Kaikki on nykyään niin liikuttavaa

Minulla on tänään nimipäivä. Ei se mikään iso juhla ole, mutta tällä kertaa tunnen saaneeni ylenpalttisesti huomiota ihan vain siksi, että nimeni on Pirkko. Mikä ei muuten ole mikään suositus. Vanhempani taisivat nimetä minut Pirkoksi sen takia, että samana vuonna kun synnyin, Pirkko Mannola valittiin Miss Suomeksi.

Liikuttava päivä kuitenkin. Sain Rainelta lahjaksi tavattoman kauniin kirjan, Anna-Mari Kaskisen runokirjan Hehkuvin värein - sanoja vuosien kauneudesta.

Kirjan lukemisesta ei tahtonut tulla mitään, liikutuin niin, että silmälasit huurtuivat.

- Tarkoitus oli kyllä ilahduttaa, mies sanoi.
- Minä olenkin ilahtunut, nyyhkin.

Mutta kun kaikki on nykyään niin liikuttavaa.

Hetken me kukimme tässä,
ystävä, rinnakkain.
Valossa, pimeässä 
vierelleni sinut sain.
---
Hetken me kukimme tässä.
Ojenna kätesi.
Ilossa, ikävässä
tunnenhan lämpösi.

Yksinkertaisia, sydämeenkäyviä säkeitä. Sopivia vanhalle vaimolle. Ja kuin niitä täydentämään menimme vielä katsomaan elokuvan Lemmenlomalla. Siinä Meryl Streep ja Tommy Lee Jones esittävät yli 30 vuotta naimisissa ollutta avioparia, joka menee pariterapiaan. Kuulostaako kevyeltä? Menkää katsomaan, mutta ottakaa nenäliinoja mukaan. Hävetti oikein, kun paruin elokuvan alusta loppuun vaikka välillä toki naurattikin aika makeasti.

 Luulin olevani ainoa liikuttunut.

- Sinä nyyhkit vasemmalla ja se toinen nainen oikealla puolella, Raine sanoi kun tulimme ulos Kinopalatsista.

Liikutuksen uuvuttama nimipäiväsankari kiittää ja vetäytyy yöpuulle.

Anne Hathaway kantoi laukkuani

Jäin eilen illalla katsomaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvaa ja löysin sieltä oman laukkuni.

Ostin laukun Roomasta 1982 enkä juurikaan ole käyttänyt sitä.

Jos joku ei tunne elokuvan tarinaa, niin se kertoo nuoresta naisesta, Andreasta, joka pääsee maailman vaikutusvaltaisimman muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Elokuva perustuu Lauren Weisbergerin kirjaan ja väitetään, että sen esikuvana on Voguen päätoimittaja Anna Wintour, jonka palveluksessa kirjailija on joskus ollut. Elokuvan päätoimittaja on äärimmäisen vaativa, hirviömäinen pomottaja, joka ei opi edes muistamaan assistenttinsa etunimeä.

Mutta siis. Tämä laukku. Se tai jokin, joka muistutti tosi paljon tätä, vilahtaa nuorta assistenttia näyttelevän Anne Hathawayn kädessä. Tämä on hyvä uutinen.

Huono uutinen on se, että Hathaway kanniskelee laukkua kohtauksessa, jossa hän on vielä kömpelö ja tyylitön maalaistyttö ja tulossa työhaastatteluun muotilehteen. Päätoimittajan ykkösassistentti tempaisee laukun Hathawayn kädestä, työntää sen piiloon pöydän alle ja tiuskaisee: "Tuo on aivan kamala!"

Elokuva on harmiton ja ennalta-arvattava. Katsottavaksi sen tekee Meryl Streep, joka tässäkin roolissaan päätoimittajana on huikean hyvä. Tarina antaa kuitenkin mietittävää. Tosielämässäkin nuoret naiset ja miehet voivat alistua vaikka kuinka huonoon kohteluun vain saadakseen olla "unelmien työpaikassa" jonka saadakseen "moni olisi valmis tappamaan".

Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että nuoren on oltava pikkuisen nöyrä ja varpaillaan uudessa työpaikassa. On syytä suhtautua kunnioituksella vanhempiin työntekijöihin, opetella kiltisti talon tavat ja kuunnella ohjeita. Tämä on kohtuullista. Mutta ilkeyttä ei tarvitse sietää. Ei nuorten eikä vanhojen.

Jos joku nyt ihmettelee, miksi minulla on ylipäätään joku laukku melkein kolmenkymmenen vuoden takaa niin ei kannata ihmetellä, sillä tämä yksilö ei ole edes vanhin. Minulla on myös olkalaukku, jonka olen saanut 70-luvulla. Se on edelleen käytössä ja nyt jo mukavasti ajan patinoima.

Aika tavaran kaupitsee, sanotaan.