Elinkautinen päättyi

Meillä oli eilen suuri merkkipäivä, jota monessa muussakin kodissa odotetaan hartaasti. Eikä kyseessä ollut vappu, vaikka kuvasta voisi niin päätellä.

Saimme eilen vihonviimeisen lainaerän maksettua. Oli aika muikeaa katsoa tiliotetta, jossa luki: "Laina loppuun maksettu". Se oli lupalappu lähteä avovankilasta täydellisen vapaille, avarille laitumille. Elinkautista kesti 27 vuotta. Siinä ajassa tuli maksettua kaksi asuntoa ja Vanha Maatila.

Tiedän, ettei raha-asioista ole tapana puhua julkisesti. Minusta niistä nimenomaan pitäisi puhua ja vieläpä niin, ettei paljon kaunisteltaisi.

Suurin osa ihmisistä nauttii (toden totta, nauttiiko?) aika pieniä tuloja. Siihen nähden on kummallista, miten paljon valtavia omakotitaloja ja katumaastureita ympärillä näkee. Suurella osasta ihmisistä, joilla on aika pienet tulot, on hemmetisti velkaa. Se on tietysti jokaisen oma asia ja hyvä, jos pystyy velkansa hoitamaan, mutta haluan tuoda kumminkin tällaisen vanhan, hyväksi havaitun vastauksen kysymykseen miten minä voisin ikinä saada oman asunnon? Se on se, että ensin kituutetaan ja säästetään, sitten otetaan kohtuullisesti lainaa, sitten kituutetaan edelleen ja maksetaan laina pois.Eikä osteta mitään, mihin ei oikeasti ole varaa.

Tylsää kuin mikä, mutta toimii.

Tuossa lasissa, joka minulla on kädessäni, on simaa. Meidän vappujuhlintaamme kuului vain simaa ja popcorneja, mutta se ei johtunut säästäväisyydestä vaan siitä, että minä olen tehnyt töitä koko vapun. Huomenna on taas yksi deadline ja kirjoitettavaa on vielä noin kilometri.

Juttelin sentään äsken tovin puhelimessa ystäväni Äidinkielenopettajan kanssa. Hän houkutteli minua kevätretkelle Tallinnaan. Haa! Hän lienee unohtanut ratkiriemukkaan reissumme Ekonoomitubaan?

Ei mitään, otetaan uusiksi, hauskaa siitä tulee. 

Ekonoomituba

Ystäväni Äidinkielenopettaja ja minä olimme matkoilla. Olimme molemmat rentoutumisen tarpeessa ja lähdimme viikonlopuksi Tallinnaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Laiva oli aivan täynnä ja joka paikkaan piti jonottaa. Halusimme säästää rahojamme ja menimme syömään cafeteriaan, sinne, missä ruoka punnitaan ja maksetaan vain siitä mitä otetaan. Jonotimme ruokaa ja jonotimme päästäksemme maksamaan. Etsimme istumapaikkaa, jota ei ollut. Kaikki pöydät olivat jo varattuja, eivät suinkaan ruokailijoille vaan muuten vain istuskeleville ja näköjään lukutaidottomille: seinät olivat täynnä muistutuksia siitä, että ruokailijoilla on etusija istumapaikkoihin.

Päädyimme lopulta istumaan pienille lastenjakkaroille piirustuspöydän viereen. Kyyristelimme siinä ihmisten tuupittavina ja söimme kylmenneitä lihapulliamme. Tai minä söin, ystäväni kirjoitti raivokasta palautetta pöydällä olleisiin piirustuspapereihin. Niistä ensimmäisen, paperin, johon oli punaisella värikynällä ja isoilla kirjaimilla kirjoitettu "VITTU!" korjasin vaivihkaa talteen ja pistin lähtiessämme roskikseen.

Syötyämme menimme laivan myymälään. Sekin oli täpötäynnä ihmisiä, mutta siellä oli sentään sampanjamaistiaiset. Toiveikkaina liityimme maistiaisjonoon. Tungos oli hirveä ja happi meinasi loppua, mutta me emme antaneet periksi. Olimme jo melkein maistamisvuorossa, kun maistiaiset loppuivat.

Loppuajan vain istuimme. Ainoat vapaat istumapaikat löytyivät karaokebaarista, jossa juopuneiden mölinä oli lähes yhtä kauheaa kuin karaokekappaleiden sanat ja jossa koko ajan sai pelätä, että joku satakaksikymmenkiloinen risteilymatkustaja kaatuu syliin täyden olutlasinsa kanssa. Keskustelua sai käydä huutamalla.
- Kuin mones helvetti tämä sinun mielestäsi on, ystäväni kysyi kun aikamme olimme sitä menoa katselleet.
- Ei kai tämä ihan alimmainen vielä ole. Kolmas, ehkä, minä sanoin.

Minä olin tehnyt matkavarauksen ja valinnut hotellin. Valitsin saman, missä olimme Rainen kanssa muutama viikko sitten. Hotelli oli hyvässä paikassa ja sinne oli helppo löytää. Satamassa vakuutin ystävälleni, että taksin ottaminen on täysin tarpeetonta koska hotellille on lyhyt matka.

Muistin selkeästi, miten hotellille mennään. Kun pääsimme ko. paikkaan, hotelli oli viety siitä pois. Olimme eksyksissä. Lopulta seisoimme jossain kadunkulmassa ja kiistelimme siitä, mennäkö kysymään neuvoa vai ei. Hetken, mutta vain hetken tuntui siltä, että kohta me olemme riidoissa jos käännettä parempaan ei pian tapahdu.

Vihdoin löysimme oikeaan paikkaan. Kirjoitimme itsemme sisään ja saimme avaimet. Huoneemme oli ylimmässä kerroksessa. Sinne mentiin siten, että ensin noustiin hissillä toiseksi ylimmäiseen.

Sitten kavuttiin jyrkät portaat ylös.

Minkä jälkeen ryömittiin tätä ahdasta konkia pitkin.

Ja laskeuduttiin vielä varovasti tuolla alhaalla näkyvään onkaloon jonka pohjalla oli pikkuruinen ovi meidän huoneeseemme.

Huone oli tarkoitettu paljon pienemmille ihmisille kuin me. Joka kerran kun tulin vessasta, iskin pääni oven karmiin.

Sokerina pohjalla kattoparrujen päällä kukki mehevä homekasvusto.

    
Luulen, että huoneemme oli joku ekonoomituba, vaikka maksoimme siitä täyden hinnan. Ja hupia siitä riittikin koko rahan edestä, varsinkin ryömintäkäytävä sai meidät nauramaan joka kerran niin, että oli siinä ja siinä ettemme pissanneet housuun. Erikoisesti käytävän reunalla oleva lavetti sai mielikuvituksen lentoon: se oli ehkä joku Superekonoomipritsiplatsi niille, joilla ei ole varaa edes omaan oveen.

Paluumatkalla homeallerginen ystäväni nieleskeli nuhalääkkeitä ja vakuutti urheasti, että oli ihan kiva matka. Kaikesta huolimatta.

Tilannepukeutuminen ei ihan onnistunut

En muista, koska olisin tuntenut olevani niin väärässä paikassa.
 Kävi nimittäin niin, että:

lähdin jutuntekoon saaristoon. Aihe oli vähän erähenkinen, joten kuvittelin tekeväni haastattelua jossain kalavajassa tai vähintään märällä ja kuraisella pihamaalla. Pukeuduin siis tilanteen mukaan - tai niin luulin.

Ostin taannoiselta Tallinnan-matkalta tämän puseron. Minulla on vastaavanlainen jonka ostin parikymmentä vuotta sitten ja jota olen pitänyt tosi paljon. Nyt se on jo vähän rikki.
Ajattelin, että villapaita on lämmin kun saaristossa joka tapauksessa tuulee. Ja että tuskinpa otan päällystakkia pois. Villapaidan seuraksi puin farkut. Harkitsin myös kumisaappaita, mutta jätin ottamatta.

Näihin arkisiin vapaa-ajan asusteisiin sonnustautuneena sitten ajoin sinne saaristoon.

Ja mikä minua siellä odotti? Kallellaan olevan kalamajan sijasta perillä oli ultramoderni, upea uusi omakotitalo, edustushuvila, jossa jokaikinen esine oli mietitty paikkaa ja väriä myöten sekä huipputyylikäs isäntä jossain hilfigervaatteissa. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja ohjattiin sisään. Jouduin riisumaan takkini ja saapikkaani ja voitte arvata kuinka kiitollinen olin edes siitä, että jalassani sentään olivat ehjät ja samaa paria olevat sukat. Se kun ei aina ole itsestäänselvyys.

Minulla oli aika epämukava olo. Toki haastattelu sujui hyvin, olimme niin ystävällisiä ja kohteliaita ja suopeita toisillemme kuin aikuiset, selvin päin parastaan pistävät ihmiset ovat eikä isäntäni katseellakaan osoittanut hämmennystä sen takia, että hänen ultramoderniin, upeaan taloonsa, jossa jokaikisen esineen paikka oli mietitty arkkitehdin kanssa, oli tupsahtanut nainen joka näytti siltä kuin olisi menossa sieniretkelle.

Mutta en minä silti tiedä, kuka lopulta oli väärässä paikassa, minä, mies vai talo? Ainakin jouduin pyytämään, että isäntä vaihtaisi kuvausta varten vähän huonommat vaatteet, kun se erähenkisyys ei oikein käynyt niistä hilfigervermeistä julki.

Mutta tuota Tallinnantuliaista en enää ikinä laita päälleni töihin. Opin kerrasta.

Matkailujuttu

 Terveisiä Tallinnasta! Olimme siellä Rainen kanssa muutaman päivän ja siksi täällä blogistaniassa ei ole ollut mitään merkkejä minusta.

Asuimme Vanhassa kaupungissa, Lai-kadulla tässä viehättävässä ja ikivanhaan rakennukseen saneeratussa hotellissa.

Ikkunalaudat olivat ihanan leveitä ja niillä oli mukava istua. Tosin huoneemme oli kadun puolella ensimmäisessä kerroksessa (Lai-kadun, pääsisäänkäynti on Pikk-kadun puolella) enkä viitsinyt kovin kauaa istuskella ikkunassa etten tulisi väärin ymmärretyksi.

Kävimme museoissa. Neuvostoliiton miehitysajasta kertovassa museossa on esillä muun muassa yläkuvassa näkyviä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n käyttämiä kuuntelulaitteita.
Alakuvassa vene, jolla 1940-luvulla on kuljetettu pakolaisia Hiidenmaalta Gotlantiin.

Kiipesimme mös Kiek in die Köökiin (meniköhän nimi oikein?). Sehän on se paksu torni, jonka huipulla on kahvila. Kahvilan ikkunoista on aika mukavat maisemat yli Tallinnan. Nimensä torni on saanut siitä, että siellä muinoin päivystäneet vartiosotilaat vitsailivat näkevänsä suoraan tallinnalaisten keittiöihin. 

 Ajelimme raitiovaunulla edestakaisin. Parina päivänä ilma oli sateinen ja märkä ja minun saappaistani meni vesi sisään. Aloin palella aivan julmetusti kylmässä raitiovaunussa ja se vähän himmensi muuten mukavan matkailun iloa.

 Tämä arkisen näköinen kerrostalo oli minun matkani kohokohta. Olen jo vuosia toivonut pääseväni joskus näkemään tämän paikan. Osoite on Pärnu Maantee 23 ja tuossa sisäänkäynnin oikealla puolella ensimmäisessä kerroksessa oli Aino ja Oskar Kallaksen koti vuosina 1934-44. Olen varmaan kertonut, että olen intohimoinen Aino Kallas -fani ja harrastanut aikaisemminkin kirjallisia pyhiinvaellusmatkoja. Nyt on tämä kohde nähty, vielä on muutamia jäljellä. Tallinna - samoin kuin Helsinki ja Lontoo - ovat minulle ensisijaisesti Kallaksen kaupunkeja.
Nykyään tuossa huoneistossa on kampaamo.

Viron historiallinen museo on 1400-luvulta olevassa komeassa rakennuksessa.

Alakuvassa oleva pöytä on löydetty tartolaisesta vajasta 1970. Se on erikoinen siksi, että pöydän pinta on täynnä nimikirjoituksia. Useat viime vuosisadan alkupuolella siihen nimensä kirjoittaneet nousivat sittemmin Viron historian merkkimiehiksi. Yksi nimikirjoituksen jättäjistä oli Aino Kallaksen puoliso Oskar. Kuvassa Oskar on kolmas oikealta.

 Söimme hyvin. Tämä annos oli paras kaikista, Balthazar-ravintolassa. Syöminen vaati tehokkaan suojautumisen lautas- ja pöytäliinan alle (oikeasti!) sillä annos oli kiehuvan kuuma ja räiskyi rasvaa vielä kauan pöytään tuomisen jälkeen.

 Tallinnan hinnat ovat jo Suomen tasoa, jopa niiden ohi. Alakuvan kahvitilkka oli reissun pohjanoteeraus. En ollut vielä juonut kupista, kahvia todella annettiin vain tuon verran ja hinta oli kolme euroa!

Ihan ilman kommelluksia emme selvinneet. Pakkasin tavaramme vanhaan kassiin, joka on mielestäni ollut meillä vaikka kuinka kauan. Pakatessani ajattelin, ettei kenellekään muulla varmasti enää ole tällaista kassia, kaikki vetävät toinen toistaan hienompia matkalaukkuja perässään.

Tulimme kotiin Matkapoikien kuljetuksella Helsingistä. Jäimme pois Turun linja-autoasemalla, otimme tavaramme ja kävelimme kotiin. Auto jatkoi Raumalle loppujen matkustajien kanssa.
Kävellessämme Raine alkoi valittaa, että kassi tuntuu merkillisen painavalta.
- Täällä hölskyy joku pullokin, hän sanoi.

Sepäs olikin perin kummallista, sillä emme ostaneet ainuttakaan pulloa Tallinnasta. Aloimme tutkia kassia tarkemmin ja niinhän siinä oli käynyt, että eräällä raumalaisella pariskunnalla oli ollut täsmälleen samanlainen, vanha, ruskea kassi. Ja nyt se siis oli meillä, pulloineen kaikkineen.

Onneksi kassin osoitelapussa oli puhelinnumero. Soitin kassin omistajalle, joka istui yhtä autossa matkalla Raumalle. Taisin herättää, sillä hän kuulosti aika vihaiselta, mutta saimme kuitenkin sovittua, että hän ottaa meidän kassimme ja me ajamme seuraavana aamuna Raumalle.
 Kuten teimmekin ja nyt kassit ovat oikeilla omistajillaan.

Mitä tästä opimme? Sen, että aina, aina pitää tarkistaa vaikka luulee tietävänsä.

Ja vaikka Tallinnaan ei enää kannata lähteä ostosmatkalle halpojen hintojen perässä, sinne on yhä halpaa matkustaa. Me matkustimme nyt linja-autolla ja laivalla Turusta Tallinnaan ja olimme kolme yötä hyvässä hotellissa samalla hinnalla kuin olisimme menneet vaikka junalla Helsinkiin, käyneet teatterissa ja viipyneet hotellissa yhden yön.

Halpaa tai ei, pidän kyllä valtavan paljon enemmän tästä nykyisestä Tallinnasta kuin siitä, jossa kävin ensimmäisen kerran joskus 1980-luvun lopulla. Siihen tunkkaiseen, salakähmäiseen ja epäluulojen täyttämään suljettuun tilaan en tunne vähintäkään kaipuuta.