Hyisellä marssilla

Kävin katsomassa partiomarssia. Tyttärenpoika oli ensimmäistä kertaa marssimassa ja jatkoi samalla perinnettä; meillä kaikki ovat vuorollaan olleet partiolaisia. Myös me vanhemmat.

 Lippurivistössä ja rumpujen kuminassa on aina jotain hienoa ja juhlallista. En osaa nähdä siinä mitään yltiönationalismia tai sotaisuutta, se on minusta pelkästään isänmaallista ja liikuttavaa.

Liikuttavia ovat myös partiolaisten rivistöt. Lippukunnissa ja vartioissa on suuria eroja sen suhteen, miten huolellisesti marssille on valmistauduttu. Joistakin näkee, että marssimista ja suoria rivejä on harjoiteltu ahkerasti ja lapsille on annettu tarkat ohjeet pukeutumisesta. Toisissa taas ei ole oltu niin tarkkoja ja pienet partiolaiset laahustavat hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.

Mutta mitä siitä sitten? Partioparaati on partiolaisten vuotuinen kohokohta ja sikäli kuin muistan omia partioaikojani, tuntui valtavan hienolta päästä marssimaan, kun ihmiset seisoivat katukäytävillä katsomassa.

Omaan partioaikaani ei marssien lisäksi muita kohokohtia mahtunutkaan. Olin pettynyt koko paikkaan. Luulin päässeeni jonnekin, jossa reippaassa sudenpentuhengessä tehdään eräretkiä ja autetaan sokeita mummoja ylittämään suojateitä ja löysinkin itseni askartelemasta patalappuja ja pääsiäiskukkia. Siinä ei ollut yhtään mitään jännittävää.

Ajat näyttävät muuttuneen, sillä ainakin ne partiolaiset jotka tiedän, käyvät ahkerasti leireillä ja ties millä retkillä. 

Tänään partiolaiset ansaitsevat ansiomerkin ainakin siitä, että kestivät kylmää. Oli nimittäin hirmuisen kylmä päivä ja itse olin pukeutunut talvitakkiin ja -saappaisiin ja palelin silti.