Syntymäpäivälahja

Syntymäpäiväni on ihan pian ja tänään Raine kysyi, mitä haluaisin lahjaksi. Sanoin haluavani laukun. Vapautin miehen saman tien ostamisvelvoitteista ja lähdin lähes siltä seisomalta hankkimaan lahjaani.

Kuulostaa äkkinäiseltä, mutta on kaikkea muuta. Olen nimittäin käyttänyt samaa nahkaista olkalaukkua yli 30 vuotta ja tämä, minkä tänään ostin, korvaa sen.

Tämä on italialainen ja sen mukana tuli tuo punainen säilytyspussi - pientä ylellisyyttä.

Olisin voinut ostaa tällaisen laukun jo nuorena, sillä makuni laukkujen suhteen ei ole muuttunut vuosien mittaan juuri yhtään. En esimerkiksi koskaan voisi kanniskella laukkua, joka on alakuvassa. Se ei vain onnistuisi.

Ostin uuden laukkuni turkulaisesta Cmon-liikkeestä Yliopistonkadulta. Kuinka sattuikaan, siellä oli menossa synttäritarjous, miinus kolmekymmentä prosenttia kaikesta!

Laukuista tulee mieleeni muuan palaute jossain naistenlehdessä, joku Anna tai Me Naiset lienee ollut. Lehden aiemmassa numerossa oli ollut juttu keräilyharrastuksesta ja siinä oli kerrottu muun muassa naisesta, joka keräili laukkuja ja omisti niitä noin 50. Palautteessa hirveän närkästyneeltä vaikuttanut nainen pauhasi, miten naurettavaa on nimittää moista pikku määrää kokoelmaksi! Että tottahan jokaisella itseään kunnioittavalla naisella on ainakin yli sata laukkua (tai 150, en muista tarkkaan).

Mitä siihen voi sanoa? Kai joku tulee onnelliseksi kun omistaa valtavan määrän laukkuja ja varmaan kenkiä ja vaatteitakin. Mutta jos tarkoitus on tehdä vaikutus muihin ihmisiin, niin metsään menee. Kuka muistaa, mitä jollakulla on ollut päällään tai kädessään eilen tai edellispäivänä? Jos minulta kysyttäisiin, miten naapurin rouvat olivat pukeutuneet, kun viimeksi törmäsimme pihalla, en osaisi sanoa mitään. Sen kyllä muistan, mitä puhuimme.

Jos käytän uutta laukkuani yhtä kauan kuin edellistä nahkaista olkalaukkuani, olen lähes kahdeksankymmenenneljän kun ostan seuraavan. Enemmänkin, lähes yhdeksänkymmenen, sillä taisin olla hädin tuskin kaksikymmentä täyttänyt, kun edellisen sain.
Toivottavasti pääsen vielä siinä vaiheessa omin neuvoin ostoksille.

Anne Hathaway kantoi laukkuani

Jäin eilen illalla katsomaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvaa ja löysin sieltä oman laukkuni.

Ostin laukun Roomasta 1982 enkä juurikaan ole käyttänyt sitä.

Jos joku ei tunne elokuvan tarinaa, niin se kertoo nuoresta naisesta, Andreasta, joka pääsee maailman vaikutusvaltaisimman muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Elokuva perustuu Lauren Weisbergerin kirjaan ja väitetään, että sen esikuvana on Voguen päätoimittaja Anna Wintour, jonka palveluksessa kirjailija on joskus ollut. Elokuvan päätoimittaja on äärimmäisen vaativa, hirviömäinen pomottaja, joka ei opi edes muistamaan assistenttinsa etunimeä.

Mutta siis. Tämä laukku. Se tai jokin, joka muistutti tosi paljon tätä, vilahtaa nuorta assistenttia näyttelevän Anne Hathawayn kädessä. Tämä on hyvä uutinen.

Huono uutinen on se, että Hathaway kanniskelee laukkua kohtauksessa, jossa hän on vielä kömpelö ja tyylitön maalaistyttö ja tulossa työhaastatteluun muotilehteen. Päätoimittajan ykkösassistentti tempaisee laukun Hathawayn kädestä, työntää sen piiloon pöydän alle ja tiuskaisee: "Tuo on aivan kamala!"

Elokuva on harmiton ja ennalta-arvattava. Katsottavaksi sen tekee Meryl Streep, joka tässäkin roolissaan päätoimittajana on huikean hyvä. Tarina antaa kuitenkin mietittävää. Tosielämässäkin nuoret naiset ja miehet voivat alistua vaikka kuinka huonoon kohteluun vain saadakseen olla "unelmien työpaikassa" jonka saadakseen "moni olisi valmis tappamaan".

Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että nuoren on oltava pikkuisen nöyrä ja varpaillaan uudessa työpaikassa. On syytä suhtautua kunnioituksella vanhempiin työntekijöihin, opetella kiltisti talon tavat ja kuunnella ohjeita. Tämä on kohtuullista. Mutta ilkeyttä ei tarvitse sietää. Ei nuorten eikä vanhojen.

Jos joku nyt ihmettelee, miksi minulla on ylipäätään joku laukku melkein kolmenkymmenen vuoden takaa niin ei kannata ihmetellä, sillä tämä yksilö ei ole edes vanhin. Minulla on myös olkalaukku, jonka olen saanut 70-luvulla. Se on edelleen käytössä ja nyt jo mukavasti ajan patinoima.

Aika tavaran kaupitsee, sanotaan.