Kuinka tämä oli mahdollista?

Helmikuussa 1899 Venäjän keisari Nikolai II päätti suuressa armossaan kaventaa Suomen suuriruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta. Hän ilmoitti asiasta nk. Helmikuun manifestilla, josta suomalaiset eivät yhtään tykänneet. Suuriruhtinaskunnan alamaiset pistivät asian niin paljon pahakseen, että nopeasti ja spontaanisti syntyneiden pikakokousten aloitteesta ryhdyttiin keräämään nimiä suureen kansalaisadressiin. Yhdessätoista päivässä, siis vajaassa kahdessa viikossa, adressiin saatiin 522 931 nimeä. Suomessa oli siihen aikaan 2,5 miljoonaa asukasta, joten työ ja sen tulos oli valtava. Keruutyöhön liittyi kaukana nykyihmisen mukavuusalueen ulkopuolella olevia asioita kuten vaikkapa 150 kilometrin hiihto Rovaniemeltä Kittilään kovassa pakkasessa.

Adressin tarkoitus oli tietysti ilmaista suomalaisten vastalause keisarin manifestille. Kun 500-miehinen valtuuskunta maaliskuussa lähti Pietariin tapaamaan keisaria, tuloksena oli pettymys ja hukkareissu. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti suopeasti, ettei kuitenkaan ole vihainen.

Suuren adressin kerääminen lienee tullut monille tutuksi Väinö Linnan kirjasta Täällä Pohjantähden alla ja elokuvasta, jonka Edwin Laine sen pohjalta ohjasi. Elokuvassa kirkkoherran rouva Ellen Salpakaria esittänyt Rose-Marie Precht kiersi reellä kulkuset helisten mökistä mökkiin. Surkuhupaisin kohtaus näyteltiin Leppästen mökissä, jossa Luojalta vähän saaliiseen jäänyt Preeti säikähtää korean rouvan ilmestymistä eikä oikein ymmärrä, mitä häneltä ollaan tahtomassa.

- Ei sunkaan siitä mitään isompaa kulunkia, on ollut vähän huonoo tässä, Preeti varmistelee. Mutta lopulta asia kirkastuu Preetinkin tajunnassa ja keisari saa tietää, että myös tämä Pentinkulmalla asuva vähäosainen vastustaa keisarillista mielivaltaa.

Tutkin äsken tovin adressin sivuja, varsinkin Laitilan osalta. Heti ensimmäisellä sivulla oli tuttuja nimiä, samoja, joita löytää paitsi Laitilan hautausmaan sukuhautojen paasista myös talojen postilaatikoista. Isojen talollisten lisäksi adressin allekirjoittajien ammateiksi oli nimetty muun muassa "entinen torppari, ratavartian waimo, kiertokoulun opettaja, ittellinen miäs, entinen talollisen vaimo ja neuloja".

Käsialojen vaihteluista näkee, että nimet ovat oikeasti eri ihmisten kirjoittamia. Useat allekirjoituksista osoittavat selvästi, ettei kaikkien suomalaisten kirjoitustaito tuohon aikaan yltänyt kovin hyvin edes oman nimen piirtämiseen. Mustettakin on loiskunut välillä vähän sinne ja tänne. 

Miten minä tuonne päädyin (etenkin kun piti niin istumani äänne- ja muoto-opin kirjan ääressä)?

Syyllinen on Vesa Vareksen kirja Helmi Krohn  1871-1913, naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu. Sain sen tänään loppuun ja halusin sitten vielä katsoa, miltä kirjassa mainittu adressi näyttää. Vares mainitsee adressin siksi, että Helmi ja Emil Nestor Setälä olivat innokkaasti mukana adressin kokoamisessa, Emil esimerkiksi suomensi alun perin ruotsiksi kirjoitetun vetoomustekstin. Vares myös tietää kertoa, että kuva, jossa adressikirjapinoa esitellään, on otettu Setälöiden olohuoneessa. 

Kuka tahansa voi käydä tutkimassa adressia Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.

Tämä on nyt toinen kerta, kun sivuan Vareksen Krohn-kirjaa enkä tälläkään kerralla pääse itse aiheeseen, kertomaan kirjasta (blogitekstin pituus täytyy yrittää rajata kohtuulliseksi). Ehkä tyydyn vain sanomaan, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Kuin myös avartava; kirja parhaimmillaan vaatii välittömiä lisäyksiä, täydennyksiä ja uusien ovien avaamista. 

Jonain päivänä tämä on historiaa

Nyt joudun häpeämään ja pyytämään anteeksi. Booky.fi:stä tuli tänään tieto, jonka mukaan kirjani on pistetty postiin.

Anteeksi, Booky.
(Niin vaikka ei se kirja vielä täällä ole, kuiskasi pieni ääni hänen sisällään.)

Lisää kirjoista. Löysin kirjastosta pienen herkkupalan, johon oli pakko tarttua.

"Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu" ei kuulosta yhtään kiinnostavalta, mutta ei anneta sen hämätä. Kirja tarkastelee kirjailija Helmi Krohnin elämää ja ratkaisuja syntymästä siihen asti kun hän erosi kielentutkija Emil Nestor Setälästä.

Olen lukenut kirjasta vasta esipuheen, mutta sekin on jo herättänyt paljon ajatuksia. Kirjan kirjoittaja on historian professori Vesa Vares ja jo se, että a) historioitsija, b) mies yrittää ymmärtää ja selittää naiskirjailijan elämää, on tavattoman mielenkiintoista. Vares itsekin sanoo, että kirjoitustyön aikana "Tutuksi tulivat myös sellaiset ilmiöt kuin reviirinsuojelu, tietyn näkökulman edellyttäminen ja se kuuluisa lasikatto - niiden piirien taholta, jotka näitä muutoin paheksuvat."

Vares on käyttänyt lähteinään pääasiassa kirjeitä, jotka Helmi Krohn lähetti Maila Winterille (Talvio) ja Jalmari Finnelle sekä muutamille muille ihmisille. Samaan kokoelmaan perustuu myös hiljattain lukemani Marjut Hjeltin toimittama Helmi.

Kirjailija huomauttaa aiheellisesti, että ilman vilkasta kirjeenvaihtoa ja kirjeiden säilymistä me tietäisimme kovin vähän Krohnista sen paremmin kuin muistakaan hänen aikalaisistaan. Hän muistuttaa myös puhelimen ja sähköpostin tuhoisasta vaikutuksesta tulevaan historiantutkimukseen.

Mitä meistä tosiaan jää jäljelle, kun asiat hoidetaan ilman näkyviä ja säilyviä dokumentteja ja aniharva taitaa enää kirjoittaa päiväkirjaakaan?

Jääväthän blogit! Minäkin olen kohta vuoden kirjoittanut melkein joka päivä asioista, jotka ovat nyt jopa banaaleja, naiveja ja arkista arkisempia mutta joista jo muutaman vuosikymmenen kuluttua on tullut historiaa. Tuhansiin, varmaan kymmeniintuhansiin blogeihin ympäri Suomen kirjoitetaan tänäänkin kertomuksia tavallisten ihmisten arjesta. Koskaan ennen ihmisten elämää ei ole saatu kirjallisesti talteen näin tehokkaasti kuin nyt.

Joten eipä huolta, profesori Vares: tutkittavaa tulee riittämään. Siitä lupaan pitää osaltani huolen.