksia, he ovat varsin onnistuneita.
Erityisen hyvänä pidän sitä näkemystä, että lapsi ei saa olla perheen keskipiste. Sellaiset piltit, joiden ympärillä ja tahdittamana aikuisten elämä pyörii, ovat ikävää seuraa. Sietämätöntä suorastaan. En näe yhtään syytä, en kasvatuksellista, en humaanista ajattelusta kumpuavaa, enkä terveydellistä sille, että lapset esimerkiksi saavat joka paikassa kailottaa ylimmäisenä ja että aikuiset keskeyttävät omat puheensa heti, kun kullanmuru avaa suunsa. Tai ettei lapsilta vaadita minkäänlaisia käytöstapoja vaan annetaan niiden mellastaa kuin pienet hirviöt paikasta ja seurasta riippumatta.
Yhtä tärkeää kuin tämä, on se, että lasta kunnioitetaan. Häntä ei pilkata, vähätellä eikä nöyryytetä ikinä.
Feldtin kirja on rankkaa luettavaa. Kirjoittaja on pistänyt välit poikki äitinsä kanssa ja perustelee sen hyvin. Minulla ei enää ole hyllyssäni Lapsikirjaa, mutta muistan sen takakannessa olleen kuvan, jossa Wahlgren poseeraa suurperheensä kanssa. Kaikki hymyilivät iloisina ja kuvasta huokui lämmin yhteisöllisyys.
Nyt Felicia muistelee tuon kuvan ottamista ja kertoo, miten hän vihasi äitiään ja päätti juuri silloin, ettei koskaan enää anna itsestään mitään tuolle ihmiselle.
Kauhean surullista. Molemmille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)