Hätäisiä tyttöjä

Meilläpä oli viime yönä vilkasta yöelämää. Pietarin Prinsessa järjesti ohjelmaa niin, ettei mamman tarvinnut paljon nukkua.

Eihän koiraparka voi sille mitään, että sillä on herkkä vatsa. Nonnan vatsa menee sekaisin todella helposti. Sitten kun se menee, on kiire ulos eikä siinä auta mikään.
Viime yönä olin nukkunut ehkä tunnin, kun alakerrasta ensimmäisen kerran kuului koiraportin kolistelua. Jatkoa oli turha jäädä odottelemaan, parasta vain nousta ripeästi, vetää yöpuvun päälle jotain ja painua ulos. Ja sitten äkkiä takaisin sänkyyn ja silmät kiinni, että saisi nukkua edes vähän ennen seuraavaa herätystä.
Ihan kuin silloin, kun lapset olivat pieniä.

Niin paitsi ettei niitä tarvinnut viedä ulos öisin.

Luulen, että tällä kertaa löysän vatsan takana on muutos päivärutiineissa, onhan Nonna vasta viikko sitten muuttanut tuosta seinän takaa tänne. Ruokavalio sillä on sama kuin on ollut sen jälkeen, kun keksimme tämän yhden koiranruokamerkin, joka tuntui sopivan.

Tässä on Nonnan eväitä. Lääkepurkkejakin alkaa olla kuin kipeällä mummolla: vitamiineja, virtsanpidätyslääkkeitä ja vatsaa rauhoittavaa jauhetta.

Jos jollakulla on kokemusta herkkävatsaisesta koirasta ja hyviä vinkkejä niin otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ja sanon jo nyt, että kahdeksankymmentä euroa kilo maksavat erikoisruoat on jo kokeiltu joten kiitos ei.

Kävin tänään Tarjoustalossa hakemassa koiranruokaa, se kun on siellä vähän halvempaa. Samaan aikaan ostoksilla oli muiden muassa perhe, johon kuului pieni, ehkä kolmevuotias tyttö. Pienokainen istui kärryssä ja kuulutti kovalla ja kirkkaalla äänellä:

- Mulla on kakkahätä! Äitii, mulla on kakkahätä!

Jokainen  Tarjoustalon asiakas sai varmasti tämän tiedon, sillä tyttösen ääni kantoi joka puolelle. Hän toisti asiaansa itsepintaisesti, moneen kertaan, mutta äiti sen paremmin kuin isäkään ei tehnyt mitään.

- Älä aloita tuota, äiti sanoi.
- Ei täällä ole vessaa, sanoi isä.

Minä ajattelin, että lasten kanssa pääsee helpommalla kuin koirien; Nonnaa ei voi käskeä lopettamaan ulos tahtomista, jos sillä on hätä.

Lapsia näköjään voi. Samalla tulee ehkä kylvettyä tulevien vatsavaivojen ja kroonisen ummetuksen siemen.

Tämä kirjoitus ei sitten ole Hau-Hau Championin mainos. Itse asiassa olen vähän tyytymätön koko firmaan, sillä lähetin jo ainakin vuosi sitten tuotteita koskevan kysymyksen valmistajan sivuilta löytämääni osoitteeseen enkä vieläkään ole saanut vastausta.  

Kaikki riippuu vanhemmista?

Tänään kauppareissulla kuuntelin tapani mukaan radiota. Siellä kysyttiin, kuuluvatko kotityöt vain naisille? Vastaajaksi oli pyydetty kirjailija Roman Schatz.

- Millä vuosisadalla kysyjä elää, kirjailija tuhahti. Kotityöt kuuluvat kaikille.
Sitten Schatz kertoi, että hänen entinen vaimonsa oli pessyt miehensä pyykit tasan kerran. Sen jälkeen mies oli kieltänyt vaimoa tekemästä sitä, koska kaikki hänen alushousunsa olivat olleet vaaleanpunaisia.


Olin Rainen kanssa matkalla Tarjoustaloon ostamaan taas kerran koiranmakkaraa. Ostinkin, oikein monta ja sitten menin pesuainehyllylle hakemaan pyykkipulveria. Siellä eräs vanha herra oli samoilla asioilla ja halusi puhua minulle.
- Pyykinpesu on nykyään niin helppoa. Silti miehet joutuvat pesemään omat pyykkinsä, hän aloitti.

Ja sitten tuli tarinaa siitä, miten hänen äitinsä oli pessyt pyykit saunan padassa ja huuhtonut joessa ja lopuksi tiedustelu, osaanko minä kenties pestä pyykkiä? Vakuutin olevani kokenut pyykkäri. Sitten puhetulva siirtyikin lasten kasvatukseen. Herralla oli lapsia, jotka olivat saaneet koulussa pelkkiä kymppejä ja joista oli tullut huippukirurgeja. Myös hänen lapsenlapsensa oli huippukirurgi.
- Kaikki riippuu vanhemmista, herrasmies sanoi.

Nyökkäilin ja hymyilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Puhetulvaa oli mahdoton katkaista ja herran ystävällinen ote piti minua tiukasti hyllyjen välissä. Sain paljon yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten lapsia tulee kohdella ja mitä tapahtuu, jos ei malta kuunnella heitä ja paljon muisteluksia ajoilta, jolloin herran lapset olivat pieniä ja jolloin hän kasvatti heitä moitteettomasti ja vastaansanomattoman hyvin tuloksin.

Lopulta pakenin paikalta ja menin suoraa päätä kassalle enkä jäänyt edes odottamaan omaa miesparkaani, joka oli jäänyt jonnekin työkaluosastolle.

Kotona mietin kohtaamista samalla, kun jatkoin kesken jääneitä siivouksia (ne ovat aina kesken, niitä voi aina jatkaa). Halusin raivata tilaa yhteen hyllyyn ja kannoin pinon lehtiä vaatehuoneen nurkkaan. Sieltä piti ensin raivata vähän tilaa ja sen vuoksi päätin raskain sydämin luopua näistä:

Tässä on joulukoriste, jonka joku tyttäristä on tehnyt monta vuotta sitten. Tuo valkoinen on - hm - se on siis - joku mytty, mutta joku tyttäristä on tehnyt senkin. Olen säilyttänyt niitä kallisarvoisina muistoina tyttöjen lapsuusajoilta. Niille on siellä vaatehuoneen nurkassa pitänyt seuraa useampi paperikassillinen piirustuksia, lastenteatterin käsiohjelmia, syntymäpäiväkortteja, neuvolantätien kirjoittamia lappuja, opettajien kirjoittamia lappuja ja - liikuttavinta kaikesta - lappuja, joihin he itse ovat kirjoittaneet. Meillä tämä menee jo toisessa polvessa: joulusiivousta tehdessäni löysin kauppalapun, johon lapsenlapsi oli viime kesänä kirjoittanut: "Tomaatia, kurkua, maitoa, juustoo". Kuinka herttaista! Talletin tietysti tuon lappusen huolella.

Jos en siis olekaan ihan ensi luokan kasvattaja, niin ainakin olen kova säilömään muistoja. Nuoret viis veisaavat minun paperikasseistani, mutta olen varma, että he joskus tutkivat niitä yhtä liikuttuneina kuin minä nyt. Ihmiselle tulee jossain vaiheessa tarve tietää ja muistaa ja silloin on hienoa, jos on joitain dokumentteja käytettävissä.

Tarjoustalon vanha herra oli ihan oikeassa siinä, että lapsia pitää kuunnella. On eri asia olla kuuntelevinaan kuin todella kuunnella ja yrittää ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Tätä joudun itse opiskelemaan jatkuvasti ja tiedän, että parannettavaa on. Eikä vain lasten kuuntelemisessa, vaan muidenkin. Enemmän kai me ihmiset odotamme omaa vuoroamme päästä kertomaan omista asioistamme, kuin kuuntelemme oikeasti, mitä toinen sanoo. Tai vielä pahempaa: emme edes odota vuoroamme.

Vuosi 2010 loppuu kohta. Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen on mennyt. Nyt voi katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä kaikkea olisi jo tehnyt, jos olisi aloittanut ajoissa.

Hyvää uutta vuotta!