Meidän piti mennä tänään uimaan, mutta ilma muuttui niin pilviseksi, ettei enää huvittanutkaan.
Vanha Maatila ei ole mikään rantamökki, mutta onneksi Särkijärven mainio uimaranta on lähellä. Siellä on tosi mukava, pitkälle matala ranta, jossa pientenkin lasten on hyvä polskia.
Uimareissun sijasta teimme taas retken kirjastoon. Viimeksi kävimme siellä eilen, mutta lapset olivat jo lukeneet kaikki lainaamansa kirjat.
Rakastan kirjastoja. Kirjastot edustavat ehdottomasti elämässäni kaikkea hyvää, kaikki kirjastot, joissa olen käynyt. Laitilan kirjasto on melko uusi, kaunis rakennus ihan keskustassa. Siellä on hyvä kirjavalikoima, iso lukusali ja ystävällistä henkilökuntaa. Joskus, kun haluan vähän hemmotella itseäni käyn kirjaston vessassa ihan vain siitä ilosta, että saan pestä käteni hanasta tulevalla lämpimällä vedellä.
Kirjastossa kuuluu olla hiljaa. Minun mielestäni. Olen kuitenkin mielipiteeni kanssa aika yksin, sillä tavan takaa joku kailottaa täyteen ääneen hyllyjen väleissä. Liian äänekkäästä kännykän käytöstä varoitetaan, mutta ei olisi liikaa, vaikka yleisestä hiljaa olemisesta vielä muistutettaisiin. Kun nyt kerran kaikille ei pälkähdä päähän, että kirjoihin ja lehtiin uppoutuneet ihmiset saattaisivat arvostaa lukurauhaa.
Kirjaston jälkeen söimme jäätelöä.
Mansikat on tuosta omasta mäensyrjästä poimittu. Ihmettelen, etteivät linnut ole käyneet syömässä houkuttelevan punaisina paistavia marjoja. Onko niistäkin tullut niin kranttuja, että vain puutarhamansikat kelpaavat? Räkättirastas on ainakin tehnyt pesänsä mahdollisimman lähelle minun pientä mansikkamaatani, ikään kuin ollakseen parhaissa asemissa sitten, kun tulee valmista.
Nonnakin rakastaa jäätelöä. Siis rakastaa todella. Se tulee ylenpalttisen iloiseksi kun huomaa, että ihmiset ovat aikeissa avata jäätelöpaketin. Eihän sille raukalle jää muuta kuin pelkkä pahvi, mutta jotkut osaavat tosiaan iloita vähästäkin.
torstai 30. kesäkuuta 2011
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Satuja ja tosielämän sattumuksia
Huomasin, että lukijani, jotka ovat ilmoittautuneet etusivulla, ovat kadonneet. Vannon, etten ole tahallani hävittänyt teitä mihinkään! Tämä on taas näitä tekniikan temppuja, joiden edessä olen täysin aseeton.
Hain lastenlapset uudestaan tänään tänne maalle, joten nyt ei ole luvassa pitkiä lurituksia. Luimme äsken iltasaduksi tarinan epäonnisesta possusta, joka lähti surkealla autonrämällä kaupunkimatkalle ja oli joka toisella sivulla suurissa vaikeuksissa. Porsasparka olisi kävellyt perille monta kertaa siinä ajassa, minkä joutui korjailemaan milloin puhjennutta rengasta, milloin kiehuvaa jäähdyttäjää. Lopulta kelvoton kulkupeli sananmukaisesti levisi tielle aivan kuten minulle kävi kerran ihan elävässä elämässä: muinainen rättisitikkamme, jolla juuri olin ajanut kotiportista sisään sanoi HUOOHhhh... samalla kun sen pyörät lakosivat alta.
Eilenkin oli hauskaa, kun pääsin uittamaan hevosia. Matkasimme tallilta pellon reunaa ilman satuloita ja paljain jaloin ja tulimme takaisin vaatteet märkinä. Matkan varrelta tarttui kukkia varpaitteni väleihin ja vähän harmitti, kun ei ollut kameraa saatavilla, oli se jotenkin niin kesäistä. Nämä ovat tällaisia pieniä suuria iloja, joista jää jotain mukavaa muisteltavaa.
Naapuri on nyt paalittamassa heiniään. Traktorin pörinää lienee odotettavissa vielä useamman tunnin, toivottavasti lapset saavat unta siitä huolimatta.
Hain lastenlapset uudestaan tänään tänne maalle, joten nyt ei ole luvassa pitkiä lurituksia. Luimme äsken iltasaduksi tarinan epäonnisesta possusta, joka lähti surkealla autonrämällä kaupunkimatkalle ja oli joka toisella sivulla suurissa vaikeuksissa. Porsasparka olisi kävellyt perille monta kertaa siinä ajassa, minkä joutui korjailemaan milloin puhjennutta rengasta, milloin kiehuvaa jäähdyttäjää. Lopulta kelvoton kulkupeli sananmukaisesti levisi tielle aivan kuten minulle kävi kerran ihan elävässä elämässä: muinainen rättisitikkamme, jolla juuri olin ajanut kotiportista sisään sanoi HUOOHhhh... samalla kun sen pyörät lakosivat alta.
Eilenkin oli hauskaa, kun pääsin uittamaan hevosia. Matkasimme tallilta pellon reunaa ilman satuloita ja paljain jaloin ja tulimme takaisin vaatteet märkinä. Matkan varrelta tarttui kukkia varpaitteni väleihin ja vähän harmitti, kun ei ollut kameraa saatavilla, oli se jotenkin niin kesäistä. Nämä ovat tällaisia pieniä suuria iloja, joista jää jotain mukavaa muisteltavaa.
Naapuri on nyt paalittamassa heiniään. Traktorin pörinää lienee odotettavissa vielä useamman tunnin, toivottavasti lapset saavat unta siitä huolimatta.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Nuo ihanat emännät
Naapuri ei aloittanutkaan heinien paalittamista vielä eilen, vaikka luulin. Heinät on nyt käännetty ainakin kolme kertaa ja mikä on käännellessä, kun on hyvä heinäpouta.
Mainitsin eilen Pekka Herlinin elämäkerran. Tässä on se kansikuva, jossa Herlin näyttää isäni kaksoisolennolta.
Tuo toinen kirja, Emäntävoimaa, on koottu vuonna 2009 päättyneen Moninainen emäntä -kirjoituskilpailun sadosta. Siinä, missä Koneen ruhtinas oli paikoin työlästä luettavaa, Emäntävoimaa tempaisi mukaansa ensi hetkestä.
Olen ennenkin sanonut, että arvostan kovasti maatilojen emäntiä. Arvostukseni ei ainakaan laskenut, kun luin emäntien omia kertomuksia. Tarinat olivat erilaisia, mutta niistä kaikista kuvastui valtava ahkeruus ja sinnikkyys, jota emännän työssä tarvitaan. Yksi kirjoittajista on täältä Laitilasta, Saloniemen juustolan emäntä Riitta Saloniemi. Olen käynytkin heillä kerran, tein tilasta jutun ja pääsin paikan päällä näkemään Saloniemen työtä. Ei voi kuin ihmetellä, miten kaiken ehtii tekemään, kun hoidettavana on sentään vuohia, lehmiä, hevosia ja neljä lasta. Tila oli erinomaisen siisti ja juustola oikein kiilteli puhtauttaan. Ymmärrän tietysti, että toimittajan tuloon varaudutaan, mutta kyllähän sen erottaa, onko säntillisyys maan tapa vai onko paikkoja yritetty siistiä vain silmänlumeeksi.
Yksi yhteinen teema kirjassa oli EU ja sen vaikutus perheviljelyyn. Perheviljelmiä, sellaisia pieniä kuin tämä meidänkin Vanha Maatilamme on joskus ollut, ei enää ole. Kaikki on suurta ja aina vain suurempaa ja sittenkään mikään ei tahdo riittää. Maatalousyrittäjät turhautuvat, kun eivät enää tiedä, mistä saavat tulonsa kun tuntuu, ettei se ainakaan peruselinkeinosta irtoa. Vapaa talonpoika on kaikkea muta kuin vapaa tuottamaan mitä tahtoo. EU-byrokratia harmittaa varsinkin vanhempia tilallisia tolkuttomasti.
Eräs emäntä kuvaili, miten hän oli yrittänyt kasvattaa luomumansikoita. Sato meni piloille ja siitä tehtiin tarvittavat selvitykset EU:lle. Kuviteltujen korvausten sijasta EU muisti emäntää 700 euron laskulla. " Ja minä kun luulin vahinkoa kärsineeni", emäntä tuumi.
Kylien tyhjeneminen tuli myös esiin. Syrjäkylillä ei ole kuin mummoja ja kohta ei niitäkään. Yhtenä houkuttimena maalla asumiseen muuan emäntä esitti sitä, että maalla joka taloudessa saisi olla yksi veroton auto. Täällähän ei selviä ilman autoa ja ajokorttia jos aikoo jonnekin mennä.
Ehdotus oli hyvä, mutta tuskin siitä mitään koskaan tulee. Maalla asumisen rajojen määrittely jo tulisi kovin vaikeaksi puhumattakaan kateudesta, jota autoverottomuus herättäisi. Monet kesäasukkaat siirtäisivät kirjansa maalle, mutta olisiko se huono asia, kun samalla kartutettaisiin kunnan verotulokassaa?
Mahtavatko kaikki maajussin morsiamiksi pyrkivät tietää, mitä ovat tahtomassa? Isännän mukana voi tulla paitsi vaativa työpaikka, myös satoja vuosia vanha tila, jonka perinteitä ei yksi emäntä ihan helposti muutakaan. Ja jos muuttaa, niin asuinpaikkaa ei ainakaan muuteta, sitä sitten ollaan siellä tilalla kun sinne on kerran menty. On paljon helpompaa naida joku kaupunkilainen levyseppä-hitsaaja, jonka perinteet mahtuvat selkäreppuun.
Mutta lukekaa ihmeessä Emäntävoimaa, jos löydätte sen kirjastosta. Siitä saa hyvää vertailupohjaa omaan elämäänsä. Kuten Riitta Saloniemi vähän provosoivasti toteaa: "En ymmärrä, miten kerrostalossa kahden lapsen kanssa voi olla liian paljon työtä?"
Mainitsin eilen Pekka Herlinin elämäkerran. Tässä on se kansikuva, jossa Herlin näyttää isäni kaksoisolennolta.
Tuo toinen kirja, Emäntävoimaa, on koottu vuonna 2009 päättyneen Moninainen emäntä -kirjoituskilpailun sadosta. Siinä, missä Koneen ruhtinas oli paikoin työlästä luettavaa, Emäntävoimaa tempaisi mukaansa ensi hetkestä.
Olen ennenkin sanonut, että arvostan kovasti maatilojen emäntiä. Arvostukseni ei ainakaan laskenut, kun luin emäntien omia kertomuksia. Tarinat olivat erilaisia, mutta niistä kaikista kuvastui valtava ahkeruus ja sinnikkyys, jota emännän työssä tarvitaan. Yksi kirjoittajista on täältä Laitilasta, Saloniemen juustolan emäntä Riitta Saloniemi. Olen käynytkin heillä kerran, tein tilasta jutun ja pääsin paikan päällä näkemään Saloniemen työtä. Ei voi kuin ihmetellä, miten kaiken ehtii tekemään, kun hoidettavana on sentään vuohia, lehmiä, hevosia ja neljä lasta. Tila oli erinomaisen siisti ja juustola oikein kiilteli puhtauttaan. Ymmärrän tietysti, että toimittajan tuloon varaudutaan, mutta kyllähän sen erottaa, onko säntillisyys maan tapa vai onko paikkoja yritetty siistiä vain silmänlumeeksi.
Yksi yhteinen teema kirjassa oli EU ja sen vaikutus perheviljelyyn. Perheviljelmiä, sellaisia pieniä kuin tämä meidänkin Vanha Maatilamme on joskus ollut, ei enää ole. Kaikki on suurta ja aina vain suurempaa ja sittenkään mikään ei tahdo riittää. Maatalousyrittäjät turhautuvat, kun eivät enää tiedä, mistä saavat tulonsa kun tuntuu, ettei se ainakaan peruselinkeinosta irtoa. Vapaa talonpoika on kaikkea muta kuin vapaa tuottamaan mitä tahtoo. EU-byrokratia harmittaa varsinkin vanhempia tilallisia tolkuttomasti.
Eräs emäntä kuvaili, miten hän oli yrittänyt kasvattaa luomumansikoita. Sato meni piloille ja siitä tehtiin tarvittavat selvitykset EU:lle. Kuviteltujen korvausten sijasta EU muisti emäntää 700 euron laskulla. " Ja minä kun luulin vahinkoa kärsineeni", emäntä tuumi.
Kylien tyhjeneminen tuli myös esiin. Syrjäkylillä ei ole kuin mummoja ja kohta ei niitäkään. Yhtenä houkuttimena maalla asumiseen muuan emäntä esitti sitä, että maalla joka taloudessa saisi olla yksi veroton auto. Täällähän ei selviä ilman autoa ja ajokorttia jos aikoo jonnekin mennä.
Ehdotus oli hyvä, mutta tuskin siitä mitään koskaan tulee. Maalla asumisen rajojen määrittely jo tulisi kovin vaikeaksi puhumattakaan kateudesta, jota autoverottomuus herättäisi. Monet kesäasukkaat siirtäisivät kirjansa maalle, mutta olisiko se huono asia, kun samalla kartutettaisiin kunnan verotulokassaa?
Mahtavatko kaikki maajussin morsiamiksi pyrkivät tietää, mitä ovat tahtomassa? Isännän mukana voi tulla paitsi vaativa työpaikka, myös satoja vuosia vanha tila, jonka perinteitä ei yksi emäntä ihan helposti muutakaan. Ja jos muuttaa, niin asuinpaikkaa ei ainakaan muuteta, sitä sitten ollaan siellä tilalla kun sinne on kerran menty. On paljon helpompaa naida joku kaupunkilainen levyseppä-hitsaaja, jonka perinteet mahtuvat selkäreppuun.
Mutta lukekaa ihmeessä Emäntävoimaa, jos löydätte sen kirjastosta. Siitä saa hyvää vertailupohjaa omaan elämäänsä. Kuten Riitta Saloniemi vähän provosoivasti toteaa: "En ymmärrä, miten kerrostalossa kahden lapsen kanssa voi olla liian paljon työtä?"
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Rankahommista heinäntekoon
Nousin tänään puoli kuudelta ja niinpä olin jo aamuvarhaisella hakemassa takaniityltä rankoja. Ne ovat maanneet siellä monta kuukautta, siitä saakka, kun naapurin isäntä raivasi ojan syrjää. Tein monta reissua ja raahasin kerralla niin monta ohutta koivun- ja lepänrunkoa kuin pystyin. Traktorilla homma olisi sujunut helpommin, mutta minä en ole opetellut ajamaan Fergusonia. Tai yritin kerran, mutta ei siitä mitään tullut.
Teen rangoista silppua. Silppuri on ehdottomasti emännän paras talouskalu pesukoneen jälkeen. Silppuaminen on hauskaa ja silppua voi käyttää monessa paikassa. Itse laitan sitä kompostin ja huusin väliaineeksi ja päällystän kasvimaan käytäviä. Nyt juuri tarvitsen sitä viimeksi mainittuun eniten.
En ottanut silppuria esiin vielä tänään vaan jatkoin kiviaitaprojektia. Sekin mokoma uhkaa nyt vähän paisua ajatellusta. Olen putsaillut suunniteltua aidan paikkaa vähän laajemmalti ja aina vain löytyy kaivettavaa. Saa nähdä, milloin lapioni kilahtaa muinaisaarteeseen, toivottavasti piankin. Todennäköisempää on kuitenkin, että esiin nousee yhä enemmän lasinsiruja ja vanhoja apulantasäkkejä.
Oma kahtia jakautunut maahiskiveni kukkii nyt violettina. Aikaisemmin olen laittanut tänne kuvan kun se kukki sinisenä, muutama viikko sitten.
Kävin kaupassa ostamassa koiranruokaa ja yhden leivän. En tarvinnut muuta, sillä juhannuksesta jäi paljon syötävää, vaikka laitoin sitä lapsille mukaankin. Kauppareissulla poikkesin taas Agri-Marketiin ja löysin sen poistopöydältä muurikellon 50 sentillä. Nyt ei enää puutu kuin se muuri.
Leikkasin vähän ruohoa ja siivosin marjapensaiden alustoja. Tarkastin ruusupensaani ja huomasin, että ihana neidonruusupensaani alkaa pian kukkia ja että pensaat yleensä kaipaavat mäntysuopavettä päälleen: kirvat olivat jo täydessä työssä.
Joutoaikoina kahlaan Koneen ruhtinasta, Pekka Herlinin elämäkertaa. Ei se kovin mielenkiintoinen ole kuin paikka paikoin, mutta minua huvittaa, kun Herlin on kansikuvassa ihan saman näköinen kuin minun isäni nuorena. Isästä on jopa lähes samanlainen kuva olemassa.
Oli heillä sitten yksi toinenkin yhtäläisyys, ikävä kyllä.
Naapuri kuuluu ajavan pellolleen. Hän niitti eilen karjanrehuksi kasvatetun heinän ja on käynyt jo kahteen kertaa pöyhimässä sitä. Arvasin, että sieltä tullaan tänä iltana paalittamaan. Ensin tulee isäntä ja emäntä kohta perässä toisella traktorilla. Muutaman tunnin päästä meidän suulin nurkalla on iso kasa valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja. Näin se käy heinänteko nykyään, kahdelta ihmiseltä muutamassa tunnissa. Vanhan ajan "romanttista" heinäntekoa tuskin kaipaa kukaa muu kuin joku sellainen, joka ei ole ikinä heinäpellolla ollut.
Teen rangoista silppua. Silppuri on ehdottomasti emännän paras talouskalu pesukoneen jälkeen. Silppuaminen on hauskaa ja silppua voi käyttää monessa paikassa. Itse laitan sitä kompostin ja huusin väliaineeksi ja päällystän kasvimaan käytäviä. Nyt juuri tarvitsen sitä viimeksi mainittuun eniten.
En ottanut silppuria esiin vielä tänään vaan jatkoin kiviaitaprojektia. Sekin mokoma uhkaa nyt vähän paisua ajatellusta. Olen putsaillut suunniteltua aidan paikkaa vähän laajemmalti ja aina vain löytyy kaivettavaa. Saa nähdä, milloin lapioni kilahtaa muinaisaarteeseen, toivottavasti piankin. Todennäköisempää on kuitenkin, että esiin nousee yhä enemmän lasinsiruja ja vanhoja apulantasäkkejä.
Oma kahtia jakautunut maahiskiveni kukkii nyt violettina. Aikaisemmin olen laittanut tänne kuvan kun se kukki sinisenä, muutama viikko sitten.
Kävin kaupassa ostamassa koiranruokaa ja yhden leivän. En tarvinnut muuta, sillä juhannuksesta jäi paljon syötävää, vaikka laitoin sitä lapsille mukaankin. Kauppareissulla poikkesin taas Agri-Marketiin ja löysin sen poistopöydältä muurikellon 50 sentillä. Nyt ei enää puutu kuin se muuri.
Leikkasin vähän ruohoa ja siivosin marjapensaiden alustoja. Tarkastin ruusupensaani ja huomasin, että ihana neidonruusupensaani alkaa pian kukkia ja että pensaat yleensä kaipaavat mäntysuopavettä päälleen: kirvat olivat jo täydessä työssä.
Joutoaikoina kahlaan Koneen ruhtinasta, Pekka Herlinin elämäkertaa. Ei se kovin mielenkiintoinen ole kuin paikka paikoin, mutta minua huvittaa, kun Herlin on kansikuvassa ihan saman näköinen kuin minun isäni nuorena. Isästä on jopa lähes samanlainen kuva olemassa.
Oli heillä sitten yksi toinenkin yhtäläisyys, ikävä kyllä.
Naapuri kuuluu ajavan pellolleen. Hän niitti eilen karjanrehuksi kasvatetun heinän ja on käynyt jo kahteen kertaa pöyhimässä sitä. Arvasin, että sieltä tullaan tänä iltana paalittamaan. Ensin tulee isäntä ja emäntä kohta perässä toisella traktorilla. Muutaman tunnin päästä meidän suulin nurkalla on iso kasa valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja. Näin se käy heinänteko nykyään, kahdelta ihmiseltä muutamassa tunnissa. Vanhan ajan "romanttista" heinäntekoa tuskin kaipaa kukaa muu kuin joku sellainen, joka ei ole ikinä heinäpellolla ollut.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Holtitonta juhannuksenviettoa
Mummoviikko on ohi, juhannus samoin. Paljon kaikenlaista ehti tapahtua, ahomansikat muun muassa kypsyivät.
Kävimme lasten kanssa kirjastossa ja kerran tallilla. Muuten valmistelimme juhannusta, siivosimme pihaa ja vähän taloa.
Olen aina ollut vähän huono lasten kanssa. Jotkut ovat tässä suhteessa luonnonlahjakkuuksia ja löytävät heti oikeat sanat, minä en. Olen hiukan ymmälläni niiden kanssa. Muistan hyvin, millaista oli olla lapsi ja silloin melkein kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli minun mielestäni joko typerää tai noloa (jokos sinulla on poikaystävä? Ai kymmenvuotiaana? Mikä sinusta tulee isona? Nytkö se jo pitäisi tietää?)
Kaikkein pahinta oli kuitenkin silloin, kun minun ylitseni puhuttiin minun asioistani ikään kuin en olisi kuullut. Sitä on vaikea antaa anteeksi.
En siis ole luonteva lastenhoitaja, mutta yritän parhaani. Luotan siihen, että lapsille jää hyviä muistoja sellaisista tuikitavallisista asioista, joita me yhdessä teemme. Syömme yksinkertaista ruokaa, juttelemme, istumme illalla kaikki yhdessä sängyllä ja luemme kirjoja. Eikä kenelläkään ole kiire minnekään.
Mummoviikkoni huipentui hartaasti valmisteltuun juhannukseen. Siitä ei puuttunut sen paremmin tragedioita kuin surkuhupaisia käänteitäkään, mutta olipa muistorikas.
Aattona tänne saapuivat lasten vanhemmat ja kuopus poikaystävänsä kanssa. Esikoinen oli ilmoittanut ottavansa vuoden vanhan Vilma-koiran mukaan ja otti myös, vaikka varoittelin, että Nonna saattaa suhtautua aggressiivisesti.
Nonnalla oli ongelmia jo lasten tulosta. Aikaisemmin kerroin, että se on alkanut yökastelijaksi. Tämä näytti kuitenkin menevän ohi ja huokaisin jo helpotuksesta. Lirauttelu alkoi kuitenkin lähes välittömästi lasten tultua ja äityi välillä todella pahaksi. Olen saanut pyykätä koiran sohvanpäällystää ja kuivatella keittiön mattoja koko viikon.
Vieraan koiran tulo Nonnan reviirille ei sujunut yhtään paremmin. Olimme sopineet, että menemme esikoista ja Vilmaa vastaan jonkin matkan päähän tien varteen, jotta koirat saavat tutustua puolueettomalla maalla. Näin teimme.
Vilma on pieni jackrusseltyyppinen terrierisekoitus, vilkas ja ärhäkkä kuten terrierit ovat. Nonna on ainakin kolme kertaa sen kokoinen. Alussa tutustuminen näytti sujuvan hyvin ja hetken päästä rohkaistuimme päästämään koirat irti. Ne juoksivat iloisesti kohti pihaa ja me tulimme tyytyväisinä perässä.
Ongelmat alkoivat ulko-ovella. Nonna tajusi, että vieras narttu on pyrkimässä HÄNEN ovestaan ja jestas, mikä mekkala siitä syntyi! Sekunnissa koirat olivat toistensa kimpussa ja me muut, ruokakasseja ja kylmälaukkuja retuuttavat ihmiset aloimme huutaa.
- Nonna! Nonna ei, minä huusin.
- Vilma, Vilma ei, esikoinen huusi.
- Äiti, äiti, voidaanko me lähteä täältä NYT HETI, huusi Vilman pieni emäntä, joka oli mennyt täysin pois tolaltaan ja parkui kuin viimeistä päivää.
Tiimellyksen lomassa, ilman, että edes huomasin, lirauttelijakoiran maha oli mennyt lopullisesti sekaisin ja se oli käynyt tekemässä kolme vetelää kasaa keskelle pihaa. Kun siis hetken kuluttua saimme tilanteen haltuumme, meillä oli yksi vertavuotava terrieri, yksi ripuloiva iso koira ja yksi parkuva pikkutyttö joka halusi lähteä kotiin. Ja kaikki tämä ennen kuin pääsimme edes ovesta sisään.
Siinä kohtaa mieliimme hiipi aavistus, ettei tästä juhannuksesta kenties syntyisi idyllisintä mitä kuvitella saattaa.
Pääsimme kuitenkin sisään. Lapset rauhoittuivat, etsimme desinfiointiainetta ja pohdimme, tarvitaanko eläinlääkäriä vai selvitäänkö kaulurilla. Lopulta ei tarvittu kumpaakaan. Loppujuhannuksen yritimme pitää koirat vuoronperään sisällä ja ulkona ja yöksi ne laitettiin eri huoneisiin.
Juhannuksen huipentuma on tietysti syöminen. Mietimme joka vuosi, mitä nyt syötäisiin, vaikka syömmekin aina samoja ruokia. Niin nytkin. Uusia perunoita, silliä, lohta, pihvejä, makkaraa, salaatteja.
Olin ostanut ruokajuomiksi yhden puna- ja yhden roseeviinipullon, eihän tarkoitus suinkaan ollut juopotella. Kukaan muu kuin minä ei kuitenkaan halunnut roseeta ja niinpä join koko pullon yksin. Kävi niin kuin arvata saattaa, hullusti, enkä ollut yhtään kunniaksi Suomen mummoille. Rangaistus tuli sentään ankarana heti kun avasin silmäni seuraavana aamuna ja niinpä en varsinaisesti vaipunut murheeseen (enää syvempään) kun kaikki vieraat lähtivät vähän aikaisemmin kuin piti.
Vielä lähtötohinoissa sattui viimeinen välikohtaus. Olimme kaikki pihalla, vain Nonna oli jätetty sisälle. Se onnistui avaamaan ulko-oven ja syöksyi pihan poikki Vilman kimppuun. Kuopuksen poikaystävä teki kuitenkin miehen työn ja ennen kuin pikkuemäntä pääsi edes kunnolla parkumisen alkuun, nuori mies oli ponkaissut tappelevien koirien keskelle ja irrottanut ne toisistaan. Temppu oli rohkea eikä hän selvinnytkään ilman vaurioita: suussa ollut palava tupakka osui häntä keskelle nenää ja poltti siihen pyöreän jäljen. Tupakointi on vaarallista, ainakin jos osallistuu koiratappeluihin.
Jos nyt näette nuoren miehen, jolla on punoittava vesikello nenänpäässä, suhtautukaa kunnioittavasti. Vamma on saatu epäitsekkäässä pelastustyössä eikä missään holtittomassa juhannushurvittelussa. Holtittomuudesta huolehti tänä juhannuksena mummo.
Kävimme lasten kanssa kirjastossa ja kerran tallilla. Muuten valmistelimme juhannusta, siivosimme pihaa ja vähän taloa.
Olen aina ollut vähän huono lasten kanssa. Jotkut ovat tässä suhteessa luonnonlahjakkuuksia ja löytävät heti oikeat sanat, minä en. Olen hiukan ymmälläni niiden kanssa. Muistan hyvin, millaista oli olla lapsi ja silloin melkein kaikki, mitä aikuiset sanoivat, oli minun mielestäni joko typerää tai noloa (jokos sinulla on poikaystävä? Ai kymmenvuotiaana? Mikä sinusta tulee isona? Nytkö se jo pitäisi tietää?)
Kaikkein pahinta oli kuitenkin silloin, kun minun ylitseni puhuttiin minun asioistani ikään kuin en olisi kuullut. Sitä on vaikea antaa anteeksi.
En siis ole luonteva lastenhoitaja, mutta yritän parhaani. Luotan siihen, että lapsille jää hyviä muistoja sellaisista tuikitavallisista asioista, joita me yhdessä teemme. Syömme yksinkertaista ruokaa, juttelemme, istumme illalla kaikki yhdessä sängyllä ja luemme kirjoja. Eikä kenelläkään ole kiire minnekään.
Mummoviikkoni huipentui hartaasti valmisteltuun juhannukseen. Siitä ei puuttunut sen paremmin tragedioita kuin surkuhupaisia käänteitäkään, mutta olipa muistorikas.
Aattona tänne saapuivat lasten vanhemmat ja kuopus poikaystävänsä kanssa. Esikoinen oli ilmoittanut ottavansa vuoden vanhan Vilma-koiran mukaan ja otti myös, vaikka varoittelin, että Nonna saattaa suhtautua aggressiivisesti.
Nonnalla oli ongelmia jo lasten tulosta. Aikaisemmin kerroin, että se on alkanut yökastelijaksi. Tämä näytti kuitenkin menevän ohi ja huokaisin jo helpotuksesta. Lirauttelu alkoi kuitenkin lähes välittömästi lasten tultua ja äityi välillä todella pahaksi. Olen saanut pyykätä koiran sohvanpäällystää ja kuivatella keittiön mattoja koko viikon.
Vieraan koiran tulo Nonnan reviirille ei sujunut yhtään paremmin. Olimme sopineet, että menemme esikoista ja Vilmaa vastaan jonkin matkan päähän tien varteen, jotta koirat saavat tutustua puolueettomalla maalla. Näin teimme.
Vilma on pieni jackrusseltyyppinen terrierisekoitus, vilkas ja ärhäkkä kuten terrierit ovat. Nonna on ainakin kolme kertaa sen kokoinen. Alussa tutustuminen näytti sujuvan hyvin ja hetken päästä rohkaistuimme päästämään koirat irti. Ne juoksivat iloisesti kohti pihaa ja me tulimme tyytyväisinä perässä.
Ongelmat alkoivat ulko-ovella. Nonna tajusi, että vieras narttu on pyrkimässä HÄNEN ovestaan ja jestas, mikä mekkala siitä syntyi! Sekunnissa koirat olivat toistensa kimpussa ja me muut, ruokakasseja ja kylmälaukkuja retuuttavat ihmiset aloimme huutaa.
- Nonna! Nonna ei, minä huusin.
- Vilma, Vilma ei, esikoinen huusi.
- Äiti, äiti, voidaanko me lähteä täältä NYT HETI, huusi Vilman pieni emäntä, joka oli mennyt täysin pois tolaltaan ja parkui kuin viimeistä päivää.
Tiimellyksen lomassa, ilman, että edes huomasin, lirauttelijakoiran maha oli mennyt lopullisesti sekaisin ja se oli käynyt tekemässä kolme vetelää kasaa keskelle pihaa. Kun siis hetken kuluttua saimme tilanteen haltuumme, meillä oli yksi vertavuotava terrieri, yksi ripuloiva iso koira ja yksi parkuva pikkutyttö joka halusi lähteä kotiin. Ja kaikki tämä ennen kuin pääsimme edes ovesta sisään.
Siinä kohtaa mieliimme hiipi aavistus, ettei tästä juhannuksesta kenties syntyisi idyllisintä mitä kuvitella saattaa.
Pääsimme kuitenkin sisään. Lapset rauhoittuivat, etsimme desinfiointiainetta ja pohdimme, tarvitaanko eläinlääkäriä vai selvitäänkö kaulurilla. Lopulta ei tarvittu kumpaakaan. Loppujuhannuksen yritimme pitää koirat vuoronperään sisällä ja ulkona ja yöksi ne laitettiin eri huoneisiin.
Juhannuksen huipentuma on tietysti syöminen. Mietimme joka vuosi, mitä nyt syötäisiin, vaikka syömmekin aina samoja ruokia. Niin nytkin. Uusia perunoita, silliä, lohta, pihvejä, makkaraa, salaatteja.
Olin ostanut ruokajuomiksi yhden puna- ja yhden roseeviinipullon, eihän tarkoitus suinkaan ollut juopotella. Kukaan muu kuin minä ei kuitenkaan halunnut roseeta ja niinpä join koko pullon yksin. Kävi niin kuin arvata saattaa, hullusti, enkä ollut yhtään kunniaksi Suomen mummoille. Rangaistus tuli sentään ankarana heti kun avasin silmäni seuraavana aamuna ja niinpä en varsinaisesti vaipunut murheeseen (enää syvempään) kun kaikki vieraat lähtivät vähän aikaisemmin kuin piti.
Vielä lähtötohinoissa sattui viimeinen välikohtaus. Olimme kaikki pihalla, vain Nonna oli jätetty sisälle. Se onnistui avaamaan ulko-oven ja syöksyi pihan poikki Vilman kimppuun. Kuopuksen poikaystävä teki kuitenkin miehen työn ja ennen kuin pikkuemäntä pääsi edes kunnolla parkumisen alkuun, nuori mies oli ponkaissut tappelevien koirien keskelle ja irrottanut ne toisistaan. Temppu oli rohkea eikä hän selvinnytkään ilman vaurioita: suussa ollut palava tupakka osui häntä keskelle nenää ja poltti siihen pyöreän jäljen. Tupakointi on vaarallista, ainakin jos osallistuu koiratappeluihin.
Jos nyt näette nuoren miehen, jolla on punoittava vesikello nenänpäässä, suhtautukaa kunnioittavasti. Vamma on saatu epäitsekkäässä pelastustyössä eikä missään holtittomassa juhannushurvittelussa. Holtittomuudesta huolehti tänä juhannuksena mummo.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Munamarkkinat ilman munia
Yksi Laitilan vuotuisista suurtapahtumista, Munamarkkinat, osuu tähän viikonloppuun.
Yksi? Mitähän ne muut ovat? No, mutta varmaan niitä on.
Munamarkkinat ovat ihan oikeasti iso juttu täällä, kaikki käyvät niissä, mekin joka vuosi.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, emme tienneet Laitilasta juuri mitään. En tiennyt edes sitä, että isoisäni isä oli täältä kotoisin, se on selvinnyt vasta myöhemmin. Runsaan kahdeksantuhannen asukkaan pikkukaupunki oli siis aivan uusi tuttavuus. Niinpä olinkin innoissani, kun ensimmäiset Munamarkkinat olivat edessä. Kuvittelin lapsellisesti, että siellä pääsen sukeltamaan Laitilan historiaan ja vahvistan paikallistuntemustani erinomaisella tavalla. Jonkinlaista kulttuuria, siis.
Olinpa väärässä! Laitilan Munamarkkinoilla kulttuuria edustivat jostain Andien syrjästä lentänyt ryhmä intiaanimuusikkoja ja tummahipiäiset korukauppiaat. Muuten markkinakojuista löytyivät samat tavarat kuin kaikilla muillakin markkinoilla: lakritsaa, laukkuja, naruja ja muovipusseja ja hassuilla teksteillä varustettuja teepaitoja. Sekä paljon muuta, sillä kojuja on niin monta, että ne täyttävät koko Laitilan keskustan.
Munista ja kanoista ei ole näkynyt jälkeäkään ennen kuin tänään.
Kananpojat kiinnostivat kovasti kaiken ikäisiä.
Munamarkkinat ovat saaneet nimensä siitä, että Laitila on huomattava munapitäjä, täällä on paljon kanoja. Tai on ainakin ollut, en tiedä, miten kanataloudella nykyään menee.
Markkinoiden yhteydessä on aina Rompetori, josta voi löytää mitä tahansa. Kävimme siellä ja muutenkin markkinoilla kuopuksen kanssa, mutta tällä kertaa kova sade latisti markkinatunnelman. Rompetorilla ei päässyt paljon katselemaan myytäviä tavaroita, kun ne olivat enimmäkseen pressujen alla sadetta piilossa. Mutta muuten Rompetorit ovat loistavia paikkoja sille, joka haluaa löytää vaikkapa vanhan polkupyörän, traktorin, pappamopon, auton, vanhoja astioita tai työkaluja. Viime vuonna ostin sieltä kaksi vanhaa puutarhatyökalua, jotka minulla nyt ovat pihan koristeena. Ja mikä parasta, tinkiminen kuuluu kaupantekoon.
Rompetorilta kävelimme Tiihosen kahvilaan ja siinäpä meidän markkinareissumme olikin. Tai no, matkalla poikkesimme sentään kirpputorilla kirkon vieressä. Laitilan kirpputori on ollut aika hyvä paikka tehdä ihan oikeitakin löytöjä, tarkoitan sellaisia, jotka eivät maksa paljon. Nyt juutuin kauniin vanhan tuolin eteen. Se olisi sopinut tänne keittiöön ja ollut kovasti tarpeeseenkin. Tuoli maksoi 28 euroa mikä minusta ei ole paljon. Jätin sen kuitenkin sinne kun kuopus sanoi, että se on rempula (vaikka en ole ollenkaan varma siitä) ja kun en viitsinyt kantaa sitä mukanani. Ehkä haen sen sieltä vielä, jos hyvin käy.
Illalla tein vähän pihatöitä. Istutin vasta nyt ne kaksi päivänsineä ja yhden ruusupavun, jotka eilen ostin. Tarkoitukseni oli vain laittaa ne siihen koriin, josta eilen mainitsin ja viedä kori sitten pienen omenapuun alle. Hommasta tuli kuitenkin vähän monimutkaisempi, kun päätin ensin siistiä omenapuun alustan. Olin kattanut sen hiekalla ja kivillä ja nyt kivet eivät mielestäni olleet tarpeeksi siististi. Niinpä otin ne kaikki pois, toin vähän lisää hiekkaa ja ladoin kiveyksen uudestaan. Samalla istutin kivien lomaan muutaman helmihyasintin. Tähän puuhasteluun sain menemään ainakin kolme tuntia enkä ehtinyt katsoa edes Midsomerin murhia vaikka tarkoitus oli.
Nyt sanon näkemiin vähäksi aikaa. Blogi hiljenee noin viikoksi, sillä saan huomenna lapsenlapset tänne ja keskityn heihin ensi viikon. Palaan taas juhannuksen jälkeen.
Oikein hyvää Juhannusta kaikille!
Yksi? Mitähän ne muut ovat? No, mutta varmaan niitä on.
Munamarkkinat ovat ihan oikeasti iso juttu täällä, kaikki käyvät niissä, mekin joka vuosi.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, emme tienneet Laitilasta juuri mitään. En tiennyt edes sitä, että isoisäni isä oli täältä kotoisin, se on selvinnyt vasta myöhemmin. Runsaan kahdeksantuhannen asukkaan pikkukaupunki oli siis aivan uusi tuttavuus. Niinpä olinkin innoissani, kun ensimmäiset Munamarkkinat olivat edessä. Kuvittelin lapsellisesti, että siellä pääsen sukeltamaan Laitilan historiaan ja vahvistan paikallistuntemustani erinomaisella tavalla. Jonkinlaista kulttuuria, siis.
Olinpa väärässä! Laitilan Munamarkkinoilla kulttuuria edustivat jostain Andien syrjästä lentänyt ryhmä intiaanimuusikkoja ja tummahipiäiset korukauppiaat. Muuten markkinakojuista löytyivät samat tavarat kuin kaikilla muillakin markkinoilla: lakritsaa, laukkuja, naruja ja muovipusseja ja hassuilla teksteillä varustettuja teepaitoja. Sekä paljon muuta, sillä kojuja on niin monta, että ne täyttävät koko Laitilan keskustan.
Munista ja kanoista ei ole näkynyt jälkeäkään ennen kuin tänään.
Kananpojat kiinnostivat kovasti kaiken ikäisiä.
Munamarkkinat ovat saaneet nimensä siitä, että Laitila on huomattava munapitäjä, täällä on paljon kanoja. Tai on ainakin ollut, en tiedä, miten kanataloudella nykyään menee.
Markkinoiden yhteydessä on aina Rompetori, josta voi löytää mitä tahansa. Kävimme siellä ja muutenkin markkinoilla kuopuksen kanssa, mutta tällä kertaa kova sade latisti markkinatunnelman. Rompetorilla ei päässyt paljon katselemaan myytäviä tavaroita, kun ne olivat enimmäkseen pressujen alla sadetta piilossa. Mutta muuten Rompetorit ovat loistavia paikkoja sille, joka haluaa löytää vaikkapa vanhan polkupyörän, traktorin, pappamopon, auton, vanhoja astioita tai työkaluja. Viime vuonna ostin sieltä kaksi vanhaa puutarhatyökalua, jotka minulla nyt ovat pihan koristeena. Ja mikä parasta, tinkiminen kuuluu kaupantekoon.
Rompetorilta kävelimme Tiihosen kahvilaan ja siinäpä meidän markkinareissumme olikin. Tai no, matkalla poikkesimme sentään kirpputorilla kirkon vieressä. Laitilan kirpputori on ollut aika hyvä paikka tehdä ihan oikeitakin löytöjä, tarkoitan sellaisia, jotka eivät maksa paljon. Nyt juutuin kauniin vanhan tuolin eteen. Se olisi sopinut tänne keittiöön ja ollut kovasti tarpeeseenkin. Tuoli maksoi 28 euroa mikä minusta ei ole paljon. Jätin sen kuitenkin sinne kun kuopus sanoi, että se on rempula (vaikka en ole ollenkaan varma siitä) ja kun en viitsinyt kantaa sitä mukanani. Ehkä haen sen sieltä vielä, jos hyvin käy.
Illalla tein vähän pihatöitä. Istutin vasta nyt ne kaksi päivänsineä ja yhden ruusupavun, jotka eilen ostin. Tarkoitukseni oli vain laittaa ne siihen koriin, josta eilen mainitsin ja viedä kori sitten pienen omenapuun alle. Hommasta tuli kuitenkin vähän monimutkaisempi, kun päätin ensin siistiä omenapuun alustan. Olin kattanut sen hiekalla ja kivillä ja nyt kivet eivät mielestäni olleet tarpeeksi siististi. Niinpä otin ne kaikki pois, toin vähän lisää hiekkaa ja ladoin kiveyksen uudestaan. Samalla istutin kivien lomaan muutaman helmihyasintin. Tähän puuhasteluun sain menemään ainakin kolme tuntia enkä ehtinyt katsoa edes Midsomerin murhia vaikka tarkoitus oli.
Nyt sanon näkemiin vähäksi aikaa. Blogi hiljenee noin viikoksi, sillä saan huomenna lapsenlapset tänne ja keskityn heihin ensi viikon. Palaan taas juhannuksen jälkeen.
Oikein hyvää Juhannusta kaikille!
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Puutarhakauppariippuvuudesta
Toiset eivät saa kierrettyä viina- tai vaatekauppoja, minulle puutarhakaupat ja maatalousliikkeet ovat ylivoimaisia houkutuksia. Tänäänkin lähdin muka ruokaostoksille, mutta sehän on vain surkeaa peitetoimintaa sille, että pääsee samalla vaikka Agri-Marketiin.
Ostin kaksi päivänsini-köynnöstä ja yhden ruusupavun. Aion istuttaa ne toisen kuolemaa tekevän nuoren omenapuumme alle, kaikki samaan astiaan. Sitä astiaa lähdin hakemaan Hong Kongista kun kuvittelin, että siellä olisi hyllykaupalla tavallisia saviruukkuja, mutta eipä ollutkaan. Sitten muistin, että aitassa on yksi viraton kori, jossa viime vuonna kasvatin pelargonioita. Köynnökset pääsevät siihen.
Sain Agri-Marketin puutarhaosastolta alennuskupongin joka oikeuttaa minut ostamaan heinäkuussa jotain puoleen hintaan. Ystävällinen myyjä toivotti vielä tervetulleeksi uudelleen.
- Ihan varmasti, sanoin. Ja tarkoitin sitä.
Saakohan muuten Alkon myyjä toivottaa asiakkaan tulemaan uudelleen vai katsotaanko se yllyttämiseksi? Kyllä tästäkin varmaan joku pykälä löytyy.
En ole vielä istuttanut köynnöksiäni. Ehkä teen sen vielä tänään. Päivän kuvaksi laitan otoksen polkupyörästäni.
Olen kaivanut tämän pyörän metsästä. Kirjaimellisesti. Vanhan Maatilan omassa pikku metsässä on aika paljon kaikenlaista roinaa, peltipurkkeja, pohjattomia ämpäreitä, autonrenkaita ja jopa polkupyörä. Löysin tämän jo monta vuotta sitten ja somistan sen joka vuosi kukkakoreilla. Otin kuvan tänään ja koska kukat on laitettu vain joitakin aikoja sitten, ne eivät vielä ole parhaimmillaan. Mutta ihan hyvä näinkin.
Suhtaudun polkupyörääni hellyydellä, sillä se on aikoinaan palvellut täällä tositoimissa. Kuinkahan monta kertaa joku on polkenut tämän kanssa keskustaan ja tullut takaisin kauppakassin kanssa? Ja mitä kaikkia asioita pyörän avulla on käyty toimittamassa? Pyörällä on menneisyys, kenties hyvinkin kiinnostava.
Nuoriso pyrähti äsken tänne ja nyt ohjelmassa on grillaamista ja kohta saunomistakin. Pesin iltapäivällä pienen saunamme juhannuskuntoon, kuurasin sen juuriharjalla ja mäntysuovalla ja pesin ikkunat. Jokohan tuo olisi kuivunut niin, että viitsisi mennä viemään vettä ja puita?
Ostin kaksi päivänsini-köynnöstä ja yhden ruusupavun. Aion istuttaa ne toisen kuolemaa tekevän nuoren omenapuumme alle, kaikki samaan astiaan. Sitä astiaa lähdin hakemaan Hong Kongista kun kuvittelin, että siellä olisi hyllykaupalla tavallisia saviruukkuja, mutta eipä ollutkaan. Sitten muistin, että aitassa on yksi viraton kori, jossa viime vuonna kasvatin pelargonioita. Köynnökset pääsevät siihen.
Sain Agri-Marketin puutarhaosastolta alennuskupongin joka oikeuttaa minut ostamaan heinäkuussa jotain puoleen hintaan. Ystävällinen myyjä toivotti vielä tervetulleeksi uudelleen.
- Ihan varmasti, sanoin. Ja tarkoitin sitä.
Saakohan muuten Alkon myyjä toivottaa asiakkaan tulemaan uudelleen vai katsotaanko se yllyttämiseksi? Kyllä tästäkin varmaan joku pykälä löytyy.
En ole vielä istuttanut köynnöksiäni. Ehkä teen sen vielä tänään. Päivän kuvaksi laitan otoksen polkupyörästäni.
Olen kaivanut tämän pyörän metsästä. Kirjaimellisesti. Vanhan Maatilan omassa pikku metsässä on aika paljon kaikenlaista roinaa, peltipurkkeja, pohjattomia ämpäreitä, autonrenkaita ja jopa polkupyörä. Löysin tämän jo monta vuotta sitten ja somistan sen joka vuosi kukkakoreilla. Otin kuvan tänään ja koska kukat on laitettu vain joitakin aikoja sitten, ne eivät vielä ole parhaimmillaan. Mutta ihan hyvä näinkin.
Suhtaudun polkupyörääni hellyydellä, sillä se on aikoinaan palvellut täällä tositoimissa. Kuinkahan monta kertaa joku on polkenut tämän kanssa keskustaan ja tullut takaisin kauppakassin kanssa? Ja mitä kaikkia asioita pyörän avulla on käyty toimittamassa? Pyörällä on menneisyys, kenties hyvinkin kiinnostava.
Nuoriso pyrähti äsken tänne ja nyt ohjelmassa on grillaamista ja kohta saunomistakin. Pesin iltapäivällä pienen saunamme juhannuskuntoon, kuurasin sen juuriharjalla ja mäntysuovalla ja pesin ikkunat. Jokohan tuo olisi kuivunut niin, että viitsisi mennä viemään vettä ja puita?
torstai 16. kesäkuuta 2011
Poutapäivän ilta
On ilta ja nyt vasta tajuan, etten yhtään tiedä, mitä maailmassa on tänään tapahtunut. En ole kuunnellut radiota enkä katsonut televisiota, en myöskään lukenut sanomalehtiä.
Kai siellä kuitenkin on vielä joku lukija? Haloo?
Poutapäivä piti käyttää tarkkaan hyödyksi. Ruoho oli aamulla liian märkää ajettavaksi, joten menin kasvimaalle kitkemään. Tosin aloitin kukkapenkistä, siitä uudesta, jonka tein viime syksynä. Se on aika iso ja jakaantuu kahteen osaan sillä tavalla, että välissä kulkee pieni kivipolku. Kuulostanee hienolta, todellisuudessa se on ihan tyhmän näköinen, jopa niin, etten kehtaa laittaa sen kuvaa tähän. Totta totta, en tiedä mikä meni pieleen, mutta koko istutus näyttää väärään paikkaan pudonneelta.
No, tein kuitenkin sen kanssa pienen kokeen. Myrkytin toisen puolen rikkaruohot yksitellen Round-Upilla. Käytin siihen hommaan koiran muovikauluria, joita meillä riittää, kun tuo koira on niin kova telomaan tassujaan. Tein kaulurista mahdollisimman pienen, asetin sen rikkaruohon päälle teltaksi ja suihkutin myrkkyä sisään. Näin tietysti sen takia, että vieressä kasvavat perennat eivät saisi osaansa rikkaruohomyrkystä.
Nyt, kun aineen olisi pitänyt vaikuttaa, pääsin arvioimaan myrkyttämisen tehokkuutta. Myrkytetyllä puolella rikkaruohot olivat pienempiä ja niitä oli hiukan vähemmän kuin ei-myrkytetyllä puolella. Jotkut rikkaruohoista olivat kuolleet. Huonoimmin myrkky näkyi vaikuttavan voikukkiin.
Kitkin molemmat puolet ja molempiin kului suunnilleen yhtä paljon aikaa. Testin lopputulos on siis se, että myrkyttäminen ei kannata.
Puolen päivän maissa aloitin ruohonleikkuun. Leikkuri ei ollut käynnistyä millään ja hyödynsin melko lailla rikasta suomalaista kirosanaperinnettä samalla, kun nyin narua voimieni takaa. Se nykiminen on jotakin, jota ihan varmasti en pysty kovin kauaa enää tekemään, se käy olkapäiden päälle. Onko olemassa leikkureita, jotka käynnistyisivät napista painamalla ja jos ei ole, voisiko joku ystävällisesti keksiä sellaisen? Se olisi suurenmoinen palvelus vanheneville ihmisille. Siis kaikille.
Ruohonleikkuussa menee 4-5 tuntia, jos leikkaa kaikki yhdellä kerralla. On makuasia, pitääkö sitä isona vai pienenä työnä. Hiki siinä ainakin tulee.
Lämmitin saunan ja sen valmistumista odotellessani otin vähän kuvia ilta-aurinkoisesta pihastani.
Tuntuu, että puutarhassa kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kukat alkavat kukkia yhtä aikaa ja lakastuvat, ennen kuin olen ehtinyt pysähtyä niiden luo ihailemaan kauneutta. Sitä vartenhan me tätä teemme, voidaksemme nauttia tuloksista?
Kai siellä kuitenkin on vielä joku lukija? Haloo?
Poutapäivä piti käyttää tarkkaan hyödyksi. Ruoho oli aamulla liian märkää ajettavaksi, joten menin kasvimaalle kitkemään. Tosin aloitin kukkapenkistä, siitä uudesta, jonka tein viime syksynä. Se on aika iso ja jakaantuu kahteen osaan sillä tavalla, että välissä kulkee pieni kivipolku. Kuulostanee hienolta, todellisuudessa se on ihan tyhmän näköinen, jopa niin, etten kehtaa laittaa sen kuvaa tähän. Totta totta, en tiedä mikä meni pieleen, mutta koko istutus näyttää väärään paikkaan pudonneelta.
No, tein kuitenkin sen kanssa pienen kokeen. Myrkytin toisen puolen rikkaruohot yksitellen Round-Upilla. Käytin siihen hommaan koiran muovikauluria, joita meillä riittää, kun tuo koira on niin kova telomaan tassujaan. Tein kaulurista mahdollisimman pienen, asetin sen rikkaruohon päälle teltaksi ja suihkutin myrkkyä sisään. Näin tietysti sen takia, että vieressä kasvavat perennat eivät saisi osaansa rikkaruohomyrkystä.
Nyt, kun aineen olisi pitänyt vaikuttaa, pääsin arvioimaan myrkyttämisen tehokkuutta. Myrkytetyllä puolella rikkaruohot olivat pienempiä ja niitä oli hiukan vähemmän kuin ei-myrkytetyllä puolella. Jotkut rikkaruohoista olivat kuolleet. Huonoimmin myrkky näkyi vaikuttavan voikukkiin.
Kitkin molemmat puolet ja molempiin kului suunnilleen yhtä paljon aikaa. Testin lopputulos on siis se, että myrkyttäminen ei kannata.
Puolen päivän maissa aloitin ruohonleikkuun. Leikkuri ei ollut käynnistyä millään ja hyödynsin melko lailla rikasta suomalaista kirosanaperinnettä samalla, kun nyin narua voimieni takaa. Se nykiminen on jotakin, jota ihan varmasti en pysty kovin kauaa enää tekemään, se käy olkapäiden päälle. Onko olemassa leikkureita, jotka käynnistyisivät napista painamalla ja jos ei ole, voisiko joku ystävällisesti keksiä sellaisen? Se olisi suurenmoinen palvelus vanheneville ihmisille. Siis kaikille.
Ruohonleikkuussa menee 4-5 tuntia, jos leikkaa kaikki yhdellä kerralla. On makuasia, pitääkö sitä isona vai pienenä työnä. Hiki siinä ainakin tulee.
Lämmitin saunan ja sen valmistumista odotellessani otin vähän kuvia ilta-aurinkoisesta pihastani.
Tuntuu, että puutarhassa kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kukat alkavat kukkia yhtä aikaa ja lakastuvat, ennen kuin olen ehtinyt pysähtyä niiden luo ihailemaan kauneutta. Sitä vartenhan me tätä teemme, voidaksemme nauttia tuloksista?
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Oikea puutarhuri ei pelkää vettä
En saanut eilen mielestäni tarpeeksi aikaiseksi pihatöissä. Niinpä muistutin itselleni tiukasti, että ihmiset, joilla on moitteettomasti hoidettuja puutarhoja ja jotka pääsevät Kuninkaallisen Puutarhaseuran Keltaiseen Kirjaan, ovat aina ulkona. He eivät tiedä mitään huonosta säästä. Päätin ryhdistäytyä heti aamusta.
Aamulla satoi rankasti. Ajattelin, että se ei saa lannistaa, onhan minulla sadevaatteita. Otan ne esiin heti aamiaisen jälkeen. Tai ehkä sitten, kun olen käynyt kaupassa. Kaupasta tultuani söin vähän.
Ompelin ensin myös yhden tyynyn.
Kävin kauppareissullani Laitilan uudessa kangaskaupassa, Helmikankaassa. Se avattiin keväällä samassa paikassa lopettaneen Jätti-Rätin tilalle.
Juttelin kauppiaan kanssa ja kysyin, onko hän aikeissa ottaa matonkuteita myyntiin. Niitähän ei nyt saa täältä mistään, kun käsityöliike Punotex lopetti. Kauppias kertoi, että monet ovat kyselleet samaa ja hän harkitsee asiaa vakavasti. Toivottavasti asia etenee ja toivottavasti laitilalaiset käyttävät ahkerasti kangaskauppaa, jotta se voi pysyä täällä. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani.
Nyt lähdin kaupasta kainalossani iso tyyny ja metri päällystyskangasta. Olen jo kauan halunnut saada pehmeän nojailutyynyn salin sohvalle, sen omat tyynyt kun ovat vähän kovia.
Vähän iso se on, mutta muuten hyvä. Olen jo koemakaillut tyynyn ja mukavaa oli.
Tämä sohva on osa kalustoa, johon kuuluu kaksi isoa nojatuolia. Löysin kaluston monta vuotta sitten eräästä turkulaisesta, nyt jo lopettaneesta huonekaluliikkeestä. Sain sen tosi halvalla, sillä verhoilussa oli joitain pieniä virheitä. Kuskasimme sohvan ja nojatuolit Laitilaan pienellä peräkärryllä. Se oli kuorma se ja oli onnea, ettei yhtään poliisiautoa tullut vastaan. Jossain Mynämäen pitkällä ohituskaistalla toinen nojatuoleista oli vähällä tipahtaa kärrystä, mutta saimme sen viime hetkillä sidottua uudestaan kiinni.
Päivä oli aika pitkällä, kun lopulta pääsin pihatöihin. Tein vähän aikaa kiviaitaani tai enhän vielä ole päässyt itse asiaankaan, putsailen vasta ympäristöä.
Olen kyllä ihan tosissani siinä, että ilma ei saisi vaikuttaa mitään, jos aikoo saada puutarhansa kukoistamaan. Eihän juuri koskaan ole sopiva keli, on liian kuumaa, kylmää tai märkää.
Välillä epäilen, etten oikeasti ole niin innokas viherpeukalo kuin haluaisin. Jos olisin, tällaiset pohdinnat tuskin tulisivat ajankohtaisiksi.
Aamulla satoi rankasti. Ajattelin, että se ei saa lannistaa, onhan minulla sadevaatteita. Otan ne esiin heti aamiaisen jälkeen. Tai ehkä sitten, kun olen käynyt kaupassa. Kaupasta tultuani söin vähän.
Ompelin ensin myös yhden tyynyn.
Kävin kauppareissullani Laitilan uudessa kangaskaupassa, Helmikankaassa. Se avattiin keväällä samassa paikassa lopettaneen Jätti-Rätin tilalle.
Juttelin kauppiaan kanssa ja kysyin, onko hän aikeissa ottaa matonkuteita myyntiin. Niitähän ei nyt saa täältä mistään, kun käsityöliike Punotex lopetti. Kauppias kertoi, että monet ovat kyselleet samaa ja hän harkitsee asiaa vakavasti. Toivottavasti asia etenee ja toivottavasti laitilalaiset käyttävät ahkerasti kangaskauppaa, jotta se voi pysyä täällä. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani.
Nyt lähdin kaupasta kainalossani iso tyyny ja metri päällystyskangasta. Olen jo kauan halunnut saada pehmeän nojailutyynyn salin sohvalle, sen omat tyynyt kun ovat vähän kovia.
Vähän iso se on, mutta muuten hyvä. Olen jo koemakaillut tyynyn ja mukavaa oli.
Tämä sohva on osa kalustoa, johon kuuluu kaksi isoa nojatuolia. Löysin kaluston monta vuotta sitten eräästä turkulaisesta, nyt jo lopettaneesta huonekaluliikkeestä. Sain sen tosi halvalla, sillä verhoilussa oli joitain pieniä virheitä. Kuskasimme sohvan ja nojatuolit Laitilaan pienellä peräkärryllä. Se oli kuorma se ja oli onnea, ettei yhtään poliisiautoa tullut vastaan. Jossain Mynämäen pitkällä ohituskaistalla toinen nojatuoleista oli vähällä tipahtaa kärrystä, mutta saimme sen viime hetkillä sidottua uudestaan kiinni.
Päivä oli aika pitkällä, kun lopulta pääsin pihatöihin. Tein vähän aikaa kiviaitaani tai enhän vielä ole päässyt itse asiaankaan, putsailen vasta ympäristöä.
Olen kyllä ihan tosissani siinä, että ilma ei saisi vaikuttaa mitään, jos aikoo saada puutarhansa kukoistamaan. Eihän juuri koskaan ole sopiva keli, on liian kuumaa, kylmää tai märkää.
Välillä epäilen, etten oikeasti ole niin innokas viherpeukalo kuin haluaisin. Jos olisin, tällaiset pohdinnat tuskin tulisivat ajankohtaisiksi.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Miltä tuntuu olla lintu?
Jatkan aluksi vähän eilistä lintuteemaa. Olen nimittäin pohdiskellut, miltä tuntuu olla lintu? Tai joku muu eläin.
Sysäyksen tähän sain, kun iloitsin kesän ensimmäisistä pääskysistä. Me ihmiset iloitsemme kesän sanantuojista ja käytämme niistä sellaisia ilmauksia kuin "iloiset pääskyset" tai kuvaamme niiden lentoa sanomalla, etä ne "kisailevat". Mutta mistä me oikeasti tiedämme, miltä niistä tuntuu? Onko joku tutkinut pääskysten sielunelämää?
Me haluamme, että luonnossa, jossa kaikki on vapaata ja puhdasta ollaan iloisia. Ikään kuin luonto olisi olemassa vain ilahduttaakseen ihmistä. Ehkä luontokappaleet ovat kuitenkin myös surullisia, väsyneitä ja peloissaan? Ovathan ne. Mutta enemmän vai vähemmän, siinä kysymys.
Maailmankuva muuttuu, jos kuvitellaan, että pääskyset ja sitä myöten kaikki muutkin linnut ja eläimet elävät alituisessa pelossa, harmissa ja ahdistuksessa ja vain toivovat, että joku tulisi, sulkisi ne häkkiin ja alkaisi ruokkia kaltereiden raosta - kaltereiden, joiden takana ne olisivat turvassa.
Minä en tiedä totuutta tässä asiassa niin kuin en juuri muissakaan. Jos joku tietää, ilmoittautukoon.
Lähestyin tänään varovasti seuraavaa puutarhaprojektiani eli kiviaidan rakentamista. Se tulee tähän.
Aidasta tulee noin kaksi metriä pitkä ja se on tarkoitettu vain koristeeksi. Ensimmäiset kivet ovat paikoillaan ja tuohon ympärille on tarkoitus kasata niitä lisää. Tavoitteena on siisti aita, jonka takaa vaaleanpunaisena kukkiva komea malva kurkistelee. Olen saanut malvan ystävältäni Toiselta Pirkolta ja aivan kuten hän lupasi, se on elinvoimainen ja kasvaa nopeasti. Nyt se raukka on jäänyt rikkaruohojen saartamaksi.
Tein ihan vähän alustavia töitä. Kaivoin vähän maata ja kärräsin sen pois. Surkuhupaisaa sinänsä, sillä muutama vuosi sitten tein aika ison työn, kun kärräsin sen maan tuohon. Siinä oli melkein paljas kallio, mutta halusin rakentaa kukoistavan ruusuistutuksen ja toin sitä varten paikalle monta kärryllistä multaa ja hiekkaa. Ruusujen hehkua en saanut, sen sijaan sain vasempaan käteeni ruman nestepahkuran, jonka häviäminen kesti ainakin vuoden.
Nonnakin pääsi kuvaan. Juuri nyt koira on ulkona, vaikka siellä on märkää ja taitaa sataakin vähän. Nonna on onneksi sen verran fiksu, että se hakeutuu sateensuojaan, vaikka ei sentään alennu mihinkään niin nöyryyttävään kuin ryömimään koirankoppiin. Jätin aitan oven auki, jotta koira voi makailla siellä ja siellä se makasi, kun äsken katsoin.
Nonnan tylylle kohtelulle on syynsä. Lähden kohta tallille ja sitten koira saa makoilla sisällä omalla sohvallaan sen aikaa. Ajattelin, että se olisi tyytyväisempi, jos joutuisi odottamaan sisälle pääsyä. Vaikka kaipa koirien muistista tällaiset asiat häviävät nopeasti.
Mutta sen tiedän varmasti, että ainakin yksi luontokappale on tällä hetkellä harmissaan ja ehkä vähän loukkaantunutkin.
Sysäyksen tähän sain, kun iloitsin kesän ensimmäisistä pääskysistä. Me ihmiset iloitsemme kesän sanantuojista ja käytämme niistä sellaisia ilmauksia kuin "iloiset pääskyset" tai kuvaamme niiden lentoa sanomalla, etä ne "kisailevat". Mutta mistä me oikeasti tiedämme, miltä niistä tuntuu? Onko joku tutkinut pääskysten sielunelämää?
Me haluamme, että luonnossa, jossa kaikki on vapaata ja puhdasta ollaan iloisia. Ikään kuin luonto olisi olemassa vain ilahduttaakseen ihmistä. Ehkä luontokappaleet ovat kuitenkin myös surullisia, väsyneitä ja peloissaan? Ovathan ne. Mutta enemmän vai vähemmän, siinä kysymys.
Maailmankuva muuttuu, jos kuvitellaan, että pääskyset ja sitä myöten kaikki muutkin linnut ja eläimet elävät alituisessa pelossa, harmissa ja ahdistuksessa ja vain toivovat, että joku tulisi, sulkisi ne häkkiin ja alkaisi ruokkia kaltereiden raosta - kaltereiden, joiden takana ne olisivat turvassa.
Minä en tiedä totuutta tässä asiassa niin kuin en juuri muissakaan. Jos joku tietää, ilmoittautukoon.
Lähestyin tänään varovasti seuraavaa puutarhaprojektiani eli kiviaidan rakentamista. Se tulee tähän.
Aidasta tulee noin kaksi metriä pitkä ja se on tarkoitettu vain koristeeksi. Ensimmäiset kivet ovat paikoillaan ja tuohon ympärille on tarkoitus kasata niitä lisää. Tavoitteena on siisti aita, jonka takaa vaaleanpunaisena kukkiva komea malva kurkistelee. Olen saanut malvan ystävältäni Toiselta Pirkolta ja aivan kuten hän lupasi, se on elinvoimainen ja kasvaa nopeasti. Nyt se raukka on jäänyt rikkaruohojen saartamaksi.
Tein ihan vähän alustavia töitä. Kaivoin vähän maata ja kärräsin sen pois. Surkuhupaisaa sinänsä, sillä muutama vuosi sitten tein aika ison työn, kun kärräsin sen maan tuohon. Siinä oli melkein paljas kallio, mutta halusin rakentaa kukoistavan ruusuistutuksen ja toin sitä varten paikalle monta kärryllistä multaa ja hiekkaa. Ruusujen hehkua en saanut, sen sijaan sain vasempaan käteeni ruman nestepahkuran, jonka häviäminen kesti ainakin vuoden.
Nonnakin pääsi kuvaan. Juuri nyt koira on ulkona, vaikka siellä on märkää ja taitaa sataakin vähän. Nonna on onneksi sen verran fiksu, että se hakeutuu sateensuojaan, vaikka ei sentään alennu mihinkään niin nöyryyttävään kuin ryömimään koirankoppiin. Jätin aitan oven auki, jotta koira voi makailla siellä ja siellä se makasi, kun äsken katsoin.
Nonnan tylylle kohtelulle on syynsä. Lähden kohta tallille ja sitten koira saa makoilla sisällä omalla sohvallaan sen aikaa. Ajattelin, että se olisi tyytyväisempi, jos joutuisi odottamaan sisälle pääsyä. Vaikka kaipa koirien muistista tällaiset asiat häviävät nopeasti.
Mutta sen tiedän varmasti, että ainakin yksi luontokappale on tällä hetkellä harmissaan ja ehkä vähän loukkaantunutkin.
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Kunnon ihmisellä on asioita
Asiointipäivä kaupungissa on ohi ja olen taas maaseudun rauhassa.
Muistelin tänään Hannu Ahon kirjaa Saara. Sen päähenkilö on laitapuolelle suistuva nuori nainen, joka tapaa vähän paremmin elämässä kiinni olevan miehen. Saara pesiytyy miehen luo, mutta tämä ei oikein kestä naisen alituista seuraa. Niinpä mies aina aamuisin ilmoittaa lähtevänsä asioille.
- Minne asioille? Mitä asioita sulla aina on? Ei mulla ainakaan mitään asioita ole, Saara kerran sanoo.
Toteamuksessa on paljon enemmän syvyyttä kuin ensinäkemältä vaikuttaa. Ollakseen täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, pitää olla asioita hoidettavana. Kunnon ihminen hoitaa asiansa. Jos ei ole asioita, ei ole mitään.
Tästä näkökulmasta katsottuna minä olen tänään ollut oikein mallikansalainen, niin uutterasti hoitelin asioitani. Kävin kirjastossa, pankissa, apteekissa, hommasin yhden lahjan, kävin parissa kaupassa ja menin lopuksi Pulssiin (turkulainen lääkäriasema) hakemaan kolmannen tehosteen hepatiittirokotukseeni.
Käyn pankissa tosi harvoin. En nytkään ollut laskuja maksamassa enkä nostamassa rahaa, mutta monet muut olivat joillakin tämäntapaisilla asioilla sikäli kuin ymmärsin. Useimmat vanhoja ihmisiä, joilla kyllä on aikaa jonottaa pitkään, mutta ei välttämättä kuntoa. Toimitin asiaani tiskillä viisi ja viereisen tiskin edessä seisoi vapiseva vanha nainen rollaattoriinsa tukeutuen. Minusta on hävytöntä, että vanhat ihmiset eivät pääse istumaan asioidessaan. Kuka kurja konttorinjohtaja tai markkinointisuunnittelija tai viheliäinen konsultti on keksinyt, että asiointi sujuu nopeammin, kun hitaitten ja kankeitten ihmisten ei anneta istua?
Pulssissa en muistanut, missä kerroksessa rokotusasema on. Aulassa oli info ja siellä istui nuori mies, joka näytti ihan valokuvamallilta. Ihan totta.
Menin kysymään neuvoa ja häkellyin, kun dressmanmies avasi suunsa ja puhui niin leveää savon murretta, etten ollut saada siitä ensin selvää. Kontrasti oli ällistyttävä. Enkä sano tätä millään pahalla. En siltikään, vaikka sain neuvon mennä väärään kerrokseen.
Rokotusasemalla - sitten kun sinne pääsin - ei ollut yhtään jonoa ja pääsin piikitettäväksi saman tien. Sillä aikaa, kun hoitaja valmisteli rokotusta, katselin esitetelinettä ja tuumiskelin, että monen näköistä ongelmaa täälläkin voi alkaa kehittelemään, jos on taipumuksia sellaiseen. Pelkästään erilaisia esitteitä lukemalla voisi tuntea itsensä perin juurin vaivaiseksi, saada allergian, astman ja aivokuumeen siltä istumalta.
Matkalla maalle poikkesin Raision Kukkataloon. Olin aikonut tutkia kesäkukka- ja perennaosastot kaikessa rauhassa, mutta äkkiä sain niin kamalan suonenvedon jalkaterääni, etten päässyt eteen enkä taakse. Sanoinhan, että lääkäriasema sairastuttaa!
Vakavasti puhuen syytän Xantiaa jalkaongelmistani. Kytkin on vähän raskas eikä huolto ole pystynyt auttamaan asiaa, niinpä vasen jalkani alkaa olla vähän romu. Suonenveto noin rajuna on sentään jotain uutta. Se kesti vaikka kuinka kauan ja näytin varmaan kummalliselta, kun onnuin hyllyjen välissä. Kun kipu sitten alkoi hellittää, olin puutarhakoristeosastolla ja helpotuksesta ilahtuneena ostin tämän lintuhäkin.
Tällaiset lintuhäkit ovat kauniita vaikka en ikinä pistäisi lintua tähän tai mihinkään muuhunkaan häkkiin. Olen jo kertonutkin, että häkkilinnut ovat minulle vähän arka paikka, en kestä ajatusta, että lintu ei pääse lentämään. Tässä häkissä ovi on aina auki. Auki olevan oven symboliarvo on minulle tärkeä, mutta täytyy varmaan sitoa tuo ovi myös pysymään auki, jotta kaunis ajatus ei käänny itseään vastaan. Voisihan käydä niin, että joku epäonninen lintu lentäisi häkkiin, ovi heilahtaisi kiinni ja kun tulen maalle, poloinen makaisi häkissä kintut pystyssä. Tuntisin syyllisyyttä lopun elämääni.
Ai niin, kävinhän minä asiointireissullani myös Akateemisessa Kirjakaupassa. Olin ostamassa onnittelukorttia ja ostinkin oikein kauniin, mutta sitten päädyin pokkarihyllyille ja kuinka ollakaan, kanta-asiakkaille tarjottiin kirjoja 20 prosentin alennuksella. En ollut aikonut ostaa mitään, mutta mukaani tarttuivat Susanna Alakosken Sikalat ja Torey Haydenin Lapsi muiden joukossa ennen kuin sain riistettyä itseni irti ja talutettua kassan kautta ulos.
Voi minua, onnentyttöä. Marklund on vielä vähän kesken, mutta senkin jälkeen on jotain hyvää tiedossa. Ihan niin kuin olisi täytekakkua joka päivä ruoaksi.
Muistelin tänään Hannu Ahon kirjaa Saara. Sen päähenkilö on laitapuolelle suistuva nuori nainen, joka tapaa vähän paremmin elämässä kiinni olevan miehen. Saara pesiytyy miehen luo, mutta tämä ei oikein kestä naisen alituista seuraa. Niinpä mies aina aamuisin ilmoittaa lähtevänsä asioille.
- Minne asioille? Mitä asioita sulla aina on? Ei mulla ainakaan mitään asioita ole, Saara kerran sanoo.
Toteamuksessa on paljon enemmän syvyyttä kuin ensinäkemältä vaikuttaa. Ollakseen täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, pitää olla asioita hoidettavana. Kunnon ihminen hoitaa asiansa. Jos ei ole asioita, ei ole mitään.
Tästä näkökulmasta katsottuna minä olen tänään ollut oikein mallikansalainen, niin uutterasti hoitelin asioitani. Kävin kirjastossa, pankissa, apteekissa, hommasin yhden lahjan, kävin parissa kaupassa ja menin lopuksi Pulssiin (turkulainen lääkäriasema) hakemaan kolmannen tehosteen hepatiittirokotukseeni.
Käyn pankissa tosi harvoin. En nytkään ollut laskuja maksamassa enkä nostamassa rahaa, mutta monet muut olivat joillakin tämäntapaisilla asioilla sikäli kuin ymmärsin. Useimmat vanhoja ihmisiä, joilla kyllä on aikaa jonottaa pitkään, mutta ei välttämättä kuntoa. Toimitin asiaani tiskillä viisi ja viereisen tiskin edessä seisoi vapiseva vanha nainen rollaattoriinsa tukeutuen. Minusta on hävytöntä, että vanhat ihmiset eivät pääse istumaan asioidessaan. Kuka kurja konttorinjohtaja tai markkinointisuunnittelija tai viheliäinen konsultti on keksinyt, että asiointi sujuu nopeammin, kun hitaitten ja kankeitten ihmisten ei anneta istua?
Pulssissa en muistanut, missä kerroksessa rokotusasema on. Aulassa oli info ja siellä istui nuori mies, joka näytti ihan valokuvamallilta. Ihan totta.
Menin kysymään neuvoa ja häkellyin, kun dressmanmies avasi suunsa ja puhui niin leveää savon murretta, etten ollut saada siitä ensin selvää. Kontrasti oli ällistyttävä. Enkä sano tätä millään pahalla. En siltikään, vaikka sain neuvon mennä väärään kerrokseen.
Rokotusasemalla - sitten kun sinne pääsin - ei ollut yhtään jonoa ja pääsin piikitettäväksi saman tien. Sillä aikaa, kun hoitaja valmisteli rokotusta, katselin esitetelinettä ja tuumiskelin, että monen näköistä ongelmaa täälläkin voi alkaa kehittelemään, jos on taipumuksia sellaiseen. Pelkästään erilaisia esitteitä lukemalla voisi tuntea itsensä perin juurin vaivaiseksi, saada allergian, astman ja aivokuumeen siltä istumalta.
Matkalla maalle poikkesin Raision Kukkataloon. Olin aikonut tutkia kesäkukka- ja perennaosastot kaikessa rauhassa, mutta äkkiä sain niin kamalan suonenvedon jalkaterääni, etten päässyt eteen enkä taakse. Sanoinhan, että lääkäriasema sairastuttaa!
Vakavasti puhuen syytän Xantiaa jalkaongelmistani. Kytkin on vähän raskas eikä huolto ole pystynyt auttamaan asiaa, niinpä vasen jalkani alkaa olla vähän romu. Suonenveto noin rajuna on sentään jotain uutta. Se kesti vaikka kuinka kauan ja näytin varmaan kummalliselta, kun onnuin hyllyjen välissä. Kun kipu sitten alkoi hellittää, olin puutarhakoristeosastolla ja helpotuksesta ilahtuneena ostin tämän lintuhäkin.
Tällaiset lintuhäkit ovat kauniita vaikka en ikinä pistäisi lintua tähän tai mihinkään muuhunkaan häkkiin. Olen jo kertonutkin, että häkkilinnut ovat minulle vähän arka paikka, en kestä ajatusta, että lintu ei pääse lentämään. Tässä häkissä ovi on aina auki. Auki olevan oven symboliarvo on minulle tärkeä, mutta täytyy varmaan sitoa tuo ovi myös pysymään auki, jotta kaunis ajatus ei käänny itseään vastaan. Voisihan käydä niin, että joku epäonninen lintu lentäisi häkkiin, ovi heilahtaisi kiinni ja kun tulen maalle, poloinen makaisi häkissä kintut pystyssä. Tuntisin syyllisyyttä lopun elämääni.
Ai niin, kävinhän minä asiointireissullani myös Akateemisessa Kirjakaupassa. Olin ostamassa onnittelukorttia ja ostinkin oikein kauniin, mutta sitten päädyin pokkarihyllyille ja kuinka ollakaan, kanta-asiakkaille tarjottiin kirjoja 20 prosentin alennuksella. En ollut aikonut ostaa mitään, mutta mukaani tarttuivat Susanna Alakosken Sikalat ja Torey Haydenin Lapsi muiden joukossa ennen kuin sain riistettyä itseni irti ja talutettua kassan kautta ulos.
Voi minua, onnentyttöä. Marklund on vielä vähän kesken, mutta senkin jälkeen on jotain hyvää tiedossa. Ihan niin kuin olisi täytekakkua joka päivä ruoaksi.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Täältä tullaan, elämä
Tulin välillä kaupunkiin. Mukanani on pitkä lista asioita, jotka pitää hoitaa huomenna, ennen kuin palaan takaisin maalle. Tämä päivä oli kuitenkin omistettu valokuvaamiselle; kuopuksen valmistujaiskuvat olivat vielä ottamatta. Niinpä hän sai sonnustautua uudelleen juhlatamineisiinsa, minä otin kameran ja ajoimme Turun Linnan puistoon. Luvan saatuani laitan yhden kuvista tähän.
Olen ottanut itse kaikkien tyttärien ylioppilas- ja valmistujaiskuvat. Esikoisesta on haaveileva runotyttökuva Ruissalon siimeksessä, keskimmäinen hurjastelee junakiskoilla ja kuopus tekee akuankkahyppyjä. Kaikille jotain luonteenomaista.
Valmistumisen jälkeen alkaa arki. Nykyään se alkaa merkillisen usein sillä, että valmistuneet menevät työvoimatoimistoon ja ilmoittautuvat työttömiksi. Tai sitten he menevät työvoimatoimistoon täyttämään kaavakkeita, joilla työnantajat saavat tukea nuoren työllistämiseen. Tavallisia vanhanajan työpaikkoja, joissa työntekijä tekee työtä ja työnantaja maksaa siitä palkkaa, ei tunnu olevan enää ollenkaan. On vain kaikenlaisia tukia ja hämärältä kuulostavia mukakoulutuksia, joiden tarkoitus lienee ollut hyvä, mutta jotka saavat nuoret ja heidän vanhempansa kummastelemaan työmarkkinoiden keinotekoisuutta.
Nuorilla ei ole nykyään helppoa, mutta ei niillä ennenkään ollut. Jos on tavoitellut hyvää ja arvostettua asemaa yhteiskunnassa, se on aina vaatinut kovia ponnistuksia. Nyt tosin näyttää siltä, että monissa paikoissa työlle pitäisi antaa kaikki, enemmänkin kuin pystyisi. Siihen kenenkään ei pitäisi suostua. On tosi järkyttävää kuulla tarinoita ihmisistä, jotka työpäivänsä jälkeen eivät jaksa muuta kuin itkeä. Mitä elämää se muka on?
Omille lapsilleni toivon, että he löytäisivät työn, joka tuntuu merkitykselliseltä, josta jaksaa innostua ja joka tarjoaisi kohtuullisen toimeentulon. Lisäksi hyviä harrastuksia ja mielenrauhaa niin siitähän jo syntyisi mitä mainioin elämä.
lauantai 11. kesäkuuta 2011
Lukemisen riemua ja ruukkuistutuksia
Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kertoi taannoin eräässä kolumnissaan, miten lukemisen riemu oli ollut häneltä hukassa. Hän muisteli junamatkaa, jonka viihdykkeeksi hän oli ottanut kirjan, mutta ei sitten kyennytkään lukemaan sitä. Lopulta hän laittoi kirjan kiinni ja tuijotteli apeana ikkunasta ulos.
Pystyin samaistumaan Kortelaiseen täysin. Minullakin on muutaman viime vuoden aikana ollut vaikeuksia lukea muita kuin oppikirjoja. Eikä niitäkään ole ollut helppo lukea, vaan pakko.
Luen aina sängyssä ennen nukahtamista. Siihen riittää kaksi-kolme sivua. Yhden romaanin lukeminen sillä tahdilla kestää niin pitkään, että olen jatkuvasti joutunut uusimaan kirjastolainani sallitut kolme kertaa.
Nyt tuntuu siltä, että lukemisen riemu alkaa löytyä uudestaan. Pari päivää sitten Laitilan kirjastosta lainaamani pino on huvennut jo puoleen. Haluaisin vain istua ja lukea ja joudun patistelemaan itseäni pihatöihin. Helle on ollut ihana tekosyy pysytellä enemmän sisällä.
Lukemisen riemun tosin voi kyseenalaistaa, sillä kun tänä aamuna sain pinon kolmannen kirjan loppuun, olin samalla kuluttanut paketillisen nenäliinoja. Kirjat olivat kaikki kovin surullisia: huutolaislapsista kertova Orjamarkkinat, anorektikon äidin kirjoittama Tapa minut, äiti ja aivan kauhea, lapsen hyväksikäyttöä kuvaava Vaiennettu Anna.
Niinpä pyyhinkin nenäni ja silmäni ja päätin, että nyt saa nyyhkiminen riittää. Tosielämän kauheuksista siirryin kuvitelmien pariin ja aloitin Liza Marklundin kirjan Paikka auringossa. Siinä on sentään "vain" murhia.
Tämän päivän ulkotyöt jäivät parin ruukkuistutuksen laittamiseen. Ostin eilen Agrimarketin alennusrullakosta neljä riippapelargonia á 50 senttiä. Minusta on hauska yrittää elvyttää kasveja, jotka eivät enää muille kelpaa, antaa niille vielä yksi mahdollisuus.
Istutin pelargonit isoon ruukkuun yhdessä Mustasilmäsusanna-köynnöksen kanssa. Ruukun laitoin pienen omenapuun katveeseen.
Sanomme tätä hääpäiväpuuksi, sillä istutimme sen hopehääpäivämme kunniaksi neljä vuotta sitten. Talvella rusakot olivat syöneet puun runkoa niin pahasti, että se todennäköisesti kuolee. Annan sen kuitenkin olla vielä paikoillaan ja nyt se saa toimittaa köynnöstuen virkaa.
Oletan, että köynnös tuosta kasvaa ja haluaa kiivetä ylemmäs. Laitoin metallilankaa ruukun ympärille ja sidoin siitä neljä pitkää kalastajalangan pätkää ylös puun oksiin. Laitoin langat solmuun vähän köynnöksen yläpuolelta, jotta sen olisi helppo löytää langan pää, kun se lähtee kiipeilemään. Saas nähdä, mitä tapahtuu.
Tämän lisäksi täytin kaksi isoa saviruukkua mullalla ja istutin niihin kevätvuohenjuurta ja neidonkurjenpolvea, ihan vain siksi, että nitä sattuu olemaan joutilaana. Ruukut ovat nyt tuolla pihan reunalla, paikassa, johon olen suunnitellut yhtä ja toista (tämä on se suurin puutarhaosasto täällä, se, johon on Suunniteltu Yhtä Ja Toista).
Aitan seinustalla kukkii tuoksuköynnöskuusama. Se ei ole vielä vanha, mutta on jo käynyt risuiseksi. Turhaan ei näköjään neuvota, että sitä pitää leikata säännöllisesti. Mitähän se sanoisi, jos sen leikkaisi kokonaan alas? Onko kenellekään kokemusta?
Olin aikeissa mennä leikkaamaan ruohoa, mutta juuri silloin alkoi sataa. Pienestä pilvestä putosi rankka kuuro, joka kasteli nurmikon. Märkää ruohoa ei voi leikata.
Ei auta muu, kuin vetäytyä Marklundin seuraan.
Pystyin samaistumaan Kortelaiseen täysin. Minullakin on muutaman viime vuoden aikana ollut vaikeuksia lukea muita kuin oppikirjoja. Eikä niitäkään ole ollut helppo lukea, vaan pakko.
Luen aina sängyssä ennen nukahtamista. Siihen riittää kaksi-kolme sivua. Yhden romaanin lukeminen sillä tahdilla kestää niin pitkään, että olen jatkuvasti joutunut uusimaan kirjastolainani sallitut kolme kertaa.
Nyt tuntuu siltä, että lukemisen riemu alkaa löytyä uudestaan. Pari päivää sitten Laitilan kirjastosta lainaamani pino on huvennut jo puoleen. Haluaisin vain istua ja lukea ja joudun patistelemaan itseäni pihatöihin. Helle on ollut ihana tekosyy pysytellä enemmän sisällä.
Lukemisen riemun tosin voi kyseenalaistaa, sillä kun tänä aamuna sain pinon kolmannen kirjan loppuun, olin samalla kuluttanut paketillisen nenäliinoja. Kirjat olivat kaikki kovin surullisia: huutolaislapsista kertova Orjamarkkinat, anorektikon äidin kirjoittama Tapa minut, äiti ja aivan kauhea, lapsen hyväksikäyttöä kuvaava Vaiennettu Anna.
Niinpä pyyhinkin nenäni ja silmäni ja päätin, että nyt saa nyyhkiminen riittää. Tosielämän kauheuksista siirryin kuvitelmien pariin ja aloitin Liza Marklundin kirjan Paikka auringossa. Siinä on sentään "vain" murhia.
Tämän päivän ulkotyöt jäivät parin ruukkuistutuksen laittamiseen. Ostin eilen Agrimarketin alennusrullakosta neljä riippapelargonia á 50 senttiä. Minusta on hauska yrittää elvyttää kasveja, jotka eivät enää muille kelpaa, antaa niille vielä yksi mahdollisuus.
Istutin pelargonit isoon ruukkuun yhdessä Mustasilmäsusanna-köynnöksen kanssa. Ruukun laitoin pienen omenapuun katveeseen.
Sanomme tätä hääpäiväpuuksi, sillä istutimme sen hopehääpäivämme kunniaksi neljä vuotta sitten. Talvella rusakot olivat syöneet puun runkoa niin pahasti, että se todennäköisesti kuolee. Annan sen kuitenkin olla vielä paikoillaan ja nyt se saa toimittaa köynnöstuen virkaa.
Oletan, että köynnös tuosta kasvaa ja haluaa kiivetä ylemmäs. Laitoin metallilankaa ruukun ympärille ja sidoin siitä neljä pitkää kalastajalangan pätkää ylös puun oksiin. Laitoin langat solmuun vähän köynnöksen yläpuolelta, jotta sen olisi helppo löytää langan pää, kun se lähtee kiipeilemään. Saas nähdä, mitä tapahtuu.
Tämän lisäksi täytin kaksi isoa saviruukkua mullalla ja istutin niihin kevätvuohenjuurta ja neidonkurjenpolvea, ihan vain siksi, että nitä sattuu olemaan joutilaana. Ruukut ovat nyt tuolla pihan reunalla, paikassa, johon olen suunnitellut yhtä ja toista (tämä on se suurin puutarhaosasto täällä, se, johon on Suunniteltu Yhtä Ja Toista).
Aitan seinustalla kukkii tuoksuköynnöskuusama. Se ei ole vielä vanha, mutta on jo käynyt risuiseksi. Turhaan ei näköjään neuvota, että sitä pitää leikata säännöllisesti. Mitähän se sanoisi, jos sen leikkaisi kokonaan alas? Onko kenellekään kokemusta?
Olin aikeissa mennä leikkaamaan ruohoa, mutta juuri silloin alkoi sataa. Pienestä pilvestä putosi rankka kuuro, joka kasteli nurmikon. Märkää ruohoa ei voi leikata.
Ei auta muu, kuin vetäytyä Marklundin seuraan.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Tulee kiire ja vesi uhkaa loppua
Jossain kohtaa lumien sulamisen ja täyden kesän välissä on hetki, jolloin puutarhuri kuvittelee, että kaikki on mahdollista. Talven aikana synnytetyt ideat voi toteuttaa, kesken jääneet työt saattaa loppuun ja vihdoin, tänä keväänä, saada uusi alku omalle puutarhalle.
Ja äkkiä se on ohi. Ojanvarret tunkevat sakeaa nokkosta, voikukat pakoilevat taitavasti ruohonleikkuria, kevätkosteus haihtuu maasta ja tekee sen kivikovaksi. Aika ei riitä. Se ei riitä edes siivoamaan talven jälkiä ajoissa - ennen kuin uusi kasvusto tekee sen vaikeaksi.
Unikot aukeavat.
Silkkipaperilehtien villi hehku ihastuttaa, vaikka oikeastaan tässä kohtaa pitäisi kasvaa keltakukkainen ruusupensas. En oikein tiedä, kuinka tässä näin pääsi käymään.
Alan taas huolestua vedestä, loppuuko se? En ymmärrä, miten Vanhalla Maatilalla on ennen eletty, silloin, kun täällä on ollut paljon ihmisiä ja karjaa. Täällä on vanha rengaskaivo, jonka vesi menee hälyttävän alhaalle, jos kesä on kuiva. Keräämme kasteluvettä tynnyreihin ja meillä on myös tuhannen litran sadevesisäiliö, mutta silti vedestä on joskus pulaa.
En mielestäni tuhlaa vettä. Minua huvittaa laskelma, jonka mukaan jokainen suomalainen käyttää 150 litraa vettä vuorokaudessa. Älkää viitsikö. Jos todella käyttäisin tuon määrän, saisin käydä valveillaoloaikanani kaivolla kerran tunnissa ja silloinkin täyttäisin vain omat tarpeeni. Jos Raine on täällä, täyttäisin ämpäriä jo kerran puolessa tunnissa. Jos tyttäret tulisivat, ei vartin välikään riittäisi. Siihen se päivä menisikin, ämpäri kädessä raahustamiseen, tuomassa vettä sisään ja viemässä likavettä ulos. Kuka uskoo?
Todellisessa elämässä käyn kaivolla 1-2 kertaa päivässä. Sen lisäksi tulee saunassa käytetty pesuvesi, johon riittää yksi ämpärillinen.
Niin no, se kasteluvesi on erikseen. Mutta virallisissa laskelmissa näkyy vain vesijohtoverkoissa kulkeva vesi ja siitä kotipuutarhojen kasteluun käytetty osuus lienee aika pieni?
Mutta silti se kaivo tahtoo kuivua. Olemme vakavasti suunnitelleet porakaivon teettämistä. Nyt suunnitelmat ovat niin pitkällä, että puutarhaan on kaivettu kuoppa peruskallioon asti. Vielä pitäisi löytää tekijä.
Ja äkkiä se on ohi. Ojanvarret tunkevat sakeaa nokkosta, voikukat pakoilevat taitavasti ruohonleikkuria, kevätkosteus haihtuu maasta ja tekee sen kivikovaksi. Aika ei riitä. Se ei riitä edes siivoamaan talven jälkiä ajoissa - ennen kuin uusi kasvusto tekee sen vaikeaksi.
Unikot aukeavat.
Silkkipaperilehtien villi hehku ihastuttaa, vaikka oikeastaan tässä kohtaa pitäisi kasvaa keltakukkainen ruusupensas. En oikein tiedä, kuinka tässä näin pääsi käymään.
Alan taas huolestua vedestä, loppuuko se? En ymmärrä, miten Vanhalla Maatilalla on ennen eletty, silloin, kun täällä on ollut paljon ihmisiä ja karjaa. Täällä on vanha rengaskaivo, jonka vesi menee hälyttävän alhaalle, jos kesä on kuiva. Keräämme kasteluvettä tynnyreihin ja meillä on myös tuhannen litran sadevesisäiliö, mutta silti vedestä on joskus pulaa.
En mielestäni tuhlaa vettä. Minua huvittaa laskelma, jonka mukaan jokainen suomalainen käyttää 150 litraa vettä vuorokaudessa. Älkää viitsikö. Jos todella käyttäisin tuon määrän, saisin käydä valveillaoloaikanani kaivolla kerran tunnissa ja silloinkin täyttäisin vain omat tarpeeni. Jos Raine on täällä, täyttäisin ämpäriä jo kerran puolessa tunnissa. Jos tyttäret tulisivat, ei vartin välikään riittäisi. Siihen se päivä menisikin, ämpäri kädessä raahustamiseen, tuomassa vettä sisään ja viemässä likavettä ulos. Kuka uskoo?
Todellisessa elämässä käyn kaivolla 1-2 kertaa päivässä. Sen lisäksi tulee saunassa käytetty pesuvesi, johon riittää yksi ämpärillinen.
Niin no, se kasteluvesi on erikseen. Mutta virallisissa laskelmissa näkyy vain vesijohtoverkoissa kulkeva vesi ja siitä kotipuutarhojen kasteluun käytetty osuus lienee aika pieni?
Mutta silti se kaivo tahtoo kuivua. Olemme vakavasti suunnitelleet porakaivon teettämistä. Nyt suunnitelmat ovat niin pitkällä, että puutarhaan on kaivettu kuoppa peruskallioon asti. Vielä pitäisi löytää tekijä.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Lauri oli vain kolmevuotias kun hänet myytiin
Kävin Laitilan mainiossa kirjastossa hakemassa kevyttä kesälukemista. Ei se ihan niin taas mennyt, ensimmäinen silmiin osunut kirja kun kertoo ihmiskaupasta Suomessa.
Jouko Halmekosken kokoama, viime vuonna ilmestynyt kirja Orjamarkkinat on kokoelma huutolaislasten tarinoita. Huutolaisuus oli entisajan sijaishoitoa, kodittomiksi jääneitä lapsia sijoitettiin perheisiin, jotka lupasivat ottaa heidät pienimmällä korvauksella. Sijoittamista edelsi julkinen huutokauppa, jossa lapset esiteltiin yleisölle ja meklari keräsi tarjouksia.
Virallisesti järjestelmä lakkautettiin 1923, mutta vielä 1940-luvulla joissakin kunnissa se toimi epävirallisesti. Yhä vielä on elossa ihmisiä, jotka on myyty lapsena.
Aihe kiinnostaa, sillä olen itse huutolaisen lapsenlapsi. Isoisäni Lauri syntyi Mynämäen Kivistönmäessä asuneen suutarinsällin perheeseen vuonna 1900. Syystä, jota en tiedä, hänet myytiin kolmevuotiaana. Sijoituspaikassa oli ilkeä emäntä, joka pahoinpiteli lasta minkä ehti ja niinpä Lauri karkasi tiehensä heti, kun oli tarpeeksi iso.
Muistan Laurin oikein hyvin, vaikka meillä ei ollut erityisen läheisiä suhteita. Hän kertoi itse huutolaispaikastaan ja sen ilkeästä emännästä, mutta enhän minä lapsena osannut kysellä tarpeeksi enkä nyt tiedä hänen vaiheistaan juuri enempää kuin sen, minkä kerroin. Lauri kuoli 1980.
Laurin tarina oli varsin tavallinen. Halmekosken kirjassa kerrotaan lapsista, joita kohdellaan ala-arvoisesti, epäinhimillisesti, käsittämättömän julmasti ja piittaamattomasti. Silti kaikkien huutolaisten kohtalo ei ollut julma, oli myös hyviä, lapsirakkaita isäntiä ja emäntiä, jotka ottivat vieraan lapsen kotiinsa ja pitivät kuin omaansa. Kirjan kanteen on kuvattu noin seitsenvuotias Esteri pian myydyksi joutumisensa jälkeen sijoitusäitinsä kanssa. Kuvassa on myös toinen huutolainen, täysorpo poika. Talossa lapsia kohdeltiin hyvin, vaikka he sen ajan tavan mukaan joutuivat tekemään ahkerasti työtä muiden mukana. Heillä on kuitenkin kunnon vaatteet ja he pääsivät kouluun.
Huutolaiseksi saattoi joutua, vaikka lapsen molemmat vanhemmat olisivat olleet elossa. Esimerkiksi toisen vanhemman vakava sairaus saattoi romahduttaa perheen talouden niin, että lapsista ei pystytty huolehtimaan. Äitien ja isien oli vain hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset tulivat ja veivät lapset pois.
Huutolaislapset joutuivat monin tavoin syrjityiksi. Jos heistä ei huolehdittu sijoituspaikassa, heitä kiusattiin likaisten vaatteiden takia koulussa - sikäli kuin he kouluun pääsivät. Kiusaamiseen eivät syyllistyneet vain lapset, aikuisetkin osallistuivat siihen. Jotkut lapset joutuivat nukkumaan ulkorakennuksissa, joillekin annettiin ruoaksi vain tähteitä, jotkut joutuivat ulkotöihin paljain jaloin vaikka olisi ollut pakkasta.
Huutolaispaikat vaihtuivat tiuhaan. Sopimus tehtiin vuodeksi kerrallaan. Lapsen mielipiteitä ei kyselty. Kunnan maksama korvaus lakkasi, kun lapsi täytti kuusitoista, joissakin kunnissa ikäraja oli kaksitoista vuotta. Silloin lapset yleensä pistettiin maantielle, etsimään itse oma elantonsa.
Huutolaisuus muistuttaa nykypäivän sijaishoitoa. Nytkin isien ja äitien on hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset vievät lapset pois. Tosin vanhempien ongelmat ovat nyt erilaisia. Nyt myös lasten tunteet yritetään ottaa huomioon eikä heitä enää pidetä orjatyöläisinä.
Ajattelen Lauria, kun näen pieniä, muutaman vuoden ikäisiä poikia. Miten vilpittömästi he katsovat maailmaa lippalakkiensa alta ja miten haavoittuvia ja aikuisten armoilla he ovat. Kuka haluaisi heille mitään pahaa?
Se nimettömäksi jäänyt mynämäkeläisemäntä, joka aikoinaan hakkasi pientä Lauria, sai paljon pahaa aikaiseksi. Osaa niistä arvista minäkin olen varmasti kantanut.
Jouko Halmekosken kokoama, viime vuonna ilmestynyt kirja Orjamarkkinat on kokoelma huutolaislasten tarinoita. Huutolaisuus oli entisajan sijaishoitoa, kodittomiksi jääneitä lapsia sijoitettiin perheisiin, jotka lupasivat ottaa heidät pienimmällä korvauksella. Sijoittamista edelsi julkinen huutokauppa, jossa lapset esiteltiin yleisölle ja meklari keräsi tarjouksia.
Virallisesti järjestelmä lakkautettiin 1923, mutta vielä 1940-luvulla joissakin kunnissa se toimi epävirallisesti. Yhä vielä on elossa ihmisiä, jotka on myyty lapsena.
Aihe kiinnostaa, sillä olen itse huutolaisen lapsenlapsi. Isoisäni Lauri syntyi Mynämäen Kivistönmäessä asuneen suutarinsällin perheeseen vuonna 1900. Syystä, jota en tiedä, hänet myytiin kolmevuotiaana. Sijoituspaikassa oli ilkeä emäntä, joka pahoinpiteli lasta minkä ehti ja niinpä Lauri karkasi tiehensä heti, kun oli tarpeeksi iso.
Muistan Laurin oikein hyvin, vaikka meillä ei ollut erityisen läheisiä suhteita. Hän kertoi itse huutolaispaikastaan ja sen ilkeästä emännästä, mutta enhän minä lapsena osannut kysellä tarpeeksi enkä nyt tiedä hänen vaiheistaan juuri enempää kuin sen, minkä kerroin. Lauri kuoli 1980.
Laurin tarina oli varsin tavallinen. Halmekosken kirjassa kerrotaan lapsista, joita kohdellaan ala-arvoisesti, epäinhimillisesti, käsittämättömän julmasti ja piittaamattomasti. Silti kaikkien huutolaisten kohtalo ei ollut julma, oli myös hyviä, lapsirakkaita isäntiä ja emäntiä, jotka ottivat vieraan lapsen kotiinsa ja pitivät kuin omaansa. Kirjan kanteen on kuvattu noin seitsenvuotias Esteri pian myydyksi joutumisensa jälkeen sijoitusäitinsä kanssa. Kuvassa on myös toinen huutolainen, täysorpo poika. Talossa lapsia kohdeltiin hyvin, vaikka he sen ajan tavan mukaan joutuivat tekemään ahkerasti työtä muiden mukana. Heillä on kuitenkin kunnon vaatteet ja he pääsivät kouluun.
Huutolaiseksi saattoi joutua, vaikka lapsen molemmat vanhemmat olisivat olleet elossa. Esimerkiksi toisen vanhemman vakava sairaus saattoi romahduttaa perheen talouden niin, että lapsista ei pystytty huolehtimaan. Äitien ja isien oli vain hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset tulivat ja veivät lapset pois.
Huutolaislapset joutuivat monin tavoin syrjityiksi. Jos heistä ei huolehdittu sijoituspaikassa, heitä kiusattiin likaisten vaatteiden takia koulussa - sikäli kuin he kouluun pääsivät. Kiusaamiseen eivät syyllistyneet vain lapset, aikuisetkin osallistuivat siihen. Jotkut lapset joutuivat nukkumaan ulkorakennuksissa, joillekin annettiin ruoaksi vain tähteitä, jotkut joutuivat ulkotöihin paljain jaloin vaikka olisi ollut pakkasta.
Huutolaispaikat vaihtuivat tiuhaan. Sopimus tehtiin vuodeksi kerrallaan. Lapsen mielipiteitä ei kyselty. Kunnan maksama korvaus lakkasi, kun lapsi täytti kuusitoista, joissakin kunnissa ikäraja oli kaksitoista vuotta. Silloin lapset yleensä pistettiin maantielle, etsimään itse oma elantonsa.
Huutolaisuus muistuttaa nykypäivän sijaishoitoa. Nytkin isien ja äitien on hyväksyttävä se, että vieraat ihmiset vievät lapset pois. Tosin vanhempien ongelmat ovat nyt erilaisia. Nyt myös lasten tunteet yritetään ottaa huomioon eikä heitä enää pidetä orjatyöläisinä.
Ajattelen Lauria, kun näen pieniä, muutaman vuoden ikäisiä poikia. Miten vilpittömästi he katsovat maailmaa lippalakkiensa alta ja miten haavoittuvia ja aikuisten armoilla he ovat. Kuka haluaisi heille mitään pahaa?
Se nimettömäksi jäänyt mynämäkeläisemäntä, joka aikoinaan hakkasi pientä Lauria, sai paljon pahaa aikaiseksi. Osaa niistä arvista minäkin olen varmasti kantanut.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Terveisiä sodasta
Täällä on alkanut täysimittainen sota. Se käynnistyi eilen Sato-joukkojen hyökkäyksellä aluetta monta kesää hallinneita Kato-joukkoja vastaan.
- Tätä taistelua ei tultu häviämään, Sato-joukkojen komentaja toteaa.
Tilanne kärjistyi, kun kapinalliset Kato-joukot levittäytyivät poikkeuksellisen aikaisin marjapensaisiin. Neuvotteluyhteyttä ei yritetty, sillä aikaisempien kokemusten pohjalta Sato-joukkojen komentaja arvioi, ettei sovinto ole mahdollinen.
Sotatoimet alkoivat eilen massiivisella hyökkäyksellä kaikista ilmansuunnista ja jatkuivat tänä aamuna. Ne keskeytettiin siksi aikaa, kun Sato-joukkojen komentaja polkaisi vanhan Xantian käyntiin ja vetäytyi etulinjasta Vapaa-Valintaan, jossa hän täydensi ammusvarastoaan ostamalla neljä pulloa Mäntysuopaliuosta.
- Tavoitteeni on Kato-joukkojen täydellinen ja armoton murskaaminen. Tulen lyömään ne viimeiseen karviaispistiäiseen, Sato-komentaja toteaa.
Juuri tällä hetkellä taistelut ovat tauonneet. Tietoja uhreista ei vielä ole. Alueella haisee kuin siellä olisi toimitettu megalomaaninen mattopyykki.
Seuraamme tilannetta ja tiedotamme siitä tulevissa lähetyksissä.
- Tätä taistelua ei tultu häviämään, Sato-joukkojen komentaja toteaa.
Tilanne kärjistyi, kun kapinalliset Kato-joukot levittäytyivät poikkeuksellisen aikaisin marjapensaisiin. Neuvotteluyhteyttä ei yritetty, sillä aikaisempien kokemusten pohjalta Sato-joukkojen komentaja arvioi, ettei sovinto ole mahdollinen.
Sotatoimet alkoivat eilen massiivisella hyökkäyksellä kaikista ilmansuunnista ja jatkuivat tänä aamuna. Ne keskeytettiin siksi aikaa, kun Sato-joukkojen komentaja polkaisi vanhan Xantian käyntiin ja vetäytyi etulinjasta Vapaa-Valintaan, jossa hän täydensi ammusvarastoaan ostamalla neljä pulloa Mäntysuopaliuosta.
- Tavoitteeni on Kato-joukkojen täydellinen ja armoton murskaaminen. Tulen lyömään ne viimeiseen karviaispistiäiseen, Sato-komentaja toteaa.
Juuri tällä hetkellä taistelut ovat tauonneet. Tietoja uhreista ei vielä ole. Alueella haisee kuin siellä olisi toimitettu megalomaaninen mattopyykki.
Seuraamme tilannetta ja tiedotamme siitä tulevissa lähetyksissä.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Se on loppu nyt
Nyt riitti, tämä suhde päättyy tähän.
Myönnän virheeni. Lähdin liian hätäisesti uuteen suhteeseen, tartuin ensimmäiseen vastaantulijaan enkä tunnistanut omia tarpeitani. Uskoin kauniisiin lupauksiin ja petyin.
En ole ainoa, jolle on käynyt näin. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia.
Ihan vain varoitukseksi muille hyväuskoisille laitan sen kuvankin tähän.
Suhteemme kesti yli puoli vuotta ja koko ajan minulla oli epämukava tunne. Emme tulleet sinuiksi ollenkaan. En oppinut edes tunnistamaan sen soittoääntä.
Saan syyttää itseäni. Mikä minut sai kuvittelemaan, että tarvitsen edes kameraa saati nettiä puhelimeeni? Tässä on molemmat, mutta en osaa käyttää kumpaakaan. Ehkä oppisin, jos tarvitsisin niitä. Mutta sitä varten jossain pitäisi olla vuoden mittainen kurssi, ohjekirja ei ainakaan selvittänyt mitään.
Haluan eron. Mahdollisimman nopeasti. Pelkään, että siitä tulee vaikeaa.
Muistan tilanteen, jossa suhteemme alkoi. Olin pää uunissa, oli joulunalusaika. Silti vastasin puhelimeen ja uskoin myyjän kertomuksen. Kaikki kuulosti niin hyvältä ja varmistin moneen kertaan, että se, mitä nyt on puhuttu, on kaikki, mitä tästä aiheesta on sanottavaa ja ettei missään koskaan enää tullaan lisäämään eikä poistamaan siitä mitään. Ja tämä kaikki tähän hintaan nyt ja iankaikkisesti, aamen.
Kyllä, näin juuri, sanoi myyjä.
Ja nyt, kun laite ei toimi, ei siis kertakaikkisesti toimi yhtään, en edes tiedä, omistanko minä sen vai kuka sen omistaa. Sopimuspaperit ovat työpöytäni laatikossa kaupungissa. Yritän suhteen purkamista heti, kun pääsen sinne.
Silloin joulun alla kaikki tuntui selvältä. Kun sopimus tuli postissa, en enää ollut ihan varma. Ensimmäisen puhelinlaskun saavuttua en ymmärtänyt enää mitään.
Mihin minä olen sitoutunut? Siihen, että jos haluan eron, ostan itse itselleni junalipun Siperiaan pakkotyöhön? Vähintään.
Vähän huolestuttaa.
Kaipaan vanhaa puhelintani. Kaipaan sen yksinkertaisia toimintoja ja helinäkeijut-soittoääntä. Sen lujaa, kärsivällistä akkua.
Ottaisiko se minut vielä takaisin?
Myönnän virheeni. Lähdin liian hätäisesti uuteen suhteeseen, tartuin ensimmäiseen vastaantulijaan enkä tunnistanut omia tarpeitani. Uskoin kauniisiin lupauksiin ja petyin.
En ole ainoa, jolle on käynyt näin. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia.
Ihan vain varoitukseksi muille hyväuskoisille laitan sen kuvankin tähän.
Suhteemme kesti yli puoli vuotta ja koko ajan minulla oli epämukava tunne. Emme tulleet sinuiksi ollenkaan. En oppinut edes tunnistamaan sen soittoääntä.
Saan syyttää itseäni. Mikä minut sai kuvittelemaan, että tarvitsen edes kameraa saati nettiä puhelimeeni? Tässä on molemmat, mutta en osaa käyttää kumpaakaan. Ehkä oppisin, jos tarvitsisin niitä. Mutta sitä varten jossain pitäisi olla vuoden mittainen kurssi, ohjekirja ei ainakaan selvittänyt mitään.
Haluan eron. Mahdollisimman nopeasti. Pelkään, että siitä tulee vaikeaa.
Muistan tilanteen, jossa suhteemme alkoi. Olin pää uunissa, oli joulunalusaika. Silti vastasin puhelimeen ja uskoin myyjän kertomuksen. Kaikki kuulosti niin hyvältä ja varmistin moneen kertaan, että se, mitä nyt on puhuttu, on kaikki, mitä tästä aiheesta on sanottavaa ja ettei missään koskaan enää tullaan lisäämään eikä poistamaan siitä mitään. Ja tämä kaikki tähän hintaan nyt ja iankaikkisesti, aamen.
Kyllä, näin juuri, sanoi myyjä.
Ja nyt, kun laite ei toimi, ei siis kertakaikkisesti toimi yhtään, en edes tiedä, omistanko minä sen vai kuka sen omistaa. Sopimuspaperit ovat työpöytäni laatikossa kaupungissa. Yritän suhteen purkamista heti, kun pääsen sinne.
Silloin joulun alla kaikki tuntui selvältä. Kun sopimus tuli postissa, en enää ollut ihan varma. Ensimmäisen puhelinlaskun saavuttua en ymmärtänyt enää mitään.
Mihin minä olen sitoutunut? Siihen, että jos haluan eron, ostan itse itselleni junalipun Siperiaan pakkotyöhön? Vähintään.
Vähän huolestuttaa.
Kaipaan vanhaa puhelintani. Kaipaan sen yksinkertaisia toimintoja ja helinäkeijut-soittoääntä. Sen lujaa, kärsivällistä akkua.
Ottaisiko se minut vielä takaisin?
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Hyvin nukutun yön jälkeen
Heräsin aamulla ihan ihmeissäni: olenko tosiaan nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan? Uskottava oli. Olin nukkunut kymmenen tuntia sikeästi kuin pieni lapsi.
Ei minulla mitään univaikeuksia muutenkaan ole, mutta kaupungissa tuppaan heräilemään pitkin yötä. Kaupungin äänet piipaa-autoineen ja kadulla tappelevine humalaisineen herättävät. Täällä on ihanan hiljaista. Kuulen jopa oman sydämeni lyönnit ja olen monta kertaa ihmetellyt, missä tuo kone jyskyttää, ennen kuin olen tajunnut, että se on omassa rinnassani.
Perunat on nyt istutettu.
Kuten näkyy, perunamaa ei ole suuri. Siellä kasvaa myös kurjenmiekkoja ja päivänliloja, sillä minun oli kerran keksittävä joku paikka niille eikä siihen hätään ollut parempaa. Kukat valtaavat muutenkin tilaa kasvimaalta yhtä enemmän. Vihreän pesuvadin oikealla puolella on tuliunikkojen paikka, siis se paikka, missä ne saavat kasvaa. Ne yrittävät kasvaa kaikkialla muuallakin, mutta nyhdän taimet päättäväisesti pois. Pesuvadin takana taas on ruohosipulia, isoja, punaisia unikkoja (eivät ole auki vielä) ja muhkea lipstikka.
Kylvin myös pavut ja herneet. Uhmasin kohtaloa ja jätin harson laittamatta. Ehkä linnut käyvät kaivamassa kylvökseni ylös. Ehkä eivät. En minä tiedä, kuinka älykkäitä nämä linnut täällä lopulta ovat.
Loppupäivä kului ruohonleikkuussa ja kesäkukkia istuttaessa. Kävin Laitilan Puutarhakaupassa ja Agrimarketissa ja toin tullessani ihanan punaisia pelargoneja, petunioita ja ahkeraliisoja sekä muutaman sinisen lobelian. Ja vielä yhden lumihiutale-amppelin.
Mukava päivä. Puuhastellessani mietin, että tämä on nyt sitä leppoistamista. Downshiftaamista. Kai?
Mietiskelyn pontimena oli artikkeli, jonka luin eilen jostain lehdestä. Siinä muuan nuori nainen kertoi elämänmuutoksestaan ja antoi ohjeita muille saman tekemisestä. En pystynyt suhtautumaan kovin vakavasti asiaan, sillä kertoja oli vasta 31-vuotias. Minun näkökulmastani siinä vaiheessa ollaan vasta päästy elämisen alkuun. Tietysti muutoksia parempaan voi aina tehdä, mutta ei ole oikein uskottavaa, että niin nuori ihminen olisi löytänyt Lopullisen Totuuden. Ja että kuinka sitä on voinut ajaa itsensä burnoutiin, kun ei millään laskuopilla ole ehtinyt kovin kauaa olla töissäkään missään? En ymmärrä.
Yhtäkkiä on tullut valtavasti hyttysiä. Kun viimeistelin hernepenkkejäni, huomasin yllättäen olevani vaikka kuinka monen hyttysen uhrina. Yleensä ne eivät ole kovin kiinnostuneita minusta, mutta näille yksilöille tuntuu kelpaavan.
Kaksitoista tuntia reipasta pihaelämää on taas tehnyt tehtävänsä. Luulenpa, ettei tämä iltapuhde enää tästä jatku muuta kuin sillä, että laitan yöpaidan päälleni ja kömmin sänkyyn.
Ei minulla mitään univaikeuksia muutenkaan ole, mutta kaupungissa tuppaan heräilemään pitkin yötä. Kaupungin äänet piipaa-autoineen ja kadulla tappelevine humalaisineen herättävät. Täällä on ihanan hiljaista. Kuulen jopa oman sydämeni lyönnit ja olen monta kertaa ihmetellyt, missä tuo kone jyskyttää, ennen kuin olen tajunnut, että se on omassa rinnassani.
Perunat on nyt istutettu.
Kuten näkyy, perunamaa ei ole suuri. Siellä kasvaa myös kurjenmiekkoja ja päivänliloja, sillä minun oli kerran keksittävä joku paikka niille eikä siihen hätään ollut parempaa. Kukat valtaavat muutenkin tilaa kasvimaalta yhtä enemmän. Vihreän pesuvadin oikealla puolella on tuliunikkojen paikka, siis se paikka, missä ne saavat kasvaa. Ne yrittävät kasvaa kaikkialla muuallakin, mutta nyhdän taimet päättäväisesti pois. Pesuvadin takana taas on ruohosipulia, isoja, punaisia unikkoja (eivät ole auki vielä) ja muhkea lipstikka.
Kylvin myös pavut ja herneet. Uhmasin kohtaloa ja jätin harson laittamatta. Ehkä linnut käyvät kaivamassa kylvökseni ylös. Ehkä eivät. En minä tiedä, kuinka älykkäitä nämä linnut täällä lopulta ovat.
Loppupäivä kului ruohonleikkuussa ja kesäkukkia istuttaessa. Kävin Laitilan Puutarhakaupassa ja Agrimarketissa ja toin tullessani ihanan punaisia pelargoneja, petunioita ja ahkeraliisoja sekä muutaman sinisen lobelian. Ja vielä yhden lumihiutale-amppelin.
Mukava päivä. Puuhastellessani mietin, että tämä on nyt sitä leppoistamista. Downshiftaamista. Kai?
Mietiskelyn pontimena oli artikkeli, jonka luin eilen jostain lehdestä. Siinä muuan nuori nainen kertoi elämänmuutoksestaan ja antoi ohjeita muille saman tekemisestä. En pystynyt suhtautumaan kovin vakavasti asiaan, sillä kertoja oli vasta 31-vuotias. Minun näkökulmastani siinä vaiheessa ollaan vasta päästy elämisen alkuun. Tietysti muutoksia parempaan voi aina tehdä, mutta ei ole oikein uskottavaa, että niin nuori ihminen olisi löytänyt Lopullisen Totuuden. Ja että kuinka sitä on voinut ajaa itsensä burnoutiin, kun ei millään laskuopilla ole ehtinyt kovin kauaa olla töissäkään missään? En ymmärrä.
Yhtäkkiä on tullut valtavasti hyttysiä. Kun viimeistelin hernepenkkejäni, huomasin yllättäen olevani vaikka kuinka monen hyttysen uhrina. Yleensä ne eivät ole kovin kiinnostuneita minusta, mutta näille yksilöille tuntuu kelpaavan.
Kaksitoista tuntia reipasta pihaelämää on taas tehnyt tehtävänsä. Luulenpa, ettei tämä iltapuhde enää tästä jatku muuta kuin sillä, että laitan yöpaidan päälleni ja kömmin sänkyyn.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Kesälaitumille
Kesä alkaa tästä. Tulin tänään maalle, enkä aio mennä kaupunkiin moneen viikkoon. Käymään ehkä, mutta en olemaan.
Luulin, että omenapuut olisivat täydessä kukassa, mutta mitä vielä. Kukat ovat jo ehtineet karista pois ja olen kuitenkin ollut poissa täältä vain muutaman päivän ja lähtiessäni ne olivat vasta avautumassa.
Särkynyt sydän keittiön ikkunan edessä on kasvanut valtavasti. Jos olisin kärsivällinen, voisin luullakseni nähdä, miten sen kukkavarret venyvät pituutta.
Aloitin kesänvieton tietysti ruohoa leikkaamalla. Jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä, ruohonleikkuu ei onnistuisi enää muulla kuin niittokoneella. Tai ruohosaksilla, joilla sen aikoinaan aloitin. Nytkin leikkurilla oli vaikeuksia, mutta se johtui myös vekottimen huonosta kunnosta: ruohonleikkuri yskii ja savuttaa ja sammuu välillä. Minä en osaa tehdä sille mitään.
Tässä vaiheessa, kun leikattavaa nurmea on joka puolella ja perunatkin ovat yhä edelleen istuttamatta tuntuu, että tämä urakka on liian suuri minulle. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kunhan paikat näyttävät siisteiltä, kaikki tuntuu taas olevan hallinnassa. Perunat istutetaan huomenna.
Erityisen mukavalta tuntuu ajatus siitä, että nyt voin lukea mitä tahdon. Viime kesänä minulla oli täällä pino lukiokirjoja ja mielessä syksyn ylioppilaskirjoitukset. Niiden jälkeen aloin valmistautua pääsykokeisiin. Nyt kokeet ovat ohi eikä mitään uusia kokeita ole näkyvillä.
Laitilassa on hieno, uusi kirjasto. Ja mikä parasta, minulla on sinne kirjastokortti.
Luulin, että omenapuut olisivat täydessä kukassa, mutta mitä vielä. Kukat ovat jo ehtineet karista pois ja olen kuitenkin ollut poissa täältä vain muutaman päivän ja lähtiessäni ne olivat vasta avautumassa.
Särkynyt sydän keittiön ikkunan edessä on kasvanut valtavasti. Jos olisin kärsivällinen, voisin luullakseni nähdä, miten sen kukkavarret venyvät pituutta.
Aloitin kesänvieton tietysti ruohoa leikkaamalla. Jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä, ruohonleikkuu ei onnistuisi enää muulla kuin niittokoneella. Tai ruohosaksilla, joilla sen aikoinaan aloitin. Nytkin leikkurilla oli vaikeuksia, mutta se johtui myös vekottimen huonosta kunnosta: ruohonleikkuri yskii ja savuttaa ja sammuu välillä. Minä en osaa tehdä sille mitään.
Tässä vaiheessa, kun leikattavaa nurmea on joka puolella ja perunatkin ovat yhä edelleen istuttamatta tuntuu, että tämä urakka on liian suuri minulle. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kunhan paikat näyttävät siisteiltä, kaikki tuntuu taas olevan hallinnassa. Perunat istutetaan huomenna.
Erityisen mukavalta tuntuu ajatus siitä, että nyt voin lukea mitä tahdon. Viime kesänä minulla oli täällä pino lukiokirjoja ja mielessä syksyn ylioppilaskirjoitukset. Niiden jälkeen aloin valmistautua pääsykokeisiin. Nyt kokeet ovat ohi eikä mitään uusia kokeita ole näkyvillä.
Laitilassa on hieno, uusi kirjasto. Ja mikä parasta, minulla on sinne kirjastokortti.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Sörsseliksi meni, sanoi leipuri
Ensiksi kiitos Preferitalle tsemppipokaalista! Kävin katsomassa sitä, mutta kun olen niin tumpelo näissä tietoverkkoteknisissä yksityiskohdissa, en osaa siirtää pystiä omalle sivulleni. Ajatus oli kuitenkin kaunis.
Meillä on tänään vietetty merkkipäivää, oikeastaan koko suvun kannalta merkityksellistä. Yhden serkussaapumiserän viimeinen eli meidän kuopuksemme juhli tänään valmistumistaan media-assistentiksi. Tämän jälkeen ei näitä perusopintoja (joiksi luen vielä toisen asteen opinnot) enää päätä kukaan minun lapsistani eikä veljen lapsistakaan. Nyyh.
Ahersin tarjottavien kanssa eilen yli puolen yön. Tein salaatteja ja leivoin kakkuja ja ajattelin, että miksi minun täytyykin aina yrittää tehdä itse, vaikka en edes ole kovin hyvä siinä. Nytkin onnsituin sörssimään täytekakut niin, että oli pakko lähettää lapsi äkkiä kauppaan tänään ostamaan Naantalin Aurinkoisen mansikkakakkua.
Minulla on hyvä resepti kakkuun, johon tulee ohut pohja, valkoista höttöä täytteeksi ja päälle tuoreita marjoja kauniisti hyytelössä. Kaikki meni ihan hyvin siihen hyytelöosaan asti ja siinä sitten huomasin, ettei kaapissa ole hyytelösokeria. En minä sitä yöllä lähtenyt mistään hakemaan, joten käytin liivatelehtiä. Niillä pitäisi saada kaunis hyytelö aikaiseksi, mutta en minä saanut. Mansikkamehulla maustettu punainen liemi hulahti kakun läpi saman tien.
Nyt on siis juhlat juhlittu ja media-assistentista on kotona enää lakki. Laitoin sen Herbertille, kuopuksen uskolliselle ystävälle.
Viime päivinä useissa lehti- ja radiojutuissa on pohdittu, miten paljon rahaa ylioppilaalle tai ammattiin valmistuneelle pitää antaa. Vastaus on yksinkertainen: ei sille pidä antaa yhtään rahaa tai mitään muutakaan, jos lahjan saaja ei osaa sanoa kiitos.
Jokunen juttu olisi voinut käsitellä myös lahjan vastaanottamista. Miten otan lahjat asiallisesti vastaan myös silloin, kun lahjan antaja ei ole näkemässä?
En varmasti ole Euroopan paras kasvattaja, mutta ainakin yhden asian olen takonut tyttöjeni päähän: lahjahevosen suuhun ei katsota. Lahjoja ei arvostella, ei puolella sanallakaan. Lahjat ovat aina hyviä, sillä ne ovat hyvästä sydämestä annettuja. Mikään ei ole sen rumempaa, kuin ilkkua ja pilkata jonkun antamaa lahjaa.
Ja se kiitos sitten tietysti myös. Lahjasta kuuluu kiittää, vaikka se vaatisi niinkin suurta vaivannäköä kuin peräti puhelinsoiton, tekstiviestin tai jopa kirjelappusen.
Luulen, että aika monessa kodissa äidit alkavat kohta puuhastella kiitoskorttien kanssa. Mitäpä, jos laittaisimmekin lapset itse asialle?
Meillä on tänään vietetty merkkipäivää, oikeastaan koko suvun kannalta merkityksellistä. Yhden serkussaapumiserän viimeinen eli meidän kuopuksemme juhli tänään valmistumistaan media-assistentiksi. Tämän jälkeen ei näitä perusopintoja (joiksi luen vielä toisen asteen opinnot) enää päätä kukaan minun lapsistani eikä veljen lapsistakaan. Nyyh.
Ahersin tarjottavien kanssa eilen yli puolen yön. Tein salaatteja ja leivoin kakkuja ja ajattelin, että miksi minun täytyykin aina yrittää tehdä itse, vaikka en edes ole kovin hyvä siinä. Nytkin onnsituin sörssimään täytekakut niin, että oli pakko lähettää lapsi äkkiä kauppaan tänään ostamaan Naantalin Aurinkoisen mansikkakakkua.
Minulla on hyvä resepti kakkuun, johon tulee ohut pohja, valkoista höttöä täytteeksi ja päälle tuoreita marjoja kauniisti hyytelössä. Kaikki meni ihan hyvin siihen hyytelöosaan asti ja siinä sitten huomasin, ettei kaapissa ole hyytelösokeria. En minä sitä yöllä lähtenyt mistään hakemaan, joten käytin liivatelehtiä. Niillä pitäisi saada kaunis hyytelö aikaiseksi, mutta en minä saanut. Mansikkamehulla maustettu punainen liemi hulahti kakun läpi saman tien.
Nyt on siis juhlat juhlittu ja media-assistentista on kotona enää lakki. Laitoin sen Herbertille, kuopuksen uskolliselle ystävälle.
Viime päivinä useissa lehti- ja radiojutuissa on pohdittu, miten paljon rahaa ylioppilaalle tai ammattiin valmistuneelle pitää antaa. Vastaus on yksinkertainen: ei sille pidä antaa yhtään rahaa tai mitään muutakaan, jos lahjan saaja ei osaa sanoa kiitos.
Jokunen juttu olisi voinut käsitellä myös lahjan vastaanottamista. Miten otan lahjat asiallisesti vastaan myös silloin, kun lahjan antaja ei ole näkemässä?
En varmasti ole Euroopan paras kasvattaja, mutta ainakin yhden asian olen takonut tyttöjeni päähän: lahjahevosen suuhun ei katsota. Lahjoja ei arvostella, ei puolella sanallakaan. Lahjat ovat aina hyviä, sillä ne ovat hyvästä sydämestä annettuja. Mikään ei ole sen rumempaa, kuin ilkkua ja pilkata jonkun antamaa lahjaa.
Ja se kiitos sitten tietysti myös. Lahjasta kuuluu kiittää, vaikka se vaatisi niinkin suurta vaivannäköä kuin peräti puhelinsoiton, tekstiviestin tai jopa kirjelappusen.
Luulen, että aika monessa kodissa äidit alkavat kohta puuhastella kiitoskorttien kanssa. Mitäpä, jos laittaisimmekin lapset itse asialle?
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Pääsykokeet ovat ohi
No nyt ne pääsykokeet ovat ohi. Kirjoitin kolme ja puoli tuntia Turun yliopiston Tauno Nurmela -salissa enkä olisi paljon enempää pystynytkään.
Hain opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. Pääsykokeisiin oli ilmoittautunut 107 ihmistä, joista ehkä noin puolet tuli paikalle. Ensimmäinen lähti kokeesta puolin tunnin päästä, aika monet jäivät vielä minun jälkeeni, viimeiseksi puoleksi tunniksi.
Pääsykoekirjoja oli kolme: Anja Snellmanin Parvekejumalat (romaani), Lentävä hevonen (runoanalyysiopas) ja Läpikulkuihmisiä, Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Luin kirjat useampaan kertaan laivalla, nyt kotona olen vain selaillut niitä. Muistin kuitenkin aika hyvin, mitä niissä sanottiin, joten jos nyt pääsen sisään, se on Royal Caribbeanin ja Rainen ansiota, jotka tarjosivat minulle tuon ylellisen joutilaan matkan.
Olin ihan varmasti kaikkein vanhin hakijoista, melkein kaikki muut olivat nuoria tyttöjä.
Kokeessa oli kolme tehtävää, yksi jokaisesta kirjasta. Yksi oli tietenkin runoanalyysi ja nyt täytyy tunnustaa, että kirjoitin tänään elämäni ensimmäisen runoanalyysin. Runo oli Tommi Parkon kokoelmasta Sileäksi puhuttu - toivottavasti nyt muistan oikein - ja ensin tuntui, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Runoanalyysi on kuitenkin siitä kiitollinen laji, että lukijahan voi löytää vaikka mitä merkityksiä eikä niistä oikein sovi kiistellä. Tehtävänä oli löytää runon teema ja perustella se kirjallisuustieteellisin termein. Sen tein.
Parvekejumalat on muuten hyvä kirja, lukekaa, jos ette vielä ole. Luin sen kolmeen kertaan ja joka kerta se tuntui uudelta. Snellman käsittelee tärkeää aihetta, kirjahan kertoo Suomessa asuvasta somalitytöstä, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaisnuoret, mutta ei saa. Se kertoo myös suomalaistytöstä, joka etsii totuutta islaminuskosta. Hyvin mielenkiintoinen, ajatuksia ja tunteita herättävä tarina.
Mutta kai tässä on tänään jo kirjoitettu tarpeeksi. Pääsykoetulokset tulevat vasta heinäkuussa. Kerron niistä sitten, kävi miten kävi.
Hain opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. Pääsykokeisiin oli ilmoittautunut 107 ihmistä, joista ehkä noin puolet tuli paikalle. Ensimmäinen lähti kokeesta puolin tunnin päästä, aika monet jäivät vielä minun jälkeeni, viimeiseksi puoleksi tunniksi.
Pääsykoekirjoja oli kolme: Anja Snellmanin Parvekejumalat (romaani), Lentävä hevonen (runoanalyysiopas) ja Läpikulkuihmisiä, Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Luin kirjat useampaan kertaan laivalla, nyt kotona olen vain selaillut niitä. Muistin kuitenkin aika hyvin, mitä niissä sanottiin, joten jos nyt pääsen sisään, se on Royal Caribbeanin ja Rainen ansiota, jotka tarjosivat minulle tuon ylellisen joutilaan matkan.
Olin ihan varmasti kaikkein vanhin hakijoista, melkein kaikki muut olivat nuoria tyttöjä.
Kokeessa oli kolme tehtävää, yksi jokaisesta kirjasta. Yksi oli tietenkin runoanalyysi ja nyt täytyy tunnustaa, että kirjoitin tänään elämäni ensimmäisen runoanalyysin. Runo oli Tommi Parkon kokoelmasta Sileäksi puhuttu - toivottavasti nyt muistan oikein - ja ensin tuntui, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Runoanalyysi on kuitenkin siitä kiitollinen laji, että lukijahan voi löytää vaikka mitä merkityksiä eikä niistä oikein sovi kiistellä. Tehtävänä oli löytää runon teema ja perustella se kirjallisuustieteellisin termein. Sen tein.
Parvekejumalat on muuten hyvä kirja, lukekaa, jos ette vielä ole. Luin sen kolmeen kertaan ja joka kerta se tuntui uudelta. Snellman käsittelee tärkeää aihetta, kirjahan kertoo Suomessa asuvasta somalitytöstä, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaisnuoret, mutta ei saa. Se kertoo myös suomalaistytöstä, joka etsii totuutta islaminuskosta. Hyvin mielenkiintoinen, ajatuksia ja tunteita herättävä tarina.
Mutta kai tässä on tänään jo kirjoitettu tarpeeksi. Pääsykoetulokset tulevat vasta heinäkuussa. Kerron niistä sitten, kävi miten kävi.
torstai 2. kesäkuuta 2011
Nainen sai krapulan kahdesta siideristä, syynä ikänäkö
Ikänäkö teettää ihmiselle sitten ilkeitä temppuja. Minulle esimerkiksi se tuotti krapulan täksi päiväksi.
Kävi niin, että lähdimme eilen illalla Rainen kanssa käymään Martinsillan Grillillä. Söimme tavalliset, minä grillimakkaran ja Raine hotdogin kahdella nakilla. Sitten päätimme poiketa Wanhalla Vaakahuoneella, koska se on kotimatkan varrella ja koska meitä janotti.
Vaakahuone on meille kantapaikka Ravintola Koulun ohella. Molemmissa käymme keskimäärin 1,5 kertaa vuodessa.
Halusin siideriä, mutta hanasiideri maistuu väljähtäneeltä limonadilta joten otin tälläkin kertaa kylmäkaapista pullollisen "oikeaa siideriä". Kokeilen mielelläni eri makuja ja haluan tietää, mitä oikea siideri on, ihan perinteisesti tehty.
Tässä tullaan siihen ikänäköön. Enhän minä enää näe lukea juuri mitään ilman silmälaseja eikä minulla ollut laseja mukana. Valikoin siideripullon kauniin etiketin ja sen perusteella, etten muistanut sen näköistä ikinä juoneeni.
Se olikin tosi hyvää, kauniin keltaista, pehmeää. Nimi taisi olla Katy?
Vaakahuoneella oli tosi mukava tunnelma. Siellä on lähes joka ilta elävä orkesteri soittamassa jazzia ja niin nytkin oli. Sympaattinen, noin kahdeksankymppiseltä näyttävä laulusolisti lauloi ja tanssahteli ja orkesteri säesti mallikkaasti. Ihmiset tanssivat ja ne jotka eivät tanssineet, olivat muuten vain hyvällä tuulella. Pitkän kylmän kauden jälkeinen lämmin päivä ja edessä oleva vapaapäivä saivat kaikki käyttäytymään vähän kuin kesälaitumelle päässeet hevoset, riehakkaasti.
Raine haki meille vielä toisetkin juomat. Sitten lähdimme jatkamaan kotimatkaa ja kuinka minusta tuntuikin, että olen aika huppelissa. Siideri oli ollut ilmeisen vahvaa, mutta se jäi minun huonoilta silmiltäni näkemättä. Viinapääni on yhtä huono, ellei huonompi, kuin näkö, joten tuntematon juoma pääsi kertakaikkisesti yllättämään.
Aamulla se viimein varmistui. En kyennyt juomaan edes kahvia enkä syömään mitään. Vatsani on ollut ihan sekaisin koko päivän. Päätä särkee. No, kaikki tuntevat oireet, mitä niitä enempää kuvailemaan.
Joku varmaan ajattelee, että voi voi eukkoparkaa, onpa se nyt kamalaa saada krapula kahdesta siideristä. Mutta voin vakuuttaa, että se on ihan yhtä kamalaa, tulipa se kahdesta siideristä tai kokonaisesta viinapullosta.
Yhdestä asiasta olen sentään voinut tänäänkin olla kiitollinen. Siitä, että ne pääsykokeet ovat vasta huomenna.
Kävi niin, että lähdimme eilen illalla Rainen kanssa käymään Martinsillan Grillillä. Söimme tavalliset, minä grillimakkaran ja Raine hotdogin kahdella nakilla. Sitten päätimme poiketa Wanhalla Vaakahuoneella, koska se on kotimatkan varrella ja koska meitä janotti.
Vaakahuone on meille kantapaikka Ravintola Koulun ohella. Molemmissa käymme keskimäärin 1,5 kertaa vuodessa.
Halusin siideriä, mutta hanasiideri maistuu väljähtäneeltä limonadilta joten otin tälläkin kertaa kylmäkaapista pullollisen "oikeaa siideriä". Kokeilen mielelläni eri makuja ja haluan tietää, mitä oikea siideri on, ihan perinteisesti tehty.
Tässä tullaan siihen ikänäköön. Enhän minä enää näe lukea juuri mitään ilman silmälaseja eikä minulla ollut laseja mukana. Valikoin siideripullon kauniin etiketin ja sen perusteella, etten muistanut sen näköistä ikinä juoneeni.
Se olikin tosi hyvää, kauniin keltaista, pehmeää. Nimi taisi olla Katy?
Vaakahuoneella oli tosi mukava tunnelma. Siellä on lähes joka ilta elävä orkesteri soittamassa jazzia ja niin nytkin oli. Sympaattinen, noin kahdeksankymppiseltä näyttävä laulusolisti lauloi ja tanssahteli ja orkesteri säesti mallikkaasti. Ihmiset tanssivat ja ne jotka eivät tanssineet, olivat muuten vain hyvällä tuulella. Pitkän kylmän kauden jälkeinen lämmin päivä ja edessä oleva vapaapäivä saivat kaikki käyttäytymään vähän kuin kesälaitumelle päässeet hevoset, riehakkaasti.
Raine haki meille vielä toisetkin juomat. Sitten lähdimme jatkamaan kotimatkaa ja kuinka minusta tuntuikin, että olen aika huppelissa. Siideri oli ollut ilmeisen vahvaa, mutta se jäi minun huonoilta silmiltäni näkemättä. Viinapääni on yhtä huono, ellei huonompi, kuin näkö, joten tuntematon juoma pääsi kertakaikkisesti yllättämään.
Aamulla se viimein varmistui. En kyennyt juomaan edes kahvia enkä syömään mitään. Vatsani on ollut ihan sekaisin koko päivän. Päätä särkee. No, kaikki tuntevat oireet, mitä niitä enempää kuvailemaan.
Joku varmaan ajattelee, että voi voi eukkoparkaa, onpa se nyt kamalaa saada krapula kahdesta siideristä. Mutta voin vakuuttaa, että se on ihan yhtä kamalaa, tulipa se kahdesta siideristä tai kokonaisesta viinapullosta.
Yhdestä asiasta olen sentään voinut tänäänkin olla kiitollinen. Siitä, että ne pääsykokeet ovat vasta huomenna.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Auto on ollut naisen omistuksessa
Vanha Xantia meni taas katsastuksesta läpi. En sitä epäillytkään, vaikka autolla on ikää jo13 vuotta, Veho on pitänyt siitä hyvää huolta, vaikka minä itse en ole.
Vaihtoautokaupassa on tietääkseni jonkunmoinen myyntivaltti, jos auto on ollut naisen omistuksessa. Minun tapauksessani se ei ainakaan ole mikään suositus, Xantia on useimmiten täynnä koirankarvoja, pysäköintilippuja, erilaisia käärepapereita, käytettyjä nenäliinoja, sateenvarjoja, koiranharjoja ja tyhjiä juomapulloja. Ja tämä kaikki vain matkustamossa, takaluukku on asia erikseen. Sieltä löytyy ensiapulaatikko vuodelta 1982, mato-ongintavälineet, pussi ongelmajätteitä ja ratsastuskypärä. Muun muassa.
Kauhea tunnustus. Voinko oikeasti olla tällainen suttapytty?
Voin.
Mutta tänään siis tämä silmänpalvoja käytti kokonaisen tunnin autonsa siivoamiseen ja ajoi sen sitten vielä kiiltovahapesuun. Manhattanin (ostoskeskus tässä lähellä) Neste-aseman pesupaikka on mielenkiintoinen. Sinne ajetaan pientä ylämäkeä pitkin ja kun peruutan sieltä ulos saan pitää varani, etten juutu pakoputkesta kiinni. Näin on nimittäin käynyt ja nyt osaan pitää varani. Xantiassa on onneksi mainio ilmajousitus ja sen korkeutta pystyy helposti säätämään. Laitan siis auton vain maastoajoasentoon ja pääsen vaurioitta ulos pesulasta. Miten muut selviävät, se ihmetyttää.
Puhdas, mansikalta tuoksuva auto pääsi katsastukseen heti, vaikka en ollut edes varannut aikaa. Minulle tarjottiin mahdollisuus odotella kahvilassa, mutta halusin olla mukana ja kuulla heti, mitä sanotaan. Muita huomautuksia ei tullut, kuin että vasemmanpuoleinen ajovalo on palanut ja se pitää vaihtaa viimeistään ylihuomenna. Nyt tunnustan rikoksen jo etukäteen, sillä en millään ehdi hoitamaan asiaa ennen ensi viikkoa.
Huomasin siinä autoa katsellessani, että siihen oli taas tullut uusi lommo. Kumma, kun niitä ilmestyy, vaikka ei tietäisi mihinkään törmänneensä.
Tästä tuli mieleeni eräs autoiluun liittyvä muisto, joka aina jaksaa naurattaa:
olin kerran Raisiossa, Myllyn ostoskeskuksessa. Keskus oli silloin uusi ja tie, joka johti sieltä Satakunnantielle Raisionjoen vartta, oli kapea ja mutkainen.
Olin lähtenyt Myllyn parkkipaikalta kohti kotia ja ajoin parhaillaan sitä kapeaa tietä pitkin kun huomasin, että tuulilasinpyyhkijän alla oli ruutupaperilappu, jolle oli käsin kirjoitettu jotain. Samalla hetkellä lappu irtosi ja lensi tiehensä.
Enhän minä sellaista voinut jättää selvittämättä. En voinut kääntyä heti, en pysähtyäkään kun joku tuli takanani, joten ajoin jonkun matkaa eteenpäin ja käännyin seuraavassa risteyksessä. Ajoin hitaasti takaisin ja tähyilin tien vartta, josko valkoista paperilappua näkyisi.
Ja kyllä vain, löysin sen!
Pysähdyin mahdollisimman reunaan ja lähdin tavoittelemaan lappustani. Sain rämpiä jokivarren heinikossa ja pompahdella sinne tänne tuulen kuljettaman lappuseni perässä, ennen kuin se oli hyppysissäni. Ajattelin, että näytän varmaan joltain Mr. Beanilta epätoivoisessa lapunmetsästyksessäni. Puuttui vain, että olisin pudonnut sen perässä jokeen.
Lopulta lappu kuitenkin oli kädessäni. Avasin sen ja luin. Ja mikä viesti siellä olikaan:
"OPETTELE PYSÄKÖIMÄÄN; TORVELO!"
Että sillä lailla. Mutta kyllä tämä silti naurattaa. Ja aika näppärä sanavalintakin tuo torvelo.Muuten en tykkää nimettömistä kirjeistä enkä sellaisia ole ikinä kenellekään lähettänyt.
Vaihtoautokaupassa on tietääkseni jonkunmoinen myyntivaltti, jos auto on ollut naisen omistuksessa. Minun tapauksessani se ei ainakaan ole mikään suositus, Xantia on useimmiten täynnä koirankarvoja, pysäköintilippuja, erilaisia käärepapereita, käytettyjä nenäliinoja, sateenvarjoja, koiranharjoja ja tyhjiä juomapulloja. Ja tämä kaikki vain matkustamossa, takaluukku on asia erikseen. Sieltä löytyy ensiapulaatikko vuodelta 1982, mato-ongintavälineet, pussi ongelmajätteitä ja ratsastuskypärä. Muun muassa.
Kauhea tunnustus. Voinko oikeasti olla tällainen suttapytty?
Voin.
Mutta tänään siis tämä silmänpalvoja käytti kokonaisen tunnin autonsa siivoamiseen ja ajoi sen sitten vielä kiiltovahapesuun. Manhattanin (ostoskeskus tässä lähellä) Neste-aseman pesupaikka on mielenkiintoinen. Sinne ajetaan pientä ylämäkeä pitkin ja kun peruutan sieltä ulos saan pitää varani, etten juutu pakoputkesta kiinni. Näin on nimittäin käynyt ja nyt osaan pitää varani. Xantiassa on onneksi mainio ilmajousitus ja sen korkeutta pystyy helposti säätämään. Laitan siis auton vain maastoajoasentoon ja pääsen vaurioitta ulos pesulasta. Miten muut selviävät, se ihmetyttää.
Puhdas, mansikalta tuoksuva auto pääsi katsastukseen heti, vaikka en ollut edes varannut aikaa. Minulle tarjottiin mahdollisuus odotella kahvilassa, mutta halusin olla mukana ja kuulla heti, mitä sanotaan. Muita huomautuksia ei tullut, kuin että vasemmanpuoleinen ajovalo on palanut ja se pitää vaihtaa viimeistään ylihuomenna. Nyt tunnustan rikoksen jo etukäteen, sillä en millään ehdi hoitamaan asiaa ennen ensi viikkoa.
Huomasin siinä autoa katsellessani, että siihen oli taas tullut uusi lommo. Kumma, kun niitä ilmestyy, vaikka ei tietäisi mihinkään törmänneensä.
Tästä tuli mieleeni eräs autoiluun liittyvä muisto, joka aina jaksaa naurattaa:
olin kerran Raisiossa, Myllyn ostoskeskuksessa. Keskus oli silloin uusi ja tie, joka johti sieltä Satakunnantielle Raisionjoen vartta, oli kapea ja mutkainen.
Olin lähtenyt Myllyn parkkipaikalta kohti kotia ja ajoin parhaillaan sitä kapeaa tietä pitkin kun huomasin, että tuulilasinpyyhkijän alla oli ruutupaperilappu, jolle oli käsin kirjoitettu jotain. Samalla hetkellä lappu irtosi ja lensi tiehensä.
Enhän minä sellaista voinut jättää selvittämättä. En voinut kääntyä heti, en pysähtyäkään kun joku tuli takanani, joten ajoin jonkun matkaa eteenpäin ja käännyin seuraavassa risteyksessä. Ajoin hitaasti takaisin ja tähyilin tien vartta, josko valkoista paperilappua näkyisi.
Ja kyllä vain, löysin sen!
Pysähdyin mahdollisimman reunaan ja lähdin tavoittelemaan lappustani. Sain rämpiä jokivarren heinikossa ja pompahdella sinne tänne tuulen kuljettaman lappuseni perässä, ennen kuin se oli hyppysissäni. Ajattelin, että näytän varmaan joltain Mr. Beanilta epätoivoisessa lapunmetsästyksessäni. Puuttui vain, että olisin pudonnut sen perässä jokeen.
Lopulta lappu kuitenkin oli kädessäni. Avasin sen ja luin. Ja mikä viesti siellä olikaan:
"OPETTELE PYSÄKÖIMÄÄN; TORVELO!"
Että sillä lailla. Mutta kyllä tämä silti naurattaa. Ja aika näppärä sanavalintakin tuo torvelo.Muuten en tykkää nimettömistä kirjeistä enkä sellaisia ole ikinä kenellekään lähettänyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)