En osaa käyttää luottokorttia enkä puhu venäjää

Sen kerran kun olisin halunnut ostaa jotain luottokortilla, en onnistunut.

Puuhastelin aamupäivän sen kirja- ja kopiokonejutun parissa josta ei voi pahemmin täällä huudella ja laitoin taustalle Spotify-listani soimaan. Se on tietenkin se ilmaisversio, mikäs muukaan tällaisella nuukajussilla ja tällä kertaa lähes kaikki kappaleet olivat tulleet ilmaissoittokertojensa päähän. Olen kuitenkin niin ihastunut Spotifyhin, että päätin liittyä listan maksullisiin käyttäjiin. Minulla on Master Card, joten homman piti onnistua.

Eikö mitä. Yritin kerta toisensa jälkeen antaa tilaukselle korttini turvakoodia, mutta se hylättiin. Kokeilin kaikkia numeroita, jotka olisivat saattaneet täyttää määritelmän "kolme viimeistä numeroa", mutta ei sittenkään.

Niin että tiedoksi Sinulle, hyvä Spotify; yritin ostaa sinua, mutta en pystynyt. Ja tiedän, että tämä tiedonantoni ei hetkauta Sinua vähääkään, sillä niitä, jotka pystyvät ostamaan, on ihan riittävästi.

Päivän valopilkut ovat tässä:

Sain kutsun tulla katsomaan näitä seitsemän viikon ikäisiä Bichon friché -pentuja. Näitä oli neljä kappaletta ja ne lähtevät uusiin koteihinsa noin viikon kuluttua. Uskomattoman somia pieniä sydäntenmurskaajia.

Soisin kaikille yksinäisille ihmisille oman koiran. Eläimen osoittama rakkaus ja kiintymys ja toisaalta sen vaatima huolenpito ovat parempaa terapiaa kuin mikään muu. Ihminen, jolla on koira, ei ole koskaan yksin.

Täällä muuten tuulee tosi lujaa juuri nyt. Kattopellit paukkuvat siihen malliin, että niiden kiinnitystä koetellaan pahemman kerran. Taloyhtiöömme laitettiin uudet peltikatot viime vuonna. Toivottavasti remppamiehet noudattivat kattopeltien kiinnitysohjeita paremmin kuin työmaasääntöjä. Miehiä oli - varsin ymmärrettävistä syistä - kielletty tupakoimasta katoilla. Tällä toistasataa vuotta vanhalla suojellulla puutaloalueella kielto on erittäin tärkeä.
Kävi kuitenkin niin, että kun remontin valmistuttua ryhdyin pesemään kattoikkunaa ja avasi sen, sain ensimmäiseksi päälleni tupakantumpin. Ja naapuri kertoi, että niitä oli pistelty oikein urakalla heidän savupiipustaan ja hän sitten oli kerännyt niitä hellanpesästä.

Tämän päivän työmarkkinoita kuvasi hyvin sekin tapaus, kun minun piti pyytää remonttimiehiltä yhtä asiaa. He eivät kuitenkaan puhuneet suomea, njet njet, eivätkä sanaakaan englantia. Minulta taas ei luonnista venäjä. Kovin ystävällisiä he kyllä muuten olivat.

Semmoista se on, kansainvälistä meininkiä.Toivottavasti miehille maksettiin sentään kunnon palkka.

Täältä tullaan, elämä

Tulin välillä kaupunkiin. Mukanani on pitkä lista asioita, jotka pitää hoitaa huomenna, ennen kuin palaan takaisin maalle. Tämä päivä oli kuitenkin omistettu valokuvaamiselle; kuopuksen valmistujaiskuvat olivat vielä ottamatta. Niinpä hän sai sonnustautua uudelleen juhlatamineisiinsa, minä otin kameran ja ajoimme Turun Linnan puistoon. Luvan saatuani laitan yhden kuvista tähän.

Olen ottanut itse kaikkien tyttärien ylioppilas- ja valmistujaiskuvat. Esikoisesta on haaveileva runotyttökuva Ruissalon siimeksessä, keskimmäinen hurjastelee junakiskoilla ja kuopus tekee akuankkahyppyjä. Kaikille jotain luonteenomaista.

Valmistumisen jälkeen alkaa arki. Nykyään se alkaa merkillisen usein sillä, että valmistuneet menevät työvoimatoimistoon ja ilmoittautuvat työttömiksi. Tai sitten he menevät työvoimatoimistoon täyttämään kaavakkeita, joilla työnantajat saavat tukea nuoren työllistämiseen. Tavallisia vanhanajan työpaikkoja, joissa työntekijä tekee työtä ja työnantaja maksaa siitä palkkaa, ei tunnu olevan enää ollenkaan. On vain kaikenlaisia tukia ja hämärältä kuulostavia mukakoulutuksia, joiden tarkoitus lienee ollut hyvä, mutta jotka saavat nuoret ja heidän vanhempansa kummastelemaan työmarkkinoiden keinotekoisuutta.

Nuorilla ei ole nykyään helppoa, mutta ei niillä ennenkään ollut. Jos on tavoitellut hyvää  ja arvostettua asemaa yhteiskunnassa, se on aina vaatinut kovia ponnistuksia. Nyt tosin näyttää siltä, että monissa paikoissa työlle pitäisi antaa kaikki, enemmänkin kuin pystyisi. Siihen kenenkään ei pitäisi suostua. On tosi järkyttävää kuulla tarinoita ihmisistä, jotka työpäivänsä jälkeen eivät jaksa muuta kuin itkeä. Mitä elämää se muka on?

Omille lapsilleni toivon, että he löytäisivät työn, joka tuntuu merkitykselliseltä, josta jaksaa innostua ja joka tarjoaisi kohtuullisen toimeentulon. Lisäksi hyviä harrastuksia ja mielenrauhaa niin siitähän jo syntyisi mitä mainioin elämä.