Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Toiseksi viimeinen luento oli tänään. Ensi tiistaina on viimeinen ja sen jälkeen minulla on enää yksi kirjatentti, sitten suomen kielen perusopinnot on suoritettu.

Koko talven olen saanut katsella tätä komeaa maisemaa ja nyt otin siitä viimein kuvan.

Maisema avautuu yliopiston päärakennuksen ylimmästä kerroksesta, jossa luentomme on yleensä pidetty. Oikealla näkyy Turun Tuomiokirkon torni.

Tänään, kun kävelin kaupungin läpi luennolle, näin taas paljon opiskelijoita, jotka tiedekuntiensa haalareihin pukeutuneina olivat matkalla opiskelijarientoihin. Jotain isompaa riehaa oli selvästi tiedossa, niin paljon haalarikansaa oli liikkeellä. Ajattelin vähän haikeana, että kaikki tuollainen on minulta jäänyt kokematta. Heti perään Järjen Ääni muistutti, että mieliinpainuvimmat seuraukset opiskelijariennoista taitavat kuitenkin olla tappavan kaameita krapuloita, noloja tilapäissuhteita ja muita juttuja, joita ei pahemmin huvita muistella. Joten paitsi jääminen ei ehkä ole niin pakahduttavan katkeraa kuitenkaan.

Tämä viikko on ollut aika työntäyteinen ja vaatinut tiukkaa aikatauluttamista. Ajankäytön pohdiskelu on yksi lempiaiheistani, minua todella kiinnostaa tietää, miten ihmiset käyttävät aikaansa ja miten minä voisin käyttää sitä - no, olin vähällä sanoa tehokkaammin, mutta sanotaan nyt vaikka tarkoituksenmukaisemmin.

Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja hoitavat kaikki asiansa hyvin. En tarkoita nyt mitään huippusuorituksia kuten kahta väitöskirjaa ja yksinpurjehdusta maailman ympäri alle kolmekymppisenä vaan ihan tavallisia asioita ja ihmisiä. Jotkut vain saavat tunneistaan irti enemmän kuin toiset.

Ajankäytöstä voi filosofoida ja miettiä, mitä pitäisi ja miksi? Se on toinen juttu.Eikä siihenkään mitään yhtä oikeaa vastausta ole.

Meillä oli nyt loppumassa olevalla kirjoituskurssilla yhtenä tehtävänä kirjoittaa työhakemus ja laatia ansioluettelo. Saimme niistä oikein numerot. Minä hain ihan oikeastikin avoinna olevaa viestintäsihteerin paikkaa ja sain hakemuksestani kiitettävän arvion. Pitäisiköhän lähettää hakemus? Sitten nähtäisiin, pääseekö viestintätöissä kolmenkymmenen vuoden kokemuksella edes haastatteluun. 

Läpi meni

Onhan tämän vähän liioiteltua, mutta nyt minulla on Laakeriseppeleolo kun sain tietää, että tekstianalyysikurssi tuli suoritettua hyvällä arvosanalla. Ja samalla huomasin, että minullahan on jo 20 opintopistettä koossa. Hyvä minä!

Oli pakko lähettää opettajalle sähköpostia ja kysyä, miten on mahdollista, että sain tentistä pisteitä kun tiedän, että se meni huonosti. Kurssiarvosanahan - kuten olen jo pariin kertaan selittänyt - muodostui tentistä ja tekstianalyysitehtävästä.
Opettaja vastasi, että kieltämättä tenttimenestykseni oli varsin vaatimaton, mutta kun yritys sentään oli kova, niin ei hän kuitenkaan hylännyt tenttiäni. Ja analyysitehtävä oli onnistunut, minkä tiesin itsekin.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Törmäsin kaupungilla erääseen lukioaikaiseen opiskelukaveriini. Hän on yhtä vanha kuin keskimmäinen lapseni, noin 25 ja oli käynyt päivälukiota, mutta jostain syystä keskeyttänyt sen ja siirtynyt sitten muutaman vuoden jälkeen aikuislukioon. Tuo tyttö on hyvin herttainen ja ilmeisen lahjakas monissa asioissa mutta myös kovin herkkä. Meillä oli lukiossa joskus tapana jutella välituntisin ja aiheena oli silloin usein opiskelu ja se, miten opiskelu kannattaa aina; tarkoittaa sitä, että minä tätimäisesti kannustin tyttöä jatkamaan sinnikkäästi opintojaan ja yrittämään uudestaan, jos joku asia ei kerralla onnistunut.

Nyt siis tapasimme ja tyttö kertoi, miten tärkeää minun kannustukseni oli hänelle ollut. Hän sanoi ajatelleensa minua usein ja saaneensa minusta rohkaisua ja perspektiiviä omaan elämäänsä.

- Tajusin, että kun kerran sinäkin pystyt niin miksen minä pysty, ei se minulle ole vielä liian myöhäistä, hän sanoi.

Arvatkaa, tuliko tädille vedet silmiin? Kyllä!  Se, että on pystynyt olemaan esikuva jollekin nuorelle tuntuu niin hienolta, etten osaa edes sanoa.

Ja sitten tietysti muistelin omia nuoruudenaikaisia opettajiani ja mietin, miten mukavaa olisi päästä nyt kertomaan miten olen ollut esikuvallinen opiskelija.

 Taitaisi tapahtua muutamiakin haudassakääntymisiä.

Koirat eivät mahdu kasvavaan kaupunkiin

Kun meidän asuinalueemme Port Arthur, Portsa, rakennettiin yli sata vuotta sitten, tämä oli laitakaupunkia. Nyt Turku on kasvanut paljon Portsan yli ja kasvaa edelleen. Vielä 25 vuotta sitten kun me muutimme tänne, Ratakadun toisella puolella oli iso, tyhjä aukea, puutalon kivijalka ja junaraide kohti satamaa. Nyt siinä on junaraide, nelikaistainen Helsingintie ja puutalon raunioiden tilalla erään isohkon yrityksen aidattu parkkipaikka.

Kaupungin kasvu on luonnollinen ja varmasti toivottu asia, mutta tietysti sillä on varjopuolensa. Yksi niistä on se, että koiran ulkoiluttamiseen sopivat alueet häviävät samalla, kun koirien lukumäärä kasvaa.

Olen yrittänyt keksiä uusia reittejä, sellaisia, joissa kovaa pörisevät autot ja mopot eivät jatkuvasti menisi hermoherkän koiraparkamme ohi. Tänään kävimme Turun Linnan puistossa.

Matka Portsasta tänne ja takaisin muodostaa ihan sopivan päivälenkin. Mutta vaikka kuvista voisi luulla, että puistossa vallitsee mitä syvin rauha ja hiljaisuus, se ei ole totta. Liikenteen melu on yllättävän kovaa ja parhaillaan Aurajoen toiselle rannalle valmistellaan uutta rakennuspaikkaa, mistä tulee todella kova ääni. Juuri missään ei enää voi kävellä rauhassa.

Linnan lähellä on vanhoja puutaloja, joita näköjään ollaan saneeraamassa myyntikuntoon. Mainoskyltti lupasi korkeatasoisia asuntoja perinteitä kunnioittaen. Ne talot ovat oikein aika rötisköjä, mutta jonkun ajan kuluttua niitäkin jo myydään kovaan hintaan. En varmaan paljon erehdy, jos arvelen, että niihin tulee korkeakiiltoiset keittiökaapit ja poreammeet omaan spa-osastoon. Perinteistä viis.

Koiralenkin lisäksi kävelin vielä illalla yliopistolle ja takaisin. Ennen luentoa kävimme vähän keskustelua viime kerran kirjoitusmaratonista, jonka kaikki olivat kokeneet jokseenkin hirveäksi. Ehkä muistiinpanojen tekemiseen ja tallentamiseen löydetään nyt joku toinen ratkaisu.

Ilmoittauduin ääni- ja muoto-opin uusintatenttiin, joka on kahden viikon päästä. Ei muuta kuin käsitekartat esiin jälleen ja kertaamaan.

Myllysillalta kirjoitusmaratonille

Turussa vihittiin tänään käyttöön uusi Myllysilta. Lähdin yliopistolle vähän aikaisemmin nähdäkseni hiukan avajaisjuhlallisuuksia, mutta myöhästyin; nauhat oli leikattu ja liikenne kulki taas kaikkia kaistoja pitkin. Mitäs tuosta, pääasia, että Myllysilta on nyt käytössä ja liikenne sujuu.

Tähän kohtaan rakennettiin ensimmäinen Myllysilta 1975. Maaliskuussa 2010 huomattiin, että silta oli painunut notkolle.  Painuminen jatkui jos ei nyt ihan silminnähden, niin selvästi kuitenkin ja sillan pelättiin jopa sortuvan. Se päätettiin purkaa ja rakentaa uusi. Uuden Myllysillan kannatinpilarit näyttävät tosi tukevilta.

Avajaisjuhlia varten siltaan oli kiinnitetty valtavia kulttuuripääkaupunki-ilmapalloja. Niitä oltiin parhaillaan irrottamassa ja jos joku halusi, sai pallon mukaansa. Muuten ilmapallot päästettiin leijumaan matkoihinsa.

Pikkupojat olivat osuneet oikeaan paikkaan.

Minä jatkoin matkaani.

Viikonloppuna Turun tuomiokirkon eteen oli tuotu joulukuusi ja sen valot sytytetty.

Koska aikaa oli, poikkesin Hämeenkadulla Naantalin Aurinkoisen kahvilaan. Pieni vahvistus olikin tarpeen, sillä yliopistolla odotti taas oikea kirjoitusmaraton. Käsittelimme muun muassa eräitä syntaksiin vaikuttavia semanttisia tekijöitä, jaollisia entiteettejä, kongruenssia ja inkongruenssia, loimme yleiskatsauksen nominaalisiin lauseenjäseniin sekä totesimme, että e-subjekti eli eksistentiaalisubjekti on eksistentiaalilauseen subjekti. Mitä tämä kaikki tarkoittaa, se selvinnee joskus, nyt minulla oli täysi työ saada muistiinpanot tehtyä. Luennosta, jota opettaja samaan aikaan piti, en tietenkään ehtinyt ymmärtää mitään.

Minä tässä valittelen, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että yliopisto-opiskelun kuuluukin olla vaativaa; mikä sitten olisi, jos ei edes se? Mutta en osannut odottaa sen olevan fyysisesti näin vaativaa. Rähmäkäpälät eivät tässä hommassa pärjää alkuunkaan.

Minäkin olen sentään tottunut tekemään muistiinpanoja ja kirjoittamaan paljon käsin. Mutta nyt kun kirjoitin parasta vauhtiani mihin ikinä kykenin esimerkkilausetta: " Matkustin eilen kaksi tuntia junalla Tampereelle", huomasin ajattelevani - ihan tosissani, vakavissani - "Voi, miksei se matkustanut Poriin, siinä on vähemmän kirjaimia!"

 

Tentti meni huonosti

Sain äänne- ja muoto-opin tentistä kakkosen. Huokaus sentään.

Positiivisesti ajatellen olen osannut tosi paljon; jotta edes pääsi tentistä läpi, piti puolet vastauksista olla oikein. Minulla on ollut paljon enemmän.


Se ei kuitenkaan riitä. Olisin tarvinnut sen kolmosen, jotta saisin lukea suorituksen hyväkseni jos jatkan aineopintoihin (lue: jos ikinäkoskaan läpäisen yhdetkään pääsykokeet).


Eikä siinä kaikki. Kun menin tänään yliopistolle ja kuulostelin kurssikavereitteni tenttituloksia, kaikki kuuluivat saaneen nelosia ja viitosia.

Nyt täytyy vain miettiä, mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä ja yrittää seuraavalla kerralla paremmin. Ainakaan vielä en tunnusta, että olisin tähän liian tyhmä.

Alan yhä paremmin ymmärtää, millaisten henkisten paineiden alla nuoret opiskelijat elävät. Yhtäältä puristaa tarve saada tutkinto valmiiksi, toisaalta huoli toimeentulosta. Vanhemmat kyselevät, miksi opinnot edistyvät hitaasti, yhteiskuntakin painostaa opiskelemaan nopeammin. Tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta. Minulle huono tenttitulos käy vain ylpeyden päälle, nuorelle se voi olla oikeasti hirveä paikka.

Nyt menossa oleva lauseopin kurssi ei ole ainakaan helpompi kuin tuo edellinen. Viime luentokerran jälkeen manailin sitä, miten kova työ muistiinpanojen kirjoittamisessa oli. Kotona kirjoitin ensimmäisellä luennolla tehdyt muistiinpanot puhtaaksi koneella, ihan senkin tähden, että voisin ymmärtää kirjoittamani paremmin. Tekstiä kertyi yli 8000 merkkiä, reilut viisi liuskaa.  Ja tänään teimme taas uudet muistiinpanot, tietysti.

Iltapäivällä vuodatin tulospettymystäni ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Mielestäni osaan sentään kirjoittaa, minä paruin.
- Se on kuule ihan eri asia, hän lohdutti.
- Ei ole. Se on ihan sama kuin jos minä olisin huippuratsastaja, mutta en tunnistaisi, jos hevosellani on ähky.

On se. Ja vaikka se ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen minua yhtään vaivannut, niin nyt vaivaa. Opiskelu antaa uusia näkökulmia, näetsen. 

Haisee epäkohdilta

Kerroin jokin aika sitten, että tilasin nettikirjakauppa Booky.fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan. Enkä ainoastaan tilannut vaan maksoinkin. Kirjaa ei ole kuulunut ja tilaukseni "tila" nettiseurannassa on kaiken aikaa ollut se, että "odotamme kirjaa varastoomme".Arvioitu toimitusaika oli 3-8 arkipäivää.

Kirjaa ei ole kuulunut - eikä kuulu koskapa kustantajalla sitä ei ole - ja niinpä lähetin Bookylle viestin ja kysyin jatkosta. Tänään tuli ystävällinen viesti, jonka mukaan kirjani on "valitettavasti jäänyt tavarantoimittajan jälkitoimitukseen". Saan kirjani erittäin todennäköisesti ensi viikolla.

No. Minäpä nyt erittäin todennäköisesti veikkaan, että kirjaani ei tule ensi viikolla eikä seuraavallakaan. Tuskinpa kustantaja on heltynyt ottamaan minua varten yhden kappaleen erityispainosta.

Omassa viestissäni kysyin, saanko rahani takaisin, mutta siihen kysymykseen ei vastattu. 

Nyt tarvitsisin jo toisen kirjan. Meillä on kurssiohjelmassa yksi pelkkä kirjatentti (tarkoittaa sitä, että luentoja ei ole, luemme vain kirjan ja tentimme sen) ja päätin tänään, että on aika hankkia tuo kirja, joka on Heikki Kangasniemen Sana, merkitys, maailma.
Katsoin ensin kirjastosta. Ehkä katsoin vähän hätäisesti, kun vaikutelmaksi jäi, että Turun kaupunginkirjastossa olisi vain yksi kappale kyseistä kirjaa ja sekin tietysti lainassa.
Sitten selasin nettiantikvariaatit. Ei tulosta. Booky varmaan myisi minulle tuon kirjan, mutta kokemuksesta viisastuneena en osta.
Matkalla yliopistolle kävin kirjakaupassa kysymässä kirjaa ja sain tietää, että sitä ei ole ja että siitäkin on painos loppu.

Olen kuullut puhuttavan opiskelijoiden tuskasta, kun he metsästävät tenttikirjoja, mutta nyt vasta ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan. Tuntuu kummalliselta, että oppimateriaaliksi määrätään hankkimaan kirjoja, joita ei saa mistään. Tässä on nyt joku, jota en ymmärrä. Haisee epäkohdalta.

Aloitimme tänään uuden kurssin, lauseopin. Minua on etukäteen peloteltu, että tämä kurssi on paljon vaikeampi kuin äänne- ja muoto-oppi. Siitä en vielä tiedä, mutta tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että yliopisto voisi vähän tarkastella tapaansa opettaa ja tulla ikään kuin tälle vuosituhannelle. Vai onko oikeasti perusteltua istuttaa opiskelijoita kaksi ja puoli tuntia kirjoittamassa kovalla kiireellä käsin tekstiä, jonka opettaja näyttää koneeltaan? Samalla luennoitsija luennoi, mutta mitä iloa siitä on, kun puhetta ei pysty kuuntelemaan saati ymmärtämään samaan aikaan kiivaan kirjoittamisen kanssa. Eikä kirjoitettuakaan pysty sisäistämään, kun tärkeintä on ehtiä kirjoittamaan, ennen kuin seuraava teksti tulee. Lopputulos on se, että opiskelija ei ole oppinut mitään sen paremmin kirjoitetusta kuin puhutustakaan.

Minun ehdotukseni on se, että opettaja pistää luentomuistiinpanot sähköpostilla oppilailleen ja käyttää tunnit elävään, vuorovaikutteiseen ja runsaisiin harjoituksiin ja esimerkkeihin perustuvaan opetukseen.

Mutta jos jonkun kirjahyllyssä on tuo Kangasniemen kirja, niin laittakaa viestiä tulemaan. Minä ihan totta tarvitsen sen.

Käsitekartat nurin

Äänne- ja muoto-opin tentti on ohi. Tulokset saadaan ehkä ensi viikolla.

Tentissä piti selittää muutamia käsitteitä, tehdä morfeemianalyysi muutamista sanoista, selittää sanojen eri muodoissa tapahtuvia vaihteluja, tarkastella kirjoitetun ja puhutun kielen eroja ja selittää niitä. Ainakin nämä ja pari muuta asiaa, joita en nyt juuri muista.

Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole ollenkaan varma, että vastaukset ovat oikeita.

Minua jännitti aika tavalla. En muista, että olisin jännittänyt edes ylioppilaskirjoituksissa niin paljon. Koko ryhmämme taisi jännittää, ainakin tunnelma ennen tentin alkua oli hyvin totinen. En usko, että kaikki pääsevät läpi. Oppiaineemme on kuitenkin sellainen, ettei siinä osu sattumalta oikeaan eikä pysty selittämällä peittämään sitä, ettei osaa. Asiat joko tietää täsmälleen tai ei tiedä. Kuten monessa muussakin aineessa, tietysti.

Menin yliopistolle kävellen ja kun kävelin takaisin kotiin, poikkesin Akateemisessa Kirjakaupassa. Kävin oikein asiakseni katsomassa, onko uusin Jeanne d´ Arc Living -lehti ilmestynyt ja olihan se. Ostin lehden, mutta en ole vielä jaksanut avata sitä. Silmäilin pikaisesti kirjojakin ja mietin, mitkä ostaisin joululahjoiksi. Itselleni. Totesin, että seuraavat juttupalkkioni eivät taida riittää kaikkiin houkutuksiin.

Tilasin muuten nettikirjakauppa Booky-fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan joitakin aikoja sitten. Maksoin sen saman tien, mutta kirjaa ei ole kuulunut ja nythän tuo kurssikin jo loppui. Lähetin kauppaan tänään viestin jossa kysyin, voinko saada rahani takaisin. Vastausta ei vielä kuulunut.

Olen viettänyt viime päivät kotona muistilapuilla ja käsitekartoilla ympäröitynä. Tentistä palattuani revin ensi töikseni muistilaput keittiön kaappien ovista ja käänsin lattioilla lojuneet käsitekartat nurinpäin. En todellakaan tahdo juuri nyt tietää, mikä meni väärin.

Mutta kävi miten tahansa, näitten viikkojen aikana olen kuitenkin oppinut enemmän suomen kieliopista kuin viiteenkymmeneenkolmeen vuoteen sitä ennen.

Fyysistä ja henkistä kipua

 Oivoi. Huhhuh.

Aijai. Uuuh.

Se olen ollut minä tänään. On ihan piesty olo eilisen ratsastuksen jälkeen, jopa kaulalihaksiin sattuu. Olen siis ainakin yrittänyt tosissani, vaikka tulokset eivät kummoisia olleetkaan.

Fyysisen kivun lisäksi henkistä painetta on tullut ylihuomenna odottavasta tentistä. Päiväni on lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta kulunut tässä.

Tässä hommassa olisi melkoisen vahvoilla, jos osaisi kieliopin kunnolla. Siis sen osan kielioppia, joka on jokaisen ulottuvilla peruskoulussa ilmaiseksi. Turha kai sanoakaan, etten osaa.

Eikä taida osata moni muukaan. Vai miten sujuuu nominien taivutus? Nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi... ja niin edelleen ja mitkä olivatkaan näiden "tiivien" päätteet? Tai mikä ero on infinitiivillä ja indikatiivilla? Astevaihtelun sääntö ja poikkeukset? No siitä en tiedä, kuuluuko se enää peruskoulun kielioppiasioihin, mutta minun pitää nyt sekin tietää.

Olen lukenut ja kirjoittanut, piirtänyt ja värittänyt ja lukenut ääneen. Keittiön kaappien ovissa on taas muistilappuja. Nominien taivutuksen muistisäännöksi kirjoitin pienen runon:
poika kullan rakas / autoa sokkona / junaksi pajassa / laatikosta laatikkoon / isolla isältä otetulle / sanoitta / hienoine viivoineen / hyvin.
Modernia runoutta parhaasta päästä, sanoisin. Harmi vain, etten tahdo millään muistaa tätäkään ulkoa, vaikka sentään olen sen itse kirjoittanut.

Minua kalvaa pelko siitä, etten yritä tarpeeksi ja epävarmuus sen suhteen, teenkö oikeita asioita. Mitä, jos kaikki keittiön pöydän vieressä vietetyt tunnit ovat menneet hukkaan? Jos en osaakaan tentissä yhtään mitään?

Rinnan näiden epämiellyttävien ajatusten kanssa mielessäni nousee halu ottaa selvää ja olla perillä. Aavistus siitä, miten hienoa olisi hallita oma työkalu, suomen kieli, kunnolla, rakenteita myöten.

Se olisi samaa kuin ymmärtää, miten tietokone toimii tai että osaisi itse tehdä ohjelmia sen lisäksi, että käyttää niitä.

Järjellä ajatellen minun pitäisi selvitä tentistä. Olen yhtä kertaa lukuun ottamatta ollut kaikilla luennoilla, tehnyt kotitehtävät melko tunnollisesti ja valmistautunut ylihuomiseen tavoilla, joista jo kerroin. Jos minä en näillä pärjää, ja muut kurssilaiset läpäisevät tentin, ei jää kuin yksi johtopäätös vedettäväksi: olen tyhmä.

Eihän tuommoista voi myöntää?

Kuntosali avautui

Kuntopyörätarina jatkuu. Sain uuden satulani tänään. Siis tänään, ja vasta edellispäivänä soitin Budgetiin. Ja nyt tiedän senkin, että sankarini nimi on Mika. Terveisiä Mikalle Raision Budget-myymälään, olet tosi hyvä myyjä!

Tässä on Kettler uuden satulansa kanssa. Ajoin kokeeksi puoli tuntia ja hyvältä tuntui.

Kuopuksen kanssa tuossa naureskeltiin, kun hän alkoi ensin puhua, että olisi mukava päästä kuntosalille.

- Mitä turhaa, Pirkko´s Gym avautuu kun saadaan uusi satula pyörään.
- Joo joo. Sulla on vaan aika huonosti laitteita... tai on siellä se mun jumppapallo.
- Niin no. Harmi, kun tuli ne voimistelunarut heitettyä roskiin.

Voimistelunarut. Tiedättehän ne semmoiset, joissa on lenkit käsiä ja jalkoja varten ja joissa on tarkoitus rimpuilla vain viisi minuuttia aamuin illoin ja saavuttaa tällä menetelmällä mitä kauneimmat vatsalihakset? Olen omistanut niitä ainakin kolmet, mutta ne eivät ole tuottaneet tulosta.
Tai sitten joku vaihe on jäänyt välistä. Se rimpuiluvaihe todennäköisesti.

Mutta nyt on koittanut uusi aika ja kaikki on toisin. Päätin suhtautua kuntopyöräilyyn samalla päättäväisyydellä kuin suomen kielen opintoihini. Molemmat asettavat lievästi sanoen haasteita.

Äänne- ja muoto-opin kurssimme on lähenemässä loppuaan, jäljellä on enää yksi luentokerta ja sitten tentti. Olen yhä pahemmin sekaisin kaikkien liitteiden, päätteiden, sääntöjen ja poikkeusten kanssa. Kirjoittajakokemuksestani ei tunnu olevan mitään apua. Koko ajan tulee "perusasioita", jotka "on osattava". Kuten esimerkiksi sen tietäminen, että sana "luettavissa" sisältää passiivin ensimmäisen partitiivin, monikon tunnuksen ja inessiivin päätteen.

Opettajamme huomautti tänään, että kurssista ei pääse läpi, vaikka saisikin tentistä hyväksyttävät pisteet, jos kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty. Ja että hän tarkastaa asian. Hyvä niin, vaikka en itsekään ole varma, olenko ihan kaikkia tehtäviä saanut kunnialla suoritettua.

Opettaja vaikuttaa hyvin pedantilta. Hän tekee - jos oikein ymmärsin - parhaillaan väitöskirjaa jostain -vat ja -vät -päätteiden esiintymisestä suomen kielessä.Suomen opiskelu viehättäneekin eniten niitä, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohdista, vähän sellaisia kirjanpitäjätyyppejä. Välillä ajattelen, että tämä ei ehkä sovi minulle ollenkaan. Mutta vain välillä.

Olisi noloa myöntää, etten pysty oppimaan näitä asioita. Sitä paitsi se ei olisi totta.
Jos en opi, en ole yrittänyt tarpeeksi.

Terveisiä uudelta tuoliltani

Tässä tämä nyt on, uusi työtuolini.

Hain tuolin aamulla Encoresta ja maksoin siitä 220 euroa. Tuoli on Martelan myymää Logic-mallistoa, käytetty ja uudelleen verhoiltu. Uuden vastaavan hintaa en tiedä mutta luulen, että se on ainakin kaksinkertainen.

Vanhaan tuoliini verrattuna ero on selvä. Tuoli on jämäkkä, sen istuinta, selkänojaa ja käsinojia pystyy säätämään monin tavoin ja tuolin jalusta on metallia. Tuoli on myös painava, sain sen hädin tuskin kannettua tänne yläkerran työhuoneeseen.

Tuon tuolin alla olevan maton kudoin viime vuonna. Käytin siihen kuteiden loppuja, joten värit eivät ole mitenkään harkiten suunniteltuja. Minusta lopputulos on silti ihan hyvä, iloinen, kuten työtilaan sopii. Tarvitsen värejä, niistä saa energiaa. Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi toimistot ja virastot ovat useimmiten harmaita tai muuten tosi valjuja väritykseltään. Olen sitä kysynytkin joskus joltain suunnittelijalta ja vastaus oli, että kun ihmiset reagoivat väreihin niin eri tavoin, joitain esimerkiksi punainen tai keltainen voi kovasti ärsyttää.

Joten sen varalta, ettei kukaan ärsyyntyisi, käytetään värejä, jotka varmuudella ovat kaikkien mielestä tylsiä?

Iltapäivällä, ennen yliopistolle lähtöä, istuin hetken keittiön pöydän vieressä ja tein kotitehtäviä. Lykätäkseni vielä hetken ikävien  ja vaikeiden tehtävien aloittamista, soitin hyvälle ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Pystytkös tuosta vaan sanomaan monikon komitatiivissa sanat "rakas poika", kysyin, kun ajattelin, että tähän ei edes opettaja kylmiltään kykene.

- Monikon komitatiivi - hmmm- rakkaine poikineni, ystävä vastasi. Ja lisäsi sitten, että tervetuloa yläasteelle, siellä nämä opitaan.

Yliopistolla me taas huokailimme vokaalivaihteluiden kanssa. Käytimme ensimmäiset kolme varttia kotitehtävien tarkistamiseen. Yksi tehtävistä kysyi, missä seuraavista sanoista esiintyy morfofonologista vokaalivaihtelua ja mistä syystä ja käskettiin vertailla taivutettua sanaa sen vokaalivartaloon.

Ehätin kertomaan, että sanassa "pahempi" esiintyy vokaalivaihtelua: vartalovokaali on kadonnut, koska kaksitavuisten adjektiivien loppu a:ta vastaa komparatiivin tunnuksen edellä e. Aika vaikuttavaa, vai mitä?

Loppuajan olinkin sitten hiljaa ja yritin vimmaisella kiireellä saada ylös oikeita vastauksia, sillä tuo kertomani oli melkein kaikki minkä olin osannut.

Olen silti edelleen sitä mieltä, että nuo asiat eivät ole vaikeita, ne vaativat vain paljon opiskelua. Todella paljon.

Kävelin yliopistolta kotiin, osan matkaa yhden kurssikaverini kanssa. Hän on opettaja ja opettaa muun muassa äidinkieltä, vaikka nyt vasta onkin suorittamassa suomen perusopintoja. Hän oli juuri pitänyt kielioppituntia tuleville sähköasentajille. Kuten arvata saattaa, nuoret miehet eivät olleet aiheesta kovin innostuneita ja he olivatkin halunneet tietää, mihin sähköasentaja tarvitsee äidinkielen teoriatietoja.

- Enkä minä tiennyt, mitä olisin vastannut, kurssikaveri sanoi.
- Niin, kun totuus on, ettei ne tarvitse niitä mihinkään, minä vastasin.
Mihin me nyökyttelimme yksituumaisesti.

Olen aina valmis puolustamaan äidinkieltä ja sen opettamista. Mutta jos minä olen voinut tehdä (kirjoitus)työtä kymmeniä vuosia osaamatta kielioppia, niin kuinka se ei onnistuisi sähkömieheltä?

Maalta kaupunkiin

Taitaa olla aika ryhtyä taas kaupunkilaiseksi. Ulkohuussi, käsienpesu jäisellä vedellä ja vesien ja puiden kantaminen sisään ja ulos on tosin ihanan maalaisromanttista ja luonnomukaista elämää, mutta rajansa kaikella.

Lähdin Vanhalta Maatilalta tänään kaupunkiin.

 Olin siellä viikon ja tein ihan oikeasti töitä. Ehkä siihen pitemmän päälle tottuisi ja se alkaisi sujua ilman, että koko ajan täytyy pinnistellä? Tai sitten on vain parasta pitää loma- ja työpaikat erikseen.

  Kukkapenkki, jonka uudistin, näytti aamulla tältä. Se on nyt valmiiksi istutettu. Noista etualalla näkyvistä kivistä aion vielä tehdä jotain nättiä penkin päähän. Onhan maalla vielä muutakin tekemistä tänä syksynä, pitää laittaa talvisuojia ja istuttaa kukkasipuleita ja haravoida ja vaikka mitä, joten kyllä minä sinne vielä menen. Ehkä en kuitenkaan enää yöksi.

Näin syksyllä olen jo ihan väsynyt kassien kuljettamiseen. Raine aina ihmettelee,  mitä minä oikein kuljetan, kun mukanani on monta kassillista tavaraa ja kaupunkiin lähtiessä vähintään saman verran. Tänäänkin otin Xantian kyytiin paitsi koiran, myös kameralaukun, tietokonelaukun, vaatekassin, kassin sekalaista tavaraa kuten neulomuksia ja luettavaa, vähän ruokia jääkaapista, kassillisen koiranmakkaroita ja pyykkipussin. Matkalla kävin vielä Mynämäen S-marketissa ja tulin sieltäkin ulos yhden muovikassin kanssa.

Kassien pakkaamisen ja kuljettamisen lisäksi olen tänään ehtinyt käydä aamulla töissä Uudessakaupungissa, laittaa ruokaa Turussa itselleni ja ruokatunnilla pistäytyneelle kuopukselle, käydä saunassa ja osallistua yliopiston luennolle.

Tänään käsittelimme sanavartaloita. Esimerkiksi verbin heikon vokaalivartalon saa kätevästi selville indikatiivin preesensin yksikön ensimmäisen persoonan muodosta ja konsonanttivartalon aktiivin imperatiivin preesensin kolmannen persoonan muodosta.
Helppoa kuin mikä. (Tämä on huumoria.)

Mutta eivät nuo oikeasti ole vaikeita asioita, vaikka kuulostavat tosi hämäriltä ja kummallisilta. Esimerkiksi "opiskella"-sanan heikko vokaalivartalo on "opiskele" ja konsonanttivartalo "opiskel". Vaikeus on vain muistaa, miten noita muodostetaan. Ja sitten ymmärtää, mihin niitä tarvitaan, mutta se käynee vielä selville.

Yritän suhtautua tähän siten, että opin ja ymmärrän kaiken vaivatta. Jos olen jo valmiiksi sillä mielellä, ettei hommasta tule mitään, ei siitä sitten tulekaan. Ja onhan tässä sentään kyse vain suomen kielestä! Omasta äidinkielestäni. Asioista jotka jo osaan.

Pikku hiljaa tutustun myös opiskelukavereihini. Siellä on monta mukavan tuntuista ihmistä. Jos oikein onnistaa, voin saada vaikka uusia ystäviä.

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.

Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...

 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...

 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.

Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!

Uusista saappaista suomen ihmeisiin

Ostin uudet kumisaappaat.

Täällä maalla kuljen melkein koko ajan saappaat jalassa. Ulkona. Sisällä en kulje sen paremmin saappaissa kuin kengissäkään, en edes mökillä. Mutta ulkona saappaat ovat tarpeen, sillä ruoho on märkää ja pitkää ja on nokkosia ja voi olla käärmeitäkin. Saappaat ovat kätevät.

Vanhat saappaani olivat rikki, olivat jo viime kesänä. Nyt sain vihdoin tarpeekseni siitä, että sukat kastuivat aina, kun menin ulos ja niinpä poikkesin Laitilan keskustan kenkäkaupassa. Sieltä löytyivät nämä Sievin polyuretaanisaappaat, ihanan kevyet ja mukavat ja niin iloisen värisetkin. Että voikin iso ihminen  iloita usista saappaista näin paljon!

Muistui mieleeni, miten kahdeksanvuotiaana sain uudet saappaat. Ne olivat pitkävartiset, vaaleanruskeat ja minusta kovin hienot. Menin kouluun ne jalassa. Ensimmäisellä tunnilla opettaja tuli luokkaan ja kysyi ensi töikseen, kenen mahtavat olla ne "beesväriset" saappaat käytävässä?
Sydämeni läikähti ylpeydestä kun tuumin, että nyt opettajakin, ihana opettajamme, on huomannut minun uudet, hienot saappaani ja haluaa kehua niitä kaikkien kuullen. Viittasin innokkaasti. Minun, minun!

- Menepäs sitten laittamaan ne kauniisti riviin, olet jättänyt ne keskelle käytävää, opettaja sanoi. 

Mikä nöyryytys. Enkä edes oppinut mitään, kun taas kehun uusilla saappaillani.

Tulin äsken Turusta. Oli todella kurjaa ajaa märkää ja pimeää Kasitietä ja olin kovin helpottunut, kun vihdoin näin lämpimän valon kajastuksen Vanhan Maatilan ikkunasta.

 Nyt sitten opiskelun pitää alkaa oikein toden teolla. Meillä oli ensimmäinen äänne- ja muoto-opin luento ja kuten luennoitsija totesi, että vaikka asiat tuntuvat monimutkaisilta, ne ovat perusasioita jotka on pakko osata jos aikoo opiskella suomen kieltä. Eikä siinä kaikki, tenteistä on pakko saada vähintään kolmonen - viitonen on maksimi - jos havittelee joskus pääsevänsä aineopintoihin näiden opintojen perusteella.

Nyt täytyy opetella paljon uusia termejä ja yrittää muistaa, mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi: "Allofoni on foneemin variantti joka voi esiintyä tietyssä äänneympäristössä ja on silloin jonkin toisen allofonin (tai useamman) kanssa täydennysjakaumassa. Allofoni voi olla myös äänneympäristöstä riippumaton eli vapaa variantti."
Tämä on joku ihan yksinkertainen juttu, mutta juuri nyt en muista, mikä. Eikä se, että "täydennysjakauma on komplementaarinen distribuutio" juurikaan selvennä asiaa.

Ensimmäiset opintopisteet koossa

Näin on. Olen nyt suorittanut avoimen yliopiston suomen perusopintojen johdantokurssin ja ansainnut siitä hyvästä kaksi (2) opintopistettä. Hyvä minä!

Nyt pääsen mainitsemaan, että takanani on kaiken muun ansiokkaan (?) toiminnan lisäksi myös suomen kielen opintoja yliopistossa. Sitä, että kyseessä oli johdantokurssi ja että opintoja on suoritettuna kovin vähän, ei tarvitse kertoa.

Eivät muutkaan kerro. Ei tarvitse kuin lukea yksi naistenlehti, niin jo tunnemme jonkun, jolla on takanaan niitä ja näitä opintoja ja josta alun perin piti tulla eläinlääkäri tai lakimies. Mikä tarkoittaa sitä, että tyyppi harkitsi joskus pyrkimistä po. opintoihin, mutta hylkäsi ajatuksen liian työläänä. Tällä menetelmällä minustakin on pitänyt tulla yhtä ja toista hienoa.

Kurssimme viimeinen luento oli eilen. Saimme kurssin suorittamiseksi vaaditut esseemme takaisin palautteen kera. Omastani sanottiin, että se oli elämänmakuinen ja arveltiin, että käyttämäni lyhyet kappaleet juontuvat lehtiteksteistä. Ehkä niin. Toisaalta ne voivat juontua myös sitä, että yritän kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä. Pitkiä kappaleita voi olla vaikea hahmottaa.

Käsittelimme eilen myös vähän vanhoja suomalaisia tekstejä. Esimerkiksi seuraavaa, joka on 1644 ilmestyneestä Formulae puerilium colloqvirium -teoksesta osa "Keskustelukaavoja pojille".  Keskustelijoina ovat Arnoldus ja Tidemannus. Kas näin:

- Custas nyt matelet?
- Cotoani.
- En minä sinua aicacan ole nähnyt.
- En minäkän sinua suuremban aican.
- Oletcos woinut hywin elä.
- Sijtä tosin minä iloidzen.
- Cuingas sinä voit elä.
- Juuri hywin.
- Sijtä myös minä iloidzen.

Tällä tavalla meni tämä Arnolduksen ja Tidemannuksen eloisa sananvaihto. Miksikähän se oli keskustelukaava vain pojille? Ehkä tyttöjen ei oletettu joutuvan niin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin, että heidän olisi pitänyt kyetä tämän tason keskusteluun. Tyttöjen aica kun kului cotona.

Huomenna alkaa äänne- ja muoto-opin opintojakso. Siellä pääsen perehtymään sellaisiin asioihin kuin yleiskielen foneemirakenne, foneemien ja grafeemien väliset suhteet, fonotaksi, prosodeemit, morfofonologiset vaihtelut ja niitä säätelevät tekijät, sanaluokat, nomini- ja verbityypit, morfeemityypit, nominien ja verbien taivutus.

Kuulostaa melkein lääketieteeltä, mutta kaipa tuo suomen kieltä on.

Mitä löytyikään eteisestä

Loppusanat eiliseen palovaroittimenmoukarointijuttuun: arvatkaa, mitä huomasin eteisen lipaston päällä, ihan käden ulottuvilla?

Oikein. Kirkkaankeltaisen rasian, jossa oli monta ristipäämeisseliä, ihan pienen pieniäkin.

Mitä siitä opimme? Sen, että tavaroiden pitää olla niiden omilla paikoilla, vain sillä tavalla niistä on hyötyä.

Tämän päivän työlistalla oli uuden palovaroittimen hankkiminen. Asioilla kun on taipumus järjestyä parhain päin huomasinkin istuvani päivän ensimmäistä haastattelua tekemässä paikassa, joka on erikoistunut turvalaitteisiin. Siellä myytiin palovaroittimia ja nyt minulla on kaksi uutta, joissa on kymmenen vuotta kestävä akku.

Nyt, kun kuopuskin on muuttanut pois kotoa eikä minun tarvitse miettiä perheen yhteistä ruokailua (kun Rainekin on maalla) huomaan, että syömisestä voi tulla ongelma. En viitsisi laittaa yhtään mitään.

Joskus muinoin ihmettelin, kun vanhemmat, yksin asuvat naiset valittivat, ettei tee mieli syödä. En voinut ymmärtää, sillä minulla on aina ollut erinomainen ruokahalu. Ruoanlaitosta en niinkään välitä, syömisestä kyllä. Mutta nyt sekään ei enää innosta.

En ole mitenkään sairas. Ei vaan tee mieli mitään. Kaikki ruoat mitä voin keksiä tuntuvat tympeiltä, rasvaisilta tai mauttomilta tai sellaisilta, joista tulee vatsa kipeäksi. Keittäminen, paistaminen, jauhaminen, musertaminen ja kaikki muu sösertely tuntuu ylivoimaiselta. Hernekeittopurkin avaaminen onnistuu juuri ja juuri.

Onko tässä nyt joku tyhjän pesän oireyhtymä kuitenkin kyseessä?

Päivä oli aika intensiivinen. Aamupäivän haastattelu oli vielä rutiinia, mutta iltapäivällä pääsin keskustelemaan minua kiinnostavasta aiheesta eli koirista todellisen asiantuntijan kanssa. Olisin voinut istua siellä pari päivää, mutta parin tunnin jälkeen oli lähdettävä. Menin yliopistolle viideksi ja kun huomiseksi kuvattu myrsky enteili tuloaan jo tänään, menin autolla. Se ei ollut hyvä ajatus, sillä vaikka Turku on pikkukaupunki, on täälläkin ruuhka-aikoja.

Otin kuvan Aurakadulla, kun odotin, että jono liikkuisi. Kaupungin läpi ajamiseen meni kauemmin kuin viimeksi pyörällä.

Pääsin kuitenkin ajoissa luennolle ja nyt olen taas himpun verran viisaampi mitä suomen kieleen tulee. Aiheina olivat tänään suomen lähi- ja etäsukukielet, suomen kielitilanne sekä suomen kielen erityispiirteet.

Nyt tiedän, että Suomessa on enemmän somalinkielisiä kuin niitä, jotka puhuvat äidinkielenään englantia. Ja että molempia on yli 12 000 kun ainoan eurooppalaisen alkuperäiskansan äidinkieltä, saamea, puhuu Suomessa vain noin 8000 ihmistä.

Ja senkin opin, että vepsän kielellä mikä "päiväl kegos, ööks levitetas" on postelja eli sänky.
Ja se minuakin ihan kohta kutsuu.

Andersenin saduista semantiikkaan

Päiväni suunniteltuun kulkuun tuli muutos, kun esikoinen soitti eilen ja kysyi, pääsisinkö sairastuneen lapsenlapsen seuraksi. Usein joudun kieltäytymään, mutta nyt pääsin. Pakkasin isoäititarvikkeet - sukankutimen ja satukirjan - sekä kannettavan mukaani ja ajoin Sauvoon.

Satukirja on minulle rakas Andersenin Satukirja jonka olen saanut kahdeksanvuotiaana. Se on lievästi sanottuna luetun näköinen ja sisältää  Andersenin sadut alkuperäisinä, lyhentämättöminä versioina. Sääli niitä lapsia, jotka joutuvat tyytymään muutaman lauseen lyhennelmiin vaikkapa Pienestä Merenneidosta, joka oikeasti on 32 sivua pitkä.

Potilaana ollut tyttärentytär on jo vähän toisella kymmenellä, mutta antaa mamman edelleen lukea ääneen. Istuin mukavasti koirat jaloissani ja luin lempisatuni Keisarin uudet vaatteet, tytön valinnan Ison Niilon ja Pikku Niilon ja vielä kaupan päälle Lumiukon.

Pieni koira on Vilma. Vasemmalla näkyvä valkoinen karvakasa on noin 80-kiloinen laumanvartija Otso, joka välillä luulee olevansa minun poikaystäväni. Villasukat ja jalat niiden sisällä kuuluvat minulle.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, jo iltapäivällä minun oli lähdettävä, jotta ehtisin yliopistolle viideksi. Jätin auton kotiin ja otin pyörän, vaikka en ehtinytkään pumpata kumeihin ilmaa. Ne ovat niin epäilyttävän tyhjät, että mahtavatko olla ehjiäkään?

Ja nyt olen tavannut uudet opiskelukaverini ja istunut ensimmäisellä luennolla. Siellä käytiin läpi opintojen rakenne ja esittäydyttiin, eipä juuri muuta. Kuulin, että tämänkin ryhmän perustaminen oli vaakalaudalla vielä viime viikolla, ilmoittautuneita oli ollut niin vähän. Jostain niitä sitten oli alkuviikolla kaivettu, sillä tänään opettajan listassa oli parinkymmenen ihmisen nimet. Lähes kaikki taisivat olla paikalla.

Ryhmässä on kaksi nuorta miestä, loput ovat eri-ikäisiä naisia. Luulen, että olen vanhin, mutta en ole ihan varma siitä. Taidan kuitenkin olla ryhmän tuorein ylioppilas, sillä kukaan muu ei kertonut kirjoittaneensa viime vuonna. Mukana on ainakin kaksi pienten lasten äitiä, toisella on puolivuotias vauva ja toisella vuoden ikäiset kaksoset. Ryhmässä on ainakin kolme eri alojen opettajaa, jotka haluavat laajentaa repertuaariaan suomen kieleen. Sitten on kaksi nuorta naista, jotka hakivat kotimaiseen kirjallisuuteen kuten minäkin eivätkä päässeet, ilmoittautuivat avoimeen yliopistoon kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin kuten minäkin ja kun se peruttiin, päätyivät suomen kieleen. Aika monella päämääränä tuntui olevan opettajan ura.

Avoimessa yliopistossa voi suorittaa vain suomen kielen perusopinnot. Jos haluaa eteenpäin, on pyrittävä normaalisti pääsykokeen kautta aineopiskelijaksi.

Luento pidettiin yliopiston päärakennuksessa Yliopistonmäellä. Kun lähdin kotiin, pihalla oli paljon uusia opiskelijoita juhlimassa kastajaisia. Ensimmäiset kaljatölkit oli jo heitetty suihkulähteeseen, ensimmäinen opiskelijakin oli jo käynyt siellä virkistäytymässä ja vähän kauempana reittini varrella ensimmäinen haalaripukuinen oli keventämässä rakkoaan rappujen juuressa.
Ajoin kauniin Turun Tuomiokirkon ohi ja jokirantaa pitkin kotiin Ruusupensaan taakse. Matkan varrella näin useita opiskelijaryhmiä mukavasti nousuhumalassa. Ei yhtään käynyt kateeksi.

Matka kaupungin halki kesti pyörällä 20 minuuttia. Polkupyörä on ihan ehdoton väline kaupungissa. Harmi, kun pian tulee liukasta.

Mitä minä tänään opin?

Fonologia, morfologia, syntaksi ja semantiikka ovat kielen rakennetasoja.

Siitä se sitten lähtee.

Resiprookkipronomini eli vastavuoroisuusasemo

Niin että mikä?

Se on lukusana "toinen" jota tietyissä tapauksissa kutsutaan tällä nimellä, esimerkiksi: "He katsoivat toisiaan".

Tiedätte sitten kun tulee jossain ristikossa vastaan.

Opin tämän viisauden tänään tästä pienestä, sinisestä kirjasta.

Taisin eilen kertoa, että kävin ostamassa suomen kieliopin ja harjoituskirjan. Tarkoitukseni on oppia näistä kieliopin perusasiat, jotka täytyy osata, kun opiskelee yliopistossa suomen kieltä. Ja kuten huomaatte, edistyn huimaa vauhtia, resiprookkipronominikin on jo hallussa.

Lisäksi olen lukenut kirjan esipuheen.

Eikä ollutkaan mikään turha esipuhe. Kirjan tekijä, lukion äidinkielen lehtorina työskentelevä Timo Sorjanen sanoo muun muassa seuraavasti: " Olen monet kerrat vieraita kieliä opettavien kollegoideni kanssa pohtinut, mistä kaikesta kielten oppimisvaikeudet oikeastaan johtuvat. Vieraiden kielten oppiminen - toisen kotimaisenkin - on monelle lähes umpimetsää. - - - lähes aina olemme törmänneet samaan: usein ahdinkoon joutuneet eivät tiedä, mistä kielioppitunneilla puhutaan. Käsitteet, termit seuraavat toisiaan myrskyssä ja myräkässä; predikatiiviit sekaantuvat predikaatteihin, adjektiivit attribuutteihin, päälauseet, sivulauseet ja lauseenvastikkeet käyvät loputonta sekamelskaansa. Kirjoittamisenkin opettaminen kompuroi kielioppisanaston risukoissa."


Osuiko? Minuun ainakin osui.

 Kun ei hallitse kielioppia on vieraiden kielten oppijana yhtä hukassa kuin kirurgin assistentti, joka ei tunne leikkaussalin välineitä nimeltä. Joka kerran, kun kirurgi pyytää jotain värkkiä, assistentti tutkii ne kaikki kuvallisen sanakirjan kanssa ja  toivoo osuvansa oikeaan.

Olen päättänyt, että matka suomen kielen syvyyksiin tulee olemaan mielenkiintoinen. Siitä ilosta hankin tämän kauniin vihon ja uuden penaalin. Koululaisella täytyy syksyllä olla vähän uusia tavaroita.

Kaikki, jotka lukevat tätä blogia, joutuvat seuraamaan minua opintielle. Se alkaa huomenna. Tarkoitukseni olisi saada perusopinnot suoritettua ensi kevääseen mennessä.

Jossain aikaisemmassa päivityksessä kirjoitin erilaisista oppijoista ja kerroin menetelmistä, joita olen itse käyttänyt opiskelussa. Tämäkin kirjoitus on yksi niistä: kun nyt olen kertonut teille resiprookkipronominista, olen aika varma, että muistan asian lopun elämääni.

Turussa on muuten satanut koko päivän. Mutta ei anneta sen pilata mitään.

Minkä taakseen jättää...

sen edestään löytää.

Nyt on käynyt niin, että Turun avoimen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot on tältä vuodelta peruutettu, ryhmää ei saatu täyteen. Se tarkoittaa sitä, että minä en aloita kotimaisen kirjallisuuden opintoja. Sen sijaan ilmoittauduin suomen kielen perusopintoihin.

Syksystä taitaa tulla aika vaativa. Suomen kielen perusopinnot alkavat luonnollisesti pitkällä opintojaksolla, jossa paneudutaan kielioppiin. Asiaan, josta minä en tiedä mitään.

Se on totta. Vaikka olen kirjoittanut työkseni kolmekymmentä vuotta, en osaa jäsentää lauseita. Tunnistan verbin ja adjektiivin mutta en yhtään enempää. En tiedä, missä olin silloin, kun koulussa oli lauseenjäsennystä. Ehkä sitä ei ollut? Olin poissa? Nukuin?

Yliopiston kielioppi ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mitään kepeää verbien ja adjektiivien etsimistä. Pelkään pahoin, että siinä mennään syvälle ja ollaan monimutkaisia. Huolestuttaa.

Aion nyt toimia seuraavasti: etsin hetimiten käsiini jonkun lauseenjäsennystä käsittelevän, pikkukoululaisille tarkoitetun oppikirjan. Ja sitten minä vihdoin ja viimein opettelen ne pahuksen mitänenytovatkaan.

Vielä vähän katumusta. Olisinpa ymmärtänyt aikanaan miten tärkeää kieliopin hallitseminen on. En voi väittää, etten olisi tarvinnut niitä taitoja koskaan. Päinvastoin, olisin hyvinkin tarvinnut esimerkiksi vieraiden kielten opiskelussa. Lukiossa jouduin noloihin tilanteisiin, kun tehokas englanninopettajamme pisti meidät muotoilemaan lauseita ja kun meni pieleen, kysyi, että mikä siinä nyt on se - no, mikä se nyt oli, joku niistä lauseenjäsenistä. Ja kun en edes tiennyt, mistä puhutaan, katselin pitkin seiniä ja olin miettivinäni ja toivoin, että vuoroni menisi äkkiä ohi.

Mutta nyt ei anneta periksi.
Käytäntö on mielestäni aika hyvin hallussa joten kaipa minä teoriankin vielä opin.