sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Erämaan kutsu ja kuinka siihen vastattiin

Olin viikonlopun Seitsemisen kansallispuistossa vaeltamassa. Syysretkeksi aiottu viikonloppu vaihtui talviretkeksi, mutta eipä se tahtia haitannut.

Retkueemme koostui viidestä enemmän tai vähemmän toisiaan tuntevasta naisesta, joita yhdistää rakkaus luontoon ja liikuntaan. Minä olin joukon vanhimmasta päästä mutta ehdottomasti kokemattomin vaeltaja; eräretkeilykokemukseni sisälsi tähän viikonloppuun mennessä yhden ainoan viiden päivän mittaisen tunturivaelluksen ja senkin hevosen selässä. Siksipä olin varsin ylpeä itsestäni, kun selvitin eilisen 21 kilometrin reitin siinä missä kaikki muutkin.

Yövyimme Pitkäjärven kämpässä, joka on aito metsätyömiesten majapaikka.


 Kämppä on nimensä mukaan Pitkäjärven rannalla. Vielä perjantaina järvi oli sula, mutta tänään jo ohuen jää peitossa.


Aamupuuro syötiin kynttilän valossa. Illalla teimme ruokaa ja etsimme kadonneita tavaroitamme otsalamput päässä. 


Seurueeseemme kuului myös kaksi pientä koiraa. Alakuvassa ylitämme Seitsemisjokea.



Suuri osa matkasta kuljettiin suolla. 


En omista mitään hienoja vaellusvarusteita ja ehdin jo vähän huolestua, kun ymmärsin, että voimme joutua kulkemaan tosi märissä maisemissa. Olihan minulla sentään uudet kengät, joiden piti olla vedenpitävät mutta paljonko se auttaa, jos vettä on polveen saakka? Meillä oli kuitenkin onnea, sillä reitille sattui vain pari vetistä kohtaa ja se toinen, jossa kenkieni vedenpitävyys tosissaan testattiin, osui aivan reitin loppupuolelle. Kengät nimittäin eivät pidä vettä.

Seitsemisen reitit olivat hyvin merkittyjä ja kaikki muukin tuntui hyvin hoidetulta. Opastuskeskuksessa oli ystävällistä ja asiantuntevaa henkilökuntaa. Voin suositella.

Olen haaveillut eräretkeilystä monta vuotta ja nyt sitten pääsin kokeilemaan, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedän, että minun lajini on korkeintaan tällainen päiväretkeily. Ei sen takia, ettenkö jaksaisi kävellä vaan siksi, etten jaksaisi kantaa rinkkaa. Kun on kolmekymmentä vuotta roikottanut painavaa kameralaukkua olallaan, olkapää on siinä kunnossa, ettei se kestä.

Tosi hyvä, etten ole lähtenyt testaamaan rinkan kanssa millekään raskaan sarjan erävaellukselle. Sieltä minut olisikin todennäköisesti saanut hakea jollain medihelillä takaisin.




torstai 25. lokakuuta 2012

Räävitöntä menoa ruokakaupassa



Ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosastolla tapahtui seuraavaa:

muuan mies oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkakaaleja. He sulloivat suuriin muovipusseihin komeita kukkakaaleja silmiinpistävän paljon. Ei siinä silti ollut mitään merkillistä. Mutta siinä oli, että mies oli ottanut kauppaan mukaansa veitsen, jolla hän poisti jokaisesta kukkakaalista kaikki vihreät lehdet ja muun kelpaamattoman, sekä paloitteli muutaman kukkakaalin ja otti niistä vain osia mukaansa.

Ei tämmöinen käy laatuun. Mitä siitä tulisi, jos kaikki perheenemännät kulkisivat veitset taskussaan ja pilhoisivat tuotteita mielensä mukaan ennen ostamista ja maksamista?

Entäs se sitten, että ruokakauppoja ja niiden henkilökuntaa kyllä ohjataan ja määrätään ja valvotaan siinä miten elintarvikkeita myydään ja käsitellään, mutta sitten, kun omenat ja appelsiinit on saatu esille niille saakin tehdä mitä vain? Kuka tahansa visvatautinen saa klähmiä ja rutistella hedelmiä ja vihanneksia kenenkään estämättä.

Seuraavassa kaksi aiheeseen sopivaa kuvaa. Niissä on ruokaa.


 Hinnoista näkee heti, ettei näitä kuvia ole otettu Suomesta. Ei olekaan, ne ovat Tartosta viime kesältä. Hinnat ovat kuitenkin euroja.

Toinen ruokaan liittyvä harmitus josta minun on jo monta kertaa pitänyt purnata, ovat television suttukokit. On kokkiohjelma mikä tahansa, siellä häärii joku hiukset auki ja paljain päin. Ruokia, jopa salaatteja, sekoitetaan paljailla käsillä, mutta käsien pesua ei esitetä. Olenko ainoa, jonka ruokahalu menee jo tässä kohtaa?

Kuinkahan monet muuten yleensäkään pesevät kätensä kunnolla? Aika usein käsienpesua saa esittää se, että kädet kastellaan äkkiä ja kuivataan puolihuolimattomasti. Tai ei pestä ollenkaan: viimeksi kun olin ison kauppakeskuksen vessassa pesemässä käsiäni, vessakopista tuli nainen ja meni ulos käsiään pesemättä. Oli tietysti matkalla heviosastolle rutistelemaan tomaatteja.

Maailmassa piisaa epäkohtia. Ne huomaa sitä paremmin, kun on jo valmiiksi sopivan ärtyisällä tuulella.
Se ehkä liittyy tähän ikään.
Se liittyy tähän ikään.

Tässä iässä nainen - tahtoi tai ei - alkaa temperamentiltaan muistuttaa kaukaasianpaimenkoiraa. Tiedätte varmasti ne hellyttävästi nallekarhua muistuttavat luppakorvat, jotka yleensä ovat lempeitä ja rauhallisia ja joiden arvaamattomuus piilee siinä, että niillä on räjähtävä temperamentti.   

 Kesken mitä leppoisimman yhdessäolon ne paljastavat terävät hampaansa ja käyvät sumeilematta kimppuun, tappoaikeissa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Aikuiskasvatusta opiskelemaan

Koko alkusyksyn minulla on ollut kova polte aloittaa taas opiskelu. Nyt, kun näyttää siltä, että minusta tulee aikuisopettaja päätin, että seuraava opiskeluaihe on sitten aikuiskasvatustiede. Aloitin tänään.

Tällä kertaa aion opiskella verkon kautta ja suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Jyväskylässä on Turkua laajemmat mahdollisuudet suorittaa eri aineiden perus- ja vieläpä aineopintoja etäopiskeluna.

Kävin jo kirjastossa ja hain ensimmäisen kurssikirjan, Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttänä.

 Tuo edellinen yksinkertainen lause sisältää useita todella hienoja asioita:

a) Lähelläni on kirjasto.
b) Se on auki myös sunnuntaisin.
c) Kurssikirja oli lainattavana.
d) Se ei maksa mitään.

Lisäksi siihen sisältyy - vaikka sitä ei suoraan sanota - myös se, että:

e) Ensimmäisen kurssin oppimateriaalina on myös aikakauslehti nimeltä Aikuiskasvatus, tarkemmin lehden numero 4 vuodelta 2006. Kirjastovirkailija ei ihmetellyt yhtään, vaikka kysyin lehteä, tyynesti hän opasti minut suunnattomaan lehtivarastoon, jossa yhdessä totesimme, että Aikuiskasvatus 4/2006 näkyy oleva lainassa mutta se palautunee ensi viikolla, jolloin minä saan sen.
f) Tämäkään ei maksanut mitään.

Koko tähän aikeeseeni sisältyy myös se suunnattoman hieno asia, että:

g) Minulla on vapaus opiskella.
h) Saan vapaasti valita opiskelupaikan ja -tavan.
i) Tämä maksaa minulle vain 30 euroa per kurssi tai 200 euroa vuodessa.

Kuka vielä sanoo, ettei verorahoille saa vastinetta?

Sinne ne sitten menee, vanhojen ämmien opiskeluun, joku vastaa.

Ja mikäs siinä, saa sanoa.

Olisinko ehkä nuorena tehnyt toisenlaisia valintoja jos olisin saanut käsiini vaikkapa kirjan Kunnian kevät? Lainasin senkin tänään, lähinnä omaa nuorisoani ajatellen, mutta sitten innostuin itse lukemaan tuota mainiota opusta.

Jaakko Mäki-Petäjä on yhden sortin jari sarasvuo, menestyjien valmentaja. Hänen oma opiskelutaipaleensa ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton mistä hän kertoo kirjansa alussa hulvattoman hauskasti. Kirja itse antaa ohjeita pääsykokeisiin valmistautumiseen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori Jaakko piti itseään varsin kovana jätkänä joka ottaa opiskelupaikan mistä tahtoo, olivathan sukulaiset ja jokunen opettajakin sanoneet häntä "lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi". Ylimielinen asenne mureni sitä mukaa, kun pääsykokeet toisensa jälkeen osoittautuivat ylivoimaisen vaikeiksi. Kohta oltiinkin jo tässä: "---statukseni elokuussa 1996: olin lähes 21-vuotias, en opiskelija, en työssä käyvä, en työtön. Olin kirjoilla mummoni luona Käpylässä, mutta oikeasti lokittelin tyttöystäväni kämpässä siipiveikkona. Asiaa ei auttanut se, että olin lisäksi veltto kuin kerjäläisen kelkannaru."

Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, nuorukainen aikuistui lähes yhdessä yössä ja ymmärsi, että tavoitteiden eteen on pakko tehdä töitä.

No, enpä usko, että minua olisi nuorena tämäkään kirja auttanut. Olisin vähäksi aikaa voinut innostua ja jättänyt leikin pian kesken.

Tapasin muutama päivä sitten kaupungilla erään lukioaikaisen opiskelutoverini. Olikin tosi mukava jutella ja päästä onnittelemaan, sillä tämä toinen aloitti opiskelun myöhemmin kuin minä ja sai lakkinsa viime keväänä. Puhuimme opiskelun ihanuudesta ja kerroimme uusista suunnitelmistamme. Tuttavani sanoi, että hänellä olisi kova halu pyrkiä opiskelemaan teologiaa johon minä tietysti vastasin, että yritä ihmeessä, miksi et yrittäisi?

Ulkoisesti me kaksi naista, suunnilleen samanikäisetkin, näytimme varmasti mitä tavallisimmilta, varsin kunnollisilta, säntillisiltä perheenäideiltä. Lähes kunniamartoista olisimme saattaneet käydä, luulen. Ja kuitenkin kun me aloimme muistella nuoruuttamme ja niitä syitä, joiden takia koulunkäynti ei silloin onnistunut, esiin tuli kaikkea muuta kuin säntillisyyttä. Tunnustimme molemmat olleemme kauheita lintsareita, täysin keskittymiskyvyttömiä kouluhäirikköjä ja murheenkryynejä.

- Nykyään sellaisille annettaisiin joku diagnoosi, minä sanoi.
- Niin ja laitettaisiin jonnekin  erityisluokkaan, hän vastasi.

Nyt voin sanoa, että hyvä, kun minulla on tällaisia kokemuksia. Se avartaa oppimisen näköaloja ja ymmärrystä erilaisia oppijoita kohtaan. Ainakin toivon niin.

Enhän minäkään ollut ihan toivoton tapaus vaikka joku saattoi niin ajatella.





torstai 18. lokakuuta 2012

Uusille urille



Ihmisen pitää yrittää toteuttaa unelmiaan, ettei ala sitten myöhemmin kaduttaa. "Myöhemmin" on, kuten tiedämme, se kuuluisa kuolinvuode, jolla hauraina ja tuskin järjissämme suremme kaikkia tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja.

Minulla on jo monta vuotta ollut haaveena päästä opettamaan kirjoittamista.

- Olisi niin mukava vetää vaikka jotain eläkeläisten kirjoituspiiriä, olen sanonut ystävilleni monta kertaa. Sanonut, mutta en tehnyt asialle mitään koska ajattelin, että voidakseni opettaa muita, minun itseni pitäisi vielä opiskella paljon lisää.

Viime maanantaina päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Ei se mitään maksa, jos kysyy, tuumin ja lähetin vähän sähköpostia Laitilan ja Uudenkaupungin seudun kansalaisopiston rehtorille. Pääsisinkö minä teille opettamaan?

Rehtori vastasi muutaman tunnin kuluttua ja toivotti tervetulleeksi. Ja nyt me olemme jo suunnittelemassa kursseja, jotka todennäköisesti alkavat tammikuussa.


Kuva ei liity asiaan mitenkään, onpahan vain somisteena.

Keskeneräisistä asioista ei pitäisi kertoa julkisesti sanoo taikauskoinen minäni. Menköön tämä nyt kuitenkin samaan sarjaan kuin muuttoaikeemme, josta olen kertonut laveasti ja mitään salaamatta. Ehkä siitäkään ei tule mitään.

Toinen pitkäaikainen haaveeni, hoitoalalle palaaminen, on tähän mennessä toteutunut vain sen yhden iltavuoron verran. Turussa joko ei ole pulaa sijaisista tai sitten juuri minunlaiselleni ihmiselle ei ole missään mitään käyttöä. Vähän katkera tosiasia on sekin, että minun on todella paljon järkevämpää suunnata energiani kirjoituspuolelle kun se palkkauksessa kuitenkin arvostetaan noin kolme kertaa niin arvokkaaksi kuin ihmisten hoitaminen.

- Minusta tulee opettaja, riemuitsin miehelle aamulla.
- Onneksi olkoon, hän sanoi.
- Siinä on nyt vaan yksi pikku juttu...
- ?
- Voitaisko me muuttaa Laitilaan jo tammikuussa?

Se oli vitsi. Eihän täältä nyt ole kuin reilut 60 kilometriä Uuteenkaupunkiin. Xantiassakin vielä moottori hyrrää, vaikka kaikenlaista vanhuuden kremppaa on muuten ilmennyt.


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ei älvsbylle

Olin muutaman päivän maalla. Minulla oli useita haastatteluja Uudenkaupungin ja Laitilan suunnalla ja siksi oli kätevää asua Vanhalla Maatilalla ja käydä jutunteossa sieltä käsin. Aamuisin alkoi olla aika hyistä pestä hampaita saunan takana, muuten kaikki sujui hyvin.

Olemme nyt vakavasti suunnittelemassa uuden talon rakentamista Vanhan Maatilan viereen. Siis juuri sitä, mistä monta blogikirjoitusta sitten sanoin, että Ei Ikinä.

Toteutuakseen suunnitelmamme edellyttää yhtä ja toista. Ensin sen, että isännöitsijämme saa otettua taloyhtiömme hallitukseen yhteyttä jotta me pääsemme hakemaan rakennuslupaa niihin muutostöihin, joita aiomme tehdä ennen kuin voimme laittaa toisen kaupunkiasunnoistamme myyntiin. Sitten sen, että saamme sen luvan ja teemme ne työt jotka eivät ole aivan vähäisiä, laitamme asunnon myyntiin ja saamme sen myytyä.

Tämä on ensimmäinen askel.

Toinen on se, että tilaamme jonkun ammattimiehen hajottamaan vanhan navettamme ja viemään jätteet pois. Sitten tai oikeastaan jo sitä ennen pitää rakentaa huusi ja puuvaja sillä ne menevät vanhan navetan mukana.

Minkä jälkeen voimme lähestyä Laitilan rakennusvalvontaa ja hakea lupaa uudelle talolle.

Tai ehkä järjestys ei ole tämä? Jossain kohtaa tulee se suuri askel, jolloin meidän pitää pystyä valitsemaan tuleva talomme. Me aiomme hankkia talopaketin ja niin valmiiksi rakennettuna kuin se taloudellisesti on mahdollista.


 Emme enää käy katsomassa valmiita, käytettyjä, myytäviä taloja. Nyt käymme talopakettikauppiaiden talonäyttelyissä. Viimeksi olimme katsomassa tätä Älvsby-taloa. En pitänyt siitä. Yhtään.

Lisäksi surffailen valmistajien sivuilla tutkimassa pohjapiirustuksia sekä sellaisilla keskustelupalstoilla, joilla keskustellaan talopaketeista ja valmistaloista. Tiedän, että Kastelli-talo on Suomen myydyin, että heidän Karelia-mallinsa on kaunein niistä, jotka kävisivät meille, että Jukka-taloilla on tähän asti paras pohjapiirros eräässä mallissaan, että Muurame-taloilta saa myös maalämmön pakettihintaan ja että Jetta-taloilla on konttori tässä lähellä meitä. Myös sen, että Sievi-taloilla on houkuttelevia malleja mutta ei näköjään toimintaa Varsinais-Suomessa.

Lisäksi tiedän paljon, paljon muuta mutta en sitä, mitä haluaisin.  

En uskonut, että voisin koskaan haluta uutta taloa. Ehkä tämä talonhankkimisprojektimme on kuitenkin ollut niin pitkä, että muutos on päässyt tapahtumaan. Nyt ajatus uudesta, omien toiveiden mukaan suunnitellusta talosta tuntuu äärimmäisen houkuttelevalta. Talosta, jossa olisi otettu huomioon pesukoneen, kuivurin ja kuraisen koiran tarvitsemat tilat ja jossa kaksi vanhenevaa ihmistä voisi asua kohtuullisen mukavasti.

Tulevaisuutta voi kuitenkin valmistella monin tavoin. Tänään kun tein lähtöä kaupunkiin, tein vielä viime töikseni vähän istutushommia. Laitoin kolmekymmentäneljä kukkasipulia suulin eteen viime vuonna istuttamieni ruusu- ja kuusamaköynnösten seuraksi. Neljätoista vaaleanpunaista tulppaania ja kaksikymmentä sinistä helmihyasinttia.Taputtelin ne hellästi maahan ja toivotin pitkää ikää sekä paljon lapsia.

Jo talon ostaminen tuntui pitkältä ja hankalalta ajatukselta. Talon rakentaminen vasta pitkältä tuntuukin. Olen täysin tietoinen siitä, että hankkeemme saattaa raueta ja valua tyhjiin ns. luonnollisen poistuman takia. Mutta siihen asti on lupa haaveilla.




sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kaikki on nykyään niin liikuttavaa



Minulla on tänään nimipäivä. Ei se mikään iso juhla ole, mutta tällä kertaa tunnen saaneeni ylenpalttisesti huomiota ihan vain siksi, että nimeni on Pirkko. Mikä ei muuten ole mikään suositus. Vanhempani taisivat nimetä minut Pirkoksi sen takia, että samana vuonna kun synnyin, Pirkko Mannola valittiin Miss Suomeksi.

Liikuttava päivä kuitenkin. Sain Rainelta lahjaksi tavattoman kauniin kirjan, Anna-Mari Kaskisen runokirjan Hehkuvin värein - sanoja vuosien kauneudesta.



Kirjan lukemisesta ei tahtonut tulla mitään, liikutuin niin, että silmälasit huurtuivat.

- Tarkoitus oli kyllä ilahduttaa, mies sanoi.
- Minä olenkin ilahtunut, nyyhkin.

Mutta kun kaikki on nykyään niin liikuttavaa.

Hetken me kukimme tässä,
ystävä, rinnakkain.
Valossa, pimeässä 
vierelleni sinut sain.
---
Hetken me kukimme tässä.
Ojenna kätesi.
Ilossa, ikävässä
tunnenhan lämpösi.

Yksinkertaisia, sydämeenkäyviä säkeitä. Sopivia vanhalle vaimolle. Ja kuin niitä täydentämään menimme vielä katsomaan elokuvan Lemmenlomalla. Siinä Meryl Streep ja Tommy Lee Jones esittävät yli 30 vuotta naimisissa ollutta avioparia, joka menee pariterapiaan. Kuulostaako kevyeltä? Menkää katsomaan, mutta ottakaa nenäliinoja mukaan. Hävetti oikein, kun paruin elokuvan alusta loppuun vaikka välillä toki naurattikin aika makeasti.

 Luulin olevani ainoa liikuttunut.

- Sinä nyyhkit vasemmalla ja se toinen nainen oikealla puolella, Raine sanoi kun tulimme ulos Kinopalatsista.

Liikutuksen uuvuttama nimipäiväsankari kiittää ja vetäytyy yöpuulle.

torstai 4. lokakuuta 2012

Koirani tarvitsee psykoterapiaa


Televisiossa pyörii parhaillaan mainos, jossa mies ulkoiluttaa koiraa iltapimeällä. Miehellä on kiire kotiin katsomaan jääkiekko-ottelua, koiralla taas ei ole kiirettä mihinkään.

-Samaa puskaa haistellut jo vaikka kuinka kauan. Pistäs nyt torttua tulemaan, että päästään katsomaan matsia, mies jupisee.

Voi, kuinka minä samaistun siihen  mieheen! Tänäänkin aamuyöstä, kun Nonna taas oli herättänyt koiraportin kolistelulla ja minä seisoin narunjatkona junaradan varressa. Päälläni oli pyjama ja sen päällä jotain hätäisesti kokoiltuja vaatekappaleita, silmät ristissä ja tukka silmillä.




                                                              Minäkö joku yöhäirikkö?


                                            
                                                       En kai... minkäs vatsavaivoille mahtaa.


Luulen - olen aika varma - että Nonnan vatsavaivat ovat psyykkisiä. Ei se tosin voi syödäkään juuri mitään ilman, että maha on ruikulilla, mutta varsinkin henkiset järkytykset pistävät vatsan sekaisin. Henkiseksi järkytykseksi kelpaa esimerkiksi se, että minun sijastani isäntä vie koiran iltapissalle tai että päivälenkki tehdään paikassa, jossa sitä yleensä ei tehdä.

Koirani tarvitsee psykoterapiaa. Ja kohta minäkin olen terapian tarpeessa, jos en saa nukkua.

Aamuyöllä siellä radan varressa tapahtui näinkin: kun koira sai minut sängystä ja pääsi ulos, sillä ei tuntunutkaan olevan erityisempää kiirettä. Häntä heiluen se haisteli toisten jätöksiä ja kun pääsimme kadun yli ja meluaidan taakse, se muina koirina laski takamuksensa, teki pienet pissat kuin näön vuoksi ja kääntyi takaisin kotiin.

- Et ole tosissasi! Väitätkö, että herätit minut tämän takia? Nyt takaisin ja tositoimiin, minä komensin.

Kuuliaisesti Nonna kääntyi, etsi hyvän paikan ja pisti torttua tulemaan.

 Ei onnistuisi minulta. Käskystä.