Loppuun käsitelty

Elämässä tulee joskus hetkiä, jolloin tietää, että jokin on saatettu loppuun ja on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Yksi näistä harvinaisista hetkistä kohtasi minut viime viikolla, kun yhtäkkiä tiesin ihan varmasti, että eräs tehtävä on täytetty.

Onpa juhlallista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sahasin poikki leipäpuuni tukevimman oksan joka ei sekään ollut kuin ranteen paksuinen, mutta sitä sitkeämpi.

Vapaan kirjoittajan ei ehkä kannattaisi tehdä näin, ei varsinkaan näinä aikoina, kun työttömiä toimittajia on paljon ja tulee koko ajan lisää. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, miten haluttua tavaraa työmarkkinoilla joku 55-vuotias kirjoittaja on. Epäilen vahvasti, ettei ihan revitä mihinkään töihin.

Kuva on työpöytäni viereiseltä seinältä. Kehyksissä on kopio Aino Kallaksen käsinkirjoitetusta  mietelmästä: "Rakastan lasta, aamua, uutta vuotta - kaikkea alkua."

Se ei ole tuossa siksi, että minä rakastaisin kaikkea alkua vaan siksi, että Kallas kirjoitti sen.

Alut ovat hankalia, aina ja kaikessa, mutta on kiinnostavaa nähdä, mitä niiden jälkeen seuraa. Siksipä en nytkään ole yhtään huolissani työasioistani, uskon, että kaikki järjestyy.

16 vuotta on silti pitkä aika. Sattumaa, ehkä, mutta edellinen, pitkä työsuhteeni kesti saman verran. "Työsuhde" tosin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin niillä, joilla on ihan oikeita työsuhteita.

Tällaisesta freelancerin kevyt-työsuhteesta on äärimmäisen helppo sanoutua irti, noin käytännön tasolla tarkoitan. Ei irtisanomisaikoja, ei puheita eikä kakkukahveja (onko jossain muualla muka?).
Kävin vain ilmoittamassa päätoimittajalle, että minä en enää jatka.

- Harmi, mutta minkäs sille mahtaa, hän sanoi.

Ja oli ihan oikeassa. Ei sille mahda mitään.
 

Hyviä uutisia

Sain hyviä uutisia tänään. Jyväskylän yliopisto lähetti kirjeen ja kertoi, että minut on hyväksytty syksyllä alkaviin avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin.

Kirjekuoren avaaminen jännitti. Muistin oikein hyvin, miltä tuntui avata se yliopiston kirjekuori, jonka sisällä oli ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kotimaisen kirjallisuuden opintoihin. Ja monta muutakin pettymystä nousi mieleeni, onneksi turhaan.

Pyrkijöitä oli 90 ja 45 valittiin. Vaikka toisaalta olin epävarma sisäänpääsystä, uskoin toisaalta saavani enemmän pisteitä kuin sitten sain. Hakutehtävästä, kirjoittajakokemuksesta, kirjoittamisen opinnoista, kirjoittamisen opettamisesta ja omista julkaisuista saattoi kaikista saada pisteitä siten, että yhteismäärä oli korkeintaan seitsemän. Täytin mielestäni kaikki kohdat jos en hyvin niin ainakin välttävästi ja kuitenkin olin saanut vain kolme pistettä, hakutehtävästä kaksi ja kokemuksesta yhden. Se kuitenkin riitti, kun kukaan ei ollut saanut lähellekään täysiä pisteitä. Kuka edes olisi voinut, kun vaatimukset olivat näin korkeat ja toisaalta, jos joku olisikin täyttänyt niin olisiko hän sitten enää ollut opetuksen tarpeessa?

Odotan syksyä mielenkiinnolla. Noita kirjoittamisen opintoja on kehuttu kovasti ja samassa yhteydessä muistettu aina mainita, että Sofi Oksanenkin opiskeli siellä. Minusta se on oikein hyvä laatusertifikaatti, vaikka Oksanen ei ole missään sanonut, että hänen erinomaiset kirjoittajantaitonsa olisivat juuri Jyväskylän yliopistosta peräisin.

Ennen syksyä minun pitäisi nyt päästä mahdollisimman pitkälle kirjallisuuden perusopinnoissa. En ole tehnyt ensimmäisenkään kurssin eteen vielä juuri mitään. Selittelen itselleni, että minulla on muita kiireitä, mikä onkin ihan totta, juuri nyt on kaikenlaista työtä enemmän kuin pystyn tekemään. Mutta ei se oikesti yksin siitä kiikasta. Se, että opintoihin käsiksi käyminen tuntuu nyt vaikealta johtuu siitä, että joudun ensimmäistä kertaa lukemaan englanninkielisen oppikirjan.

Osaan minä englantia. Mutta en läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi tyttäreni, vaikka olen lukenut englantia koulussakin jo toiselta luokalta lähtien. Lukeminen on työlästä, joudun ponnistelemaan lause lauseelta eteenpäin ja miettimään moneen kertaan, mitä sanottiin.

Aikuisopiskelussa on kuitenkin se(kin) hyvä puoli, että omat heikkoutensa osaa tunnistaa. Tiedän, että tässä on nyt yksi kynnys, jonka yli on mentävä ja mennään.

Heti, kun muut kiireet helpottavat. 
 

Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi

Kesän ensimmäinen ruohonleikkuu on tehty. Tai siis minä olen tehnyt, mies leikkasi ruohoa jo viime viikonloppuna.
Näin alkukesästä ja pitkälle syyspuoleen tuntuu, että ruohonleikkuuseen menee tolkuttomasti aikaa, ettei maalla ehdi juuri muuta tekemäänkään. Se ei kuitenkaan ole totta: leikkasin ihan kaikki ruohot jotka leikattava oli ja aikaa  kului kolme ja puoli tuntia.

Kolme ja puoli tuntia kerran viikossa ei ole koko kesä. Ruohonleikkuun lisäksi ehtii siis tekemään paljon muuta.

Kuten esimerkiksi katsomaan kaikkea ympärillä olevaa kaunista oikein tarkasti ja nauttimaan siitä.

Tai ihmettelemään. En tiedä, miksi tuo kuva näyttää noin kummalliselta, mutta yritänpä kääntää, vääntää tai muuttaa sen kokoa kuinka tahansa, se ei suostu näkymään oikein.

Viis siitä. Muistetaan kuitenkin - ja tätä ajattelin ruohonleikkuria työntäessäni - että me elämme nyt vanhoja hyviä aikoja, niitä, joita kahden tai kolmenkymmenen vuoden päästä muistellaan haikeina ja jonka tavallisista asioista tehdään muotia.

Me elämme siis nyt mitä parhaimpia aikoja, jotka eivät koskaan enää tule olemaan yhtä leppoisia, mutkattomia tai päivänpaisteisia kuin nyt. Ja että juuri me saamme elää näitä suurenmoisia aikoja, sepä vasta hienoa!

Ehkä meiltä joskus aikojen päästä kysytään ja varmaan kysytäänkin, että millaista elämä oikein oli silloin kultaisella 2010-luvulla, oliko se niin hohdokasta kuin väitetään? Me hymähdämmme vähän ja sanomme, että no jaa, kyllä ihmisillä silloinkin murheita riitti mutta toisaalta - oli se jotenkin erilaista, rauhallisempaa, yksinkertaisempaa. Siitä voisi kyllä ottaa oppia nykyäänkin.

Muistetaan tämä joka hetki, silloinkin, kun aurinko on jo polttanut ruohonleikkurin aisaan takertuneet käsivarret vaikka urakka on vasta puolessa.

Ja sitten kun on muistettu tarpeeksi sitä, voidaan herkutella sillä, aivan ylivertaisen ihastuttavalla ajatuksella, että me näytämme vähintään viisi vuotta nuoremmilta, rohkeimmat ajattelijat jopa kymmenen, kaksikymmentä vuotta!

Kuinka usein meille tarjotaankaan kovaan hintaan aineita, jotka tekevät meistä viisi vuotta nuorempia ja lupaavat sen jälkeen jotain ihanaa. Kuten sen, että näytämme viisi vuotta nuoremmilta.

Koska se on niin ihanaa ja siitä kannattaa maksaa älyttömiä summia, nautitaan ihmeessä nyt, kun se on ulottuvillamme joka hetki ja ihan ilmaiseksi.

Jonkun äidin lapset siellä piikittivät itseään

Sain taas Venäjältä sähköpostia: sieltä haluttaisiin tulla meidän maatilallemme töihin. Viime vuonna tuli samanlaisia viestejä ja silloin vastasin, etten voi työllistää ketään ihan sen takia, ettei meillä ole mitään maatilaa. Vanha Maatila on vain nimi, mitään kotitarvetta suurempaa tuotantoa siellä ei harrasteta.

Olisin nytkin vastannut työtä haluaville, mutta minulla on ollut sähköpostiongelmia, itse aiheutettuja. Sanoin kiinteän laajakaistani irti ja menetin sen myötä sähköpostiosoitteeni. Nyt olen taas saanut kaiken kuntoon ja laitoin uuden osoitteeni myös tänne blogiin näkyville.

Asiasta toiseen. Olin iltapäivällä koiran kanssa lenkillä ja mitä näinkään tutun Koirapolkumme varressa? Kaksi noin parikymppistä nuorta miestä piikittämässä itseään. Minuun he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eikä minullakaan ollut halua jäädä juttusille.

Jatkoin matkaani ja ajattelin äitivainajani sanoin, että jonkun äidin poikia nuokin ovat. On helppo ajatella, että huumeidenkäyttäjät, juopot ja rikolliset ovat niitä muita, eivät edes samaa rotua kuin me. Niillä muilla on tietysti myös huonot kotiolot tai vähintään kelvoton äiti.

Joillain varmasti on, mutta en ollenkaan usko, että kaikilla. On huumeidenkäyttäjiä, juoppoja ja rikollisia, joiden vanhemmat ja varsinkin äidit ovat rakastaneet lapsiaan läkähtyäkseen, tehneet parhaansa heidän eteensä ja valvovat nytkin yönsä murehtiessaan jälkikasvun toilailuja. Ei kaikki ole aina kotiolojen ja äitien syytä, joskus sentään on kyseessä ihan vain nuoren oma tyhmyys.

Syyllisten etsiminen on ylipäätään turhaa. Sen sijaan, että ongelmia yritetään ratkoa kaivamalla menneisyydestä jotain, jolla ne voitaisiin selittää, pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja yrittää tehdä siitä parempi. Menneisyys on se mikä se on, ei se muuksi muutu vaikka kuinka analysoitaisiin.

Ehkä niillä metsässä piikittäneillä pojillakin on parempi tulevaisuus. Ihmeitä tapahtuu ja jonain kauniina päivänä hekin voivat havahtua ja päättää, että suunta muuttuu nyt.

Jotkut ovat jyrkästi sitä mieltä, että ihminen pystyy mihin vain, jos haluaa, että kuka tahansa voi menestyä. Minä en usko siihen, sillä kaikilla ei ole riittäviä edellytyksiä menestymiseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen voi tehdä valintoja. Voi esimerkiksi valita kurjuuden ja rypeä siinä. Tai sitten valita, että näkee tai yrittää tästä lähtien nähdä vain kaikki kauniit asiat. Uskon myös siihen, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi katselee vain kaikkea kaunista, se lopulta alkaa myös tuntua siltä. Kauniilta.

Pahinta myrkkyä omalle itselleen ja lähellä oleville on se, että joka ikisestä asiasta kaivaa ensin huonot puolet. Varotaan sitä, pessimistin elämä on varmasti kauhean raskasta ja ikävää.

Vai pitäisikö nyt sanoa, että on siinäkin varmaan hyvät puolensa? Tietäisi vain, mitkä.

Helppoja ja hoidettuja puutarhoja ei ole

Puutarhakauden nopean käynnistymisen huomaa täällä blogissakin. Suosituimpien tekstieni joukossa kärkipaikkaa pitää lähes jatkuvasti varoitukseni maahumalan istuttamisesta puutarhaan. Hyvä niin, sillä seison edelleen vankasti sanojeni takana ja neuvon kaikkia puutarhureita olemaan valppaina tämän salakavalan nurkan-, nurmikon- kukkapenkin- ja kaikenmahdollisenvaltaajan suhteen. Ottakaa se kerran hoiviinne, ette koskaan enää pääse siitä eroon!

Mikä tuli taas todettua, kun ahersin eilen ja tänään Vanhan Maatilan puutarhassa. Maahumalaa on joka paikassa.

Olin nyt vasta ensimmäistä kertaa pihatöissä tänä keväänä. Aloitusnäkymä oli lohduton.

 

Tässä ollaan jo vähän pitemmällä; kuva otettiin tänään iltapäivällä ja siinä apunani ollut Kuopus on jo kylvöpuuhissa.

Kun neljätoista vuotta sitten ostimme Vanhan Maatilan ja sain kauan unelmoimani oman pihan, olin täynnä suuria luuloja itsestäni puutarhurina. Nyt luulot ovat karisseet ja tilalla on tieto siitä, että jokaisen kauniin ja hoidetun pihapiirin takana on paitsi jonkun taiteellinen puutarhasilmä, valtavasti kovaa ja jatkuvaa työtä. 

Arvostakaa, ihmiset, hoidettuja pihoja, sillä niitä ei ole tehty helpolla!

Enkä nyt puhu omasta pihastani, vaikka sielläkin tehdään paljon työtä. En ole päässyt lähellekään niitä haavekuvia, joita elättelin.

Mikä ei kuitenkaan estä minua yrittämästä. Ja aivan samoin kuin kaikkina aikaisempina keväinä, ajattelen nytkin, että tämä kesä tulee olemaan erilainen. Tänä kesänä minulla on enemmän aikaa ja voimia tehdä pihatöitä. 

Tänä kesänä kaikki tulee myös kasvamaan poikkeuksellisen hyvin. Tuokin kylvös, jota Kuopus kuvassa tekee, tuottaa vielä komean sadon. Laatikkoon kylvettiin pellavaa (huvin vuoksi) sekä tilliä ja persiljaa (syötäviksi). Katsotaan sitten syksymmällä, mitä saatiin aikaan.

Ainon-päivillä Helsingissä

Tänään on ollut todella mukava päivä. Vietin hienon vapaapäivän Helsingissä ja sain taas kunnon annoksen sielua huuhtovaa kulttuuria.

Pääasiani pääkaupunkireissulle toimeentumiseen oli se, että tänään on Ainon nimipäivä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa järjestettiin Aino Kallaksen nimipäivät. Järjestäjänä ei ollut Kallas-seura vaan Suomen PEN, Naiskomitea ja SKS. Kirjailijan nimikkoseura - tai osa heistä - on parhaillaan Lontoossa Kallaksen jalanjäljillä.

SKS:n juhlasalissa oli enemmän väkeä, kuin osasin odottaa. Kirjallisuusaiheisen tilaisuuden bonuksena saimme kuulla muusikko Aino Vennan esityksiä, mikä ei ollutkaan mikään vähäinen bonus! Ihastuin jokin aika sitten Aino Vennan hienoon ääneen heti ensikuulemalta ja olin jo lisännyt hänen kappaleensa Spotify-listalleni ennen tämän päivän tapahtumaa. Livenä nuori nainen  on ihan yhtä hyvä.

Kuulimme runoja ja selostuksen Kallaksen arkistosta. Näyttelijä Heidi Krohn luki otteen Kallaksen novellista Reigin pappi.

Kuvassa Heidi Krohn (oik.) on sisarensa, kirjailija Tiina Krohnin (entinen Kaila) kanssa. Sain luvan julkaista heidän kuvansa ja pahoittelen, että se on epätarkka.
Krohnin sisarukset ovat sukua Aino Kallakselle: jos nyt muistan oikein - ja anteeksi, jos en muista - heidän isoisänsä olivat serkuksia

Varasin reissuuni koko päivän ja ehdin käydä myös Kansalliskirjastossa, jossa vielä pari viikkoa on avoinna Saima Harmaja -näyttely. Kirjaston vitriineihin on koottu Harmajan kirjoja, kirjeitä, muistoesineitä ja muuta aiheeseen liittyvää.

Harmaja oli tyttöaikojeni Suuri Runoilija. Hänen traaginen kohtalonsa, olihan hän vain 24-vuotias kuollessaan, vetosi nuoren tytön tunteisiin. Runoissakin puhuttiin rakkaudesta ja kaipuusta joten mikäs sen parempaa.

Vitriinissä on Saiman kesämekko sekä mustat kengät, jotka hän vähän ennen kuolemaansa lahjoitti sukulaistytölleen. Edessä alhaalla on lakanapitsiä, jota Saima sairasvuoteellaan virkkasi lahjaksi ystävilleen. Nuori nainen, joka ei koskaan tulisi menemään naimisiin ja joka tiesi sen itse, virkkasi kapiopitsejä muille.

 Tässä on vielä Saiman kirjeitä.

Matkustin Helsinkiin ja takaisin Onnibussilla, ensimmäistä kertaa. Olin aikeissa mennä junalla, mutta kun edestakainen junalippu olisi maksanut 78 euroa ja Onnibussilla edestakainen matka maksoi 21 euroa, valinta oli selvä.

Linja-autossa oli tunnelmaa, varsinkin takaisin tullessa. Auto tuli ihan täyteen ja minä sain vierustoverikseni herran, jonka pääkaupunkireissu ei ollut mennyt ihan yhtä luonnikkaasti kuin omani. Hänen otsassaan nimittäin oli niin ilkeän näköinen ruhje, että tiedustelin varovasti, onko hän kenties ollut tappelussa. Ei ollut, hän oli ollut jääkiekko-ottelussa. Sieltä palatessaan, muutaman oluen jälkeen arvatenkin, jalka oli osunut harhaan ja mies mennyt turvalleen.

Herra oli kuitenkin herrasmies. Hänellä oli matkaeväänä kylmää olutta ja hän tarjosi minullekin. En ottanut. Meillä oli silti ihan mukava matka ja sain tietää hänestä yhtä ja toista.

Ja ajatelkaa, hän sanoi, että minä olen herttainen tyttö.
Herttainen ja tyttö! Ja kaikki tämä 21 eurolla.

Vanhakin nyt nuortuu (jos selkä kestää)

Kävi juuri kuten eilen arvelimme: Unikulma-sänky ei mahtunut makuuhuoneeseen.

Tai mahtui, puoliksi. Sängyn runko moottorisysteemeineen jäi tuonne toiselle puolelle odottamaan parempia aikoja ja siirsimme vain patjat. Teemme siis paluuta juurillemme, lattialla sitä nuorenakin nukuttiin kun ei ollut vielä ensimmäistäkään sänkyä.

Makuuhuoneesta tuli tällainen.

Muutoksen yhteydessä sanoin hyvästit myös sille edellisvuonna ompelemalleni tilkkupeitolle. Se ei tietenkään sovi tähän huoneeseen, eikä sillä ole paikkaa myöskään tulevissa suunnitelmissani.

Tuossa isossa korissa ovat nyt kaikki villapaidat. Villapaitojen säilyttäminen hyllyllä pinossa on hankalaa, eikä niitä voi laittaa henkariinkaan etteivät  ne veny. Katsotaan, jos tämä ratkaisu toimisi.

Entisen makuuhuoneemme yhteydessä on vaatehuone ja tyhjensin myös sen tänne toiselle puolelle, jossa niin ikään on vaatehuone ja komeroita. Laitoin jonkun verran pois sellaisia vaatteita, joita en koskaan käytä joskin totesin, että jos olisin yhtä raaka kaikkia vaatteitani kohtaan, minulle ei jäisi juuri mitään.

Järjestin kaikki oikein hienosti ja nyt kaikella on oma paikkansa, jopa huivit roikkuvat nätisti komerossa jossa ei ole mitään muuta. Paitsi kirjoja, mutta ei muita vaatteita.

Hämmästyin, kun ripustin kaikki mekkoni perätysten vaatehuoneen tangolle ja laskin ne. Niitä on parikymmentä, vaikka minusta tuntuu, etten omista kuin korkeintaan kaksi mitenkuten kelvollista.
Joukossa on yksi uusi, jota en ole käyttänyt kertaakaan. Enkä käytä. Näin sen saman nimittäin eilisessä Vallan linnakkeen jaksossa kun Tanskan seksityöläisten puhenainen oli pukeutunut siihen. 

Ei sentään töissä, mutta en minäkään sitä töissä ajatellut käyttää.

Unen ja todellisuuden tyhjät huoneet

Yläkerran järjestäminen jatkuu. Työhuoneeni alkaa olla valmis ja seuraavaksi järjestän uusvanhan makuuhuoneemme.

Tämä ullakkokamari valmistui yli 20 vuotta sitten ja toimi meidän makuuhuoneenamme pitkään. Sitten muutimme sänkymme naapurin ullakolle ja tästä tuli tyttären huone. Jos ette taaskaan ymmärtäneet, ei huolta.

Nyt otamme tämän taas käyttöömme. Olen siivonnut tätä tänään monta tuntia ja se on nyt valmis sen puolesta. Huomenna yritämme kuljettaa ison Unikulma-sänkymme tänne ja olemme jo nyt aika vakuuttuneita siitä, että se ei tule onnistumaan. Näihin huoneisiin on hyvin vaikea tuoda huonekaluja muuten kuin palasina, kulkuväylät ovat niin ahtaita.

Nämä tyhjät huoneet saivat minut taas muistamaan unen, jonka näen aina silloin tällöin. Vakiouni, tiedättehän, kaikilla kai on niitä?

Unessani olen talossa, joka on meidän. Se onkin komea talo, aika uusi, kaksikerroksinen. Siellä on paljon huoneita ja kaikkea, mitä tarvitaan. Olen tyytyväinen siihen taloon, mutta eräs asia tekee kiusaa. Talossa on myös erillinen asunto, tosin pieni, mutta oikein nätti ja siinä on jopa terassi. Tiedän, että se on ja tiedän, miten voisin mennä sinne, mutta syystä tai toisesta en vielä kertaakaan ole onnistunut.

Tämän unen kanssa unientulkitsija ei kauan päätään raapisi.

Mutta nyt ei pitempiä jorinoita, sillä tänään on minun televisiopäiväni. Yhdeksältä alkaa Vallan linnake, joka on paras sarja pitkiin aikoihin. Siitä tulisi minulle oma kauniitjarohkeat, jos sitä vain riittäisi yhtä pitkään.

  

Kauan kaivatut kuvat

Olen järjestänyt uutta työhuonettani, sitä, minkä tytär jätti tyhjäksi. Samalla olen järjestänyt koko yläkertaa eli toisin sanoen muuttanut. Sitähän tämä on, vaikka muuttomatka onkin vain asunnosta toiseen. Jos ette ymmärtäneet, niin ei huolta.

Ostin aikoinaan Anttilasta aaltopahvisia säilytyslaatikoita, joihin on ollut kätevää piilottaa milloin mitäkin pois silmistä haluttua tavaraa. Laatikot - joita on aika monta - ovat olleet täällä yläkerrassa ja nyt päätin käydä ne läpi ja heittää tarpeettomat tavarat pois.

Mutta voisinko sittenkään luopua vanhoista videokaseteista, kymmenen vuoden takaisista verotustiedoista tai valokuvasta, joka esittää koivua?

Helposti. Samoin kuin monista muista todella tarpeettomista papereista ja tavaroista.

Tein löytöjä. Löysin pari valokuvaa, joita olen etsinyt kovasti ja vääristä paikoista.

Tässä kuvassa on minun lapsuudenkotini Raisiossa. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla, varmaan ennen syntymääni, sillä minä muistan pihapiirin puut paljon isompina.
Mökissä oli vähän yli 30 neliötä: keittiö, kamari ja makuualkovi. Ei mukavuuksia. Niitä ei myöskään tullut koskaan. Muutin täältä pois 18-vuotiaana. Nykyään tällä paikalla on uusi talo, mutta se ei ole meidän.

 Tässä olen minä ja isoveljeni. Kuva on noin vuodelta -62 tai -63. Näytän epäluuloiselta, olen epäluuloinen: kuvaustilanne on hämmentävä kaikin puolin. Äiti oli jossain asioilla ja isä meidän vahtinamme. Jo se oli erikoista, mutta vielä erikoisempaa oli se, että ryhdyttiin niin epätavalliseen puuhaan kuin valokuvaamaan meitä. Se oli ehdottomasti asia, johon olisi tarvittu äitiä. Äidin poissaolo näkyy meidän vaatetuksessamme. Jos valokuva olisi otettu äidin aloitteesta, meidät olisi puettu parhaisiin vaatteisiimme. Minulla olisi ollut rusetti päässä ja lakerikengät jalassa ja veljellä solmuke kaulassa. Köyhän mökin lapsillakin voi näes olla kauniit vaatteet.

Mutta sen takia tämä kuva onkin minulle erityisen rakas. Niistä harvoista kuvista, joita minusta on lapsena otettu, tämä taitaa olla aidoin.

Olipa hauskaa, että löysin nämä kuvat taas! Teetin näistä muutama vuosi sitten veljelleni 50-vuotislahjaksi taulut ja laitoin sen jälkeen alkuperäiset kuvat "varmaan talteen". Se on hyvä keino hukata kaikenlaista.

Missähän varmassa tallessa ovat esimerkiksi kalliit tukipohjalliseni? Minulle tehtiin monien mittausten ja sovitusten jälkeen 180 euroa maksaneet tukipohjalliset, joita ehdin käyttää kerran ennen kuin hukkasin ne. Uskomatonta! Eikun totta. Olen etsinut ihan varmasti kaikki mahdolliset paikat, mutta pohjallisista ei ole jälkeäkään.

En voi mitenkään uskoa, että koira olisi syönyt ne. Toisen ehkä, mutta että molemmat.

Hyisellä marssilla

Kävin katsomassa partiomarssia. Tyttärenpoika oli ensimmäistä kertaa marssimassa ja jatkoi samalla perinnettä; meillä kaikki ovat vuorollaan olleet partiolaisia. Myös me vanhemmat.

 Lippurivistössä ja rumpujen kuminassa on aina jotain hienoa ja juhlallista. En osaa nähdä siinä mitään yltiönationalismia tai sotaisuutta, se on minusta pelkästään isänmaallista ja liikuttavaa.

Liikuttavia ovat myös partiolaisten rivistöt. Lippukunnissa ja vartioissa on suuria eroja sen suhteen, miten huolellisesti marssille on valmistauduttu. Joistakin näkee, että marssimista ja suoria rivejä on harjoiteltu ahkerasti ja lapsille on annettu tarkat ohjeet pukeutumisesta. Toisissa taas ei ole oltu niin tarkkoja ja pienet partiolaiset laahustavat hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.

Mutta mitä siitä sitten? Partioparaati on partiolaisten vuotuinen kohokohta ja sikäli kuin muistan omia partioaikojani, tuntui valtavan hienolta päästä marssimaan, kun ihmiset seisoivat katukäytävillä katsomassa.

Omaan partioaikaani ei marssien lisäksi muita kohokohtia mahtunutkaan. Olin pettynyt koko paikkaan. Luulin päässeeni jonnekin, jossa reippaassa sudenpentuhengessä tehdään eräretkiä ja autetaan sokeita mummoja ylittämään suojateitä ja löysinkin itseni askartelemasta patalappuja ja pääsiäiskukkia. Siinä ei ollut yhtään mitään jännittävää.

Ajat näyttävät muuttuneen, sillä ainakin ne partiolaiset jotka tiedän, käyvät ahkerasti leireillä ja ties millä retkillä. 

Tänään partiolaiset ansaitsevat ansiomerkin ainakin siitä, että kestivät kylmää. Oli nimittäin hirmuisen kylmä päivä ja itse olin pukeutunut talvitakkiin ja -saappaisiin ja palelin silti.

Elinkautinen päättyi

Meillä oli eilen suuri merkkipäivä, jota monessa muussakin kodissa odotetaan hartaasti. Eikä kyseessä ollut vappu, vaikka kuvasta voisi niin päätellä.

Saimme eilen vihonviimeisen lainaerän maksettua. Oli aika muikeaa katsoa tiliotetta, jossa luki: "Laina loppuun maksettu". Se oli lupalappu lähteä avovankilasta täydellisen vapaille, avarille laitumille. Elinkautista kesti 27 vuotta. Siinä ajassa tuli maksettua kaksi asuntoa ja Vanha Maatila.

Tiedän, ettei raha-asioista ole tapana puhua julkisesti. Minusta niistä nimenomaan pitäisi puhua ja vieläpä niin, ettei paljon kaunisteltaisi.

Suurin osa ihmisistä nauttii (toden totta, nauttiiko?) aika pieniä tuloja. Siihen nähden on kummallista, miten paljon valtavia omakotitaloja ja katumaastureita ympärillä näkee. Suurella osasta ihmisistä, joilla on aika pienet tulot, on hemmetisti velkaa. Se on tietysti jokaisen oma asia ja hyvä, jos pystyy velkansa hoitamaan, mutta haluan tuoda kumminkin tällaisen vanhan, hyväksi havaitun vastauksen kysymykseen miten minä voisin ikinä saada oman asunnon? Se on se, että ensin kituutetaan ja säästetään, sitten otetaan kohtuullisesti lainaa, sitten kituutetaan edelleen ja maksetaan laina pois.Eikä osteta mitään, mihin ei oikeasti ole varaa.

Tylsää kuin mikä, mutta toimii.

Tuossa lasissa, joka minulla on kädessäni, on simaa. Meidän vappujuhlintaamme kuului vain simaa ja popcorneja, mutta se ei johtunut säästäväisyydestä vaan siitä, että minä olen tehnyt töitä koko vapun. Huomenna on taas yksi deadline ja kirjoitettavaa on vielä noin kilometri.

Juttelin sentään äsken tovin puhelimessa ystäväni Äidinkielenopettajan kanssa. Hän houkutteli minua kevätretkelle Tallinnaan. Haa! Hän lienee unohtanut ratkiriemukkaan reissumme Ekonoomitubaan?

Ei mitään, otetaan uusiksi, hauskaa siitä tulee.