lauantai 31. joulukuuta 2011

Mies joka asuu lentokentällä

Hyvää Uutta Vuotta! Raketit paukkuvat parhaillaan ulkona ja vuoden vaihtumiseen on vielä yli kaksi tuntia, mutta kai nyt jo saa toivottaa? Tuskinpa olen edes hereillä keskiyöllä, en sittenkään, vaikka Portsassa räiskyy kuin toimintaelokuvassa.

Kävin iltapäivällä tapaamassa serkkuani ja hänen vanhempiaan. Serkku asuu Kreikassa, joten näemme hyvin harvoin. Ilo on kuitenkin aina yhtä suuri. Olen vahvasti sitä mieltä, että veri on vettä sakeampaa ja omiensa joukossa tuntee olevansa oikeassa paikassa. On niin hauska puhua ihmisten kanssa, joilla on samat esi-isät ja tutut kasvonpiirteet.

Puhuimme tietysti myös Kreikan taloustilanteesta. Suomalaisille tutussa matkailuidyllissä eletään nyt tiukkoja aikoja ja ihmiset ovat kuulema vahvasti sitä mieltä, että kaikki on vasta alkua.


-  Ihmiset näkevät pian nälkää, serkku kertoi. Pahinta on niillä, jotka maksavat veronsa määräysten mukaan, isojen yritysten työntekijöillä ja eläkeläisillä. He maksavat myös veronkorotukset kun taas ne, jotka tähänkin asti ovat keplotelleet, eivät jatkossakaan maksa enempää. Serkku ja hänen miehensä omistavat talon Ateenan lähistöllä; sen kiinteistövero on jo noussut 1200 euroa vuodessa.

Veronkierto on maan tapa; pienistä kaupoista, kampaamoista tai putkimiehiltä on turha odottaa kuittia. Harmaa talous kukoistaa, eikä kukaan valvo mitään. Herää kysymys, mitä se paljon puhuttu, runsaslukuinen ja kalliiksi tullut virkamiehistö on tehnyt työkseen?

Traagisia kohtaloita syntyy  päivittäin. Serkku kertoi eräästä tuttavastaan, entisestä pankin varatoimitusjohtajasta. Hyvin toimeen tullut ja arvostettu perheenisä oli menettänyt työpaikkansa. Kohta sen jälkeen vaimo jätti ja mies menetti myös kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Nyt hän on asunut yhdeksän kuukautta lentokentällä. Kerran viikossa mies pääsee sukulaisensa luo suihkuun.
- Joskus hän soittaa minulle ja pyytää, voisinko tuoda hänelle yhden voileivän samalla, kun vien lapset kouluun, serkku kertoi.

Niin että parempi vain yrittää olla iloinen veronmaksaja myös ensi vuonna. 

Nyt toivon, että pauke hellittäisi sen verran, että koira pääsisi pissalle ja emäntä nukkumaan. Monille lemmikkieläimille uusivuosi on pelkkää kauhua ja kärsimystä, mutta Nonna ei vielä tähän mennessä ole pelännyt.

Jatkuu ensi vuonna.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Luontodokumentti

Järjestin koko päiväohjelmani tänään sen mukaan, että varmasti ehdin television ääreen neljäksi. Silloin alkoi dokumentti Kalliovuorilla elävistä villihevosista ja naisesta, joka kuvaa niitä. Unelma! Nuorena tyttönä en olisi voinut keksiä mitään kiehtovampaa kuin elää Kalliovuorilla villihevosten keskellä. Vieläkään en voi keksiä mitään kiehtovampaa, mutta ero on siinä, että enää en ole nuori tyttö.

Dokumentti ei ollut niin hyvä kuin odotin. Siitä puuttui kunnon tarina, vaikka hevoset olivatkin uljaita. Yritin äsken etsiä hevoskuvaa Kalliovuorilta, tiedän, että minulla on sellaisia, mutta en löytänyt. Sen sijaan löysin kuvia Nonnasta viime talvelta. Kuvat ovat kuopuksen ottamia ja ne on otettu Vanhalla Maatilalla silloin, kun oli paljon lunta. Joten olkaa hyvä, tässä tämä luontodokumentti:




Dokumentissa innokas mutta epäonninen koira sekoaa omiin tassuihinsa ja uppoaa lumeen.

The End.

Vuosi loppuu ja loppukoon, ei aiheuta toimenpiteitä. Vuoden vaihtuminen oli joskus hyvä syy juhlia, mutta ei enää. Mitään lupauksiakaan en tee, sillä pahat tapani olen jo kaikki lopettanut. En tarkoita, että olisin omasta mielestäni täydellinen, mutta ei joku suklaan syöminen tai kahvinjuonti ole mikään paha tapa. Tupakanpoltto ja yletön viinanjuonti, varastelu ja sen semmoinen ovat. Noista en tosin ole harrastanut kuin tupakointia. Tai siis en ainakaan ole varastellut. 

Mutta kivoja uudenvuodenjuhlia teille, jotta jaksatte sellaisia harrastaa.

torstai 29. joulukuuta 2011

Muuttoapuna

Esikoisella oli muuttopäivä tänään ja minäkin pääsin auttamaan. Ihan vain ruoanlaitossa ja jossain muussa pienessä, mutta kuitenkin. Tänä vuonna kaikki kolme tyttöäni ovat muuttaneet. Tämä on hyvää harjoitusta sitä omaa tulevaa muuttoa varten; kun näkee ne tavararöykkiöt muistaa taas vähän aikaa, miten tärkeää olisi päästä eroon turhista tavaroista.

Sain luvan laittaa kuvan tyttären perheen uudesta kodista. Täällä minä vietin tänään päiväni ja keitin hernesoppaa.



Talo on tosi paljon samanoloinen kuin alemmassa kuvassa näkyvä Vanha Maatilamme, mutta paljon paremmassa kunnossa.

Muuttamiseen, kuten mihin tahansa muutokseen, liittyy paljon haikeutta ja myös pelkoa: mitä jos en olekaan tyytyväinen ratkaisuuni, mitä jos epäonnistun?
Menneeseen on kuitenkin turha jäädä roikkumaan. Parasta vain pistää ovi kiinni ja keskittyä siihen, mitä on nyt ja tästä eteenpäin. Yrittää tehdä siitä parasta mahdollista.

Sanotaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tai että pitää tehdä tilit selviksi menneisyytensa kanssa, ennen kuin voi olla onnellinen tässä elämässä. En ihan allekirjoita tuota. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa.

Ajattelen niin, että kaikesta taakse jääneestä - asunnoista, työpaikoista, ihmissuhteista, virheistä - pitää ottaa opikseen se mikä on otettavissa. Sitten voi mennä taas vähän viisaampana kohti seuraavia kokemuksia.

Muuttopäivä tekee näemmä filosofiseksi. Ties mikä ajattelija minusta kuoriutuukaan, kun pääsen itse muuttamaan.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Myrskyn jälkeen

Kävin tänään maalla katsomassa, mitä myrsky on saanut aikaan. Naapuri näki, kun käännyin kylätieltä ja pysäytti minut.

- Uskallatko mennä, hän kysyi. Ajattelin oitis, että Vanha Maatila on nyt murskana ikihonkien alla.

Niin huonosti asiat eivät sentään olleet.



Kaatuneita puita oli siellä täällä, mutta yksikään ei ollut kaatunut talon päälle. Peltikatot olivat paikoillaan, ikkunat ehjinä ja sähköä tuli. Kylästä oli ollut sähkö pois koko tapaninpäivän, kertoi naapuri.

Suurin osa kaatuneista puista oli nuoria mäntyjä. Eniten kirpaisi ikivanhan kuusen, pitämyspuun, kaatuminen. Kuusen ikä on varmaan lähempänä kahtasataa kuin sataa vuotta. Sen sijaan muutamat vanhat, isot, lahot puut, jotka mielihyvin olisivat saaneet kellahtaa kumoon, seisoivat yhä pystyssä. Komeasta pihakuusesta oli katkennut puolet.

Nonna oli mukanani ja kävimme kävelyllä metsässä. Siellä komeat männynrungot makasivat vieri vieressä kuin kaatuneet sotatantereella.

Ja tuttu metsäpolku oli vaarallinen kulkea. En tietenkään mennyt alta, niin hölmö en sentään ole. Puu kaatuu nopeammin kuin voisi kuvitella ja niihin on syytä suhtautua suurella kunnioituksella.

Ennen lähtöäni kävin vielä kastelemassa tuvan ikkunoilla talvehtivat pelargoniat. Hiiret ovat mellastaneet joka puolella ja keväällä edessäni on taas valtava siivousurakka. Loukut ovat aika turhia; niillä saa muutaman hiiren pois päiviltä, mutta hiirten suku on laaja. Myrkkyä en viitsi käyttää. Kissa olisi paras, mutta ei sitä voi yksin jättää.

Katselin rakasta taloamme ja mietin, miten me raaskimme luopua siitä. Keväällä, kun siellä on kauneinta, käymme varmasti keskusteluja eri vaihtoehdoista, joilla voisimme pitää talon ja asua siellä.

- Mutta jos laajennetaan keittiötä ja tehdään kylpyhuone eteisen komeroon...
- Jätetään tämä tähän ja rakennetaan uusi talo tuohon kallion päälle...
- Laitetaan tuo ovi tukkoon ja tehdään tuolta uusi ovi ja...

Ei ei ja ei. Siitä ei tule mitään. Joku toinen saa yrittää.

Ja vaikka meillä on ihanat naapurit enkä missään ole tuntenut olevani enempää kotona kuin tuossa vanhassa punaisessa talossa, niin eniten minua kuitenkin surettaa nyt se, näenkö siellä uudessa paikassa enää korppeja?

tiistai 27. joulukuuta 2011

Pukeutumishuolia ja erilaisia perheitä

Uskon talven tuloon, jos ei nyt niin jonain toisena vuotena. Siksi lähdin tänään alennusmyynteihin etsimään lämmintä koiranulkoilutustakkia.
Minulla olisi lähes uusi sellainen, ellei koira olisi syönyt. Tai uusi ja uusi, ei se enää uusi olisi, sillä koira oli silloin vielä aika pentu.

Olisi hauska olla siististi puettu koiralenkilläkin. Ainakin sen verran, ettei tarvitse hävetä. Nyt olen välillä koonnut eriparisia ja väärän kokoisia vaatteita ylleni sellaiseksi kombinaatioksi, etten ole kehdannut astua ovesta ennen pimeän tuloa ja sittenkin olen yrittänyt luikkia polkuja, joilla ei muita ole.


Sovitin muutamia takkeja, mutta tulin lopulta kotiin ostamatta mitään. Kuvassa näkyvä takki oli kauniin värinen, mutta liian ohut ja lyhyt. Muut olivat liian paksuja tai pitkiä tai toivottoman synkän värisiä. Tai liian kalliita.

Muutama muukin oli lähtenyt alennusmyynteihin. Joitakin. Siinä tungeksiessa alkoi väsyttää ja poikkesin kahvilaan. Olisin varmaan poikennut vaikka ei olisi väsyttänytkään, kahviloissa on mukava istua ja katsella ihmisiä.

Melkein viereisessä pöydässä istui eräs perhe, isä ja äiti, noin kymmenvuotias poika ja saparopäinen tyttö, joka oli ehkä neljän. Kiinnitin heihin huomiota, koska he vaikuttivat jotenkin niin rennoilta ja hyväntuulisilta, vaikka aika monen muun kasvoilta saattoi lukea eriasteisia alennusmyyntipaineita. Erityisen mukavaa oli nähdä, miten vilpittömän kiintyneitä vanhemmat näyttivät olevan lapsiinsa. Pieni tyttö ei jaksanut istua paikoillaan vaan nauroi ja hullutteli ja vanhemmat olivat huvittuneita ja katsoivat tyttöään sillä tavalla kuin katsotaan sitä, jota rakastetaan oikein paljon. Lapsesta huokui ilo ja huolettomuus. Sitten he lähtivät pois ja katsoin, miten tyttö hyppelehti tiehensä, käsi isän kädessä.

Mikä onnellinen tyttö, minä ajattelin, noin pitäisi kaikkien lasten saada elää, rakastettuina, huolettomina.

Edellisellä (tai sitä edellisellä, väliäkö tuolla) samassa kahvilassa näin toisenlaisen perheen. Siinä isä ja äiti ja kolme poikaa olivat pysähtyneet kahville. Mutta liekö isältä mennyt hermo tai tullut mitta täyteen, sillä hän oli vihainen. En tiedä mistä, mutta kiukku ja kyllästyminen näkyivät kauas. Pojat istuivat niskat kyyryssä ja joivat mehujaan hiljaisina. Äiti koetti johdattaa ukkosta ja yritti ehkä samalla muistaa edes yhden syyn, miksi on mennyt tuon mulkeron kanssa naimisiin ja vielä hankkinut lapsia. Sen perheen kaupunkimatka oli piloilla.

Näin minä tulkitsin noita ihmisiä ja tilanteita ja voin tietysti olla ihan väärässä. Ehkä kukaan ei ollut kenenkään mies tai vaimo tai äiti. Enhän löytänyt takkiakaan vaikka luulin.

Kun tulin kotiin, Nonna oli ottanut minun koiranulkoilutusjalkineeni ja kantanut ne keittiöön. Nonna on kuitenkin jo niin iso tyttö, ettei se ollut tuhonnut kenkiä perin pohjin, tyytynyt vain vähän maistelemaan.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Myrskyjä maalla ja kirjoissa

Olipa myrsky! Harvoin täällä eteläisessä Suomessa koetaan tällaista rytinää.

Heräsin viime yönä monta kertaa; uusi peltikattomme pitää kovalla tuulella pahaa ääntä. Nukun matalan katonharjan alla ja ääni kuuluu todella hyvin ja huolestuttavan läheltä. Tämän myrskyn kattomme kesti, toisin kuin monet muut katot, puut, oksat, liikennemerkkitolpat, ulkomainokset ja aidat, jotka ovat kaatuneet tai lentäneet tiehensä.


Kun tuuli iltapäivällä tyyntyi, lähdin Nonnan kanssa ulos. Kävelin satamaan katsomaan, onko vesi noussut korkealle. Ei sitä ainakaan satamalaiturilla asti ollut.

Lisää kuvateksti


Silja Europa tekee juuri näillä hetkillä lähtöä Tukholmaan. Aina kun näen ruotsinlaivoja, mieleni alkaa tehdä Tukholmaan. Sinne on kuitenkin parasta matkustaa kesällä. Laivat ovat perillä aikaisin aamulla ja mitä muka voi tehdä talvisessa Tukholmassa seitsemältä aamulla? Ei mitään muuta kuin mennä Central Stationille istumaan kolmeksi tunniksi odottamaan, että kaupat aukeavat (sillä ostoksillehan Tukholmaan mennään, vai mitä?).

Äsken sain loppuun lahjakirjani, Karin Ehrnroothin Vinoon varttuneen tytön. Kirjassa oli paljon tuttua, sillä olemme kirjoittajan kanssa suunnilleen saman ikäisiä ja kulkeneet nuorina samoja katuja tässä läntisessä pikkukaupungissa. Muuten elämänpiirimme ovat olleet tosi kaukana toisistaan. Ehrnroothilla oli kaikkea sellaista, mistä minä saatoin vain haaveilla, mutta ei sekään näköjään estänyt häntä tulemasta onnettomaksi ja kokemasta itseään väärin kohdelluksi. Välillä kirjan loputon minäminäminä-pohdiskelu ja syvissä vesissä kahlaaminen ärsyttää.
Loppu on kuitenkin lohdullinen. Kun kirjoittaja ensin tuntee " kuin olisin vuosien ajan istunut elämän suuressa harmaassa odotushuoneessa ja odottamassa myöhästynyttä junaa, joka ei koskaan tulisi," hän nyt tunnustaa, että "Arki, joka vuosien ajan merkitsi ikävystymistä, murheellisuutta ja epäonnistumisia, on yhtäkkiä melkein huomaamatta arvokkainta, mitä minulla on. Se on kauneinta, mihin pystyn."

En kerro kirjasta enempää sillä arvaan, että se on aika monen lukulistalla.
Tai sanon vielä yhden asian: Karin Ehrnrooth on taas yksi esimerkki naisista, jotka täysin tarpeettomasti ovat kantaneet huolta ulkonäöstään. Kuinka paljon murhetta ja suoranaista kärsimystä tämä huoli on hänelle tuottanut ja kuitenkin kuka tahansa voi nähdä, että hän on ollut ja on hyvin kaunis nainen.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Vielä vähän joululahjoista, opiskelusta ja villieläimistä

Aamulla, heti, kun olin tehnyt aamutoimet ja käynyt koiran kanssa ulkona, otin esiin lauseopin kurssimateriaalit ja ryhdyin töihin. Totta puhuen minua on kalvanut huono omatunto jo pari päivää, kun tenttipäivä lähenee, enkä vielä ole nimeksikään perehtynyt aiheeseen. Tänään sain siihen käytettyä monta tuntia.

On ollut ihanan hiljaista. Iltapäivällä, kun tein pitkän päiväkävelyn Nonnan kanssa, tapasimme yhden ihmisen, ventovieraan, joka toivotti meille iloisesti Hyvää Joulua. Samoin kävi muuten eilen: mies, jota en muista koskaan nähneeni, tuli vastaan ja saimme häneltäkin hyvän joulun toivotukset. Sellaista tapahtuu kaupungissakin.

Olen jokaisena elämäni jouluna saanut hyviä lahjoja, mutta on yksi, josta olen iloinnut enemmän kuin mistään muusta. Se on tässä.


Sain tämän kirjoituskoneen 12-vuotiaana. Huomasin paljon ennen joulua, että veljeni sängyn alle oli ilmestynyt iso paketti, mutta en kuvitellut, että se olisi minulle. Kun sitten aattona paketti annettiin syliini, olin vilpittömästi yllättynyt ja kun paketista kuoriutui ihana kirjoituskone, ei ilollani ollut rajoja.

Arvostan tätä lahjaa edelleen tavattomasti. Se ei ollut mikä tahansa lahja, sillä paitsi, että se oli siihen aikaan kallis ja harvinainen lahja lapselle, se kertoo myös siitä, että äiti joka lahjan osti, oli nähnyt minun haluni kirjoittaa ja ottanut sen todesta. Minut nähtiin.

Meillä kotona oli ennestäänkin kirjoituskone. Isän harmaata kirjoituskonetta sai lainata tai ainakin lainasin sitä ahkerasti, mutta eihän se sama ollut kuin oma.

Se joulu kului kirjoittamalla. Siihen aikaan kustannusyhtiö Kauppiaiden Kustannus julkaisi nuorten kirjoittamia pieniä kirjoja Kontakti-sarjassa. Päätin heti kirjoittaa kirjan ja tarjota sitä tähän sarjaan. Sen tein. En muista tarkkaan, mitä kirjassani tapahtui, mutta sen muistan, että se oli kaikella esiteini-ikäisen maailmantuskalla ja paatoksella kirjoitettu, hirmuisen synkkä ja traaginen tarina, jossa oli paljon surua ja kuolemaa. Kauppiaiden Kustannuksessa käsikirjoitukseeni suhtauduttiin oikein kannustavasti, mutta kirjaa ei silti julkaistu. Tämä kertoo  kuitenkin siitä, että alusta asti kirjoituskone oli minulle työkalu, jolla hankittiin rahaa; en minä sitä kirjaakaan varmaan muuten olisi kirjoittanut, mutta niistä maksettiin vähän.
Tämä blogi on muuten lähes ensimmäinen tekstikokoelma, jota en ole tehnyt ansaitsemismielessä. Oikein taiteilija siis...

Sittemmin pieni punainen kirjoituskoneeni on joutunut tositoimiin ja sillä on kirjoitettu paljon. En raaski koskaan luopua siitä.

Ehkä tuo muinainen joululahja on jopa viitoittanut tieni kirjoitustyöläiseksi. Ehkä ei. Kotoa saatu ymmärrys ja kannustus on ainakin vaikuttanut asiaan. Minun kirjoitusyrityksiini suhtauduttiin aina positiivisesti. Kaikkiin muihin yrityksiin ei sitten aina ymmärrystä riittänytkään, minkä nyt varsin hyvin käsitän.

Omien lasteni kanssa olen toteuttanut samaa käytäntöä; harrastuksia tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Tytöt ovat saaneet kokeilla erilaisia harrastuksia ja he ovat harrastaneet ainakin partiota, näyttelemistä, kamppailulajeja, tanssia ja temppupyöräilyä. Olen myös kammennut jokaisen vuorollaan hevosen selkään, mutta kukaan ei erityisemmin innostunut ratsastamisesta. Lähes kaikkea mikä oli rahallisesti mahdollista olisin ollut valmis tukemaan, mutta jalkapalloon vedin rajan ja ihan sen tähden, että ajatus varhaisista sunnuntaiaamuista pölyisen kentän vierellä ei innostanut yhtään. Tästä meillä on sitten vähän kuittailtukin myöhemmin, että kun se jalkapallo olisi ollut juuri se ainoa oikea laji... Harmi. 

Kerron vielä, että näimme Nonnan kanssa tänään ketun. Emme suinkaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt kettu ei ollut tavallisella reviirillään junaradan vieressä olevassa pienessä metsässä, vaan menossa Kakolan suuntaan mäkeä ylös. Kettu jäi tuijottamaan meitä, samoin me sitä ja hetken luulin, että kettu tulee tekemään tuttavuutta. Ne olivat Nonnan kanssa ihan saman värisiäkin.

Samalla lenkillä näin vielä ison rusakon. Niitä näkee melkein joka kerta. Nonna ei huomannut tien vieressä lepäävää pupua ja pupukin pisti silmänsä kiinni ilmeisesti kuvitellen tulevansa näkymättömäksi.
Rusakot ovat syynä siihen, että Nonna ei enää koskaan pääse vapaaksi lenkillä. Joskus annoin sen juosta vapaana, kun olimme junaradan viereisellä polulla ja missään ei näkynyt muita ihmisiä. Sitten kerran tiellemme osui rusakko ja Nonna aloitti hurjan ajojahdin. Se säntäsi aidan alta viereisen teollisuushallin pihalle, sieltä autotielle ja edelleen puiston halki ties minne. Minä lähdin perään ja kun pääsin tien varteen näin kauempana ihmisiä, jotka puhuivat toisilleen kiihtyneesti ja viittilöivät siihen suuntaan, mihin takaa-ajokaksikko oli juuri pyyhältänyt. Kovaa juoksevaa koiraa voi helposti luulla joko sudeksi tai ketuksi, riippuu vähän valaistuksesta ja ihmisten luonnontuntemuksesta, joka ei välttämättä niin kummoinen ole. Olin tosi nolo, mutta tiesin, että Nonna tulee kohta takaisin. Kuten tulikin, jolkotteli muina koirina, mitään kiirettä vailla. Siihen loppui vapaana ulkoilu. 

lauantai 24. joulukuuta 2011

Ohi on

Hyvää Joulua! Vaikka täällä Ruusupensaan takana joulun kohokohdat ovat jo ohi, nuoriso lähti ruoka- ja lahjapussiensa kanssa ja minä jäin Nonna seuranani viettämään hiljaista jouluaattoiltaa. Äsken teimme pitkän kävelyn ja aika tyhjältä kaupunki täältä katsoen näytti.

Nyt voi jo paljastaa salaisuuksia. Nämä pienet keittiöenkelit lähtivät tyttöjen matkaan.


Pienet arkienkelit ovat menossa kaivolle, siksi he ovat solmineet huivit kaulaansa ja laittaneet lämpimät töppöset jalkoihinsa. Tein enkelit nyt kahdelle nuoremmalle tyttärelle, esikoinen on jo omansa saanut.

Vietimme aattoa pienellä joukolla: kaksi tyttöä ja yksi nuori mies. Esikoisen perhe on yleensäkin ollut aaton omassa kodissaan ja tänä jouluna sitä suuremmalla syyllä, kun joulu on heille viimeinen nykyisessä kodissa ennen muuttoa uuteen.

On hienoa, jos lapset haluavat tulla jouluna käymään, mutta en mitenkään vaadi sitä. Tiedän, että monissa perheissä joulu aiheuttaa paljon ahdistusta ja pahaa mieltä sen takia, ettei oikein kukaan tunne voivansa viettää sellaista joulua, kuin oikeasti haluaa. Varsinkin nuoret ovat usein puun ja kuoren välissä, kun tuntevat, että pitäisi mennä omien vanhempien ja kumppanin vanhempien ja ehkä vielä isovanhempienkin luokse vaikka nuori pari haluaisi olla vain kahdestaan. Pahimmillaan - olen kuullut paljon tällaisia tarinoita - se johtaa siihen, että aattona syödään kaksi jouluateriaa ja juodaan kolmannessa paikassa kahvit. 

Luomukinkku onnistui muuten hyvin, mutta oli vähän liian kuivaa ja vähäsuolaista. Muovikuusen pystytyksessä oli vähän ongelmia, kun kasasin osat ensin väärään järjestykseen. Meillä on ollut muovikuusi jo monta vuotta, hankimme sen sen jälkeen, kun molemmat Rainen kanssa huomasimme, että kuusen tuominen sisälle johti koko joulun kestävään silmien vuotamiseen.

Sain lahjojakin. Tytöt olivat tehneet itse hienon myssyn ja kaksi huivia. Kaikki kolme tyttöäni ovat käteviä käsistään, eikä heillä taatusti mene sormi suuhun, jos pitää lyhentää lahkeet tai ommella verhot. Tästä olen  tosi tyytyväinen.

Ostin itse itselleni lahjaksi Karin Ehrnroothin kirjan Vinoon varttunut tyttö. Seuraavaksi avaan sen.

Toivottavasti teillä kaikilla siellä jossain on ollut mukava jouluaatto. Ja jos ei ole, niin onhan päivä kuitenkin pitenemässä, kevät on tulossa ja joulu on vain vähän yli viikonlopun mittainen.  

Rauhallista Jouluyötä!

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulun ihanin lahja

Taisin saada joulun parhaan lahjan jo nyt. Katsoin äsken sähköpostiini ja siellä oli viesti ihanalta yliopiston äänne- ja muoto-opin kurssin opettajaltamme. Hän pahoitteli, ettei ollut ehtinyt saada uusintatentin tuloksia kurssisihteerille ennen joulua, mutta koska halusi säästää minut joulun yli odottelulta, kertoi, että tenttini meni hyvin ja sain siitä sen kaivatun kolmosen. Kiitos!

Nyt voin turvallisin mielin jatkaa opiskelua, sillä yksi vaikea tentti on suoritettu niin, että se kelpaa missä tahansa. Tosin mieltäni ihan vähän kalvaa, että miksi nytkin sain "vain" kolmosen, miksen parempaa, mutta nyt lyön itseäni nuijalla päähän ja sanon, että lopeta tuo ja ole tyytyväinen.

Jouluvalmistelut ovat sitä vailla, että käyn hakemassa muovikuusemme kellarista ja ripustan koristeet. Teen sen huomenna. Tänään aloitin päiväni ajamalla hautausmaalle. Kävin appivanhempieni haudalla ja vein sinne kynttilät.


Omatkin vanhempani ovat Turun hautausmaalla, mutta ihan toisella laidalla, Muistolehdossa. En lähtenyt tällä kertaa sinne ollenkaan, sillä Muistolehto on joka tapauksessa täynnä kynttilöitä. Tälle haudalle taas kukaan muu ei niitä tuo.

Hautausmaalla käyminen ei kuulu omiin jouluperinteisiini, mutta Raine on tottunut käymään siellä joka joulu. Hänelle se on tärkeää ja kun hän ei nyt itse pääse, minä menen. Muutamana jouluaattona olen käynyt hautausmaalla illalla ja kävellyt pimeän hautausmaan poikki täältä vanhalta puolelta Muistolehtoon. Sitten olen tietysti eksynyt, kun polkuja menee joka suuntaan. Nyt päätin, etten lähde tänne aattona vaan aatonaattona ja aamulla aikaisin, kun ruuhkaa ei vielä ole.

Anoppini olisi täyttänyt sata vuotta nyt joulukuussa. Meillä oli 47 vuotta ikäeroa ja kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli jo lähes seitsemänkymmenen. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ihminen, joka ei tainnut eläessään saada tarpeeksi kiitosta kaikesta, mitä teki toisten hyväksi. Näinhän se menee; on sitten kyse omista vanhemmista tai appivanhemmista tai kenestä tahansa, kun he poistuvat tästä maailmasta kaikki ärsytykset ja erimielisyydet unohtuvat ja muistaa vain sen hyvän, jonka he jättivät jälkeensä. Silloin joutuu väistämättä huomaamaan, että olisi itsekin voinut monta kertaa käyttäytyä vähän paremmin ja yrittää olla huomaavaisempi.

Huomenna on kuitenkin jouluaatto ja tiedoksi vain, että minä en mene minnekään. Olen täällä, Ruusupensaan takana ja kirjoitan huomennakin. Nyt käyn viemässä koiran iltapissalle ja sitten laitan kinkun yöksi uuniin. 

torstai 22. joulukuuta 2011

Armoa äideille

Isoäitityöt jatkuivat vielä tänäänkin vähän. Kävin laittamassa lapsille ruokaa, katsomassa tuoreita koulutodistuksia ja pitämässä muuten vain seuraa. Mennessäni poikkesin kauppaan ja ostin omat jouluruokani. Meillä joulupöytä ei ole koskaan "notkunut" herkkuja, mutta silti kysyin tänäänkin itseltäni, kenelle oikein olen tätä ruokaa ostamassa, kuka sen kaiken mahtaa syödä?

Vihreä, leuto joulu tuottaa kaikenlaista. En muista koskaan ennen nähneeni, että joulukuusia ja tulppaaneja olisi ollut tarjolla ulkona yhtä aikaa.

 
Tulin kotiin iltapäivällä ja jatkoin omia jouluvalmistelujani. Tyttärellä ne ovat edessä huomenna, tänään hän teki vielä täyden työpäivän. En yhtään kadehdi nuoria, työssäkäyviä  perheenäitejä, se osa on todella raskas. Tästä perspektiivistä, kun itse pääsee jo paljon helpommalla tuntuu käsittämättömältä, että joku voi jaksaa uurastaa kokopäivätyössä ja hoitaa lapset ja talouden. Ja kuitenkin naiset tekevät sitä kaiken aikaa. Sanon tahallani "naiset", sillä kyllähän naiset enimmäkseen edelleen kantavat päävastuun siitä, että lapsilla on puhtaat vaatteet, jääkaapissa ruokaa ja sukulaisten syntymäpäivät muistettu. Ei maailma niin paljon ole muuttunut, vaikka nuoret isät osallistuvatkin selvästi enemmän joihinkin asioihin.

Nuoruuteen kuuluu myös ehdottomuus, joka saa joskus tekemään hulluja asioita. Muistan hyvin joulut, kun esikoinen oli ihan pieni ja minä yritin toteuttaa täydellistä joulua kotoa perityillä opeilla. Äitini oli nimittäin erittäin ahkera ja väsymätön mitä kodin puhtaanapitoon tuli. Niinpä minäkin valmistelin joulua pesemällä ikkunat, kuuraamalla lattiat juuriharjalla, tiskaamalla jokaikisen astian jonka omistimme ja siivoamalla kaikki kaapit, tuulettamalla, pesemällä, kiillottamalla ja yrittämällä tehdä tämän kaiken mahdollisimman lähellä aattoa, jotta sitten aattona kaikki olisi varmasti puhdasta ja siistiä. Siinä sivussa ompelin lapselle uuden mekon, sillä joulun lapsen asun piti olla täydellinen.

Onnistuinko? Kyllä vaan. Joulupöydässä olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin syödä ja mieleni teki vain itkeä.

Annetaan armoa itsellemme. Luulen, että monet asiat, joita me naiset joulun valmistuksessa(kin) vaadimme itseltämme, periytyvät ajoilta, jolloin perheissä oli palveluskuntaa ja perheistä, joissa emännän tärkein tehtävä oli valvoa, että palveluskunta hoiti hommansa. 

Tämä on muuten ensimmäinen joulu, jolloin en leivo yhtään mitään. En ole ennenkään leiponut muuta kuin torttuja ja piparkakkuja. Tein suunnilleen joka toinen vuosi piparkakut perinnekeittokirjan reseptin mukaan ja joka toinen vuosi valmistaikinasta. Näin siksi, että perinneresepti tuotti kummallisia lopputuloksia, mutta kahdessa vuodessa asia aina unohtui. Piparkakkujen tuoksu tosin olisi hyvä ja jouluinen, mutta ehkä sen saisi aikaan, jos laittaisi piparkakun mikroon vähäksi aikaa? Minulla nimittäin on niitä, sain lahjaksi.

Huomenna olisi tarkoitus siivota. Juuriharjaan en kuitenkaan aio tarttua.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Julkinen nolaaminen on anteeksiantamatonta

Minulla oli taas tänään isoäitipäivä. Lastenlapsilla ei ollut koulua, ainoastaan joulujuhla illalla. Ajoin aamulla Turusta Sauvoon sakeassa räntäsateessa, joka maalasi maisemat ainakin hetkeksi valkoisiksi.


Kuvassa on tosiaan vain koiria eikä yhtään lasta. Yritän olla pidättyväinen mitä tulee ihmisten kuvien ja muiden yksityisten tietojen julkaisemiseen ja se pätee tietysti myös lapsiin. Erityisesti heihin. Kannattaa  miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kertoo lastensa asioista vaikkapa facebookissa; jonain päivänä piltit oppivat lukemaan, liittyvät nettiyhteisöihin ja löytävät kaikki nolot viestit. 

Lasten nolaaminen oli ihan tavallista silloin, kun minä olin pieni ja taitaa olla edelleen. Se on todella sydämetöntä. Ihmisten, isojen ja pienten julkinen häpäisy - vaikkakin muka huumorin varjolla - on aivan kauheaa.

Muistan eräät vanhemmat, jotka naureskellen kertoivat, miten olivat huijanneet pikkutyttöään. He asuivat paikassa, jossa oli kioski näköetäisyydellä. Eräänä päivänä he olivat valehdelleet tytölleen, että kioskilta saisi ilmaiseksi karkkia kun vain käy pyytämässä. Tyttö lähti innoissaan matkaan ja vanhemmat katsoivat ikkunasta, miten tytär nolostui perin pohjin. Käsittämätöntä. Ja että vielä kehtaavat kertoa.   

Mutta vaikka kuvassa siis on vain koiria, vietin päiväni myös lasten kanssa. Ja illalla pääsin vielä koulun joulujuhlaan, jossa tyttärentytär oli Lucia-kuorossa ja tyttärenpoika neljäs adventtikynttilä. He suoriutuivat osistaan hienosti elleivät suorastaan poikkeuksellista lahjakkuutta osoittaen (tähän tulisi hymiö jos käyttäisin niitä).

Oli ihanaa istua hyvin järjestetyssä joulujuhlassa ja vain nauttia kaikesta ilman, että oli tarvinnut ommella yhtään esiintymisasua tai kerätä rahaa mihinkään rekvisiittaan. Katselin opettajia, jotka ohjasivat ja paimensivat hyvin valmennettuja oppilaitaan. Ajattelin, että opettajan ammatissa kutsumuksella täytyy olla joku sija, muuten kukaan ei voi näyttää noin asialleen omistautuneelta.

Niin jouluista. Enkeli Rafael virnisteli leveästi ikkunaverhoista tehdyt siivet lepattaen ja tietäjän kruunu putosi ja kopsahti seimeen kapaloidun Jeesus-lapsen päälle. Jouluyö, juhlayö soi ja mammat pyyhkivät silmiään.
Kaikki oli kuten pitääkin.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Valkoinen roskaväki viettää joulunsa päin peetä

Vähän yliampuva otsikko, mutta tältä alkaa taas tuntua. Yhtä varmasti kuin kaupoissa soivat tällä viikolla joululaulut, yhtä varmasti ilmestyvät Oikean Joulun Tietäjät. Kirjoitin tästä samasta aiheesta vuosi sitten, mutta kun emme näköjään ole vieläkään mitään oppineet, kirjoitan uudestaan. Voi meitä, voi tätä poloista kansaa, joka ei osaa!

Esimerkiksi Laitilan Sanomissa oli tänään kolumni, jossa arvioitiin suomalaisten joulunviettotaidot ala-arvoisiksi. Ei osata ostaa lahjoja, ei syödä oikein, ei edes aloittaa joulun viettoa oikeaan aikaan. Jouluvalotkin ovat naurettavia. Ihan kaikki menee pieleen.
Miksi tällainen ihminen, jolla selvästi on joulun vietto hanskassa, ei ryhdy konsultiksi meille väärän joulun viettäjille? Avun tarve on julkisen arvostelun määrästä päätellen huutava. Miksi annetaan tämän kurjuuden jatkua, kansalaisten istua typerissä joulupöydissään, tyhmästi koristelluissa ja sanoinkuvaamattoman huonosti valaistuissa kodeissaan?

Sitä miettien otin esiin Kauneimmat Joulukoristeeni.


Vakavasti puhuen toisten juhlatapoja arvostelevat ihmiset käyttäytyvät loukkaavasti. Ei kukaan koristele kotiaan sillä mielellä, että teenpä tästä nyt oikein ruman. Kaikki yrittävät parastaan ja laittavat sitä, mikä kauniilta näyttää. Voisin hyvin olla sitä mieltä, että nuo kuvassa näkyvät kaameat rojut ovat parasta, mitä tiedän ja mitä sanomista siihen kenelläkään olisi? 

Toisten ihmisten pilkkaaminen on helppoa ja kun sen tekee näppärin sanakääntein, voi jopa saada hauskan ihmisen maineen. Ilkeys ei kuitenkaan ole erityisen kadehdittava ominaisuus.

Kuvan selitys löytyy joulukoristekaapista, jonka siivosin tänään. Olen säilönyt näitä kymmeniä vuosia vanhoja, nukkavieruja koristeita ja kuljettanut niitä mukanani lapsuudenkodista asti. Tänään osa näistä päätyi roskikseen kun viimein hellitin ajatuksesta, että joskus vielä tarvitsen näitä johonkin.

Enkä usko, että tyttäretkään niistä ihmeempää perintöriitaa olisivat saaneet aikaiseksi.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Todistettavasti nuorempi

Facebook-sivuni sivupalkki mainosti minulle tänään hoikentavia alushousuja. Niiden avulla on mahdollista näyttää jopa 5-8 kiloa hoikemmalta. Uskon sen. Mainoksen hyvin hoikalla mallilla oli tukevan näköiset housut vedettyinä lähes kainaloihin saakka. Varmasti hoikentaa.

Minulle tarjoillaan tuollaista koska kuulun kohderyhmään. Olen keski-ikäinen nainen joka kaiken todennäköisyyden mukaan laihduttaa, haluaa näyttää nuoremmalta, on kiinnostunut vaatteista ja kärsii inkontinenssista. Sitähän varten facebookiin täytyy kertoa syntymäaika.

En aio tarttua mahdollisuuteen saada jopa 5-8 kiloa laihduttavat alushousut puoleen hintaan. Inhoan puristavia vaatteita ja tiedän, että kun käyttää tuon kaltaisia asusteita ei mene kauaakaan, kun vatsaa alkaa polttaa. Näyttäisin ehkä tosi hoikalta, mutta tuskanhiki otsalla. Ei kiitos.

Tein tänään lähes viimeiset jouluostokset. Pistäydyin myös Turun Kauppahallissa. Siellä on aina mukava käydä, mutta joulun alla siellä on erityisen ihanaa.


Törmäsin hallissa sukulaisiini, yli 80-vuotiaisiin tätiini ja hänen mieheensä. Juttelimme hetken ja ihailin taas kerran tätini kauneutta. Hän on vaatimaton ihminen joka ei koreile vaatteilla, ei meikkaa eikä varmasti koskaan ole käynyt kauneushoitolassa. Silti hänellä on kaunis, sileä iho ja hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta. Jos hänet saisi joskus houkuteltua ammattimeikkaajan, kampaajan ja stailaajan pakeille, ottaisi sitten valokuvan ja väittäisi, että tässä on tuorein otos Armi Kuuselasta, niin täydestä menisi.

Täti on elävä todiste siitä, että 600 euroa litra maksava päivävoide ei ehkä sittenkään ole se, mitä me naiset ensisijaisesti tarvitsemme. Kauniin ihon, sopusuhtaisena säilyneen varren ja nuorekkuuden salaisuutena lienevät tässäkin tapauksessa terveet elämäntavat;  yksinkertaista ruokaa sopivasti, mutta ei tupakkaa eikä alkoholia.

En tosiaankaan väitä, etten itse olisi koskaan sortunut mainosten lupauksiin. Yksi ja toinen purkki, joka tekee käyttäjästään todistettavasti nuoremman on löytänyt tiensä Ruusupensaan taakse. En tiedä, ovatko ne toimineet, sillä en tiedä, millainen olisin ilman niitä. Omat voiteeni ovat kuitenkin halvimmasta päästä, en ole ikinä ollut niin varoissani, että olisin voinut ostaa jotain dioria.

Mitä oikeastaan odotamme tapahtuvaksi sitten, kun näytämme todistettavasti nuoremmilta? Sillä onhan ollut päiviä, jolloin näytimme oikeasti nuoremmilta, eikä elämä silloinkaan ollut tämän kummempaa.

Ja mitä väliä sillä on, näyttääkö joku 5-8 kiloa hoikemmalta vai ei? Kuka edes huomaa?

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kiipeilemässä

Sadetutkasta on tullut minulle jokapäiväinen työkalu. Tänäkin aamuna tarkistin sadetutkasta, mahtaisiko päivään mahtua yhtään poutaista hetkeä ja kyllä vaan, kyllä mahtui. Pouta tuli ihan luvattuna aikana ja silloin menin pihalle ja siivosin viimeisen kesäkukkaistutuksen pois. Nyt onkin taas satanut ja tulee satamaan (sadetutkan mukaan) ainakin seuraavat kaksi päivää. Toivottavasti Joulupukilla on jokin vesikulkuneuvo, reellä tänne ei ole asiaa.


Tässä vielä yksi pieni somistus, jonka tein Loviisan Aitasta ostamillani tarvikkeilla. Muuten olen käyttänyt aikani kiillottamalla kuparipannuja ja pyyhkimällä keittiön yläkaappien päällyksiä.
Yläkaappien päälle kertyy helposti inhottavaa, rasvaista pölyä, jota on hankala puhdistaa jo siksi, että kaapit ovat usein aika korkealla. Laitankin kaappien päälle talouspaperia; kun kiipeän katsomaan, mitä kaappien päälle kuuluu, vaihdan samalla paperit, pyyhin vähän ja se on siinä. Suosittelen, pääsee paljon helpommalla.

Tällaisessa vanhassa talossa huoneet ovat korkeita eikä minnekään ylety ilman, että ottaa jotain jalkojensa alle. Yläkaappien päällyksiin pääsen käsiksi vasta, kun siirrän keittiön pöydän kaappien eteen ja kiipeän pöydälle. Joka paikkaan en ylety sittenkään; välillä pöydän päälle on vielä nostettava tuoli ja kiivettävä sille. Tänään, ennen kuin kiipesin, pistin puhelimen taskuuni sen varalta, että putoan. Nimittäin jos putoaa ja loukkaa, on aika ikävää, jos puhelin on jossain, jonne ei sitten enää pääse.

Vai saisikohan apua kuitenkaan? Olen kuullut aika uskomattomia tarinoita häytyskeskuksen ja asiakkaiden epäonnistuneista kohtaamisista ja alan nyt epäillä, että ambulanssia ei lähetetä, jos itse pyytää.

- Et sä mitään autoa tarvii kun pystyt itse soittamaan.

Se, että on ainoa paikalla olija, ei käy lieventävästä asianhaarasta?

lauantai 17. joulukuuta 2011

Vanhakin nyt nuortuu

Aamupäivällä oli poutaa ja sain keittiön ikkunan pestyä. Samalla vaihdoin verhot ja somistin vanhan kynttelikön eilen ostamillani vermeillä.


Loppupäivän on satanut. Puuhastelin kaikenlaista jouluun liittyvää ja kuuntelin samalla musiikkia. Soitin monta kertaa Uriah Heepin July Morningia ja ihmettelin, miten en ole koskaan ennen tajunnut, kuinka kaunis kappale se on. Ihan kuin en olisi ikinä kuullutkaan sitä ja meillä sentään on alkuperäinen, vuonna 1971 ilmestynyt Look At Yourself -albumi, jossa tuokin kappale on. Levy on osa Rainen vinyylikokoelmaa, jonka hän aikanaan kantoi minun vuokrayksiööni (ja josta tempusta isoveljeni, mukamas suurikin asiantuntija, sanoi, että nyt se on tosissaan, mies on vakavissaan, kun se tuo stereonsa ja levynsä naisen luo).

Ehkä olen vihdoinkin tullut teini-ikään? Siihen käsittääkseni kuuluu tällaisen herkimpiin tunteisiin vetoavan musiikin kuuntelu. Silloin, kun olin virallisessa teini-iässä, en ymmärtänyt asian päälle mitään. Veli kantoi kotiin jotain ledzeppeliinejä ja ceeceeärriä ja kohkasi niistä kavereittensa kanssa ja minun korvissani ne kuulostivat kaikki ihan samanlaisilta.

En ymmärtänyt sitäkään, miksi ihastukseni, se poika jolla oli Raision leveimmät lahkeet, nahkatakki ja kahdeksan kiloa painava kannettava musiikkisoitin (ja nahkatakin taskut täynnä c-kasetteja, arvaan) viitsi raahata sitä soitintaan mukanaan vain kuullakseen musiikkia. Höh. Olisi kuunnellut vaikka uutisia.
Tätähän en tietysti koskaan sanonut ääneen.

Mutta nyt on siis kaikki toisin. Jos en ole tullut teini-ikään, olen tullut vanhaksi. Vanhaksi tulemiseen kuuluu se, että aletaan haikailla nuoruusaikojen asioiden perään. Kuvitelkaa tulevaisuuden vanhainkoteja, joissa tatuoidut mummot kopsuttelevat keppejään lattiaan rock´n rollin tahtiin ja hoilaavat ohuilla, vanhan naisen äänillään Booorn to be waaaild...
Turha tarjoilla meille mitään iltahartauksia ja ohravellejä.

There I was on a July morning looking for love.
With the strength of a new day dawning and the beautiful sun.
At the sound of the first bird singing I was leaving for home.
With the storm and the night behind me and a road of my own. 

perjantai 16. joulukuuta 2011

Loviisan Aitta

Joulunalustraditioihini on jo muutaman vuoden kuulunut käynti Loviisan Aitassa Ruskolla. Tänään oli sen vuoro.


Loviisan Aitta on vanhaan navettaan kunnostettu sisustuskauppa, joka on kahdessa kerroksessa täpötäynnä ihania tavaroita. Sinne löytää helposti Turun suunnasta, kun ajaa Länsikeskuksen ohi Kuninkojantietä pitkin, ei käänny Ikeaan vaan jatkaa suoraan Ruskon keskustaan ja siinä se sitten kohta onkin, tien vasemmalla puolella.





Ihailen joidenkin ihmisten kykyä laittaa tavarat kauniisti esille. Tällaisesta tavaramäärästä saisi helposti aikaan pelkän kaaoksen.

Liikkeeseen oli ilmestynyt uutuutena pieni vaateosasto, jossa myytiin Odd Molly -tyylisiä naisten vaatteita
(Odd Mollya ne eivät kuitenkaan olleet, mutta merkkiä en muista). Muuten täältä löytyy vaikka mitä maalaisromanttiseen tyyliin ihastuneille.


Tämän lusikkalaatikon olisin melkein voinut ostaa. Ehkä sitten sinne uuteen keittiöön, sen sähköraastimen viereen...

Lopulta ostin vain kaksi pientä metallitähteä, pienen valkoisen koristeliinan ja pätkän silkkinauhaa. Yleensä olen kierroksen päätteeksi juonut kahvit liikkeen tunnelmallisessa kahvilassa, mutta en tänään.

Tänne kannattaa tulla ajan kanssa. Ja kannattaa harkita kaksi kertaa, ottaako miehen mukaan. Kun lähdin, parkkipaikalle oli juuri tullut eräs pariskunta, joka kävi keskustelua siitä, pitääkö miehen tosiaan tulla "tuonne sisälle". Ymmärsin, että mies jäi lopulta autoon odottamaan. Se ei ole hauskaa kummallekaan.

Huomenna olisi vuorossa vähän ikkunanpesua. Jos ei sada; tänäänkin on satanut, välillä vettä ja välillä rakeita. Talvesta ei ole tietoakaan.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kokopäivätonttuna

Katsoin sähköpostiini ja siellä oli pitkä viesti Italiasta, Celiltä, jonka kanssa seilasimme Kap Hornin ympäri alkuvuodesta. Hän oli saanut lähettämäni kuvakirjan, kiitti siitä ja kertoi, että kuvien näkeminen sai taas elävästi muistamaan, miten valtavan matkan me teimme ja mitä kaikkea näimmekään.
Tämä oli mukava alku jouluvapaalle, joka alkoi NYT.


Lojuin sohvalla, luin lehteä ja kudoin vähän. Siis sen jälkeen, kun olin tullut tämän vuoden viimeiseltä luennolta.
Sieltä tullessani poikkesin Stockmannille ja kävin talous- ja sisustusosastolla hypistelemässä astioita ja kauniita tavaroita. Ihailin sähköraastinta ja päätin, että hankin sellaisen joskus (niin niin, ei tietenkään vielä, mutta joskus), sillä rakastan porkkanaraastetta, mutta sen raastaminen käsin on tylsää. Katselin myös patoja ja pannuja ja päätin, että sinne uuteen keittiööni en vie yhtään kolhuista, kolmekymmentä vuotta vanhaa kattilaa vaan ostan uudet.

Seurasin myös ihmisiä, jotka olivat jouluostoksilla (heitä oli paljon). Mietin, että tämänkin joulun edellä me toimittajat ja kolumnistit ja kaiken maailman vieraskynät olemme kirjoittaneet sormi pystyssä opettavaisia juttuja siitä, Miten Vältät Joulustressin ja Näin Säilytät Hermosi Jouluruuhkassa ja niin edelleen, vaikka missään ei ole todistettu, että ihmiset yleensä inhoaisivat jouluostosten tekoa, olisivat kärttyisiä joulun alla tai edes haluaisivat päästä jotenkin helpommalla. Sikäli kuin tänäänkin saatoin havaita, ihmiset näyttivät tyytyväisiltä, peräti iloisilta. Jopa sekin mies, jota vaimo veti perässään ja muistutti, että: "Minähän sanoin, että kun tullaan kolmanteen kerrokseen niin täällä sitten katsellaan". Mies ei pistänyt yhtään vastaan vaan seurasi kiltisti vaimoaan vaikka hyvin huomasi, ettei hän tuntenut oloaan täysin kotoisaksi.

Joulunalusajassa on lumoa. Tonttuja ja enkeleitä sulassa sovussa.

Nyt nautitaan.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Helpotuksen huokaus

Uusintatentti on ohi ja olo on tosi helpottunut. Nyt voin hyvillä mielin valmistella joulua, sillä mitään ei enää ole tehtävissä. Paitsi sitten, jos en tälläkään kertaa saa hyvää arvosanaa...

Tänään oli yliopiston yleinen tenttipäivä ja suureen luentosaliin kerääntyi useiden eri aineiden opiskelijoita. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa tällaiseen yhteiseen tenttitilaisuuteen ja oli hauska nähdä, miten eri-ikäisiä ihmisiä siellä oli. Yliopisto ei todellakaan ole vain nuorten opiskelupaikka.

Olin salissa hyvissä ajoin. Minua jännitti taas, nyt enemmän kuin viimeksi. Mietin siinä istuessani, että kaikkeen minäkin ryhdyn; istun täällä tärisemässä vaikka mikään pakko ei ole eikä tästä  välttämättä ole edes mitään hyötyä. Ja samalla tiedän ihan hyvin, että jos minulla ei olisi mitään tällaista, olisin tosi turhautunut, vaeltelisin kotona edestakaisin, huokailisin ja tuntisin, että elämäni valuu viemäristä.

Tentti itsessään tuntui ihan kohtuulliselta. Niin se ensimmäinenkin tuntui, joten ei nyt parane kuvitella liikoja.

Huomenna on vielä vuoden viimeinen juttupalaveri ja illalla vuoden viimeinen luento ja sitten - tervetuloa Joulu!

Luulen, että istun joulunpyhinäkin aika paljon koneella ja selaan myytäviä taloja. Nyt on myynnissä aika monta kiinnostavaa.
Meillä on tätä muuttoliikettä enemmänkin perheessä: esikoiselta tuli viesti, että heidän muuttonsa on varmistunut tänään. Tyttären perheellä oli jo ennestään idyllinen vanha talo maalla mutta nyt he löysivät oikein unelmapaikan ja ovat saaneet sen. Sille isolle koiranroikaleellekin tulee oikein kunnolla vahdittavaa.

Joulukortit ovat kirjoittamatta. En kai ole vielä myöhässä niiden kanssa?

tiistai 13. joulukuuta 2011

Eipäs temppuilla ruuan kanssa

Olin lauseopin luennolla, vaikka äänne- ja muoto-opin tentti on huomenna enkä yhtään välittäisi sotkea entisestäänkin sekavia asioita. Toisaalta en uskalla olla pois yhdeltäkään luennolta etten vain jäisi tiedonmurustakaan paitsi.

Matkalla pysähdyin ihailemaan jouluvalaistua Pinellaa.


Mukavaa, että tämä vanha ravintola on kunnostettu ja toimii taas. Onhan sitä välillä uhannut vaikka mikä purkamisesta alkaen. Onneksi Turussa ollaan nykyään varovaisempia vanhojen rakennusten purkamisessa kuin takavuosina, tuntuu, että päättäjillä on nyt enemmän näkemystä ja viisautta ainakin tässä suhteessa. Tai mikä sitten onkaan se hullutus, jota nyt teemme vaikka emme sitä ymmärrä?

Kävelymatka yliopistolle ja takaisin teki nälkäiseksi, mutta onneksi apu oli lähellä. Lämmitin nakkisoppaa ja söin äsken vatsani pullolleen, kirjaimellisesti. Minulla on paha tapa syödä liikaa kerralla mikä juontanee juurensa siihen, että jouduin aloittamaan elämäni tyhjällä vatsalla. Äiti kertoi, ettei häneltä tullut tarpeeksi maitoa, mutta hän oli turvautunut tuttipulloon vasta, kun kotikäynnille tullut kätilö sanoi, että tuo lapsi kuolee, jos se ei pian saa ruokaa. Siihen asti olin kuuulema huutanut, mutta kun aloin saada lisäruokaa pullosta, minusta tuli äkkiä pulska ja hilpeä vauva. Olikohan se jotain Baby-Energaa siihen aikaan, se ruoka?

Syön melkein mitä tahansa mikä maistuu hyvältä enkä harrasta mitään erityistä suuntausta ruoan suhteen. Vähän ihmettelen nykyistä karppausintoa ja varsinkin sitä, minkä takia karppaaminen on johtanut voipulaan? Ei kai hiilihydraattien välttely tarkoita pelkkää voin ja läskin syömistä? Pekka Puska parka, mies varmaan repii harmaita hiuksiaan kun näkee, miten elämäntyö valuu rasvana takaisin suomalaisten vyötärölle. Ja niin kuin hän on tehnyt työtä sen eteen, että oppisimme syömään terveellisemmin! 

Jos joku ei tiedä, niin 1945 syntynyt Pekka Puska on lääkäri ja 1970-luvulla aloitetun Pohjois-Karjala -projektin johtaja. Pohjois-Karjalassa oli tuohon aikaan huomattavan suuri kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin, mikä johtui muun muassa liian rasvaisesta ruokavaliosta. Sinnikkään valistuksen ja ruokavaliomuutosten myötä sydänkuolleisuus laski. Yksi osa terveellisempää ruokavaliota oli voin korvaaminen kasvirasvoilla.

Kaupunkilehti Turkulaisessa oli viikonvaihteessa lääkäri Kaija Hartialan karppausaiheinen kolumni. Siinä hän esitti huolensa liiallisesta voin syömisestä ja kertoi, että korkein tähän mennessä karppaajalta mitattu kolesteroliarvo on ollut 22. Hurjalta tuntuu, kun kolesterolin pitäisi olla alle viiden.

En tiedä karppaamisesta niin paljoa, että voisin olla ehdottomasti puolesta tai vastaan. Mutta sen, että voita säännöstellään, olen omin silmin nähnyt, tänään viimeksi. Lähikaupan voihyllyn reunaan oli ilmestynyt lappu, jossa sanottiin, että toimitusongelmien vuoksi voita saa ostaa vain kaksi pakettia per talous.

Ja vaikka mitään ei tiedäkään, niin aina voi ennustaa. Jos karppaamisesta tulee pitkäaikainen villitys ja jos siihen liittyy estoton eläinrasvojen syönti niin seuraukset ovat pahemmat kuin Pohjois-Karjalassa ikinä. Siinä, missä kovaan raatamiseen tottunut köyhä ja kuivakka metsuri sivalsi siankylkeä käristyspannuun kymmentuntisen työpäivän lomassa ja kulutti saamansa kalorit, nyt jo valmiiksi tukevassa kunnossa oleva ja vaaka-asennossa viihtyvä kaupunkilainen  pystyy syömään voitakin niin paljon kuin ikinä ilkeää.  Tosi vaikea nähdä siinä mitään terveyttä edistävää.

Kaikenlaisia Ainoita Oikeita ruokaoppeja on tullut ja mennyt ja lopulta aina palataan lähtöruutuun. Syö vähemmän ja liiku enemmän. Onhan se tylsää, mutta toimii.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Meillä on juhlapäivä

Tämä blogi täyttää tänään vuoden. Onnea meille!

Juhlapäivän kunniaksi päätin tehdä jotain, jota en yleensä tee eli ottaa kuvan itsestäni.

Se olikin yllättävän vaikeaa. Kaikki kunnia niille, jotka onnistuvat ottamaan itsestään hyviä kuvia blogeihinsa lähes päivittäin. Miten te oikein sen teette?

Haluan joka tapauksessa tämän kuvankin myötä kiittää niitä, jotka ovat käyneet vuoden mittaan täällä Ruusupensaan takana. Teitä on aika monta. Toivottavasti olette saaneet edes osan siitä ilosta, mitä minä itse olen saanut tätä tehdessäni.

Vuoden aikana on tapahtunut yhtä ja toista. Olen nähnyt tosi paljon maailmaa ja erilaisia ihmisiä eri kulttuureista. Kotimme on tyhjentynyt, kun kuopuskin muutti pois. Pyrin yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta enkä päässyt. Aloitin suomen kielen opinnot avoimessa yliopistossa. Rakensin kiviaidan, maalasin tuoleja, tein uuden perennapenkin, kudoin sukkia, ompelin tilkkupeiton ja keittiöenkelin. Opettelin sijamuodot. Päätimme muuttaa.

Olen minä muutaman lehtijutunkin tehnyt.

Näin jatketaan. Uudistin blogin ulkoasua vähän, suurempi uudistus tapahtunee sitten, kun siirrän työpöytäni sinne uuteen, vielä tuntemattomaan osoitteeseen.

Palautetta on aina hauska saada. Tiedän, että lukijoita on ympäri maailman ja vaikka en tiedä, keitä olette kuvittelen, että siellä on myös ulkomailla asuvia suomalaisia. Jos haluatte tietää kotimaasta jotain erityistä, kertokaa, niin otan selvää. Ja saa muutenkin toivoa.

Takaisin arkeen; äänne- ja muoto-opin uusintatentti on ylihuomenna. Tuskailin äsken verbien nimeämisen vaikeutta, asia ei millään tahdo avautua minulle. Esimerkiksi sana tullaksemme on aktiivin ensimmäisen infinitiivin pidempi muoto monikon ensimmäisessä persoonassa ja sana pidellyiksi passiivin toinen partisiippi ja monikon translatiivi. Mutta miksi?  Hetkittäin luulen ymmärtäväni, mutta sitten olen taas ihan sekaisin.

Tietokoneissa on ohjelma, jolla tutkitaan, kaipaako levy eheyttämistä ja jos kaipaa, se eheytetään. Olisipa minun päässäni nyt samanlainen, luulen, että tiedostot ovat siellä pahasti epäjärjestyksessä.


 

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Teatteriharrastuksesta

Kävin tänään lastenlasten kanssa teatterissa. Turun Nuoren Teatterin Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti oli kaikin puolin katsomisen arvoinen. Minäkin nauroin välillä vedet silmissä, etenkin Heinähatun ja Vilttitossun äitiä, akateemisesti koulutettua kotiäitiä joka lähtee luomaan uraa Knopperware-esittelijänä. Tiedättehän ne muovipurkit, joissa hiiva säilyy tuoreena kaksi viikkoa eikä parsakaali nahistu?

Minäkin harrastin näyttelemistä monta vuotta. Jo kansakoulussa minulla oli oma näytelmäryhmä, jolle kirjoitin ja ohjasin näytelmiä ja esitin tietysti itse parhaat osat. Sitten olin useissa harrastajateatteriryhmissä, joista yhdessä tapasin Rainenkin. Seuraava kuva on kuitenkin ajalta ennen sitä.


 Kuva on otettu elokuussa 1976 ja se on ilmestynyt jossain sanomalehdessä, jonka nimeä en ole huomannut merkitä muistiin. Liimasin kuvan leikekirjani ensimmäiselle sivulle ja se on merkityksellinen myös sen takia, että tässä on menossa Raision ensimmäinen kesäteatterinäytelmä. Kappale on Aleksis Kiven Kihlaus. Minä esitin Herrojen Eevaa ja olen alakuvassa vasemmalla, ystäväni Äidinkielenopettaja (silloin vielä tuleva) oli renki-Jooseppi ja näkyy oikealla. Yleisöäkin on ihan mukavasti ja hauskaa näyttää olevan.

  80-luvulla olin aktiivi eräässä turkulaisessa harrastajateatterissa. Silloin Jouko Turkka oli se, joka määräsi teatterikoulutuksen tahdin Suomessa ja teki sen varsin omaperäisesti. Minäkin sain maistaa vähän Turkan oppeja, sillä saimme kerran Turkuun näyttelijäkurssin, jolle pääsi kaksi tai kolme näyttelijää jokaisesta harrastajaryhmästä ja jonka kouluttajat tulivat oikein Helsingistä asti. He olivat silloin itsekin vielä Teatterikorkeakoulua käyvät Taneli Mäkelä ja Auvo Vihro.

Mäkelä ja Vihro olivat turkkalaisia henkeen ja vereen tai ainakin halusivat esittää sellaisia meille kömpelöille turkulaisille harrastajanäyttelijöille. Ryhmämme ensimmäinen kokoontuminen alkoi siten, että nuoret pääkaupunkilaiset mittailivat meitä ivallisesti päästä jalkoihin ja alkoivat sitten haukkua.

- Te olette niin kuvottavia paskaläjiä, ettei teitä jaksa edes katsoa, he julistivat ja jatkoivat hyvän tovin samaa rataa. 

Kun oli siltä erää tarpeeksi haukuttu, lähdettiin juoksemaan. Turkkahan uudisti teatterimaailmaa kahdella metodilla, haukkumisella ja juoksemisella. Mekin juoksimme henkemme hädässä Kupittaan puistoa ympäri ja keräännyimme vain välillä haukuttaviksi. Sillä tavalla me kuulemma tulisimme oppimaan aivan uuden tavan elää.

En enää muista, opinko näyttelemisestä yhtään mitään, mutta haukkumisen muistan. Eikä uusi elämäkään alkanut.

Elin monta vuotta siinä uskossa, että olen kova teatterinharrastaja. Taisin kuitenkin enemmän olla kiinnostunut esiintymisestä. Onhan teatterissa mukava käydä, mutta ilmankin voi elää. Ja ylipitkiä näytelmiä en katso ollenkaan; jos puolitoista tuntia ei riitä tarinan kertomiseen niin se on liian pitkä.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Turun Sanomat vainoaa minun joulukinkkuani

Kävin tilaamassa joulukinkun. Yleensä olen ostanut sen Citymarketin kylmäaltaasta, mutta tällä kertaa päätin hankkia luomukinkun ja siksi suuntasin Turun keskustassa olevaan uuteen Finska-nimiseen kauppaan. Se myy pelkästään luomu / lähiruokaa.

Luomuostokseeni on vähintään osasyyllisenä maakunnan suurin päivälehti Turun Sanomat. Lehdessä on viime aikoina ollut useita negatiivissävyisiä juttuja sianlihantuotannosta. Jos olisin taipuvainen vainoharhaisuuteen, voisin kuvitella, että joku sikafarmari on pahan kerran suututtanut jonkun päätoimittajan tai toimituspäällikön mutta onneksi minussa ei ole tällaista taipumusta yhtään. On puhdasta sattumaa, että näin kuumimpaan kinkunostoaikaan lehdessä esitellään sianlahtausta sanoin ja etenkin kuvin. Tänään viimeksi.

Luomupossun loppu ei ole sen kummempi kuin suursikalassa kasvaneen tehopossunkaan, mutta jospa eletty elämä olisi sentään ollut leppoisampaa.

Kaupunkireissuni suuntautui myös Vanhan Suurtorin joulumarkkinoille. Jouluisessa tunnelmassa oli vähän hakemista, kun vettä tuli niin kovin.







Minäkin olen ollut pari kertaa myymässä joulumarkkinoilla; keskimmäinen tytär teki muutama vuosi sitten töitä eräälle taidetakojalle ja olin auttamassa nuorta myyjätärtä. Se oli hauskaa, vaikka aika kylmää puuhaa.

Kotiin palattuani vaihdoin vaatteet ja lähdin koiran kanssa lenkille. Laitoin jalkaani tavalliset lenkkitossut kun ajattelin, että kun ei ole pakkasta, niillä tarkenee.

Virhe!

Oli niin liukasta, että hyvä kun selvisin takaisin kotiin taittamatta luitani. Pimeys, sade ja siellä täällä oleva jää on tappava yhdistelmä. Eikä vahva, innokas koira remmin päässä tee asiaa helpommaksi.

Koiralenkin jälkeen luin vähän aikaa kielioppia ja poljin sitten kuntopyörää. Yritän kehittää itselleni oikein syvän riippuvuussuhteen Kettleriin. Luin jostain, että tällainen riippuvuus sijaitsee pikkuaivoissa ja sen kehittyminen kestää jonkun aikaa, muutaman viikon. Meidän yhteiseloamme on kestänyt vasta niin vähän aikaa, että olemme tuskin edenneet kunnon seurusteluvaiheeseen, riippuvuussuhteesta puhumattakaan. 

Tiedän, että Suomessa(kin) on tuhatmäärin hylättyjä kuntopyöriä. Niitä otetaan hetken huumassa kuin lemmikkieläimiä ja jätetään sitten hoitamatta, kun innostus lopahtaa. On jopa kuntopyörätehtailijoita, jotka myyvät kenelle tahansa ja viis veisaavat mitä laitteille sen jälkeen tapahtuu. Tai niiden uusille omistajille.
Vaikka eipä heille juuri mitään tapahdu.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Kylläpä kesti

Olen monena iltana tehnyt Ifolor-kuvakirjaa alkuvuoden matkakuvistani. Koska kuvia oli yli tuhat, kirjan tekemiseen kului aikaa. Kaikkia en tietenkään saanut mukaan eikä se olisi ollut tarpeenkaan. Tänään sain kirjan valmiiksi ja lähetin sen sähköpostilla. Tosi ajattelematonta; lähettäminen kesti monta tuntia. Onneksi tällä kertaa ei sattunut sähkö- tai muita yhteyskatkoja. Huh.


Valokuvakirja on suurin, minkä Ifolorilta sai tilata, siihen tulee noin sata sivua. Odotan jännityksellä, miltä se näyttää valmiina.

Ehdin sähköpostilähetyksen valmistumista odotellessani tehdä yhtä ja toista. Polkea kuntopyörää, katsoa televisiota, syödä, lukea, mennä sänkyyn ja nukahtaa. Myös herätä, kai?

Päivällä minulla oli ystäviä kylässä ja sain heiltä ihanan joulukukan.


Tämän kuvan myötä lähetän vielä onnittelut kaikille tämän päivän nimipäiväsankareille. Vaikka ystäväpiirini on pieni, heitä mahtuu siihen useampia.

torstai 8. joulukuuta 2011

Jätteet työllistävät

Kerroin kesällä miten pihaamme tuotiin valtavat Molok-roskasäiliöt. Tänään ne näyttivät tältä.



Roskikset ovat nyt yhteisiä naapuritaloyhtiön kanssa kun aiemmin kummallakin oli omat.

Jätteiden määrä on ällistyttävä. Minä en ole tässä asiassa yhtään vähempää syyllinen kuin kukaan muukaan, kannan roskapusseja ulos monta kertaa viikossa silloinkin, kun olen yksin. Usein tuntuu, että olen juuri vaihtanut roskasankoon tyhjän pussin kun sinne ei enää mahdu mitään.

Tänään tein mielessäni kuvitteellisen ostoskierroksen supermarketin ruokaosastolla ja tajusin, että joka kerta, kun ojennan käteni ja otan hyllystä jotain ostoskärryyni, otan samalla tulevia roskia. Ihan joka kerta. Ja vaikka yrittäisin olla tekemättä niin, se olisi tosi vaikeaa.

Jätteet eivät kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Minulle ne ovat sitä, pelkkää turhaa rahanmenoa, vaivaa ja epäjärjestystä. Mutta jätteet tuovat monille ihmisille työtä, niiden kerääminen, lajittelu, uusiokäyttö ja hävittäminen vaativat paljon ihmisiä ja koneita. Suuri osa jätteistä päätyy uusiokäyttöön; olen kuullut niin hirmuisia prosentteja, etten arvaa toistaa niitä tässä, kun olen liian laiska tarkistamaan.

Turkukin selviää tietääkseni jätteistään ihan hyvin. Suurempi ongelma voi pesiä maaseudulla, missä vielä on tapana kuljettaa yhtä ja toista jonnekin pois silmistä ja mielellään ilmaiseksi.

Huvittelin hetken kuvittelemalla mitä tapahtuisi, jos vaikka maitopurkkien käyttäminen kiellettäisiin, palattaisiin takaisin irtomaidon myyntiin. Siitäpä soppa syntyisi! Veikkaan, että se olisi viimein se iso asia, joka saisi rauhalliset suomalaiset mellakoimaan maito-osastoilla. Kuvitelkaa, mikä kaaos, kun jouluruuhkassa sadat, tuhannet ihmiset tunkisivat yhtä aikaa maitokannujensa kanssa ostoksille.

Se ei onnistuisi mitenkään. Se onnistui silloin, kun kaupat olivat vain neljään asti auki eikä kenelläkään ollut autoa eikä jääkaappia, mutta ei nyt.

Jotain samankaltaista kuin maitokannukuvitelmassa saattaa tapahtua vuodenvaihteen jälkeen, kun tupakka menee tiskin alle. Kuulin aamulla radiosta, että ensi vuonna asiakkaan tulee olla hyvin omatoiminen saadakseen haluamansa tupakka-askin kaupasta, niitä kun ei saa olla esillä eivätkä myyjät saa kertoa, missä niitä säilytetään. He saavat vain antaa asiakkaalle kartan, johon sijainti on merkitty. Näin minä asian ymmärsin.

Hyvä niin. Kaikkeen muuhunkin epäterveelliseen voisi suhtautua samalla tavalla ja tehdä sen löytämisestä vaikeaa. Niin kuin vaikka alkoholijuomiin, karamelleihin, voihin, kermaan ja rasvaisiin juustoihin, voimakkaisiin mausteisiin, suolaan, sokeriin, kahviin, teehen, kaikkeen, missä on lisäaineita ja mikä lihottaa.
Kaupoista saisi sen jälkeen vapaasti vain kotimaisia omenoita jos niitäkään.

Tämä istuisi myös mainiosti perinteiseen suomalaiseen palvelukulttuuriin.
Tässä seurojen ja yhdistysten luvatussa maassa ei tietääkseni ole Suomalaisen Palvelukulttuuriperinteen Seuraa?
Jos on, olen kovin hämmästynyt.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Puhe on mielikuvituksesta ja isoäideistä

Lapsenlapseni olisivat joutuneet tänään olemaan monta tuntia keskenään ja kun minulla oli aikaa, menin heidän seurakseen.

Kahdeksanvuotias tyttärenpoikani kertoi olevansa kova katsomaan televisiota. Hän katsoo sitä eniten koko perheessä, kuulema. Minä siihen tietysti lausumaan, että television katsomista on syytä välttää. Ilman muuta minun kuuluu olla sitä mieltä, mutta sitten se on osattava myös perustella. Vedin esiin mielikuvitusargumentin ja sanoin, että television katsominen ei kehitä ihmisen mielikuvitusta ja mielikuvitus kuitenkin on hyvä työkalu kun pitää keksiä kaikenlaisia juttuja, joilla elämässä selviää.

Puheeni tehosi sen verran, että televisio pysyi iltapäivän kiinni ja lapset menivät pihalle rakentamaan lumiukkoa.


Lunta on tullut vasta vähän, joten sitä piti säännöstellä. Lumiukko saikin sen vuoksi keppijalat, joiden varassa loppu-ukko seisoi. Lapset käyttivät mielikuvitusta ja tekivät sopuisasti yhteistyötä saadakseen ukkelin pysymään pystyssä. Minä hätistelin koiria kauemmaksi ja kävin niiden kanssa metsässä kävelyllä.


Meistä aikuisista on huolestuttavaa ja vaarallista, jos lapset joutuvat olemaan yksin kotona. Lapsista se tuntuu olevan enimmäkseen hauskaa. En yritä olla mikään anarkistimummo, mutta oikeasti taidan ajatella, että yksinolo ilman aikuisten jatkuvaa, hermoille käyvää läsnäoloa ja valvontaa taitaa tehdä sille mielikuvituksellekin vain hyvää.

Lapset suhtautuvat moniin kummallisilta tuntuviin asioihin ällistyttävän tyynesti. Minulla esimerkiksi oli isoäiti, mummu, joka ei pitänyt minusta yhtään. Tiesin aina, että mummu tykkää vain pojista eikä tytöistä, ei varsinkaan minusta, yhtään. Asia ei aiheuttanut minulle koskaan minkäänlaista päänvaivaa eikä mummu myöskään koskaan antanut pienintäkään viitettä siitä, että asia ei olisi ollut juuri niin kuin oli sanottu. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, pakosta ja olimme ilmaa toisillemme. Ei minulla ole siitä mitään traumaa.

Mummu oli menettänyt esikoispoikansa sodassa ja se esitettiin syyksi hänen tylyyn käytökseensä minua kohtaan. Nielin senkin enkä tullut ajatelleeksi, että pienen tytön sotasyyllisyys oli aika epäreilua varsinkin, kun olen syntynyt vasta 50-luvun lopulla. 

Yksin olemisesta vielä: tuskin lapsille on kovin vahingollista olla joskus yksin kotona, jos he kuitenkin voivat odottaa vanhempiaan sinne turvallisin mielin. Ettei tarvitse pelätä, missä kunnossa vanhemmat tulevat jos yleensä tulevat. Ja jos vielä voi soittaa isälle tai äidille, jos tulee sellainen olo. Omilla lastenlapsillani asiat ovat tässä suhteessa hyvin. Eikä tuo karhunkokoinen talonvahti ärhäkän pikku apulaisensa kanssa ainakaan huononna olosuhteita.

Pidän ja olen aina pitänyt itseäni suurena eläinten ystävänä ja erityisesti koiraihmisenä. Silti on pakko tunnustaa, että tuon järkälemäisen Otson kanssa tunnen joskus pientä epävarmuutta. Vaikka se suhtautuukin minuun äärimmäisen ystävällisesti en voi välillä olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos sen suureen päähän pälkähtäisi, että olen jonkinlainen uhka sen laumalle.

Siinä saisi mummo ottaa jalat liukkaasti alleen - jos kerkeäisi.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Sairaat lapset pidetään kotona

Turun Kaupunginkirjastosssa on naisten tasa-arvoistumista käsittelevä näyttely. Kävin pikaisesti katsomassa sitä samalla, kun palautin Vareksen Krohn-kirjan ja menin yliopistolle (meillä oli luento poikkeuksellisesti tänään).


Tämä Maija Poppaselta näyttävältä nainen on Hanna Rothman (1856-1920). Hän oli lastentarha-aatteen ja -toiminnan uranuurtaja Suomessa yhdessä Elisabeth Alanderin kanssa. Naiset perustivat vuosisadan vaihteen tienoilla ensimmäisen, Saksasta mallinsa saaneen lastentarhan Helsinkiin.

Kirjaston näyttelyssä kerrottiin tasa-arvoasioista monesta muutakin näkökulmasta kuin lastenhoidon ja äitiyshuollon. Tämä oli kuitenkin ajankohtainen siksi, että eräs lapsiin liittyvä juttu harmitti minua tavattomasti silläkin hetkellä, kun tätä kuvaa otin.

Harmin taustalla oli sinänsä iloinen asia: yksi tyttäristäni sai mukavan työpaikan ison kuntokeskuksen lapsiparkista. Hän aloitti viime viikolla ja oli kovin innoissaan ja ihastunut pieniin asiakkaisiinsa. Hän muun muassa kertoi, miten oli jutellut erään tytön kanssa ja pitänyt samalla pientä vauvaa sylissään.

  - Se oli muuten ihan hirveässä räkätaudissa, se vauva, tytär sanoi.

Vai sillä lailla, ajattelin minä. Kohta se tauti on tyttäressä. Kuten olikin; jo tänään hän oli joutunut käymään lääkärillä ja jäämään pois töistä.
Harmi oli suunnaton. Sairaudelle ei tietenkään mahda mitään, mutta ei ole mukavaa joutua heti ensimmäiseksi uudessa työpaikassa esittelemään sairaslomalappuja.

Varsinkin kun se olisi täysin vältettävissä sillä, että sairaita lapsia ei tuotaisi lapsiparkkeihin. Että sairaat lapset pidettäisiin siellä, minne he kuuluisivat, kotona. Kenenkään, ihan varmasti kenenkään, ei ole pakko mennä kuntosalille kun oma lapsi on sairas.

En voi tietää, onko tällä asialla yhtään mitään tekemistä naisten tasa-arvon tai edes naisten kanssa, voihan olla, että joku isä oli tuonut tuon räkätautisen vauvan mukanaan. Tasa-arvoa se kuitenkin sivuaa ainakin sillä tavalla, että tasa-arvoa ei ole se, että pidetään kiinni omista suunnitelmista ja mielihaluista, tapahtui mitä tahansa.

Tämä äiti on nyt tuohtunut lapsensa puolesta. Tänään ei heru ymmärrystä oikein millekään eikä ainakaan itsekeskeisille bodypumppaajille.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Täysin ehjiä, täysin tarpeettomia

Eilinen toiveeni täyttyi ja sain tänään pestyä muutaman ikkunan. Otin myös verhot alas ja pesin ne. Ja kun vauhtiin pääsin, siivosin vielä pari keittiön kaappia. Tyhjensin muun muassa maustekaapin vanhentuneista purkeista; nyt se onkin aika tyhjä.

Siinä puuhaillessani mietin taas tulevaa muuttoamme ja sitä, että nyt pitäisi päästä ylimääräisistä tavaroista eroon. Tuttua pohdiskelua jokaiselle muuttajalle, luulen.

Miten se sitten käytännössä tapahtuu, onkin toinen juttu.

Esimerkki: kun käännän tässä kohtaa päätäni vähän vasempaan, näen piirongin. Se on nk. mamman piironki, minun isoäitini jäämistöä ja siksi arvokkain huonekalu, jonka omistan. Siitä en tietenkään luovu. Piirongin laatikot ovat täynnä tavaraa, enimmäkseen vanhoja tekstiilejä, joita en koskaan käytä, mutta joista en voi luopua. Piirongin päällä on kaksi Topeliuksen satukirjaa, hyvin vanhoja. Niistä en luovu. Sitten siinä on yksi noin 60 vuotta vanha nukke josta en tietenkään voi luopua. Edelleen siinä on kolme uudempaa keräilynukkea - no, ne voisin vaikka sijoittaa tyttöjen luo. Vielä löytyy tavaraa; kuopuksen ensikengät, sota-ajan sokeripalalaatikko, Brasiliasta ostettu kaulakoru, muita koruja, olkihattu ja paperinen enkelikoriste. Aika paljon tavaraa, joilla on paljon tunnearvoa. Voisin luopua olkihatusta ja ehkä paperisesta enkelikoristeesta.

Ei hyvältä näytä. Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka tositeeveeohjelmissa roikkuvat itkien kaameilta rojuilta näyttävissä tavaroissaan kun heitä auttamaan tullut ammattiraivaaja yrittää heittää niitä pois.


Sisustusesikuvani löytyvät kuitenkin tästä kirjasta, Jane Cumberbatchin Puhtaasta tyylistä. Minulla on tuo ylempi painos, uudemmassa on alempana näkyvä kansi.

Puhdas tyyli esittelee nimensä mukaan yksinkertaista, turhasta riisuttua, puhdasta sisustamista. Yksinkertaisuutta. Kodikkuutta. Esitteli niitä jo ennen kuin niistä tuli suurta muotia.

Cumberbatchin ohjenuorana on itse tekeminen ja yksinkertaisten luonnonmateriaalien käyttäminen. Hän hyväksyisi varmasti mamman piirongin, mutta riisuisi sen päältä kaikki tavarat pois.

Tiedän, että käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiilejä voi viedä vaikka Pelastusarmeijan keräyslaatikoihin. Olen vienytkin monta kertaa. Mutta minne voi viedä ehjiä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse? Esimerkiksi koriste-esineitä tai harrastajamaalareiden maalaamia tauluja? Ei niitä roskiin voi viedä.

Meille on kertynyt paljon tavaraa senkin takia, että olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana joutuneet selvittämään kolme kuolinpesää ja keksimään tavaroille säilytyspaikkoja. Kun kyseessä ovat olleet lähiomaiset, ei tavaroitakaan ole voinut kohdella täysin tunteettomasti. Tulevaan uuteen kotiimme en aio kuitenkaan enää kuljettaa yhtäkään vanhaa kahvikuppia ellen aio myös juoda siitä joskus.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Pikkujoulutunnelmissa

Kotiuduin äsken osuuskuntani pikkujouluista. Nyt taitaakin sitten tämän vuoden pikkujoulukiintiö olla täynnä, muita juhlia ei ole tiedossa.






Koska olen osuuskunnassa uusi, tapasin muita jäseniä nyt ensimmäistä kertaa. Mukavaa väkeä, muuta ei voi sanoa. Ja ruokakin oli hyvää. Ilma sen sijaan ei ollut; kun kävelin äsken kaupungin halki kotiin, satoi ja tuuli rankasti ja iso musta sateenvarjoni kääntyi nurin monta kertaa.

Siinä myrskyn halki taivaltaessani mietin muun muassa jouluperinteitä. Useimmat jouluun liittyvät asiat ovat ihan mukavia, mutta on yksi traditio, jota en koskaan ole ymmärtänyt; tiernapojat. Minusta koko kuvaelmassa on kaikkine naaman mustaamisineen, ihmeellisine laulunloilotuksineen ja tähdenpyörityksineen suorastaan jotain pakanallista. Vastenmielistä.

Meillä osuuskunnassa ei ollut tiernapoikakuvaelmaa. Kiitos siitä.

Nyt alan toivoa, että sade hellittäisi huomiseksi. Tahtoisin pestä ikkunat ennen joulua ja ajattelin tehdä sen huomenna.

Ja kyllä tämä on niin keski-ikäistä tätielämää tämä. On oltu pikkujouluissa ja vielä sujuu kirjoittaminen. Joskus muinoin en olisi uneksinutkaan kotiin lähdöstä vielä tässä vaiheessa. Nyt vasta juhlatunnelma olisi alkanut olla huipussaan ja lystiä piisannut aamuun asti.
Vaan on tämä keski-ikäisyys sentään ihanaa, kun ei enää tarvitse.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Kuinka tämä oli mahdollista?

Helmikuussa 1899 Venäjän keisari Nikolai II päätti suuressa armossaan kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta. Hän ilmoitti asiasta nk. Helmikuun manifestilla, josta suomalaiset eivät yhtään tykänneet. Suuriruhtinaskunnan alamaiset pistivät asian niin paljon pahakseen, että nopeasti ja spontaanisti syntyneiden pikakokousten aloitteesta ryhdyttiin keräämään nimiä suureen kansalaisadressiin. Yhdessätoista päivässä, siis vajaassa kahdessa viikossa, adressiin saatiin 522 931 nimeä. Suomessa oli siihen aikaan 2,5 miljoonaa asukasta, joten työ ja sen tulos oli valtava. Keruutyöhön liittyi kaukana nykyihmisen mukavuusalueen ulkopuolella olevia asioita kuten vaikkapa 150 kilometrin hiihto Rovaniemeltä Kittilään kovassa pakkasessa.

Adressin tarkoitus oli tietysti ilmaista suomalaisten vastalause keisarin manifestille. Kun 500-miehinen valtuuskunta maaliskuussa lähti Pietariin tapaamaan keisaria, tuloksena oli pettymys ja hukkareissu. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti suopeasti, ettei kuitenkaan ole vihainen.



Suuren adressin kerääminen lienee tullut monille tutuksi Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla ja elokuvasta, jonka Edwin Laine sen pohjalta ohjasi. Elokuvassa kirkkoherran rouva Ellen Salpakaria esittänyt Rose-Marie Precht kiersi reellä kulkuset helisten mökistä mökkiin. Surkuhupaisin kohtaus näyteltiin Leppästen mökissä, jossa Luojalta vähän saaliiseen jäänyt Preeti säikähtää korean rouvan ilmestymistä eikä oikein ymmärrä, mitä häneltä ollaan tahtomassa.

- Ei sunkaan siitä mitään isompaa kulunkia, on ollut vähän huonoo tässä, Preeti varmistelee. Mutta lopulta asia kirkastuu Preetinkin tajunnassa ja keisari saa tietää, että myös tämä Pentinkulmalla asuva vähäosainen vastustaa keisarillista mielivaltaa.

Tutkin äsken tovin adressin sivuja, varsinkin Laitilan osalta. Heti ensimmäisellä sivulla oli tuttuja nimiä, samoja, joita löytää paitsi Laitilan hautausmaan sukuhautojen paasista myös talojen postilaatikoista. Isojen talollisten lisäksi adressin allekirjoittajien ammateiksi oli nimetty muun muassa "entinen torppari, ratavartian waimo, kiertokoulun opettaja, ittellinen miäs, entinen talollisen vaimo ja neuloja".

Käsialojen vaihteluista näkee, että nimet ovat oikeasti eri ihmisten kirjoittamia. Useat allekirjoituksista osoittavat selvästi, ettei kaikkien suomalaisten kirjoitustaito tuohon aikaan yltänyt kovin hyvin edes oman nimen piirtämiseen. Mustettakin on loiskunut välillä vähän sinne ja tänne. 

Miten minä tuonne päädyin (etenkin kun piti niin istumani äänne- ja muoto-opin kirjan ääressä)?

Syyllinen on Vesa Vareksen kirja Helmi Krohn  1871-1913, naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu. Sain sen tänään loppuun ja halusin sitten vielä katsoa, miltä kirjassa mainittu adressi näyttää. Vares mainitsee adressin siksi, että Helmi ja Emil Nestor Setälä olivat innokkaasti mukana adressin kokoamisessa, Emil esimerkiksi suomensi alun perin ruotsiksi kirjoitetun vetoomustekstin. Vares myös tietää kertoa, että kuva, jossa adressikirjapinoa esitellään, on otettu Setälöiden olohuoneessa. 

Kuka tahansa voi käydä tutkimassa adressia Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.

Tämä on nyt toinen kerta, kun sivuan Vareksen Krohn-kirjaa enkä tälläkään kerralla pääse itse aiheeseen, kertomaan kirjasta (blogitekstin pituus täytyy yrittää rajata kohtuulliseksi). Ehkä tyydyn vain sanomaan, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Kuin myös avartava; kirja parhaimmillaan vaatii välittömiä lisäyksiä, täydennyksiä ja uusien ovien avaamista.