keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Tätä kohtaamista minä en halunnut eikä se toinenkaan

Pionit ovat niin kauniita ja parhaimmillaan juuri nyt. Niistä pitää ottaa kuva, ajattelin ja otin kameran käteeni. Minä ja koira olimme viettäneet helteistä aamupäivää siihen asti sisätiloissa.

Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.

Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.

Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.

Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.

Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.

Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.

En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.

Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.

Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Pasmat sekaisin

Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.

Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.




Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.

Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.

Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.

Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.

Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.

Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Pikainen tervehdys sillä välin kun raparperipiirakka paistuu


Lähdin aamulla Nonnan kanssa metsään. Otin ämpärin mukaani. Ei siellä vielä mitään marjoja ole, eikä taida tänä kesänä paljon tullakaan; keräsin ämpäriini puolukanvarpuja.

Seuraavat kaksi tuntia istuin pihalla ja sidoin kranssia.


Marjavuodesta näyttää tosiaan tulevan huono ainakin täällä meillä. Raakileita ei näy juuri yhtään, vaikka kaikkina aikaisempina kesinä tuo vastapäinen kallionsyrjä on ollut erinomainen marjapaikka. Eipä sillä, meillä on vielä viimevuotistakin puolukkahyytelöä.

Sillä aikaa, kun minä ja koira olimme metsässä, talon edustalla oli tapahtunut. Mies sanoi nähneensä, miten kaksi peuranvasaa leikki tuossa pellolla, josta naapurin isäntä muutama päivä sitten kävi korjaamassa lehmien rehut talteen. Peurat olivat painineet lähes koiramaiseen tapaan, kuulema. Tapauksesta ei nyt ole kuvaa esittää.



Tässä sen sijaan pari kuvaa kesän kukista. Niiden myötä toivotan kaikille hyvää Juhannusta! Itse aion viettää juhannukseni maltillisesti syömällä ja selvin päin. Muitakin tapoja on tullut kokeiltua, mutta tämä tuntuu nykyään ehdottomasti parhaalta.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Betonimyllärit

Onpa mukava välillä kertoa, että remontti etenee. Meillä oli eilen valutalkoot ja nyt päätyasunnon alakerran lattiasta puolet alkaa olla lähellä valmista.


Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.

Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.

Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.

Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?

Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.

Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.

Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.   

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Terveiset kottikärrypartiolta

Olen ollut niin huonon nettiyhteyden varassa, ettei blogin päivitämisestä ole tullut mitään. En voi luvata, että yhteys tästä paranee, joten jos minusta ei kuulu mitään, niin tiedätte, mistä on kyse.

Olen siis ollut maalla. Vaihdoin myös nettitikkuni Sonerasta DNA:han vain huomatakseni, ettei Laitila ole DNA:n vahvinta kuuluvuusaluetta.

Onneksi muuta puuhaa riittää. Kuvassa Vanhan Maatilan iskukykyisin kottikärrypartio uskollisen assistenttinsa kanssa ottaa vauhtia päivän töihin.



Luontohavaintojakin on tehty. Kun eräänä aamuna suuntasimme Nonnan kanssa aamutoimiimme, minä kohti puuseetä ja koira puuseen taakse metsään, alkoi kuulua ennenkuulumatonta mekkalaa. Todella ennenkuulumatonta, sillä en osannut edes sanoa, oliko ääni peräisin linnusta vai jostain muusta olennosta. Ensin en edes nähnyt äänen aiheuttajaa, vaikka menin tietysti katsomaan niin pian kuin pääsin.

Metsän laidassa on korkeaa ruohoa ja jostain sieltä se ääni kuului. Koira kierteli äänen lähdettä kummissaan, haukkumatta, ja oli selvästi yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Lopulta erotin heinien keskeltä lähes koiran kokoisen, ruskeanharmaan, lievästi raidallisen ja hirveän vihaisen  otuksen. Se siellä irvisteli Nonnalle ja päästeli kummia varoitusääniään.

Nonna ei ole erityisen riistaviettinen, ei siis mikään beagle, joka jahtaa päiväkausia samaa jänistä muusta piittaamatta. Lähteehän se pupun tai peuran perään jos sellainen osuu kohdalle, mutta tiedän, ettei se jaksa kauaa.
Tällä kertaa koirassa ei herännyt mitään saalistusviettiä eikä se selvästi käsittänyt, miten tuohon sähisevään ja uhkailevaan olentoon pitäisi suhtautua.

- Tule pois, se puree sinua, minä sanoin ja koira tuli kiltisti. Jätimme pahasti yllätetyn ja pelästyneen mikälieotuksen perääntymään kunnialla ja menimme sisälle.

Tunnustan olevani niin surkea luontohavainnoitsija etten nytkään osaa sanoa, mikä se oli. Ehkä supikoira, ehkä mäyrä, ei missään nimessä susi. 

Luulen, että näin tämän saman olennon viime kesänä. Istuin kerran saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyjen välillä, kun pihalle lyllersi pienehköä koiraa muistuttava karvainen heppu. Katselin sitä pitkän aikaa kun se haisteli mitä lie haistellut, ennen kuin havahtui minun olemassaolooni ja kiiruhti pois. Enkä silloinkaan osannut päättää, katselinko mäyrää vai supikoiraa.

Saati, että osaisin nyt kuvailla eläintä. Ihmisen muisti on epäluotettava. Se, mitä itse luulee varmasti jonkinlaiseksi, voi toisen mielestä olla varmasti toisenlainen eikä ehkä lopulta kumpikaan ole oikeassa.

Kesä jatkuu taistelussa rikkaruohoja ja kaikkea muuta ei-toivottua kasvua vastaan. Se jatkuu toivottavasti myös hyvin edistyvien kirjallisuuden opintojen parissa joskin täytyy tunnustaa, etten vielä ole alkua pitemmällä. Huono nettiyhteys tekee pahasti haittaa kun pitäisi kuunnella luentotallenteita. Olen päässyt vasta siihen asti, kun opettaja käveli pöydän taakse ja sanoi nimensä.
 Siihen kului yksi aamupäivä.

     


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Ratkaisu löytyy lammasaidoista

Tämä kevät on ollut kummallinen ja on edelleen. Yleensä olen jo tähän mennessä saanut Vanhan Maatilan kaikin puolin asuttavaan kuntoon ja viettänyt siellä monta yötä. Nyt en ole ollut vielä yhtään. Käynyt vain hätäisesti leikkaamassa ruohoa pienten eväiden kanssa ja syönyt ne eväätkin eteisessä, kun en ilkeä peremmälle mennä istumaan.

Kevätsiivous on siis tekemättä. Hiirituhot eivät tänä vuonna ole kovin pahoja, mutta riittäviä, jotta kaikki - aivan kaikki - on käsiteltävä kuumalla vedellä ja kunnon pesuaineella. Vasta sitten, kun olen riehunut pesuaineitteni ja -vesieni kanssa itseni umpiuuvuksiin, voin hyvillä mielin istua keittiön pöydän ääreen ja tuntea, että olen taas tullut kotiin.

Kävin tänään leikkaamassa ruohoa, olimme molemmat. Kahdelta ihmiseltä se ei vie kuin pari tuntia kummaltakin, mutta kun oli lähes kolmekymmentä astetta lämmintä, niin ottaahan se hengen päälle.

Puhuimme taas kerran siitä, kuinka viisasta kahden vanhenevan ihmisen on haaveilla talon rakentamisesta tontille, jossa on aivan hirveästi leikattavaa nurmikkoa. Totesimme, että se ei ole ollenkaan viisasta. Mutta eipä huolta, olen jo ratkaisuut tämänkin ongelman: siihen ei tarvita kuin noin kahdeksan kilometriä lammasaitaa ja muutamia hyväsyömäisiä lampaita, pieni lauma korkeintaan. Sinne lammasaitojen keskelle tulee jäämään Vanhan Maatilan nykyinen päärakennus ja se uusi talo ja ehkä ihan pienen pieni puutarha.

Eikö kuulostakin hyvältä?


   Ihan niin kuin hikisessä ruohonleikkuussa ei olisi ollut tarpeeksi, menin sen päälle vielä ryömimään kurtturuusupensaisiin. Enkä vain ryömimään, vaan leikkasin kaikki pensaat alas. Tämä kummallinen kevät kun on tappanut paljon kaikkea kaunista, muun muassa suuren osan niistä kurtturuusuista.

Joku puutarhatietäjä varmaan osaisi selittää, miksi juuri nyt on kuollut niin monta puuta, pensasta ja monivuotista kukkaa? Miksi juuri nyt, kun takana on pitkästä aikaa ns. normaali talvi, joka alkaa sillä, että sataa lunta ja joka jatkuu tasaisen lumisena hamaan kevääseen saakka?

Oranssi kukka tuossa kuvassa on tulikellukka. Se on yksi suosikeistani, vaikka kukkiikin melko lyhyen aikaa alkukesästä. Lehdet ovat kuitenkin kauniita koko kesän. Kestäväkin se on, koskapa kukkii tuossa vaikka niin moni on viereltä kuollut.

Otin tukevat oksasakset mukaani kaupunkiin. Huomenna on edessä vakava paikka: ruusupensas, siis Se Ruusupensas, josta tämä blogi on saanu nimensä, voi huonosti. Niin huonosti se voi, että leikkaamme senkin alas, Portsan komeimman ruusupensaan.

Jos se ei tapa, se vahvistaa.