lauantai 31. maaliskuuta 2012

Hätäisiä tyttöjä




Meilläpä oli viime yönä vilkasta yöelämää. Pietarin Prinsessa järjesti ohjelmaa niin, ettei mamman tarvinnut paljon nukkua.

Eihän koiraparka voi sille mitään, että sillä on herkkä vatsa. Nonnan vatsa menee sekaisin todella helposti. Sitten kun se menee, on kiire ulos eikä siinä auta mikään.
Viime yönä olin nukkunut ehkä tunnin, kun alakerrasta ensimmäisen kerran kuului koiraportin kolistelua. Jatkoa oli turha jäädä odottelemaan, parasta vain nousta ripeästi, vetää yöpuvun päälle jotain ja painua ulos. Ja sitten äkkiä takaisin sänkyyn ja silmät kiinni, että saisi nukkua edes vähän ennen seuraavaa herätystä.
Ihan kuin silloin, kun lapset olivat pieniä.

Niin paitsi ettei niitä tarvinnut viedä ulos öisin.

Luulen, että tällä kertaa löysän vatsan takana on muutos päivärutiineissa, onhan Nonna vasta viikko sitten muuttanut tuosta seinän takaa tänne. Ruokavalio sillä on sama kuin on ollut sen jälkeen, kun keksimme tämän yhden koiranruokamerkin, joka tuntui sopivan.

Tässä on Nonnan eväitä. Lääkepurkkejakin alkaa olla kuin kipeällä mummolla: vitamiineja, virtsanpidätyslääkkeitä ja vatsaa rauhoittavaa jauhetta.

Jos jollakulla on kokemusta herkkävatsaisesta koirasta ja hyviä vinkkejä niin otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ja sanon jo nyt, että kahdeksankymmentä euroa kilo maksavat erikoisruoat on jo kokeiltu joten kiitos ei.

Kävin tänään Tarjoustalossa hakemassa koiranruokaa, se kun on siellä vähän halvempaa. Samaan aikaan ostoksilla oli muiden muassa perhe, johon kuului pieni, ehkä kolmevuotias tyttö. Pienokainen istui kärryssä ja kuulutti kovalla ja kirkkaalla äänellä:

- Mulla on kakkahätä! Äitii, mulla on kakkahätä!

Jokainen  Tarjoustalon asiakas sai varmasti tämän tiedon, sillä tyttösen ääni kantoi joka puolelle. Hän toisti asiaansa itsepintaisesti, moneen kertaan, mutta äiti sen paremmin kuin isäkään ei tehnyt mitään.

- Älä aloita tuota, äiti sanoi.
- Ei täällä ole vessaa, sanoi isä.

Minä ajattelin, että lasten kanssa pääsee helpommalla kuin koirien; Nonnaa ei voi käskeä lopettamaan ulos tahtomista, jos sillä on hätä.

Lapsia näköjään voi. Samalla tulee ehkä kylvettyä tulevien vatsavaivojen ja kroonisen ummetuksen siemen.

Tämä kirjoitus ei sitten ole Hau-Hau Championin mainos. Itse asiassa olen vähän tyytymätön koko firmaan, sillä lähetin jo ainakin vuosi sitten tuotteita koskevan kysymyksen valmistajan sivuilta löytämääni osoitteeseen enkä vieläkään ole saanut vastausta.  

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Mitä kätkeytyikään Kirstin joulunviettoon?



Tein tänään tekstianalyysikurssiin kuuluvan työn. Olipa hauska kirjoittaa sitä, pitkästä aikaa tunsin taas aitoa kirjoittamisen iloa. Blogikirjoittamista lukuunottamatta, tietysti.

Valitsin analysoitavaksi Kotilieden viime joulunumerossa olleen jutun; se oli sopivan mittainen, noin 500 sanaa.

 Tarkastelukulma oli kriittinen tekstianalyysi, paras kaikista. Minua ei yhtään kiinnosta tutkia esimerkiksi teemoja ja reemoja eikä mitään muitakaan rakenteita. Sen sijaan on äärimmäisen mielenkiintoista pohtia, mitä tekstin takana on, millaisia asenteita ja merkityksiä sieltä löytyy.

Analyysini oli sen mittainen kuin pitikin, reilut neljä sivua. Olen itse siihen tyytyväinen, toivottavasti opettajakin on. Työn merkitys kurssiarvosanalle on suurempi kuin tentin. Tentti minun tosin täytynee käydä uusimassa, pahaa pelkään.

Eilen alkoi uusi kurssi, kirjoittaminen. Ensimmäinen varsinainen harjoituksemme oli kirjoittaa tekstiviesti. Teimme harjoitusta ryhmätyönä. Siinä kohtaa kyllä ajattelin, että me olemme sentään yliopistolla emmekä missään peruskoulussa, haloo! Mutta ehkä se johtui vain siitä, että inhoan ryhmätöitä kuten olen aina inhonnut. En inhoa kurssikavereitani, ei se sitä ole, en vain ole vähääkään, en tipan tippaa tiimityöskentelijä. Tietysti ymmärrän, että ryhmätyöllä on kasvattava merkitys, mutta yliopistossa saati avoimessa yliopistossa kasvatustoimet ovat ehkä vähän myöhässä.

Joskus mietin, että jos olisin lapsena ollut päiväkodissa, olisin parempi tiimityöläinen. Mutta minä en edes tiennyt, että päiväkoteja on olemassa ja parempi niin, silloin. Jos minä lapsirukkaparka olisin tiennyt, että jäin paitsi askarteluhetkistä, satutuokioista, yhteisistä pottasitseistä ja kulkutaudeista, olisin katkeroitunut jo varhain.

Nyt opin vain vihaamaan ryhmätöitä.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Hyvin vastasin vaikka en ymmärtänyt kysymyksiä

Tulin äsken tekstianalyysikurssin tentistä. Luulen, etten saa yhtään pistettä.

Ei olisi pitänyt olla ylimielinen ja kuvitella, että kun luennoilla kaikki tuntui helpolta ja itsestään selvältä, tenttikin olisi helppo. Ei siltikään, vaikka opettaja moneen kertaan sanoi, että tentti on ihan lyhyt eikä sitä tarvitse pelätä; eniten tulevaan arvosanaan vaikuttaa analyysitehtävä, jota en ole vielä tehnyt.

Kun näin tenttikysymykset tuli tunne, että joko minä olen väärässä paikassa tai tentti on väärä. Kysymyksissä ei ollut yhtä ainoaa tuttua sanaa. Siis ei mitenkään tuttua, ei mitään, mitä olisin joskus edes jossain muussa yhteydessä kuullut.

Olen ollut poissa kahdelta viimeiseltä luennolta, muuten olen istunut kaikilla. En millään voi uskoa, että tentissä olleet asiat käsiteltiin viime viikolla. Kaikki.

No, tein minkä pystyin. Yritin päätellä mistä mahtaa olla kysymys ja sepustin sitten parhaani mukaan. Vastaukset ovat asiallisia ja hyvin muotoiltuja. Tosin en tiedä, mihin ne vastaavat.

Lähdin tentistä samaan aikaan kahden muun kurssilaisen kanssa. Eteisessä seisoimme hetken suu auki ja tunnustimme sitten kaikki yhteen ääneen, ettei kenelläkään meistä ollut hajuakaan siitä, mitä oli kysytty.

Viimeinen tenttikysymys kuului: "Kirjoita essee Anna Solinin artikkelin pohjalta aiheesta Teksti-jotakin (en muista) ja variaatiot".
Ensin ihmettelin, mikä kumman artikkeli? Sitten odotin, että opettaja antaa meille jonkun artikkelin. Sitten vasta tajusin, että artikkeli tarkoitti kappaletta eräästä kirjasta joka kylläkin muistaakseni käsitteli ihan toista asiaa kuin tuota-mitä-en-muista ja sen variaatioita. Mutta esseen kirjoitin, pontevasti ja huolella ja laitoin oikein esimerkkejäkin.

Nyt tuntuu, että aika on mennyt hukkaan. Enemmän olisi tullut tulosta, jos tuon yliopistolla istutun ajan olisin vaikka polkenut kuntopyörää. 

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Solidaarisuudesta

Nyt voin jo kertoa, kun hälytys osoittautui vääräksi: aamulla, kun yritin lukea suosikkiblogiani, en päässyt sinne vaan minulle tuli ilmoitus, että blogi on tarkoitettu vain kutsutuille lukijoille joihin minä en kuulu.

En tiennyt, mitä ajatella. Muistin kyllä, että kirjoittaja oli jossain kohtaa pohtinut, pitäisikö blogi sulkea vain pienen piirin nähtäväksi, mutta siinä vaiheessa tietysti ajattelin, että minä mahdun sen piirin sisälle. Ja nyt en ollutkaan.
Onneksi kyseessä oli vain tekninen ongelma. Ainakaan vielä minua ei ole suljettu mistään pois.

Ulkopuolelle jääminen herättää ikäviä tunteita. Muistumia jostain kaukaa, kun on luullut olevansa jonkun kaveri ja sitten saanut katsella kahta loittonevaa, karkuun pötkivää ja mennessään kikattavaa selkää. Kun sille eilen vielä hyvälle kaverille onkin löytynyt jostain joku parempi.

Tai kun on seurannut omien tyttärien kaverisuhteita. Muistan kerrankin, kun yhden "paras" kaveri ensin antoi lahjaksi kaulakorun ja sitten jonkun ajan päästä soitti (yhdessä sen uuden parhaan kaverin kanssa) ja sanoi, että viitsitkö sitten antaa sen korun takaisin kun se maksoikin aika paljon.
Arvatkaa, oliko äiti kiukusta halkeamaisillaan ja menossa lankoja pitkin kylään? No oli.

Nykyään näihin tunteisiin törmää helposti facebookissa, jos joku ei hyväksy kaverikseen tai tiputtaa kaverilistalta pois.

Älköön kukaan sanoko, ettei tuollaisen saisi antaa vaikuttaa aikuiseen ihmiseen. On kyse tunteista eikä niillä vaan ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ei edes aikuisen tunteilla.



Muuten olen tänään(kin) pohtinut sitä, miten paljon naisissa on voimaa ja kuinka paljon me voimme tukea toisiamme. Mielestäni tämä sota-aikainen propagandajuliste kuvaa sitä hyvin.

Lähipiirissäni - ei minulle - on tapahtunut paljon isoja, ikäviä asioita. On tarvittu kaikenlaista järjestämistä ja apua. Ikävyyksien keskellä on kuitenkin ollut ihana huomata, miten me naiset yhdessä saamme asiat etenemään ja voimme seistä toistemme rinnalla.

Naisten välinen solidaarisuus on yksi hienoimmista asioista, joita tiedän. Olen onnekas, kun tunnen naisia, jotka pystyvät siihen. Kaikki eivät pysty. Tiedän, että on niitäkin naisia ja miehiä, jotka nenä pitkällä ovat urkkimassa mehevimmät palat toisten vaikeuksista juostakseen sitten kipin kapin herkuttelemaan saaliillaan johonkin toiseen laumaan.

Mutta nyt saa ripittäminen riittää. Poistun paistamaan lihapullia.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Koira palasi kotiin

Asumisjärjestelymme muuttuivat; Nonna tuli takaisin kotiin.

Siis koira.

Olen selittänyt kummallisen koiranhoitosysteemimme täällä ennenkin, mutta en oleta, että kukaan enää muistaa. Siispä kertaan että Rainen allergian takia Nonna on asunut naapurissa (joka sekin on meidän) Niinan kanssa (joka on siis ihmistyttö). Olemme saaneet paljon hupia siitä, että koirallamme on oma asunto (ja ehkä vähän oudon maineen), mutta nyt se on loppu. Olemme päättäneet muuttaa ja myydä asuntomme ja Nonnan asunto on myyntilistalla ensimmäisenä.

Eihän meillä vielä olisi ollut kiirettä ottaa koiraa tälle puolelle, mutta kun Niina löysi itselleen uuden asunnon ja muuttaa pois niin ajattelin, että koira voi tulla tänne muuttovalmistelujen tieltä.

Olemme valmistautuneet hyvin. Asensimme koiraportin ennen Rainen lähtöä. Ostin keittiöön rumat mutta helposti imuroitavat matot. Hommasin koiralle uuden makuualustan, herkkuluita ja makupaloja. Sumutin pureskelunestoainetta kenkiini. Päätin olla reipas ja tarmokas, harjata koiran joka päivä, pestä sen kerran viikossa ja imuroida lattiat aina iltaisin. Jospa sitten voisimme kaikki elää yhdessä täällä Ruusupensaan takana.

Vaikka Raine ei nyt olekaan kotona, en antanut itselleni armoa: koska päätin, että koira pestään perjantaisin ja koska tänään on perjantai, talutin Nonnaparan suihkun alle ja pesin sen eukalyptusshampoolla. Olen myös imuroinut. Ja harjannut koiran. Minulla on mennyt tähän kaikkeen koko ilta. Täytyy varmaan lopettaa opiskelut ja vähentää työntekoa kyetäkseni viemään koiranhoito-ohjelmani kunnialla läpi...

Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä. Järkevä ihminen olisi luopunut koirasta, vienyt sen lopetettavaksi tai etsinyt uuden kodin. Tämä onkin puhtaasti tunneasia.


Tässä Nonna on ensimmäisenä kesänään meillä. Laiha rääpäle, joka oli täynnä punkkeja, karvatkin lähtivät melkein kaikki.



  Tässä se on äsken otetussa kuvassa. Nonnasta on todella vaikea saada hyvää kuvaa, sillä se pelkää kameraa. Nyt sillä on sentään korvat pystyssä, kun heiluttelen toisella kädellä herkkupalaa.

Nonna on syntynyt Pietarissa ja tullut meille Viipurin Koirat Ry:n kautta. Meidän elämämme sen kanssa on ollut lievästi sanoen vaiherikasta.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Tuntuu, että joka puolella tapahtuu asioita, joihin pitäisi kyetä ottamaan osaa vaikka ei tiedäkään, miten. Töitäkin on ollut paljon. Ensi tiistaina on tentti.

Mutta kevät on tullut! Sanotaan mitä tahansa, mutta terminen kevät alkaa siitä hetkestä, jolloin koko talven hyvin palvellut työasu alkaa äkkiä tuntua toivottoman nukkavierulta.

Se hetki oli tänään.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Tilannepukeutuminen ei ihan onnistunut

En muista, koska olisin tuntenut olevani niin väärässä paikassa.
 Kävi nimittäin niin, että:

lähdin jutuntekoon saaristoon. Aihe oli vähän erähenkinen, joten kuvittelin tekeväni haastattelua jossain kalavajassa tai vähintään märällä ja kuraisella pihamaalla. Pukeuduin siis tilanteen mukaan - tai niin luulin.



Ostin taannoiselta Tallinnan-matkalta tämän puseron. Minulla on vastaavanlainen jonka ostin parikymmentä vuotta sitten ja jota olen pitänyt tosi paljon. Nyt se on jo vähän rikki.
Ajattelin, että villapaita on lämmin kun saaristossa joka tapauksessa tuulee. Ja että tuskinpa otan päällystakkia pois. Villapaidan seuraksi puin farkut. Harkitsin myös kumisaappaita, mutta jätin ottamatta.

Näihin arkisiin vapaa-ajan asusteisiin sonnustautuneena sitten ajoin sinne saaristoon.

Ja mikä minua siellä odotti? Kallellaan olevan kalamajan sijasta perillä oli ultramoderni, upea uusi omakotitalo, edustushuvila, jossa jokaikinen esine oli mietitty paikkaa ja väriä myöten sekä huipputyylikäs isäntä jossain hilfigervaatteissa. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja ohjattiin sisään. Jouduin riisumaan takkini ja saapikkaani ja voitte arvata kuinka kiitollinen olin edes siitä, että jalassani sentään olivat ehjät ja samaa paria olevat sukat. Se kun ei aina ole itsestäänselvyys.

Minulla oli aika epämukava olo. Toki haastattelu sujui hyvin, olimme niin ystävällisiä ja kohteliaita ja suopeita toisillemme kuin aikuiset, selvin päin parastaan pistävät ihmiset ovat eikä isäntäni katseellakaan osoittanut hämmennystä sen takia, että hänen ultramoderniin, upeaan taloonsa, jossa jokaikisen esineen paikka oli mietitty arkkitehdin kanssa, oli tupsahtanut nainen joka näytti siltä kuin olisi menossa sieniretkelle.

Mutta en minä silti tiedä, kuka lopulta oli väärässä paikassa, minä, mies vai talo? Ainakin jouduin pyytämään, että isäntä vaihtaisi kuvausta varten vähän huonommat vaatteet, kun se erähenkisyys ei oikein käynyt niistä hilfigervermeistä julki.

Mutta tuota Tallinnantuliaista en enää ikinä laita päälleni töihin. Opin kerrasta.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kohu! Nainen tarrasi kirjailijan takamukseen kaupassa! Vain täällä!

Eilinen päivä meni liian aikaisen herätyksen aiheuttamassa unenomaisessa valvetilassa. Tänään siitä ei enää ollut tietoakaan. Sain jo ennen aamukymmentä pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja kirjoitettua yhden jutun. Kun puhtia kerran tuntui olevan, päätin tehdä yhden tosi hankalan jutun ja käydä ostamassa itselleni housut.

Ajoin kauppakeskus Myllyyn. Nousin rullaportaita toiseen kerrokseen. Menin ensimmäiseen vaatekauppaan ja ostin housut. Voi, kuinka yksinkertaista.

Mutta eihän se näin käynyt. Tosin menin ensimmäiseen vaatekauppaan, mutta en minä sieltä ostanut enkä vielä seuraavastakaan. Sain sulkeutua aika moneen sovituskoppiin, riisua päällysvaatteet ja ujuttaa päälleni housuja, jotka eivät sopineet. Peilailla itseäni edestä ja takaa. Vetää vatsaa sisään ja ajatella, että jos niin sitten.

Lopulta ostin yhdet. Niissä on liian iso vyötärö, mutta ajattelin, että kun laitan päälle pitkähelmaisen paidan kukaan ei huomaa. Eipä ainakaan purista. Hinta oli 19,90.

Sitten kävelin ison ostoskeskuksen toiseen päähän Prismaan ja jumalattoman suuren Prisman perimmäisessä nurkassa olevalle eläintarvikeosastolle. Halusin ostaa Nonnalle uuden makuualustan, mutta sellaisia ei ollut. Otin pussin koiranruokaa ja menin kassalle.

Kun kävelin pois näin edelläni tutun hahmon. Siinä tunnettu turkulainen Machokirjailija meni bootseissaan, nahkatakin liepeet lepattaen. Vierellään hänellä oli hoikka vaalea nainen, vaimo arvatenkin.

Olin utelias: olen haastatellut Machokirjailijaa muutaman kerran, mutta en ole koskaan nähnyt hänen vaimoaan. En nytkään nähnyt kuin takaapäin.

Vaimo taputti kirjailijaa takamukselle. Näinkö oikein, tihensikö kirjailija askeleitaan? Machokirjailijoita eivät vaimot taputtele julkisilla paikoilla. Eivät ainakaan vaimot.

Meillä Turussa on vain vähän julkkiksia. Ne harvat joita on, joutuvat kantamaan kaikki julkisuuden velvoitteet joista vähäisimpiä eivät ole lukuisat haastattelupyynnöt. Nykyään on hirveästi tiedotusvälineitä ja kaikki tahtovat osansa. Machokirjailija joutuu ottamaan koko ajan kantaa sellaisiin asioihin kuten Miten vietät joulua/juhannusta/mikkelinpäivää, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, luopua asevelvollisuudesta, pakkoruotsista, koiraverosta, vaalea vai tumma, lempiruokasi, paras vuodenaika, liikuttavin lapsuusmuisto, ottaisitko koiran, jos ottaisit, minkä, minne matkustaisit, miksi et matkusta, sijoittaisitko osakkeisiin vai obligaatioihin?
Niin ja jotain kirjojakin olet kirjoittanut?

Minulle kirjailija on aina ollut ystävällinen. Luulen, että hän on sitä kaikille muillekin toimittajille. Se on hänen etunsa, se on minunkin etuni. Me hyödymme toisistamme. Mutta luulisi tuollaisten turhanpäiväisten kysymysten käyvän hermoille, samoin kuin ikävien keskeytysten silloin kun pitäisi tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja.

On Turussa sentään pari muutakin valtakunnan luokan julkkista, Matti ja Teppo. Kerran istuin yhdessä toimituspalaverissa suunnittelemassa jotain kyselyä, johon mietittiin sopivia julkkiksia. Oli jo päätetty muutamia mutta lisää kaivattiin.

- Kysytään Matiltajatepolta, joku ehdotti.
- Kummalta?
- Miten niin kummalta?
- Niitä on kaksi. Matti. Ja. Teppo. Niin, että kummalta kysytään?
- Ai niin. No kai ne on samaa mieltä.



 
 

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Hyvästejä, ylensyöntiä ja kriittistä tekstianalyysia

Meillä soi herätyskello tänään puoli viideltä. Saattelin merikarhuni lentokentälle ja nyt hän lienee jo ainakin Lontoossa ja menossa Amerikan-koneeseen. Näemme seuraavan kerran kesällä, niin toivon.

Kulunut viikko on mennyt tosi nopeasti kuten viikot tapaavat nykyään mennä. Olen ajellut ympäri maakuntaa jutunteossa, istunut yliopistolla ja viettänyt syntymäpäivääni. Olen syönytkin niin paljon kaikenlaista hyvää, että äsken oli pakko ottaa mittanauha käteen ja katsoa, montako senttiä vyötärönympärys on kasvanut. Samoja lukemia sieltä kuitenkin näkyi kuin viimeksikin.

Yliopistolla tekstilajeja käsittelevä kurssi lähenee loppuaan. Tällä kertaa kurssiarvosana muodostuu kahdesta osasta; analyysitehtävästä ja tentistä. Painotus on sellainen, että analyysitehtävä on tärkeämpi. Tehtävään kuuluu valita teksti ja sitten kirjoittaa siitä 4-5 liuskan analyysi jostain tietystä näkökulmasta, yhdestä tai useammasta.

Tällaisista tehtävistä minä pidän. Se ei vaadi ulkoa opettelua eikä varsinkaan sirpaletiedon omaksumista. Työ on selkeää ja sen saa toteuttaa hyvin itsenäisesti.

En ole vielä valinnut omaa tekstiäni, mutta näkökulman olen: kriittisen tekstianalyysin. Se ei tarkoita kritiikkiä tekstin kirjoittajan kyvyistä vaan sanojen takana piilevän ideologian miettimistä ja puntarointia.

Äsken vastaani tuli eräs teksti, joka tarjoaisi hyvän pohjan kriittiselle analyysille. Kyseessä on Anna-lehdessä helmikuussa julkaistu juttu Aira Samulinista. Yllättäen löysin siitä myös asioita, joita olin itsekin juuri äskettäin ajatellut.



85-vuotiaan Aira Samulinin tuntevat "kaikki", mutta jos teissä on joku, joka ei tunne niin kerron, että hän on tanssija ja tanssinopettaja, joka tekee edelleen töitä ja liikkuu ketterämmin ja sulavammin kuin esimerkiksi minä. Me ihailemme häntä ja haluaisimme olla kuten hän vaikka juuri kukaan tuskin tulee siihen pystymään.

Mutta sitten tämä Miia Siistosen kirjoittama juttu Annassa. Se oli otsikoitu "Kutsukaa vain vanhukseksi" ja se sisälsi muun muassa seuraavia lauseita: "Aira Samulin ei ole koskaan salannut ikäänsä.----Aira istuutuu kiikkutuoliin. Kyllä, kiikkutuoliin----Vieläkö kahdeksankymppinen haaveilee romantiikasta?----Eikö vanheneminen koskaan pelota Airaa?----Vanhainkotiin Aira ei siis ihan heti joudu."

Ei varmaan tarvitse pahemmin osoitella? Kyllä tästä näkee, mitä vanhenemisesta ajatellaan.

Minua kiinnosti eniten tuo viimeinen lainaamani lause vanhainkotiin joutumisesta. Kun kirjoittaja ensin on pontevasti alleviivannut vanhenemisen hirmuisuutta ja sen viimeistä, pelättyä päätepistettä (ennen kuolemaa), vanhainkotiin joutumista, Samulin yllättää:

- Jos on kovin sairas, osaa varmasti arvostaa huolenpitoa.

Tässä on se, mitä itsekin olen viime aikoina pohtinut.  Tässä puhuu ihminen, joka on nähnyt ja kokenut paljon ja osaa laittaa asiat sopiviin raameihin.

Vanhainkodeista puhutaan ja kirjoitetaan paljon pahaa, mutta uskon, että suuri osa niistä hoitaa vanhuksensa hyvin. Ja asukkaat itse ovat enimmäkseen tyytyväisiä.
Miksikö?

Miksi ei? Ajatelkaa ihmisiä, varsinkin naisia, jotka koko elämänsä ovat huolehtineet muista ja tehneet sen epäilemättä usein omasta hyvästään tinkimällä. Kun sitten lopulta saa vain olla, saa kaiken valmiina, saa joskus ystävällisiä sanoja ja käden, joka silittää ohimennen poskea, miksi se ei tuntuisi hyvältä?

Näin minä ajattelen nyt. Joskus ehkä toisin. Mutta samoin kuin ihana tanssijamummo Aira minäkin uskon, että kun on kovin sairas ja väsynyt, osaa arvostaa huolenpitoa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Syntymäpäivälahja

Syntymäpäiväni on ihan pian ja tänään Raine kysyi, mitä haluaisin lahjaksi. Sanoin haluavani laukun. Vapautin miehen saman tien ostamisvelvoitteista ja lähdin lähes siltä seisomalta hankkimaan lahjaani.

Kuulostaa äkkinäiseltä, mutta on kaikkea muuta. Olen nimittäin käyttänyt samaa nahkaista olkalaukkua yli 30 vuotta ja tämä, minkä tänään ostin, korvaa sen.


Tämä on italialainen ja sen mukana tuli tuo punainen säilytyspussi - pientä ylellisyyttä.

Olisin voinut ostaa tällaisen laukun jo nuorena, sillä makuni laukkujen suhteen ei ole muuttunut vuosien mittaan juuri yhtään. En esimerkiksi koskaan voisi kanniskella laukkua, joka on alakuvassa. Se ei vain onnistuisi.



Ostin uuden laukkuni turkulaisesta Cmon-liikkeestä Yliopistonkadulta. Kuinka sattuikaan, siellä oli menossa synttäritarjous, miinus kolmekymmentä prosenttia kaikesta!

Laukuista tulee mieleeni muuan palaute jossain naistenlehdessä, joku Anna tai Me Naiset lienee ollut. Lehden aiemmassa numerossa oli ollut juttu keräilyharrastuksesta ja siinä oli kerrottu muun muassa naisesta, joka keräili laukkuja ja omisti niitä noin 50. Palautteessa hirveän närkästyneeltä vaikuttanut nainen pauhasi, miten naurettavaa on nimittää moista pikku määrää kokoelmaksi! Että tottahan jokaisella itseään kunnioittavalla naisella on ainakin yli sata laukkua (tai 150, en muista tarkkaan).

Mitä siihen voi sanoa? Kai joku tulee onnelliseksi kun omistaa valtavan määrän laukkuja ja varmaan kenkiä ja vaatteitakin. Mutta jos tarkoitus on tehdä vaikutus muihin ihmisiin, niin metsään menee. Kuka muistaa, mitä jollakulla on ollut päällään tai kädessään eilen tai edellispäivänä? Jos minulta kysyttäisiin, miten naapurin rouvat olivat pukeutuneet, kun viimeksi törmäsimme pihalla, en osaisi sanoa mitään. Sen kyllä muistan, mitä puhuimme.

Jos käytän uutta laukkuani yhtä kauan kuin edellistä nahkaista olkalaukkuani, olen lähes kahdeksankymmenenneljän kun ostan seuraavan. Enemmänkin, lähes yhdeksänkymmenen, sillä taisin olla hädin tuskin kaksikymmentä täyttänyt, kun edellisen sain.
Toivottavasti pääsen vielä siinä vaiheessa omin neuvoin ostoksille.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Iiris-rukka ja muut kaltoin kohdellut

Tein perjantain kauppareissulla heräteostoksen ja otin lehtihyllystä euron tarjouksena myydyn uutuuden, Iiris-nimisen naistenlehden. Se oli hyvä ostos sillä 130-sivuinen lehti oli täynnä hyvin tehtyjä, erittäin kiinnostavia juttuja.


Lehti on selvästi tarkoitettu noin viisikymppisille naisille, joita kiinnostavat muutkin asiat kuin muoti, ruoka ja juorut. Oli siellä vähän niitäkin, mutta ei niin paljon kuin monissa muissa lehdissä, joissa ei paljon muuta olekaan kuin ruokaohjeita.

Hyvä lehti siis, kelpo tavaraa kaikin puolin.

Minun ei kuitenkaan pitäisi kehuskella Iiristä, sillä sen kustantaja on Sanoma Magazines joka ei tällä hetkellä ole kovin hyvässä huudossa freelancetoimittajien keskuudessa. Sanoma Magazines Finland eli SMF kun on vaatinut sinne kirjoittavia vapaita toimittajia allekirjoittamaan sopimuksen, jota toimittajat eivät voi hyväksyä. Sopimuksesta ei neuvotella, se on joko tai.

Tarjottuun "sopimukseen" sisältyy muun muassa kohta, jossa freelancer lupaa pyytää haastateltavaltaan kirjallisen luvan siihen, että haastattelussa syntynyttä materiaalia saa käyttää missä tahansa kustantajan haluamassa kohteessa, jopa sellaisissa joita ei ole vielä keksittykään.
En tiedä muista ihmisistä, mutta minä en ainakaan uskaltaisi antaa haastattelua mistään aiheesta jos en tietäisi, missä ja koska ja millaisessa yhteydessä se julkaistaan.

Aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta nyt sanon vain sen, että ei tämä ole mitään sopimista. Sopimus tarkoittaa sitä, että ensin sopimuksen osapuolet, siis molemmat tai kaikki neuvottelevat ja sitten yhdessä sopivat. Se, mitä on sovittu, pidetään.

Sopimuksia ei sanella eikä niitä muuteta yksipuolisesti.

En ole tässä asiassa osallisena, sillä en kirjoita SMF:n lehtiin. Olen ehkä joskus kirjoittanut, mutta siitä on paljon aikaa. Minulle ei siis ole tarjottu puheena olevaa sopimusta mutta jos olisi, en olisi laittanut siihen nimeäni.

Tässä on kyse aika isosta asiasta. Katsokaapa joskus jostain aikakauslehdestä, keitä siellä on töissä. Toimittajien nimet mainitaan lehden "laatikossa", usein alkusivuilla. Katsokaa sitten, ketkä niitä juttuja ovat kirjoittaneet; sieltä voi löytyä ihan eri ihmisiä. Ja löytyykin, sillä todella suuri osa kaikista lehtijutuista tehdään nykyään freevoimin.

Tämä tästä. Nyt kömmin yöpuulle Venla Hiidensalon Mediahuoran kanssa. Hiidensalo käsittelee tätä samaa aihetta, mutta taitaa tehdä sen paljon paremmin ja perusteellisemmin kuin minä. Lukekaa.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Asia, jota en ole koskaan ennen ajatellut

Kun on elänyt yli viisikymmentä vuotta kuten minä, luulisi, että on jo ehtinyt ajatella kaikkia maailman asioita. Mitä vielä, tämän tästä tulee eteen joku aihe jota ei muista koskaan ennen pohtineensa. Minulle se on tällä viikolla ollut ongelmanratkaisu ja tarkemmin se, millaisia ongelmanratkaisumalleja olen itse oppinut ja millaisia opettanut omille lapsilleni?

Tärkein havainto on kuitenkin ollut se, etten ole koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi sitä, miten ihminen oppii ratkaisemaan ongelmia ja miten tärkeä taito se kuitenkin on.

Lastenkasvatusoppaissa pitäisi puhua tästä. Niissä kyllä neuvotaan, että lasten nähden voi riidella kunhan sitten myös sovitaan lasten nähden ja opetetaan tällä tavalla, että asioista voi puhua. Lähtökohta on kuitenkin aina tuo vanhempien riita ikään kuin se olisi ainoa ongelma, joka perheitä kohtaa.

Tulee muitakin ongelmia. Sairautta, työttömyyttä, rahattomuutta, onnettomuuksia ja vahinkoja. Kaikenlaisia, kaikenkorkuisia esteitä tehdä asioita, joita tahtoisi. Kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä, joista ei saa otetta. Tilanteita, joissa tulee täydellisesti väärin ymmärretyksi. Hankkeita, jotka kaatuvat ponnistuksista huolimatta. Pettymyksiä, jotka  viiltävät luihin asti.

Hyvät ongelmanratkaisukyvyt ovat kuin huippuluokan työkalupakki, josta löytyy sopiva, toimiva vekotin joka asiaan. Ei tarvitse olla erityisen älykäs eikä erikoisen rohkea, mutta jos tietää, että näin tällaisista asioista on ennenkin selvitty, ei lamaannu.

Olen yrittänyt muistaa ja eritellä, millaisen ongelmanratkaisumallin olen itse saanut. Valitettavasti tulos vaikuttaa aika heikolta. Se käsittää lähinnä syyllisten etsimistä, uhriksi asettumista ja asioiden kieltämistä mutta ei juurikaan asioiden korjaamiseen pyrkivää, rauhallista, asiallista ja päättäväistä toimintaa.

Olenkohan itse onnistunut yhtään paremmin omien lasteni kanssa? Täytyy varmaan kysyä.

Olisipa tätäkin osannut ajatella ajoissa!

Tämmöistä tämä on: kun kerran äidiksi ryhtyy, saa sitten lopun elämäänsä pohtia, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin.

Vaikka tietoinen ongelmanratkaisumalli jäi antamatta, jotain sentään pystyin opettamaan. Muistan esimerkiksi erään kerran kun tulin jostain, mökiltä varmaan, kotiin ja siellä haisi hiukan kummalliselta. En ehtinyt kysyäkään asiasta mitään, kun kotona ollut teini-ikäinen tytär kertoi, että meillä oli ollut muuan kulkuri syömässä, peseytymässä ja pesemässä vaatteitaan. Tytär oli löytänyt likaisen maankiertäjän kadulta ja tuonut tämän mukanaan.

Olin juuri avaamassa suuni (taisin puoliksi avatakin) aloittaakseni jotain sen suuntaista kuin Kuinka sinä tuolla tavalla ja Etkö yhtään ajattele, mitä voi sattua, Tuo on ihan kamalan vaarallista

kunnes samassa

älysin sulkea suuni ja sanoa itselleni että :"Pirkko, sinähän olet aina sanonut lapsille, että ihmisiä on autettava aina kun voi".

Sitä saa mitä tilaa. 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tunnustuksia ja haasteita

Hurmaava blogiystäväni Milli
on antanut minulle peräti kaksi tunnustusta.


 Kiitos!

Ensimmäiseen tunnustukseen liittyy ehto, jonka mukaan sen voi antaa edelleen blogille, jolla on alle 200 lukijaa.

Toiseen liittyy vähän vaativampi ehto: kun sen lahjoittaa eteenpäin, pitää kertoa linkin kera, keneltä sen sai. Lisäksi saajan on kerrottava itsestään seitsemän satunnaista asiaa. Tämä on hankalaa, en tiedä, saanko seitsemää kokoon, katsotaan.

1. Tätä ei oikeasti moni tiedä: osaan puhua myös takaperin, sanoa sanat lopusta alkuun. Aina silloin tällöin julkisuudessa esitellään ihmisiä, joilla on tämä taito ikään kuin siinä olisi jotain ihmeellistä. Minä uskon, että kuka tahansa oppii sen aika helposti, jos haluaa. Mutta miksi haluaisi, siinä kysymys. Itse opettelin sen lapsena, kun kävelin tylsää kahden kilometrin koulumatkaani.

2. En ole koskaan pukeutunut iltapukuun. Olen ollut iltapukujuhlissa, mutta vain töissä.

3. En ole koskaan ollut rapujuhlissakaan enkä syönyt yhtään rapua.

4. Ja jatkuu vaan... en ole koskaan ollut rock-konsertissa.

5. Olen tietääkseni ainoa nainen, joka on noussut kuumailmapallolla Turun kauppatorilta.

6. Olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kahteen kertaan. Ne, jotka tietävät, mitä se tarkoittaa, osaavat ehkä arvostaa tätä.

7. Kallein vaatteeni ikinä ovat 130 euron ratsastushousut.

Eihän tämä ollutkaan vaikeaa. Ja nyt siirrän tunnustukset ja haasteen eteenpäin:

Terhi Preferita Anna-Silja

ottakaa ne vastaan, jos ette vielä ole saaneet!

Itse en pysty enää lisäämään sivupalkkiini mitään, jos yritän, saan aina viestin, että olen ylittänyt jonkun rajan ja uutta tavaraa ei mahdu. Mutta jos teille mahtuu, laittakaa sertifikaatit toki pysyvästi näkyville.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Matkailujuttu

 Terveisiä Tallinnasta! Olimme siellä Rainen kanssa muutaman päivän ja siksi täällä blogistaniassa ei ole ollut mitään merkkejä minusta.

Asuimme Vanhassa kaupungissa, Lai-kadulla tässä viehättävässä ja ikivanhaan rakennukseen saneeratussa hotellissa.

Ikkunalaudat olivat ihanan leveitä ja niillä oli mukava istua. Tosin huoneemme oli kadun puolella ensimmäisessä kerroksessa (Lai-kadun, pääsisäänkäynti on Pikk-kadun puolella) enkä viitsinyt kovin kauaa istuskella ikkunassa etten tulisi väärin ymmärretyksi.


Kävimme museoissa. Neuvostoliiton miehitysajasta kertovassa museossa on esillä muun muassa yläkuvassa näkyviä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n käyttämiä kuuntelulaitteita.
Alakuvassa vene, jolla 1940-luvulla on kuljetettu pakolaisia Hiidenmaalta Gotlantiin.


Kiipesimme mös Kiek in die Köökiin (meniköhän nimi oikein?). Sehän on se paksu torni, jonka huipulla on kahvila. Kahvilan ikkunoista on aika mukavat maisemat yli Tallinnan. Nimensä torni on saanut siitä, että siellä muinoin päivystäneet vartiosotilaat vitsailivat näkevänsä suoraan tallinnalaisten keittiöihin. 

 Ajelimme raitiovaunulla edestakaisin. Parina päivänä ilma oli sateinen ja märkä ja minun saappaistani meni vesi sisään. Aloin palella aivan julmetusti kylmässä raitiovaunussa ja se vähän himmensi muuten mukavan matkailun iloa.

 Tämä arkisen näköinen kerrostalo oli minun matkani kohokohta. Olen jo vuosia toivonut pääseväni joskus näkemään tämän paikan. Osoite on Pärnu Maantee 23 ja tuossa sisäänkäynnin oikealla puolella ensimmäisessä kerroksessa oli Aino ja Oskar Kallaksen koti vuosina 1934-44. Olen varmaan kertonut, että olen intohimoinen Aino Kallas -fani ja harrastanut aikaisemminkin kirjallisia pyhiinvaellusmatkoja. Nyt on tämä kohde nähty, vielä on muutamia jäljellä. Tallinna - samoin kuin Helsinki ja Lontoo - ovat minulle ensisijaisesti Kallaksen kaupunkeja.
Nykyään tuossa huoneistossa on kampaamo.

Viron historiallinen museo on 1400-luvulta olevassa komeassa rakennuksessa.


Alakuvassa oleva pöytä on löydetty tartolaisesta vajasta 1970. Se on erikoinen siksi, että pöydän pinta on täynnä nimikirjoituksia. Useat viime vuosisadan alkupuolella siihen nimensä kirjoittaneet nousivat sittemmin Viron historian merkkimiehiksi. Yksi nimikirjoituksen jättäjistä oli Aino Kallaksen puoliso Oskar. Kuvassa Oskar on kolmas oikealta.
 Söimme hyvin. Tämä annos oli paras kaikista, Balthazar-ravintolassa. Syöminen vaati tehokkaan suojautumisen lautas- ja pöytäliinan alle (oikeasti!) sillä annos oli kiehuvan kuuma ja räiskyi rasvaa vielä kauan pöytään tuomisen jälkeen.
 Tallinnan hinnat ovat jo Suomen tasoa, jopa niiden ohi. Alakuvan kahvitilkka oli reissun pohjanoteeraus. En ollut vielä juonut kupista, kahvia todella annettiin vain tuon verran ja hinta oli kolme euroa!


Ihan ilman kommelluksia emme selvinneet. Pakkasin tavaramme vanhaan kassiin, joka on mielestäni ollut meillä vaikka kuinka kauan. Pakatessani ajattelin, ettei kenellekään muulla varmasti enää ole tällaista kassia, kaikki vetävät toinen toistaan hienompia matkalaukkuja perässään.

Tulimme kotiin Matkapoikien kuljetuksella Helsingistä. Jäimme pois Turun linja-autoasemalla, otimme tavaramme ja kävelimme kotiin. Auto jatkoi Raumalle loppujen matkustajien kanssa.
Kävellessämme Raine alkoi valittaa, että kassi tuntuu merkillisen painavalta.
- Täällä hölskyy joku pullokin, hän sanoi.

Sepäs olikin perin kummallista, sillä emme ostaneet ainuttakaan pulloa Tallinnasta. Aloimme tutkia kassia tarkemmin ja niinhän siinä oli käynyt, että eräällä raumalaisella pariskunnalla oli ollut täsmälleen samanlainen, vanha, ruskea kassi. Ja nyt se siis oli meillä, pulloineen kaikkineen.

Onneksi kassin osoitelapussa oli puhelinnumero. Soitin kassin omistajalle, joka istui yhtä autossa matkalla Raumalle. Taisin herättää, sillä hän kuulosti aika vihaiselta, mutta saimme kuitenkin sovittua, että hän ottaa meidän kassimme ja me ajamme seuraavana aamuna Raumalle.
 Kuten teimmekin ja nyt kassit ovat oikeilla omistajillaan.

Mitä tästä opimme? Sen, että aina, aina pitää tarkistaa vaikka luulee tietävänsä.

Ja vaikka Tallinnaan ei enää kannata lähteä ostosmatkalle halpojen hintojen perässä, sinne on yhä halpaa matkustaa. Me matkustimme nyt linja-autolla ja laivalla Turusta Tallinnaan ja olimme kolme yötä hyvässä hotellissa samalla hinnalla kuin olisimme menneet vaikka junalla Helsinkiin, käyneet teatterissa ja viipyneet hotellissa yhden yön.

Halpaa tai ei, pidän kyllä valtavan paljon enemmän tästä nykyisestä Tallinnasta kuin siitä, jossa kävin ensimmäisen kerran joskus 1980-luvun lopulla. Siihen tunkkaiseen, salakähmäiseen ja epäluulojen täyttämään suljettuun tilaan en tunne vähintäkään kaipuuta.