Betonimyllärit

Onpa mukava välillä kertoa, että remontti etenee. Meillä oli eilen valutalkoot ja nyt päätyasunnon alakerran lattiasta puolet alkaa olla lähellä valmista.

Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.

Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.

Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.

Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?

Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.

Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.

Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.   

Pesin lattian miesten tähden

Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.

Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.

Salin lattialla leikki aurinko.

 Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.

Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.

Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.

Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.

- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.

Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.

Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.

Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.

Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.

Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.   

Saimme ruskean kirjekuoren

Rakennuslupa tuli vihdoinkin!

Hakuprosessi kesti kaikkinensa reilusti yli puoli vuotta. Meissäkin oli vikaa, kun emme joka kohdassa toimineet tarpeeksi reippaasti ja nopeasti ja pontevasti emmekä tarkastikaan, mutta kaikkea syytä en päällemme suostu ottamaan. Vai onko ajatus edes luvallinen? Tarkoitan sitä, että ehkä onkin täysin normaalia odottaa jonkun luvan saamista kuukausikaupalla. Mistä minä tiedän.

Nyt se kuitenkin on meillä, se kaivattu, ruskea kirjekuori. Lupa ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin työn aloittaminen, sillä jotta pääsemme itse asiaan, on ensin hankittava kolme tai neljä vastaavaa mestaria ja pidettävä aloituskokouksia ja ties mitä katselmuksia.

On se tarkkaa. Nykyään, tarkoitan. Tiedän ihan varmasti, että täällä Portsassa on tehty monta remonttia ja laajennusta ullakoille ja kellareihin ilman, että niistä on sen kummemmin hiiskuttu kenellekään. Tehty vain.

Ei se tietenkään ole hyvä, sekään. Muistan, kun kerran olin haastattelemassa erästä Turun kaupungin rakennusasioiden asiantuntijaa ja kysyin hänen mielipidettään Portsasta. Hän tuhahti, ettei suosittelisi asunnon ostoa sieltä edes pahimmalle vihamiehelleen, niistä voi löytyä mitä vaan.

Tätä ei olisi pitänyt sanoa; asuntomme arvo laski välittömästi. Muistutankin heti, ettei Portsa ole Turun ainoa puutaloalue eikä em. lausahdus sovi ainoastaan tähän. Ja nykyään tosiaan kaikki on tarkempaa ja ainakin mestareiden ja vastaavien määrästä voisi päätellä, ettei rakennusvirheitä enää pääse syntymään. Vaikkei niitä ennenkään mistään syntynyt, kyllä ne ihan ihmisten aikaansaannoksia olivat. 

Kuvassa ei ole orastava rakennusvirhe vaan alkava remontti.

Maanantaina meille on tulossa joukko mahdollisia mestareita. Jännittävää.

Rahaa menee kauheasti, vaikka mitään ei tapahdu. Tähän mennesä lupa-asian hoitamiseen on uponnut noin 2000 euroa, eikä itse luvasta vielä edes tullut laskua.

Remontti ja pankrotti ovat selvästi sukulaisia.

Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

Vessakopperoisesta koirien sadevaatteisiin

Työt eivät päässeet tänäänkään alkuun. Olin sopinut yhden jutunteon, mutta haastateltava soitti ja peruutti. Se on ihan tavallista eikä haittaa, jos kalenterista löytyy joku toinen aika. Nyt vielä löytyi.

Joskus on käynyt niin, että haastateltava on unohtanut sovitun tapaamisen. Kun muutaman kerran ajaa jonnekin kymmenien kilometrien päähän ja huomaa itsensä niin vähäpätöiseksi, ettei toinen muista edes olla paikalla, oppii varmistamaan. Nykyään soitan kotoa lähtiessäni ja muistutan tulostani, jos minusta vähänkin tuntuu siltä, että tapaaminen on voinut unohtua. Tässä asiassa intuitioon kannattaa luottaa, sen olen huomannut.

Suunnittelimme tänään vessaremonttia. Tämä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä vessa, joka pitäisi remontoida, on tehty lähes 25 vuotta sitten. Olimme silloin vasta muuttaneet tänne Portsaan ja Maria oli syntymässä, talvi oli järkyttävän kylmä, meillä ei ollut suihkua ja kun sitten uusi vessa vai pitäisikö sanoa kylpyhuone valmistui, se oli tietysti ihan luksusta. Nyt tuo muovitapeteilla päällystettu nuhruinen koppi ei enää saa aikaan muuta kuin kyllästynyttä harmia. Kopperoisen kruunaa Tanssiva Pesukone, jota täytyy pitää kädestä, kun se tekee töitä. Olen saanut tarpeekseni.

Vanhassa puutalossa on oma tunnelmansa, mutta ovat nämä aika epäkäytännöllisiä. Meillä, kuten melkein kaikilla muillakin portsalaisilla, alkuperäinen asunto on käsittänyt vain keittiön ja kamarin. Kun asuntoihin on alettu tehdä sisävessoja - täällä se tapahtui 1950-luvun alussa - ne on pitänyt rakentaa joko keittiöön tai eteiseen. Meillä vessa vie suurimman osan eteisestä. Kun tullaan ulko-ovesta ja noustaan sisäportaat ja avataan väliovi, vessan ovi on heti edessä. Varsinainen eteinen, johon pitää mahduttaa perheen kengät ja ulkovaatteet, on todella, todella pieni. Siinä olisi jollekin Inno-ohjelmalle haastetta kerrakseen.

Kävin illalla Elinan luona Sauvossa. Kun ajoin takaisin, hämärä oli laskeutumassa ja ilma oli kovin sumuinen. Oli merkillistä nähdä sumun keskellä, lumisella pellolla traktori ja miehiä työssä. Näyssä oli jotain valtavan kuvauksellista ja  harmittelin sitä, ettei minulla ollut kameraa mukana. Ikään kuin sitten olisin pysähtynyt ja ottanut sen kuvan, mutta saahan sitä harmitella.

Matkalla Sauvoon kiersin eläinkaupan kautta ja ostin Nonnalle uuden kaulapannan. Vanhasta hajosi lukko. Hypistelin pitkän aikaa erilaisia pantoja ja ostin sitten lopulta ihan samanlaisen kuin Nonnalla nytkin on ollut.

Eläinten tarvikkeet ovat yhä suurempi bisnes. Mahtavatko lemmikit kaikkea tarvitakaan, mitä niiden omistajille myydään? Niin kuin esimerkiksi takkeja. Mietin tätä tänään koirapuistossa, jossa Nonnan leikkikaveriksi osui energinen uroskoira, rodultaan aika paljon bokseria muistuttava. Koira oli puettu turkissomisteiseen sadetakkiin, jossa taisi vielä olla lämmin vuori. Koiraparka höyrysi. Ulkolämpötila oli noin plus viisi astetta, eikä edes satanut. Koira oli tuotu puistoon autolla. Osaisiko joku selittää, mihin sitä takkia tarvittiin?

Siitä vessaremontista vielä. Ei se heti ala. Ei kohtakaan. Me vasta puhuimme siitä. Sekin helpottaa vähän.