perjantai 31. joulukuuta 2010

Kaikki riippuu vanhemmista?

Tänään kauppareissulla kuuntelin tapani mukaan radiota. Siellä kysyttiin, kuuluvatko kotityöt vain naisille? Vastaajaksi oli pyydetty kirjailija Roman Schatz.

- Millä vuosisadalla kysyjä elää, kirjailija tuhahti. Kotityöt kuuluvat kaikille.
Sitten Schatz kertoi, että hänen entinen vaimonsa oli pessyt miehensä pyykit tasan kerran. Sen jälkeen mies oli kieltänyt vaimoa tekemästä sitä, koska kaikki hänen alushousunsa olivat olleet vaaleanpunaisia.


Olin Rainen kanssa matkalla Tarjoustaloon ostamaan taas kerran koiranmakkaraa. Ostinkin, oikein monta ja sitten menin pesuainehyllylle hakemaan pyykkipulveria. Siellä eräs vanha herra oli samoilla asioilla ja halusi puhua minulle.
- Pyykinpesu on nykyään niin helppoa. Silti miehet joutuvat pesemään omat pyykkinsä, hän aloitti.

Ja sitten tuli tarinaa siitä, miten hänen äitinsä oli pessyt pyykit saunan padassa ja huuhtonut joessa ja lopuksi tiedustelu, osaanko minä kenties pestä pyykkiä? Vakuutin olevani kokenut pyykkäri. Sitten puhetulva siirtyikin lasten kasvatukseen. Herralla oli lapsia, jotka olivat saaneet koulussa pelkkiä kymppejä ja joista oli tullut huippukirurgeja. Myös hänen lapsenlapsensa oli huippukirurgi.
- Kaikki riippuu vanhemmista, herrasmies sanoi.

Nyökkäilin ja hymyilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Puhetulvaa oli mahdoton katkaista ja herran ystävällinen ote piti minua tiukasti hyllyjen välissä. Sain paljon yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten lapsia tulee kohdella ja mitä tapahtuu, jos ei malta kuunnella heitä ja paljon muisteluksia ajoilta, jolloin herran lapset olivat pieniä ja jolloin hän kasvatti heitä moitteettomasti ja vastaansanomattoman hyvin tuloksin.

Lopulta pakenin paikalta ja menin suoraa päätä kassalle enkä jäänyt edes odottamaan omaa miesparkaani, joka oli jäänyt jonnekin työkaluosastolle.

Kotona mietin kohtaamista samalla, kun jatkoin kesken jääneitä siivouksia (ne ovat aina kesken, niitä voi aina jatkaa). Halusin raivata tilaa yhteen hyllyyn ja kannoin pinon lehtiä vaatehuoneen nurkkaan. Sieltä piti ensin raivata vähän tilaa ja sen vuoksi päätin raskain sydämin luopua näistä:

Tässä on joulukoriste, jonka joku tyttäristä on tehnyt monta vuotta sitten. Tuo valkoinen on - hm - se on siis - joku mytty, mutta joku tyttäristä on tehnyt senkin. Olen säilyttänyt niitä kallisarvoisina muistoina tyttöjen lapsuusajoilta. Niille on siellä vaatehuoneen nurkassa pitänyt seuraa useampi paperikassillinen piirustuksia, lastenteatterin käsiohjelmia, syntymäpäiväkortteja, neuvolantätien kirjoittamia lappuja, opettajien kirjoittamia lappuja ja - liikuttavinta kaikesta - lappuja, joihin he itse ovat kirjoittaneet. Meillä tämä menee jo toisessa polvessa: joulusiivousta tehdessäni löysin kauppalapun, johon lapsenlapsi oli viime kesänä kirjoittanut: "Tomaatia, kurkua, maitoa, juustoo". Kuinka herttaista! Talletin tietysti tuon lappusen huolella.

Jos en siis olekaan ihan ensi luokan kasvattaja, niin ainakin olen kova säilömään muistoja. Nuoret viis veisaavat minun paperikasseistani, mutta olen varma, että he joskus tutkivat niitä yhtä liikuttuneina kuin minä nyt. Ihmiselle tulee jossain vaiheessa tarve tietää ja muistaa ja silloin on hienoa, jos on joitain dokumentteja käytettävissä.

Tarjoustalon vanha herra oli ihan oikeassa siinä, että lapsia pitää kuunnella. On eri asia olla kuuntelevinaan kuin todella kuunnella ja yrittää ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Tätä joudun itse opiskelemaan jatkuvasti ja tiedän, että parannettavaa on. Eikä vain lasten kuuntelemisessa, vaan muidenkin. Enemmän kai me ihmiset odotamme omaa vuoroamme päästä kertomaan omista asioistamme, kuin kuuntelemme oikeasti, mitä toinen sanoo. Tai vielä pahempaa: emme edes odota vuoroamme.

Vuosi 2010 loppuu kohta. Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen on mennyt. Nyt voi katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä kaikkea olisi jo tehnyt, jos olisi aloittanut ajoissa.

Hyvää uutta vuotta!

torstai 30. joulukuuta 2010

Älkää ostako AEG:n imuria

Älkää ostako AEG:n pölypussitonta imuria. Meillä sellainen oli muutaman kuukauden, mutta tänään se sai lähteä. Omituinen laite, joka tuotti enemmän harmia kuin hyötyä.

Olin niin tyytyväinen, kun imuri hankittiin: vihdoinkin pääsen pölypussien ostamisesta! Kaikkihan tietävät, kuinka vaivalloista on ensinnäkin muistaa ostaa pölypusseja, toiseksi löytää paikka, josta niitä saa ja kolmanneksi vaivautua menemään joskus siihen paikkaan. Pölypussiviidakko on täysin villi ja hallitsematon ja kaipaisi jämäkkää EU-direktiiviä jos mikä.

No juu, mutta siitä kaikesta vaivasta luulin siis päässeeni. Aaeegeessä oli hauska, läpinäkyvä muovisäiliö, jossa roskat pyörivät iloisesti ja josta helposti näki, milloin oli aika tyhjentää pönttö. Ongelmat alkoivat tyhjennyksen jälkeen, laite ei enää toiminut. Se ei käynnistynyt enää. Ei millään. Otin pöntön pois, laitoin uudestaan, vaihdoin suodattimen, kirosin. Ei mitään.

Lopulta Laura sai imurin käymään. Hurjasti se kävikin, mutta ei vetänyt mitään. Otimme taas pöntön pois, käänsimme suodattimen, purimme koko imurin niin osiin kuin saimme, kokosimme uudestaan, kirosimme. Ja sitten se alkoi vetää.

Ilo ei ollut pitkäaikainen, ongelmia tuli uudestaan. Imuri saattoi kesken kaiken pysähtyä tai suulake ei pysynyt paikoillaan. Tänään mitta tuli täyteen, kun pönttö oli juuri tyhjennetty ja huomasimme, ettei imuri taaskaan vedä. Meteli ja pörinä oli kyllä hirmuinen, mutta letkun päässä ei tapahtunut juuri mitään. Panos-hyöty -suhde oli kuin Leppäsen Aunen uintireissulla.

En ihmettelisi imurin huonoutta, jos se olisi ollut halpa. Mutta tämän piti olla laatupeli, jos ei ihan kodinkoneiden aatelia niin hyvää keskiluokkaa kuitenkin. Hyh.

Lähdimme kesken siivouksen kauppaan ja nyt meillä on tämä.


Tähän pitää ostaa pölypusseja. Niitä pussittomia en enää edes katsellut. Enkä suosittele muillekaan.

Lisää harmia tähän päivään: lentoasemalta soitettiin äsken, että varaamani lentoliput on ilmoitettu peruutettaviksi, koska tiedoista puuttuu passini numero. Annoin numeron, kun ensin tenttasin soittajaa siitä, miten  voin varmasti uskoa, että hän on se, joka väittää olevansa.

- Mistä minä muuten tietäisin, että teillä on tällainen varaus täällä, hän kysyi.

Minusta se oli niin hyvä peruste, että annoin tiedot.

- Toivottavasti tietokone nyt reagoi tähän eikä peruuta varausta, Atlantin yli on niin täyttä, virkailija sanoi.

Sitä minäkin toivon. Kovasti.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Aino, Eino ja Onerva

Sain taannoin hienon lahjan, avoimen lahjakortin Pieneen Kirjapuotiin (kiitos, Maija!). Hankin sillä kirjan, jota olin katsellut jo jonkun aikaa, Anna Kortelaisen Eri kivaa, eli Onerva- kaupungin naiset 1910.





Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolen Helsingistä runoilija L.Onervan kautta.

Ateneumissa oli taannoin samasta aiheesta näyttely, joka oli pieni pettymys. Kirja sen sijaan on hyvä ja huolella tehty. Kortelainen on nähnyt paljon vaivaa taustatyössä ja selvittää pienetkin yksityiskohdat tarkasti. Erinomaista työtä.

Olen jostain syystä lumoutunut juuri 1900-luvun alun kirjalliseen aikaan. Se tapahtui jo ennen kuin löysin suuren kirjallisen intohimoni Aino Kallaksen ja on tietysti sen jälkeen vain vahvistunut. Tuo aika tuotti poikkeuksellisen paljon suuria henkiä suomalaiseen taide-elämään. Sen takia Helsinki on kiinnostava kaupunki, eihän tuossa tuskin puberteetti-ikäisessä kaupungissa muuten mitään jännittävää ole.

Tällaista historiankirjoitus on parhaimmillaan, kertomuksia ajasta oikeiden ihmisten kautta. Se, että tämän kirjan kertoja on Onerva, ei ole sinänsä merkityksellistä. Onervan kirjallisesta tuotannosta ei juuri mainita muuta kuin pari postikorttia, jotka hän on kirjoittanut.



Onerva Lehtinen ja Aino Kallas olivat molemmat Eino Leinon rakastettuja, sehän tiedetään. Kyse ei kuitenkaan ollut kolmiodraamasta, sillä naisilla ei liene ollut mitään kilpailua keskenään ja Leinolla oli paljon muitakin naisia. Luulen, että hän kiintyi Onervaan enemmän, vaikkakin arkisemmin. Onerva oli arkisempi, upean Kallaksen rinnalla kuin vaatimaton maalaisserkku. Onkin mielenkiintoista, miten Onerva itse kertoo itsestään nuorena: miten kaikki hullaantuivat häneen, niin naiset kuin miehetkin, ihan läkähtyivät rakkaudesta. Ei kai sitä ole syytä epäillä, mutta ei se Onervan ulkonäöstä ainakaan johtunut jos kuviin on uskominen. En ole koskaan nähnyt hänestä yhtään kuvaa, jossa hän näyttäisi kauniilta.

Helsinki on minulle ennen muuta Aino Kallaksen kaupunki. Kun menen sinne junalla, ajattelen heti asemalla, että täällä hän on joskus kulkenut, näissä tiloissa, mennyt tämän aukion poikki Kansallisteatteriin, kävellyt siitä Vuorikatu seitsemään hotelli Hospiziin ja siellä tapaillut Leinoa, muun muassa siellä. Kortelaisen kirja selittää senkin, miksi ravintola Gradin oli Ainon ja hänen parhaan nuoruudenystävänsä Ilona Jalavan kantapaikka: siksi, että se oli lähes ainoa ravintola johon naiset saattoivat mennä ilman miestä!
Entinen Hospiz toimii muuten nykyään nimellä Arthur eli se on yhä olemassa ja voimissaan.

Aino ja Onerva olivat molemmat rohkeita naisia. Eivät tämän päivän mittapuiden mukaan, mutta oman aikansa moraalisääntöjen keskellä hyvin rohkeita. Aino seurusteli Leinon kanssa lähes julkisesti, vaikka oli naimisissa ja viiden lapsen äiti. Onerva seurusteli kenen kanssa tahtoi, oli naimisissa tai ei. Ainon uskallus tosin riitti vain platoniseen seurusteluun, Onerva oli toista maata siinäkin asiassa. Tosin Aino ja Eino ovat suudelleet ainakin kerran, Kallaksen päiväkirjojen mukaan. Hui.

Tuo kuuluisa rakkaustarina on siksikin mielenkiintoinen, että se ei koskaan saavuttanut ns. täyttymystään. Se ei kulkenut tätä nykyajalle tyypillistä rataa, jossa mennään naimisiin, lakataan rakastamasta, rakastutaan johonkin toiseen, erotaan, mennään naimisiin, lakataan rakastamasta sitä toista, rakastutaan kolmanteen, erotaan, mennään naimisiin jne. Leinon ja Kallaksen suhde oli varmasti yhtä suurta rakkautta kuin kenen tahansa rakastuneen, mutta silti Aino palasi oman miehensä luokse ja rakastui häneen uudelleen. Ehkä tämä voisi toimia yhä? Jospa jokaisen ihastuksen tai edes rakastumisen takia ei tarvitsisikaan rikkoa perhettä?

Paras lopettaa, ennen kuin vuodatan tähän enempää kirjallista rakkauttani. Kortelaisen kirjaa voin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta ja naisten historiasta eritoten. Lisäksi voin lämpimästi suositella myös turkulaista Pientä Kirjapuotia siinä kävelykadun päässä.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Parhaat reseptini on äkkiä esitelty

Nyt puhutaan ruoasta. Innoituksen tähän aiheeseen sain television Arvostele mun illallinen -ohjelmasta. Olen katsonut sitä puolitoista jaksoa, sillä ruokaohjelmat eivät yleensä ole kovin kiinnostavia. Mutta tänään Valerie-niminen ruotsalainen kielenkääntäjä laittoi niin mukavan näköisesti ruokaa, että olkoon tämän kerran.

Oi, miten hän laittoikaan! Puolitoista litraa kuohukermaa, reippaasti sokeria ja paljon valkosuklaata. Eikä puolikastakaan voivotuksen ja anteeksipyynnön sanaa tai elettä, vaikka rehevän Valerien uumille oli kertynyt pannacotta jos toinenkin, jopa niin, että hän juuri ja juuri mahtui hääräämään pienessä, somassa keittiössään. Mikä nainen!

Sillä lailla ruokaan pitää suhtautua: jos siitä kerran tykkää, niin sitä tehdään intohimolla ja säästelemättä. Ei mitään aamuteevekokkien aneemisia parsatankoja kevytmajoneesissa. 

Nyt siellä joku jo hamuaa kommenttinäppäintä sanoakseen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet tuommoinen kuikelo. Tottahan sekin on. Ehkä olisin isompi, jos minulla olisi intohimoinen suhde ruokaan, mutta kun ei ole. Ruoan ostaminen on tylsää ja sen laittaminen ikävää. En todellakaan harrasta ruoanlaittoa saati leipomista. Siitä todisteena kuva tänä vuonna leipomastani kakusta. Siitä ainoasta.

 
Aika surullista, vai mitä? Tämä syntyi, kun jostain syystä sain mieliteon kokeilla kakunpaistoa kesäkodin puu-uunissa.

Olen kyllä laittanut elämässäni hirmuiset määrät ruokaa. Laskin kerran, kuinka monta ateriaa suunnilleen olen ehtinyt tehdä ja sain tulokseksi noin 14 000. Todellinen luku lienee paljon suurempi, sillä tässä laskussa on ajateltu, että ruokaa tehdään vain kerran päivässä. Joka tapauksessa sitä on niin paljon, että minusta se riittäisi jo yhden naisihmisen urakaksi. 

Ruoanlaitto ja leipominen ovat monille mieluisia harrastuksia, ainakin päätellen reseptien määristä lehdissä. Hyppään ruokasivut yleensä yli ja olen muuten sitä mieltä, että ruokalehdet voisivat olla erikseen. Jos reseptiä tarvitsee, niitä löytyy netistä yllin kyllin. Vaikka paras ruoka minun mielestäni on niin yksinkertaista, ettei sen tekemiseen tarvita ohjeita. Kaikenlainen sörssääminen, musertelu ja sotkeminen vain pilaa hyvät aineet.

Joskus minusta tuntuu, että kaikki muut naiset - aivan kaikki - osaavat leipoa myötäsyntyisesti. Silloin tällöin olen jossain naisseurassa kertonut etten osaa esimerkiksi tehdä piirakkaa, en siis minkäänlaista.

- Et osaa tehdä piirakkaa! Se nyt on maailman yksinkertaisinta! Otetaan vaan mitä kaapista löytyy, niin minä teen, minulle sanotaan.

Se nyt kummalliselta kuulostaa. "Otetaan mitä kaapista löytyy." Kun ajattelen kaikkea, mitä omista kaapeistani löytyy, niin aika merkillisiä yhdistelmiä syntyy. En minä semmoisia piirakoita halua syödä, hyi olkoon.

Tai sitten toinen kummallisuus, sämpylöiden "pyöräyttäminen". Kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt vaikkapa lehtijuttuihin, joissa puuhakkaan pikku emännän päivä alkaa sillä, että hän pyöräyttää sämpylät perheelleen. Muistan erityisesti erään vauvalehdestä kauan sitten lukemani jutun, jossa lohduteltiin äitejä vakuuttamalla, ettei äidin suinkaan tarvitse olla täydellinen eikä koko valveillaoloaikaansa olla loistava kasvattaja ja viihdyttäjä, sekin riittää, että vain pyöräyttää sämpylät aamuteelle.

Arvatkaa, millaisia haavoja tämä viilsi nuoren äidin sydämeen?

Joo, mutta Valeriesta tämä alkoi. Hän teki ruokaa ilman syyllisyyttä.Hän menee varmaan ruokakauppaankin ilman syyllisyyttä, ottaa mitä tarvitsee ja haluaa eikä ajattele, että mitähän nuo minusta ajattelevat kun olen näin lihava ja ostan kuohukermaa?
Minä en tunne syyllisyyttä ruokakaupassa - johtuu siis tästä tyystin intohimoa vailla olevasta suhteesta po. paikkaan ja siellä myytäviin tuotteisiin - mutta viinakaupassa syyllisyys iskee ankarana. Käyn Alkossa aika harvoin ja yritän aina näyttää siltä, että olen siellä ensimmäistä kertaa. Olisi kauheaa, jos myyjä tunnistaisi minut ja aivan kuolettavan hirveää, jos kassalla tarjottaisiin kanta-asiakaskorttia (vaikka niitä ei kai olekaan). Jos joku nyt ihmettelee niin pitää muistaa, että synnyin aikana, jolloin viinakorteilla valvottiin ihmisten alkoholiostoja ja jolloin naiset eivät edes päässeet ravintolaan ilman miesseuraa. Alkoon astumisen ja syyllisyyden yhteys on siis tullut selväksi jo varhain.

Ja jos nyt ei ihan intohimosta voi puhua, niin onhan sopivasti jäähdytetyn kuohuviinin juominen verrattomasti nautinnollisempaa kuin perunoiden keitto.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Matkavalmisteluja

Nyt, kun joulu on ohi, on aika ryhtyä tekemään matkavalmisteluja.Kone lähtee 5.1.

Esiin nostettu matkalaukku näyttää toivottoman pieneltä kolmen kuukauden tarpeita varten. Se on toivottoman pieni.

Kävin alennusmyynneissä katsomassa vähän vaatteita. Ostin kengät, Fjällrävenin monitoimihousut ja villapaidan. Näillä pärjää jo pitkälle. On kuitenkin hankalaa kun ei tiedä, millaisia ilmoja on odotettavissa. Lämmintä todennäköisesti suurimman osan aikaa, mutta ei välttämättä aina. Laitanko lähtiessäni talvisaappaat ja toppatakin? Neuvoja?

Nämä ovat tällaisia kokemattoman matkailijan ongelmia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt kerran Prahassa, pari kertaa Tukholmassa ja kerran Pietarissa. Lyhyitä, viikonlopun tai muutaman päivän matkoja. Venäjää lukuunottamatta en ole koskaan ollut Euroopan ulkopuolella. En pode kaukokaipuuta, en esimerkiksi tunne pienintäkään hinkua päästä Thaimaahan, vaikka niin monet ovat ihastuneita siihen. Pelkään lentämistä ja eksymistä lentokentille. Minussa ei ole vähääkään kosmopoliitin aineksia.

Kyllä minäkin sentään Tilaisuuden tunnistan, kun sellaiseen törmään. Nyt on hyvä tilaisuus lähteä, kun sain koulun loppuun, lapset ovat isoja ja Rainen laiva tekee ainutlaatuisen matkan. Kun vielä koiran hoitokin on luotettavissa käsissä, minua ei pidättele täällä mikään.

Laiva, Mariner of the Seas, on näitä Turun telakalla tehtyjä isoja risteilijöitä.






Parempaa kuvaa en nyt löytänyt, enkä edes ole varma, onko tämä juuri Mariner vai ehkä joku sen sisaraluksista, samanlainen kuitenkin. Työn puolesta kävin useasti telakalla katsomassa, kun näitä laivoja rakennettiin, mutta valmiin aluksen kyydissä en ole koskaan ollut.

Mutta laivaan me menemme vasta 16.1. Sitä ennen on tarkoitus käydä katsomassa ainakin Grand Canyonia ja mitä sitten ehdimmekin. Suunnitelmamme ovat varsin epämääräisiä ja taitavat sellaisiksi jäädä; mennään Ameriikkaan ja ajellaan vähän autolla.

Kolme kuukautta on pitkä aika olla pois kotoa. Mitä vain voi sattua ja mikä pahinta, minä en sitten olen täällä huolehtimassa enkä järjestämässä. Joskaan en ole kosmopoliitti, niin tämän oman pikku maailmani menon minä kyllä osaan ohjata mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Pitkään poissaoloon on kuitenkin perusteltu syy. Minun on oltava reissussa yhtä kauan kuin Raine ja tultava hänen kanssaan kotiin, koska muuten olen aivan varma, että eksyn, päädyn väärään koneeseen, hukkaan itseni jonnekin valtavien lentokenttien sokkeloihin ja päädyn lopulta Lentokenttänaiseksi, joka asuu kentällä eikä pääse sieltä koskaan pois. 

Tämä on ainakin melkein totta. Lähestulkoon.

Nykyään on muodikasta lähteä eksoottisille, pitkille matkoille "etsimään itseään". Kummasti se "itse" ja onni tuntuu löytyvän jostain muualta, mielellään jostain kaukaa. Siitä näkökulmasta katsoen täällä Suomessa lymyää valtava määrä onnea ja sisäistä rauhaa, sillä tämä maailmankolkka jos mikä on hirmuisen kaukana kaikesta. 

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Käsitöitä

Olin suunnitellut, että tänään olisin vähän ommellut. Näköjään siitä ei tule mitään, kun tämäkin päivä alkaa jo kallistua loppuaan kohti enkä vielä ole saanut aikaiseksi juuri muuta kuin ison kasan tyhjiä karkkipapereita ja käytettyjä nenäliinoja. Jotta hyvä aikomus ei menisi ihan kiville niin kokoan tähän muutamia vuoden mittaan tekemiäni käsitöitä.

Alkuvuodesta innostuin Tilda-askartelusta. Tasan vuosi sitten, tapaninpäivänä, tein ensimmäisen Tilda-jutun, vanhasta pyyheliinasta ommellun lampaan. Siitä otettu kuva on näköjään jo roskiksessa enkä uutta viitsi tähän hätään ottaa. Ainoa jäljelle jäänyt Tilda-kuva on Elinan luokse keväällä muuttaneesta enkelistä.


Tämän lisäksi tein toisen enkelin, joka istui koko vuoden keittiön vanhalla radiohyllyllä, mutta sai väistyä joulutonttujen tieltä.

Tildat edustavat semmoista ihanaa koti-idylliä, jossa pukeudutaan rimssuhelmoihin, lojutaan riippumatossa ja vietetään aina mehukestejä hauskojen ystävien seurassa. Ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, siis.

Vuoden käsityösaldo sisältää kuitenkin eniten mattoja. Tänä vuonna tein vain tasaraitamattoja: kun kerran keksin, että joku on nättiä, en pääse siitä hevillä irti.

Pieni mattotehtaani on tässä.


Paikka on meidän kesäkotimme tupa. Tupaa ei juuri käytetä muuten kuin silloin, kun tulee vieraita ja tarvitaan paljon ruokapöytätilaa, joten minulla on täysi rauha istua kangaspuiden ääressä. Opettelin kudonnan alkeet työväenopiston kudontakurssilla muutama vuosi sitten ja ostin sen jälkeen nämä puut. Ne ovat hyvin vanhat ns. pyöräspuut, mutta toimivat hyvin. Viime keväänä ostin luomapuutkin, joten nyt voin luoda loimetkin itse. Puihin ne laitetaan tyttärien avustuksella, viime keväänä Maria oli minun kanssani ensin luomassa 20 metrin lointa ja sitten laittamassa sitä puihin. Siitä loimesta sitten syntyi kesän mittaan seuraavaa:


Tämä on nyt täällä ruusupensaan takana, sängyn vieressä.


Nämä menivät Marian makuuhuoneeseen.


Ja nämä taas päätyivät Elinan uuteen makuuhuoneeseen, josta saan hänen luvallaan julkaista kuvankin:


Loppuloimesta syntyi muutamia pieniä mattoja, joista osa on nyt eteisen ja keittiön lattioilla.


Nämä eivät ole niin keltaisia miltä näyttävät, tässä kohtaa vain syysaurinko jo paistoi pyykkinarulle. Matto, joka riippuu toisena oikealta, on Lauran kutoma.

Tämmöisiä. Loimi tuli tarkkaan käytettyä. Näiden lisäksi olen neulonut muutaman parin sukkia ja nyt viimeksi ompelin lakanat ja tyynyliinat uuteen sänkyymme.

Aikaisemmin ompelin melkein kaikki omani ja lasten vaatteet. Nyt teen vaatteita enää harvoin, sillä uusia saa halvalla. Myös muutama vuosi sitten kiusakseni tullut ikänäkö vaikuttaa - on ärsyttävää, kun ei näe kunnolla ja saa koko ajan hamuilla silmälaseja.

Nyt työn alla on yksin irlantilaisneule. Jos siitä tulee hyvä (tai edes valmis), laitan joskus kuvan. 

lauantai 25. joulukuuta 2010

Koirien ja puhelinten käyttöohjeita

Eilisen voipunut olo sai tänään selityksen, kun heräsin kurkku kipeänä ja nenä vuotaen. Perhettämme pari viikkoa kiertänyt flunssa on viimein iskenyt minuunkin, niisk vaan.

Elinan perheen piti tulla tänään syömään, mutta peruin sen: ihan turhaa tulla hakemaan tartuntaa, kun se tietää  lapsille korvatulehduksia ja antibioottikuureja. Sovimme, että yritetään viikon päästä uudestaan, haluamme kuitenkin nähdä, ennen kuin minä ja Raine lähdemme matkalle.

Nyt ei taida vastustuskyky olla ihan kunnossa? Olisiko jäänyt joku actimel juomatta, kun näin pääsi käymään? Vaikka en minä sitä juo muutenkaan.

Päivä on mennyt Koirakuiskaaja-kirjan parissa. Jo alkusivuilla törmäsin ajatukseen, jonka esitin koira-aiheisessa päivityksessä muutama päivä sitten: koirat eivät aiheuta ongelmia, jos ne saavat elää kuten koirat. Kun olen vasta puolessa välissä, en tiedä, tuleeko Kuiskaajalta tarkempia ohjeita kaupunkikoirien sielunelämän tasapainottamiseen. Ne ohjeet, joita tähän mennessä on annettu, ovat varmasti toimivia, yksinkertaisia ja tavallisessa elämässä mahdottomia toteuttaa. Uskon helposti, että jos minkä tahansa ongelmakoiran kanssa juoksee joka aamupäivä neljä-viisi tuntia ja viettää iltapäivät sen kanssa reippailla rullaluistelulenkeillä, niin piski on ihan rauhallinen loppupäivän. Ei taitaisi emäntääkään vaivata mikään muu kuin väsymys ja kulumat polvissa.

Lukemisen lisäksi olen tutustunut uuteen puhelimeeni. Se on oikein kaunis turkoosinvärinen laite, jolla voi kai soittaakin, vaikka se sisältää valtavasti muitakin toimintoja.


Uusi tekniikka tuottaa minulle aina ahdistusta. Aikaisemmin olen aina uusien kameroiden, puhelimien ja tietokoneiden kanssa menetellyt siten, että päätän tutustua huolellisesti ohjekirjaan. Sitten joskus, jonain toisena päivänä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule ja ohjekirjat ovat kadonneet sitten, kun niitä välttämättä tarvitsisin. Nyt olen oppinut tunnistamaan tämän käytösmallin itsessäni ja tiedän, mihin se johtaa. Siksipä otin ohjekirjan esiin ja luin sen ja kokeilin puhelimen erilaisia toimintoja. Suuri osa niistä on sellaisia, etten edes ymmärrä niiden nimiä. Onnistuin sentään jo ottamaan yhden kuvan, vaihtamaan soittoäänen ja kirjautumaan Facebookiin.

Ymmärrän kyllä, että monet ihmiset ovat kiinnostuneita teknisistä laitteista ja haluavat omistaa aina uusimmat mallit kaikista. Ei siinä mitään pahaa ole. Mutta sitten olemme me, yksinkertaiset ihmiset, jotka tarvitsemme yksinkertaisia laitteita arkisiin tarpeisiin. Eikö esimerkiksi puhelimista voitaisi tehdä karvalakkiversioita, joissa olisi vain muutamia, helposti käytettäviä toimintoja? Kuinka moni ihan oikeasti osaa käyttää kaikkia mahdollisuuksia, joita puhelimissa on? Kuinka moni niitä edes oikeasti tarvitsee?

Olen sentään käynyt ulkonakin tänään. Nonnan kanssa on tehty kaksi pientä lenkkiä ja yksi vielä tehdään. Pakkanen ja täällä Turussa puhaltava hyinen viima eivät innosta pitempään reippailuun, eikä kurja olo sen enempää. Tänään on ollut ihana laittaa tulet kakluuniin ja lämmitellä sitten sen kyljessä kun tulee ulkoa. Samaa tunnetta ei taatusti saisi hienoimmankaan sähköpatterin tai ilmalämpöpumpun kanssa vaikka kuinka olisi uusinta tekniikkaa. 

perjantai 24. joulukuuta 2010

Tavallista joulunviettoa Suomen Turussa

Mukava jouluaatto kallistuu loppuunsa. Olo on vähän voipunut kuten aina sillä, joka on valmistautunut huolella ensi-iltaan ja saanut sen kunnialla loppukumarruksiin.

Jouluvalojen kanssa oli sittenkin vähällä tulla katastrofi. Raine onnistui löytämään uudet kuusenkynttilät Clas Ohlssonilta, ei siinä mitään. Minä olin ihan tyytyväinen siihen saakka, kunnes huomasin, että nyt kuusessa ovat sekä uudet kynttilät että ne eilen hankitut valopallerot. Se oli vähän liikaa ja siitä sitten se pieni jouluvälikohtaus syntyi. Yksityiskohtiin menemättä menen suoraan lopputulokseen eli siihen, että nyt kuusessa ovat vain ne kynttilät ja joulurauha vallitsee meilläkin.

Kinkku onnistui erinomaisen hyvin. Tosin se oli niin kypsä, että hajosi palasiksi, joten kovin kaunis se ei ollut. Ruokapöydässä otettiin perinteinen joulukuva, johon tänä vuonna tallentuivat meidän vanhempien lisäksi Laura, Maria ja Samir.


Nonnakin pääsi tälle puolelle aattoa viettämään ja sai oman herkkulautasen, vähän katkarapuja ja kananmunan. Koiran hemmottelu on pidettävä tiukasti kurissa, sillä Nonnalla on herkkä vatsa, joka menee helposti sekaisin. Kun se aikoinaan tuli meille, jouduimme etsimään ja kokeilemaan monenlaisia ruokia ennen kuin sopiva löytyi. Silloin koiraparalla oli vähän väliä vatsa löysällä mikä tarkoitti sitä, että saatoin joutua viemään sen ulos jopa kolme kertaa yössä ja silti aamulla lattiat oli sotkettu. Sen kun muistaa, ei todellakaan tule antaneeksi Nonnalle pullanpaloja piparkakuista puhumattakaan. 

Lahjojakin jaettiin.


Korvatunturi oli antanut minulle yllättävän korkeat kiltteyspisteet, sillä sain monta pakettia, joista paljastui muun muassa Kalevala-korun Runoratsu, Pentikin ihana puuhevonen ja Koirakuiskaaja-kirja.

Nuorisokin tuntui ihan tyytyväisiltä omiin lahjoihinsa. Tosin olen valmentanut heidät huolellisesti ottamaan lahjoja vastaan, joten tuskinpa he näyttäisivät, vaikka lahjat eivät miellyttäisikään. Olen aina muistuttanut siitä, että lahjahevosen suuhun ei katsota eli lahjoja ei arvostella vaan otetaan kaikki kiitoksella vastaan. On oikeasti rumaa ja kiusallista kuunnella, miten joku ilkkuu saamaansa lahjaa, kun se kuitenkin on hyvästä sydämestä annettu. Ei, semmoinen ei käy päinsä ollenkaan.

Se, että joulusta on vaikea kirjoittaa, kun kaikki on niin tavallista ja aina samanlaista, on oikeastaan lohdullista. Jos joulusta olisi paljon jännittävää kirjoitettavaa, asiat todennäköisesti olisivat jollakin tapaa huonosti.

Rauhallista Jouluyötä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Kirjoja ja kuusenkynttilöitä

Kinkku on uunissa ja kohta pääsen kömpimään puhtaiden lakanoiden väliin. Joulu alkaa siis olla kutakuinkin mallillaan.

Aamupäivä kului siivouksen parissa. En tehnyt sitä yksin, muutama päivä sitten tehty työnjako toteutui suunnitellusti. Kun sain oman osuuteni hoidettua, lähdin vielä käymään kaupungilla. Kävin postissa hakemassa uuden puhelimeni ja kirjakaupassa tilaamani pääsykoekirjan. Ostinpa vielä Rainelle viime hetken joululahjankin, joka paljastuu tietysti vasta huomenna.

Kirjakaupassa muistin taas kerran, että minun pitää kysyä "sitä yhtä" kirjaa. Luin kirjasta arvostelun pari vuotta sitten ja silloin jo ajattelin, että tuo minun täytyy ostaa Rainelle, se kiinnostaa häntä varmasti. Sitten unohdin asian ja kirjan nimen.Nyt päätin kokeilla onneani ja kysyin kauppiaalta, mahtaako hänellä olla "yhden ruotsinkielisen turkulaismiehen kirjoittamaa kirjaa, jossa kerrotaan 70-luvulla Hämeenportissa istuneista poliittisesti aktiivisista nuorista"? En ihmetellyt, vaikka kauppiaallekaan kirjan nimi ei muistunut mieleen.

Kotona sitten googlettelin ja helpostihan se sieltä tuli: Henrik Janssonin Otteita kumouksellisista kokouksista. Tässä se nyt on ja täältä voin käydä tarkistamassa, kun seuraavan kerran yritän sitä ostaa.

Päiväämme mahtui myös yhteinen kuusenhakureissu Rainen kanssa. Tämä tunnelmallinen perinneretki tehtiin kellariin.Siellä otimme kuusen pahvilaatikosta, jossa se osiin purettuna viettää joulujen väliset ajat. Jo monta vuotta tätä allergiakotia on koristanut muovikuusi.

Osa kuusenkynttilöistä oli mennyt rikki. Minulle vajavainenkin jouluvalo olisi ollut tarpeeksi, mutta Raine halusi kunnon kynttilät ja lähti kauppaan. Joka paikasta olivat kuusenkynttilät loppuneet ja ainoa, mitä hän onnistui saamaan, oli jonnekin parvekkeelle tarkoitettu valosarja, jossa  kynttilän virkaa toimittavat pyöreät muovipallot. Uskokaa pois, ne ovat nyt meidän kuusessamme.

- Isä menee vielä huomenna kauppoihin etsimään kynttilöitä, lohdutin kuopusta, joka epäuskoisena tarkasteli aikaansaannostamme.
- No hyvä. Toi on ihan kauhee, hän sanoi.

Aamulla ehdin katsoa vähän televisiotakin. Sen verran, että näin kaksi joulun tietäjää: naisia, jotka kertoivat paremmista tavoista viettää joulua.

Tietäjissä ei ole mitään pahaa, ne kuuluvat joulusatuun. Nykypäivän tietäjät ovat erikoistuneet tietämään, miten parempaa joulua vietetään sen stressaavan ja kaikella tapaa ylikuormitetun joulun sijasta, jota ne "muut" viettävät.   

Toinen aamun tietäjänaisista oli keksinyt downshiftata eli hidastaa joulunvieton.
- Laitammekin tonttuja esiin jo marraskuussa, hän kertoi.

Kiva! Otankin vihjeestä vaarin. Minulla on tämmöinen resuinen ja koinsyömä tonttuperhe:


Jostain syystä en saanut tätä kuvaa millään oikein päin, mutta ehkä se on hyvä näin. Nämä tontut nyt kumminkin ovat 60-luvulta ja kulkeneet minun mukanani kodista toiseen.
Tästä lähtien vältän kaiken joulustressin ja laitan tonttuni lipaston päälle jo marraskuussa.

Kiitos tietäjille ja hyvää yötä!

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kotiapulaiset takaisin

Tämä päivä ja eilinenkin kuluivat lastenlasten kanssa. Noilla pienillä koululaisilla on kolme viikkoa joululomaa ja kun vanhemmilla ei ole viikkoakaan, ovat mummot jos mammatkin tarpeen.

Pari päivää lapsiperheessä on terveellinen muistutus siitä, miten hyvässä mallissa oma elämä jo on. Kuinka sitä onkaan itse aikoinaan jaksanut? Vaikka lapsissa sinänsä ei ole mitään ihmeempää hoitamista, kun kerran jo koululaisia ovat, niin on siinä sitä oheistoimintaa ihan kiitettävästi. Ruoanlaittoon, pyykkäämiseen ja siivoukseen menisi yhdeltä ihmiseltä helposti koko päivä, mutta kellepä nuorelle äidille se tässä maailmassa enää riittää? Ohessa pitää käydä töissä ja ehkä opiskellakin, aktiivista vanhempaintoimintaa unohtamatta.

Antaisin kovin mielelläni kaikille nuorille perheille lahjaksi kotiapulaisen, mutta kun en voi, annan edes ruusun.

 Olkaa hyvä.

Aikoinaan kotiapulaisen työ oli varsin tavallinen nuorille naisille, jotka lähtivät pois kotoa ja aloittivat itsenäisemmän elämän. Siitä sitten päästiin parempiin töihin tai mentiin naimisiin. Minäkin olin kotiapulaisena 16-vuotiaana peruskoulun jälkeen. Perheessä oli kolmen kuukauden ikäinen vauva ja 8-vuotias poika. Äitiyslomat olivat silloin niin lyhyitä, että perheen äidin oli palattava töihin ja pienokainen jäi minun vastuulleni. Samoin koko huusholli, jonka hoidin ruokaostoksia ja lapsen neuvolakäyntejä myöten. Asuin perheessä, minulla oli oma huone. Sain palkkaa 500 markkaa kuukaudessa, mikä oli siihen aikaan apulaiselle hyvä palkka. Rahoilla ostin muun muassa polkupyörän, joka sittemmin varastettiin.

En minä antaisi ihan pientä vauvaa kenenkään nuoren tytön hoitoon eikä antaisi moni muukaan. Mutta kaikki sujui hyvin ja pikkuisesta Marja-vauvasta on kaiketi kasvanut hyvinvoiva aikuinen. Ikävöin häntä kovasti kun yhdeksän kuukauden jälkeen päätin mennä takaisin kouluun ja lopetin työt.

Mutta nyt tätä mammaa väsyttää jo. Huomenna odottavat omat joulusiivoukset.

Ai niin, tänään on talvipäivänseisaus. Ihanaa! Taas siitä selvittiin, pimeydestä. Sen kunniaksi haaveillaan vähän keväästä.


tiistai 21. joulukuuta 2010

Oikeus tietää?

Tänään aloitetaan kuvalla.




Alimmaisena on 16.12. ilmestynyt Suomen Journalistiliiton ammattilehti Journalisti ja sen päällä eilisestä Turun Sanomista leikattu lehtileike, jossa on otsikkona "Paskantonkijan katkera rippi". Molemmissa on kyse sensaatiolehdistöstä yleensä ja Seitsemän päivää -lehdestä erityisesti.

Ilkka Pernun Journalistiin kirjoittama artikkeli on otsikoitu "Prinssi rohkea" ja siinä haastatellaan pääasiassa Seiskan toimituspäällikkö Ilkka Janhusta. Jutussa kehutaan lehden rohkeutta ja kerrotaan, miten muut lehdet surutta varastavat Seiskan tekemää materiaalia.

Toisessa kuvassa on entinen toimittaja Ilkka Isosaari, joka on tehnyt töitä myös Seiskalle. Hän esiintyi eilisessä TV2:n Silminnäkijä -ohjelmassa.

Isosaari kertoo olleensa kova poika, ensimmäisenä ja sinnikkäimpänä tunkeutumassa surutaloihin ja murhapaikoille vähät välittäen omaisten tai epäiltyjen tunteista. Miestä ajoi halu olla paras ja härskein.Työssä auttoi jatkuva humala, jota työpäivän mittaan säännöllisesti käytiin vahvistamssa; pahimmillaan Isosaari kertoo kumonneensa 35 ravintola-annosta yhden työpäivän aikana. Juominen oli maan tapa, niin tekivät muutkin skandaalitoimittajat.

Nyt Isosaari katuu. Hän haluaa pyytää anteeksi niiltä, joiden elämää on ollut tuhoamassa.
- Mikä oikeus meillä on tonkia ihmisten yksityisimpiä asioita, hän kysyy.

Sen minäkin haluan tietää. Mikä oikeus meillä toimittajilla on tunkea itsemme ihmisten herkimpiin ja kipeimpiin asioihin ja sitten levittää ne pitkin maailmaa?

Ilkka Pernu sanoo Journalistin artikkelissa muun muassa näin: "Vielä kymmenen vuotta sitten kollegat pitivät Seiskaa journalistisesti arveluttavana ja moraalittomana lehtenä. Eivät pidä enää."

Anteeksi vain, Ilkka Pernu, kenen suulla oikein puhut? Keitä ovat nämä "kollegat", jotka nyt ovat alkaneet arvostaa Seiskaa? Toisia roskalehtiäkö? Jos tarkoitat toimittajia, niin minä ainakin sanoudun irti siitä joukosta.

Pernu perustelee oletetun arvonnousun oikeutusta esimerkiksi muistuttamalla, että Seiska julkaisi ensimmäisenä pääministeri Matti Vanhasen salarakkaan, Kaarina-nimisen naisen haastattelun heinäkuussa 2005.

Mikä journalistinen teko! Mitä olisimmekaan jääneet vaille ilman Kaarinan avautumista?

No?

Oma journalistinen urani on tosin pitkä, mutta kovin väritön. Skandaalitoimittajaksi minusta ei ikinä olisi, sillä haluan nukkua yöni hyvin enkä kestä viinaa.

Ja miksi tämän kirjoitin? Siksi, että Prinssi rohkea harmitti niin tavattomasti ja Paskantonkija osui
sopivasti siihen päälle.

Ja jompi kumpi jutuista ei tälläkään kertaa ole totta.




  

maanantai 20. joulukuuta 2010

Asiasta saa sanoa

En kertonutkaan, että edellispäiväisen pannunhinkkaussessioni aikana ostin puhelimen. Soneran puhelinmyyjä osui soittamaan haavoittuvalla hetkellä ja kun ihan oikeasti olen harkinnut uuden puhelimen ostamista, tein kaupat.

Olen nyt käsittääkseni tehnyt sopimuksen 21,80 kuukaudessa maksavasta paketista, johon kuuluu puhelin, viisi tuntia puheaikaa ja 50 tekstiviestiä sekä netin käyttö puhelimella. Tämä riittää minun yksityisiin tarpeisiini hyvin.
Varmistin myyjältä monta kertaa, että onhan nyt varmasti niin, että tämä maksaa vain tämän verran eikä yhtään enempää? Hän vakuutti, että olen ymmärtänyt oikein.

Annas katsoa. Jos juttu ei pidäkään paikkaansa, täytyy ryhtyä taas reklamoimaan.

Minusta on vanhemmiten tullut kova tyttö antamaan palautetta. Ruusupensaan takaa singahtaa äkkiä sähköpostia, jos joku asia on jäänyt vaivaamaan.

Siis täältä.

Palaute ja yhteydenotot eivät suinkaan aina ole negatiivisia, voin ihan hyvin lähettää kiitokset erityisen hyvästä palvelusta tai kysyä jotakin. Sähköposti on helppo väline ja se on varmasti madaltanut ihmisten yhteydenottokynnystä ylipäätään. 

Viimeisimpiä yhteydenoton aiheita ovat olleet esimerkiksi kiitos poikkeuksellisen ystävällisestä palvelusta Citymarketin kassalla, kiitokset erinomaisista juhlajärjestelyistä ravintola Koululle, ihmettelyni siitä, miten huonosti Motonet kohteli nuorta työntekijäänsä sekä tiedustelu Hau-hau Champion koiranruoan valmistajalle syistä, jotka saavat heidän makkaransa säilymään pitkään huoneenlämmössä. Ensimmäiseen ja viimeiseen  ei vastattu.

Valittamisessa täytyy kuitenkin pitää kohtuus mielessä. Valittajalla olisi hyvä olla joku parempi vaihtoehto asioiden hoitamiseksi, ettei menisi pelkäksi kitinäksi. Vaihtoehtokin voisi olla jonkun verran toimivampi kuin se, jota usein tarjotaan lääkkeeksi vähän joka asiaan: "Puolitetaan kansanedustajien määrä ja alennetaan niiden palkkaa". 

Juu, mutta huonosta palvelusta tai huijaamisesta saa sanoa. Naisetkin saavat, jopa keski-ikäiset naiset, vaikka meidät sitten leimataankin kärttyisiksi ämmiksi. On se kumminkin aika hyvin meiltä, jotka kasvatettiin sillä tavalla, että puhut sitten vasta, kun sinulta kysytään.

Puhelinmyyjien kanssa tulee helposti väärinkäsityksiä. Kaikkein hupaisin minulle sattui, kun vanhempi naismyyjä soitti ja tarjosi parilla eurolla kokeilupakkausta eräästä luontaistuotteesta. Hän lupasi, että se kohottaa merkittävästi yleistä energiatasoa.

Mikäs siinä, ainahan lisäenergia on tarpeen ja kun sen vielä saisi luonnon omista, puhtaista antimista, niin eikun tilaamaan.

Posti toi sitten aikanaan paketin. Avasin sen ja luin tuoteselosteen melkoisen ällistyneenä: purkissa sanottiin olevan naisten Viagraa.

Herravarjele, ajattelin, mitä minä tällä teen? Rupea nyt tämmöisiä syömään, kun mieskin on kuukausitolkulla pois kotoa. Seuraukset voisivat olla vähintään mielenkiintoisia, jopa traagisia.

Se purkki taisi mennä roskiin. Samasta yrityksestä on myöhemminkin otettu yhteyttä, mutta varon visusti enää kajoamasta heidän tuotteisiinsa.

Mutta nyt siis odotan uutta puhelintani. Näkyypähän, kuinka tällä kertaa onnistaa.   

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Hevosjuttuja

Jo monta päivää on mennyt, eikä vielä sanaakaan hevosista. Tämä ei käy laatuun. Tietysti aloittelevan bloginpitäjän täytyy esitellä elämäänsä monelta kantilta, jotta ne (tulevat) sankat lukijajoukot pysyvät kärryillä ja siksi ehkä on perusteltua tuoda ensin esiin kotia ja perhettä ja sen semmoista. Mutta nyt kyllä viimeistään on aika kirjoittaa vähän hevosista.





Tässä olen minä ja islanninhevostamma Skuld. Menossa on ratsastajanurallani aina ajankohtainen harjoitus, oikean kevennyksen löytäminen. Oliko se nyt sisä- vai ulkojalka, menikö se alas vai ylös ja mihin minun takamukseni siinä tapauksessa menee? Ne, jotka ymmärtävät asian päälle käsittävät, ettei urani ole kovin pitkällä vielä.

Tämä kaunis hevonen on mynämäkeläisen Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta. Aloitin siellä ratsastusharrastukseni uudestaan noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen muutama vuosi sitten. Tupakanpolton lopettamisen ja iltalukion aloittamisen ohella se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat suunnitelmallisia ja määrätietoisia nuoresta asti. Heillä on päämääriä ja jonkunlainen tieto siitä, miten päämääriin päästään. He jopa tietävät, mikä on heille hyväksi ja mitä on syytä jättää tekemättä.

Minä en ole niitä ihmisiä. Siksipä elämä on tuonut eteen kaikenlaista vastaanotettavaa ja muovannut siitä kuvion, johon ei aina tunne täysin sopivansa. Ei aina tunne itseään. Niinpä koinkin varsinaisen valaistuksen, kun olin kerran lähdössä tallille ja seisoin eteisen peilin edessä tallivaatteet päällä. Äkkiä se ihminen siellä peilissä näytti tutulta, minulta, ikään kuin kauan kadoksisssa ollut Joku olisi palannut. Hyvä harrastus saa parhaimmillaan aikaan jotain tällaista.

Vaikka oikea kevennys ei vieläkään aina heti löydy, koen silti vähän edistyneeni. Tänä vuonna hevostelu on ollut valitettavan vähäistä, mutta toivon hartaasti, että voin tulevaisuudessa käyttää siihen enemmän aikaa. Ja hyvin mielelläni jatkaisin sitä juuri islanninhevosten parissa.

Jaakkolaan on meiltä 45 kilometriä yhteen suuntaan. Se onkin sitten ainoa huono puoli siellä. Onneksi talli on sopivasti niin ikään 45 kilometrin päässä kesäkodistani.

Kaksi vuotta sitten toteutin yhden suurista unelmistani ja osallistuin islanninhevosvaellukselle Käsivarren Lapissa. Lapin Vaellushevosten järjestämä viiden päivän retki tuntureille oli huippuelämys. Terveisiä vain mainiolle matkaseuralleni Petralle, Elinalle ja Niinalle!


Ratsastimme noin 150 kilometriä. Matkavauhti oli aika hidas, sillä kivikkoisessa tunturissa käynti on ainoa mahdollinen askellaji. Kun maasto salli, päästeltiin lujempaa. Oma ratsuni oli suloinen satuhevonen Skoppa.


Kaikki, jotka ovat käyneet Lapissa, tietävät, miten kaunista siellä on. Muille ei voi sanoa muuta, kuin että menkää katsomaan, muuhun sanat eivät riitä.

Ennen matkaa olin eniten huolissani siitä, miten jaksan, kun en kuitenkaan ole mikään urheilija enkä ihan nuorikaan enää. Sen suhteen ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, edes takamus ei hiertynyt vaikka olin kokeneempien neuvosta varautunut vauvatalkilla. Retki oli kaikin puolin niin hyvin järjestetty, ettei mitään ongelmia ollut. Paitsi kylmyys, onhan tunturissa syyskuussa kylmä. Olin ottanut aivan liian ohuen makuupussin mukaan ja ensimmäinen yö teltassa oli hyinen. Aamulla pyyhin teltan oviaukosta räntää sikäli kuin kohmeisilla sormillani kykenin.



Äitini, sota-ajan lapsi, viljeli joskus sanontaa, jonka mukaan on kylmä kuin ryssän helvetissä. Tämä tuli etsimättä mieleeni, kun Niinan kanssa tärisimme tässä teltassa muka nukkumassa räntäsateen läiskähdellessä telttakankaaseen. Jonkinlaiseen horkkaan siinä kai sitten vaivuttiin kuitenkin kun ensin oli aikamme naurettu sitä, mistä kaikesta mekin olemme valmiita maksamaan.

Jos joku on lähdössä vastaavalle matkalle, niin kannattaa paneutua kunnon varusteiden hankkimiseen. Tuulen- ja vedenpitävät päällysvaatteet, tarpeeksi vaatetta alle, kunnollinen makuupussi, lämpimät ratsastuskäsineet ja toiset varalle sekä kypärämyssy ehdottomasti. Itse olisin jo paljon viisaampi. Joulupukki oli nähnyt öisen ahdinkoni ja toikin heti seuraavana jouluna minulle hyvän makuupussin. Ilmeisesti olen lähdössä uudestaan joskus?

Matkoilla kerätyt kokemukset jättävät sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. Lyhytkin matka antaa vertailukohdan arkielämään. Kun pidimme kahvitaukoa tuulessa ja sateessa ja päivämatkaa oli vielä edessä monta tuntia ajattelin, että olen todella onnellinen sitten, kun saan taas istua omassa keittiössäni kahvilla.



Hauskaa oli silti, koko ajan. Se oli vähän kuin ratsastuksen intensiivileiri.

Pitkän hevosvaelluksen järjestäminen vaatii yrittäjiltä todella suurta ammattitaitoa. Jos ruoka on huonoa tai vaelluksen vetäjä pahalla päällä, matka on pilalla. Anu ja Riku Leppänen tekevät niin hyvää työtä, että ovat täysin ansainneet kaikki kehut ja huomionosoitukset, joita heille on annettu. Hevosetkin tuntuivat sisäistäneen palveluasenteen. Tämä ei ole mikään mainos, vaan vilpitön kehu.

Vaellukselta palattuani keskityin taas töihin ja opiskeluun. Iltaisin pidettävät ratsastustunnit ja iltaopiskelu eivät oikein sopineet yhteen ja kun hevostelun tarve kuitenkin oli kova, hankkiuduin erään yksityishevosen hoitajaksi. Kävin päiväsaikaan harjaamassa ja ratsastamassa muuatta issikkaruunaa Mynämäellä. Muutaman kerran sujui ihan hyvin, mutta sitten onnistuin kaahottamaan itseni sairaalaan ja siihen loppui se homma.

Innostuin nimittäin ratsastamaan ilman satulaa ja kun sitten kerran meillä hepan kanssa näkemykset menosuunnasta kävivät pahasti ristiin, lensin lahjakkaasti tantereelle. Seurauksena oli istumaluun murtuma, viikko sairaalassa ja kuusi viikkoa sairaslomaa.

Pakko sanoa, että se teki kipeää. Jonkunmoinen sekavuustilakin siitä seurasi, sillä kun perheeni säntäsi voivottelemaan sairaalasängyn ääreen, lupasin oitis lopettaa ratsastuksen siihen paikkaan. Toki sitten, pahimman mentyä ohi, lievensin lupaustani sen verran, etten ainakaan ilman satulaa ratsasta enää ikipäivinä.

Niinpä.

Tässä minä ja Jaakkolan hurmuripoika Heimir olemme viime kesänä tulossa uimasta.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Pannujen kiillotusta ja radiomuistoja

Päivä alkoi varsin epätavallisesti. Heräsin puhelimen hälytykseen kesken unien. Olin juuri unessani Nonnan kanssa pitkällä kävelyllä jossain oudossa paikassa. Pyyhin lumia tienviitan päältä, kun viitan takaa tuli ensin yksi ja sitten toinen poliisi - olivat olleet siellä liikenteenvalvontatehtävissä - ja pääsin kysymään heiltä neuvoa. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt kertoa, pääsisinkö tietä pitkin kotiin, kun siis puhelin soi.

Soittaja oli poikaystävän luokse yöksi jäänyt kuopus, jonka piti päästä töihin ja jolla ei ollut kyytiä. Suosittelin linja-autoa ja menin keittämään aamukahvia.

Unikulman sänky on osoittautunut todella hyväksi. Niin mukava se on, etten malttaisi olla sieltä ollenkaan pois enkä näköjään herätäkään ihmisten aikoihin.


Aamupäivällä toimeennuin kuitenkin kauppaan. Kävin Tarjoustalossa ostamassa koiranmakkaraa  (se on siellä halvempaa) ja onnistuin myös kaappaamaan hyllyn viimeisen purkin mainiota Sampo-jauhetta. Tuo yli sata vuotta markkinoilla ollut aine on ehdottomasti parasta  kupariastioiden kiillotukseen. Katsokaa vaikka.

         
Tuo etumainen pannu on juuri kiillotettu, kahta muuta ei vielä.

Jotkut antavat kupariastioidensa mustua ja pitävät niistä sellaisina. Minusta kuparin pitää kiiltää. Entisaikaan, kun kuparipannut olivat jokapäiväisessä käytössä, ne kiillotettiin kerran viikossa. Minä kiillotan omani kerran tai korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. 

Makuasia, tämäkin. On monta tapaa elää oikein kuparipannujen kanssa aivan kuten on paljon oikeita tapoja elää muutenkin elämäänsä.

Siinä pannuja hinkatessani kuuntelin radiota. Tykkään kuunnella radiota ja teen sitä aika paljon. Minulla on kylpyhuoneessakin radio ja kyllä siinä vaan aamuisinkin hampaita harjatessa ehtii kuulla yhtä ja toista. Nyt kuitenkin mietin, ehkä Entisten nuorten sävellahjan innoittamana, 70-luvun radio-ohjelmia. Silloinhan radiosta tuli esimerkiksi sellainen kulttuuriohjelma kuin Säveliä Neuvostoliitosta. Silloin, kun sieltä ei tullut Säveliä Neuvostoliitosta, sieltä tuli klarinetinsoittoa. Herrat Paavo Lampinen ja Marius Gobba soittivat klarinettia. Uskokaa pois, kun avasit radion, ehdit tuskin viittä minuuttia kuunnella sitä kun kuuluttaja jo ilmoitti, että nyt Marius Gobba ja Paavo Lampinen esittävät klarinetilla sen taikka tämän kappaleen. Joka päivä! Aina!

Korjatkaa, jos muistan väärin.

Entisten nuorten sävellahja on muuten mukava ohjelma. Sinne soittavat aika vanhoilta kuulostavat naiset ja miehet, jotka väittävät olleensa nuoria samoihin aikoihin kuin minäkin. Lisäksi he ovat kovia valehtelemaan, sillä kaikki kertovat olleensa tosi siveitä ja kilttejä.

Kukaan ei ole sentään toivonut klarinettimusiikkia. Taivaan kiitos.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Jo löytyi joulumieli

Kävin aamupäivällä jouluostoksilla Turun keskustassa. Meiltä ruusupensaan takaa on kävelymatka sekä satamaan, rautatie- ja linja-autoasemille että kauppatorille. Oivallinen paikka siis.

Keskustaan pääsee mainiosti autollakin, joko linja-autolla tai omalla. Jos jostain syystä turvaudun autoon, löydän aina parkkipaikan. En oikein ymmärrä koko parkkipaikkavalitusta, ettei niitä muka ole. Esimerkiksi melkein kävelykadun päässä on aina ollut vapaita, kahden tunnin mittaripaikkoja. Ja Stockmannin parkkihalliin, joka on toinen vakipaikkani, pääsee helposti muulloin paitsi kaikkein ruuhkaisimpina aikoina. Uskon myös, että paikan saa aina parkkihalli Louhesta, vaikka en vielä koskaan ole käynyt kyseistä paikkaa katsomassa. Uudet parkkiluolat ovat siis tarpeettomia.

Kauppatorin alle suunnitellaan parkkiluolaa. Torin päällä näytti tänään muun muassa tältä.

                                  


Näissä Joulutorin somissa myyntikojuissa myytiin kaikenlaista käsintehtyä Suomesta ja myös Unkarista: oikeanpuolimmainen koju on Suomi-Unkari -ystävyyskoju. Sitä seuraavasta sinisestä ostin jotakin, mutta siitä en voi nyt enempää kertoa.


Kaupungilla menee helposti monta tuntia. Kiersin Stockmannin ja Wiklundin ja Anttilan, Reunoksen hevostarvikeliikkeen ja monta pienempää kauppaa. Lopulta kävelin kotiin viiden muovikassin kanssa, aika väsyneenä jo. Kotikulmilla poikkesin vielä kantamuksineni Siwaan ostamaan paketin nakkeja soppaa varten. Kun sitten pääsin kotiin, täällä näytti jotenkin - niin, jotenkin siis ihan samalta kuin silloin kun lähdin. Aamuiselta. Kuopuskin näytti varsin aamuiselta ja siltä, että oli vastikään herännyt. Jopa aamulehti oli keittiön pöydällä.

Laskin uupuneen takalistoni keittiön tuolille ja juuri sillä hetkellä minut valtasi Joulumieli. Se perinteinen, vahva ja joka joulunalus esiintyvä tunne, jota sanotaan myös Epätoivoksi. Ajatus siitä, että tästä ei tule mitään, ei mitenkään, ei yksin minun voimillani ja voi x!wq!cxz! on viikko jouluun ja tässä jamassa taas ollaan!

Se meni aika äkkiä ohi. Nakkisopan jälkeen kutsuin perheeni neuvonpitoon ja me jaoimme työt, jotka jokainen tekee ennen joulua. Asioiden laittaminen paperille auttaa aina. Marttyyrin asenne ja kiukuttelu ei auta yhtään, sen tiedän kokemuksesta.Sitä paitsi mieltäni kalvaa pieni epäilys siitä, että jos joskus toteuttaisin kauheimman tietämäni joulu-uhkauksen ja olisin tekemättä mitään, nämä muut saisivat kuitenkin joulun aikaiseksi. Ilman minua.

Voi, miten apea ajatus.

Pysäköintiasiaan vielä sen verran, että ainoa toimiva ratkaisu siihen, että keskustan kaupoissa riittäisi asiakkaita, olisi pysäköinnin saaminen ilmaiseksi, kiekkopysäköinniksi. Hienoinkaan uusi parkkihalli ei houkuttele, jos ja kun se maksaa. Vaihtoehto on tietysti se, että kauppakeskukset alkaisivat tasapuolisuuden vuoksi periä pysäköintimaksuja. Pitäisikö ehdottaa?

torstai 16. joulukuuta 2010

Koirasi ehdoilla, joulunakin

Otsikko on varastettu Pedigreen koiranruokamainoksesta, mutta se kuvasi niin osuvasti sitä, mistä olin ajatellut tänään kirjoittaa, että rikokseni on jo anteeksi annettu.

Koiran omistaminen on nykyään tavattoman vaativaa. Tiedän aiheesta jotain, vaikka en edes ole oikea koiraharrastaja,  pelkkä lemmikin omistaja vain.

Tässä on koiramme Nonna.


Nonna asuu naapurissa. Asia on nimittäin niin, että ruusupensaan takana on kaksi asuntoa, jotka kuuluvat molemmat meille. Toisessa asumme me ja toisessa asuu meidän koiramme. Ei toki yksin, sillä Nonnalla on mukava kämppäkaveri Niina, joka osaltaan huolehtii koiran hyvinvoinnista.

Tähän, kieltämättä aika erikoiseen järjestelyyn meidät pakotti se, että Raine tuli äkkiä allergiseksi koiralle. Ennen Nonnaa meillä oli Muru, joka eli kanssamme toistakymmentä vuotta ilman ongelmia. Jokin Nonnan ominaisuus kuitenkin oli sen laatuinen, ettei miehen ja koiran yhteiselämästä tullut mitään. Asumisjärjestely toimii hyvin vaikka meillä ehkä on vähän outo maine nyt. Ei kukaan ole tullut ihan suoraan sanomaan, mutta kerran törmäsin eräällä keskustelupalstalla koira-aiheiseen viestiketjuun, jossa joku puhisi että :"Kaikkea niitten rakkien eteen tehdään, kun joku kuuluu jo hommanneen koiralleen oman asunnonkin!" Mahtoiko tarkoittaa meitä?

Nonna on pietarilainen löytökoira. Sen ankeista alkuvaiheista ja kaikista muista, pitkään jatkuneista hankaluuksista voisi kirjoittaa kirjan. Nyt en tee sitä, mutta sanon vain, ettei tälle yksilölle olisi mistään löytynyt hyvää kotia, joten kodin vaihtaminen ei tullut kysymykseen.

Nonna on nykyään tosi mukava koira. Onhan se remmiräyhä ja arka, mutta muuten iloinen ja täysin käsiteltävissä. Se on myös oppinut talon tavoille, eikä vaadi mitään erityiskohtelua. Eikä saakaan; se on koira.

Koiriin suhtaudutaan nykyään kovasti eri tavalla kuin silloin, kun olin lapsi (no nyt tulee sitä että kaikki oli ennen paremmin).

Minulla oli lapsenakin koira, pieni mustavalkoinen narttu. Kun sillä oli juoksuaika, meidän pihallamme saattoi parhaimmillaan majailla kymmenkunta urosta, päiväkausia. Siinä nämä toiveikkaat sulhot päivystivät, eikä kukaan kaivannut niitä. Kun toivo sitten hiipui tai niitä alkoi muuten vain kyllästyttää, ne menivät koteihinsa. Muistan erityisesti yhden valtavan ison Newfoundlanduroksen, jonka ristin Nalleksi. Se oli yksi sinnikkäimmistä piirittäjistä ja tykkäsi minustakin, koska tuli aina joskus minua vastaan, kun tulin koulusta. Se saaattoi makailla keskellä kylätietä ja kun tulin, se lampsi perässäni meille. Kyllä minä tiesin, missä sen koti oli ja tiesin niiden muidenkin koirien kodit, mutta ei tullut mieleenkään mennä viemään koiraa takaisin, osasihan se sinne itsekin sitten kun tahtoi mennä.

Me emme asuneet missään avaralla maaseudulla, vaan ihan Turun kyljessä, tavallisella omakotialueella. Siellä kulki autoja, polkupyöriä, pieniä lapsia yksin ja koiria. Kukaan ei ihmetellyt tai valittanut enkä tiedä, että koirista olisi koskaan ollut mitään harmia.

Jos koira ja varsinkin isokokoinen koira, kulkisi nyt yksin tietä pitkin, siitä tiedettäisiin Radio Novassa ja monilla muilla asemilla lähes välittömästi. Viesti kadonneesta koirasta kulkisi Facebookissa ja keskustelupalstoilla. Iltapäivälehdet tekisivät aiheesta uutisen, päivälehdissäkin siitä kerrottaisiin. Etsintäpartioita organisoitaisiin.

Näin vain on käynyt, yksin kuljeksivat koirat eivät kuulu enää suomalaiseen yhteiskuntaan. Jos koirilta kysyttäisiin, niin ne varmaan sanoisivat että ikävä kyllä. Ainakin silloin, kun koiralla on koti, jonne mennä.

En missään tapauksessa puolusta holtitonta koiranpitoa. Sitä minä nyt vain ihmettelen, että miksi koirilla on niin kauheasti ongelmia nykyään? Miksi koiran kanssa eläminen näyttää usein olevan mahdotonta, ellei sitä aktivoida ja sen kanssa käydä harrastusseuroissa?

Koiran aktivointia ei olisi kannattanut ottaa 60-luvulla puheeksi, siitä olisi takuuvarmasti saanut kylähullun maineen. Sitä olisi naurettu kyläkauppojen lihatiskeillä ja tuppervaarakutsuilla  ja Kesoilin baarissakin. Ei semmoisesta tiedetty tavallisten ihmisten keskuudessa mitään. Koirat olivat perheenjäseniä ja sopeutuivat perheen rytmiin. Nyt jotkut perheet rytmittävät elämänsä sen mukaan, mitä koiran arvellaan tarvitsevan.

Koiraongelmien laajuutta kuvannee se, että remmiräyhäkursseille - joita kukaan ei 60-luvulla pitänyt tarpeellisena järjestää - on kuukausien jonot. Tiedän sen, kun yritin ilmoittaa itseäni ja Nonnaa po. koulutukseen.

Puhuinko itseni nyt pussiin? Olisiko aktivoinnista kuitenkin apua?

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Ei enää vieraita sänkyjä

Tai vieraitten. Tai siis ainakaan muita kuin omia - kotona.


Aloitimme yhteisen taipaleemme minun isovanhempieni päästävedettävässä. Se oli hyvin kapea, mutta mitäpä se nuortaparia haittasi. Eräänä kauniina yönä se sitten hajosi altamme ja siihen loppui sen sängyn tarina. Seuraava etappi oli parvisänky, joka niinikään hajosi jo kättelyssä, mutta joka vähän korjailtuna kesti monta vuotta. Kun muutimme pikku yksiöstä ruusupensaan taakse, tungimme parvisängyn patjan rättisitikan takapenkille ja toimme sen tänne. Täälläkin oli ensin parvi. Ja sitten vuodesohva. Ja sen jälkeen saimmekin Rainen kaverilta "lainaan" heidän tarpeettomaksi käyneen sänkynsä, jossa olemme nukkuneet viimeiset 18 vuotta. Inhosin sitä koko ajan, muuten se oli hyvä ja tukeva sänky.

Vaan nyt on meillä alkanut uusi aika. Unikulman auto toi ihan täsmälleen luvattuna aikana (mitä siihen hintaan toki sopi odottaakin) meille upouuden, ikioman sängyn, jossa kukaan ei tiettävästi ole vielä nukkunut. 



                                 
Tässä se nyt on. Vaikka toimitus oli täsmällinen ja sisälsi kaiken mitä piti, asennus ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan. Valitsemamme pääty on niin korkea, että se jättää sähkökatkaisijan taakseen. Seuraavaksi täytyy vähän lyhentää päädyn jalkoja niin johan sopii. Lukuvalotkin joutuvat vaihtamaan paikkaa. Ja uusi päiväpeitto on välttämätön, kuten myös helmalakana. Mutta se kaikki saa jäädä kevääseen, siksi kunnes palaamme matkalta.

Jos naapurit kuulevat ensi yönä meiltä kiusallista,  pientä surinaa, ei pidä antaa mielikuvituksen villiintyä: me täällä vain leikimme moottorisängyllä.


tiistai 14. joulukuuta 2010

Joulun lavasteet

alkavat hiljalleen rakentua. Tänään laitoin jouluverhot keittiön ikkunaan. Yhtä hyvin nämä voisivat olla juhannusverhot, mutta sama se.

En ole mikään intohimoinen jouluihminen, enemmän pidän joulun ideasta kuin sen toteutuksesta. Valon, lämmön ja syvän, yksimielisen perheyhteyden ajatus on kaunis ja sillehän me kaikki joulumme perustamme.

Muutama päivä sitten luin artikkelin liki ammattimaisesta joulunviettäjästä. Tämä sievä perheenemäntä aloitti jouluvalmistelut välittömästi saatuaan edellisen joulun alta pois. Hän hankki lahjoja pitkin vuotta, koristeli kotinsa jo syksyllä, leipoi kakkuja ja torttuja ja teki laatikoita ja ties mitä hienoja jouluherkkuja. Lapsilla oli luonnollisesti itse tehty monimutkainen joulukalenteri, josta he joka päivä löysivät äidin kirjoittaman viestin ja pienen paketin. Itse juhla huipentui tarkasti käsikirjoitettuun aattoon, jolloin paitsi että vietettiin "aikaa kiireettömästi perheen kesken", syötiin yhteinen, herkkä ja runsas aamiainen, käytiin hautausmaalla, aattokirkossa, joulurauhan julistuksessa ja parissa muussa paikassa ennen kuin toden teolla hiljennyttiin joulun sanoman ääreen. Jotain pientä uuttakin tämä äiti haluaa aina lisätä joulun viettoon ja tänä vuonna sitä edustavat jokaiselle perheenjäsenelle tehdyt, kirjotut ja nimikoidut joulusukat, jotka ripustetaan upeasti katetun ruokapöydän tuolien selkämyksiin.

Voitte kuvitella, että jo jutun lukeminen oli uuvuttavaa. Se myös herätti paljon kysymyksiä. Mitä niihin sukkiin laitetaan? Mistä äiti saa rahat kaikkiin lahjoihin? Miten he ehtivät joka paikkaan? Voiko tämä edes olla totta?

Eniten jäi kuitenkin askarruttamaan se, miten perhe selviää roolistaan Täydellisenä Jouluperheenä?

Kunnollinen joulukuvaelma vaatii hyvin harjoitetun ja valppaan jouluseurueen. Perheen kesken vietetty kiireetön aika tahtoo varsin nopeasti kääntyä riitelyksi, joten varman päälle jouluaan viettävä tilaa pöytäseuransa työvoimavälityksestä. Useimmat joutuvat kuitenkin tyytymään omaan perheeseensä ja silloin konfliktien syntyminen on lähes väistämätöntä. Kas, jos vaikka puoliso ei tunnistakaan keittiöstä kajahtavaa iskusanaa. "Nyt puurolle!" eikä heti ymmärrä, että on syytä nopeasti ja hymyssä suin rientää leikkimieliseen kisailuun siitä, kuka tällä kertaa saa mantelin, joulu on pilalla heti aamusta. Tällaisia miinoja koko joulu on täynnä, se on yhtä miinakenttää.      

Tottahan meilläkin joulua vietetään. Kaikki toistuu vuodesta toiseen samalla tavalla, vain seurue vaihtelee. Olemme asuneet täällä ruusupensan takana yli kaksikymmentä vuotta ja olleet jouluaaton aina kotona. Meillä on tapana ottaa joulupöydästä kuva ja alkuvuosina niissä vielä näkyi isovanhempia mutta ei kaikkia lapsia. Sitten, yksi toisensa jälkeen, isovanhemmat lakkasivat näkymästä ja heidän tilalleen tuli uusia, pieniä ihmisiä. Jonain päivänä meidän aikamme on siirtyä pois kuvasta. Mutta siinä vaiheessa tämä keittiö onkin jo suljettu.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Rusinamakkaraa ja koivuklapeja poikkeusoloissa

Ruusupensaan taakse tuotiin tänään polttopuita. Kaksi kuutiota kuivia koivuklapeja Halikosta. Löysin muutama vuosi sitten tämän hyvän puumiehen ja talletan hänen puhelinnumeroaan huolellisesti.
Nyt puut ovat jo kellarissa. Minä kannoin ja Raine latoi pinoon.
- Näitä on enemmän kuin viimeksi, ei nämä mahdu, ei millään, hän sanoi, kuten sanoo joka kerta, vaikka puita on täsmälleen saman verran kuin aina. Ja aina ne mahtuvat, niin nytkin.

En ole itse polttamassa puita tänä talvena, eikä Rainekaan ole. Lähdemme muutaman viikon päästä Amerikkaan ja tulemme takaisin joskus keväällä. Menemme ensin Los Angelesiin, vuokraamme auton ja katselemme vähän paikkoja. Sitten Raine menee laivalleen töihin ja minä menen mukana muuten vain. Laivan reitti kulkee Chilen ja Brasilian kautta Eurooppaan. Toivon, että pystyn kertomaan seikkailustani täällä - minulle se on suuri ja jännittävä seikkailu, sillä viime vuosina olen matkustanut lähinnä Turun ja Laitilan väliä.

Eletään siis poikkeusoloissa. Freelancerille lähteminen on helppoa, senkun vain ilmoittaa, ettei ole käytettävissä. Toinen asia onkin sitten se, onko freelle enää käyttöä, kun paluun aika koittaa. Mutta sitä minä en nyt murehdi.

Kävin aamupäivällä kaupungilla ja ostin tullessani Kauppahallista rusinamakkaraa. Olen monta kertaa huvittanut ulkopaikkakuntalaisia kuvailemalla tätä perinneherkkua ja joka kerta kuulijoiden on vaikea käsittää, miten makkara ja rusinat voivat mitenkään olla samassa suolessa. Nyt muuten ovat, itse tehdyn puolukkahyytelön seurassa.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Kuvauspäivä






Posti toi perjantaina ylioppilaskuvani. Se, mikä tietokoneen ruudulla oli näyttänyt hyvältä, ei enää paperilla ollutkaan sitä ja kuvat otettiin tänään uudestaan. 
  Silityshuoneen vihreä seinä oli yllättävän hyvä tausta ja kun istuin pikkujakkaralla, ei vino kattokaan näy. Eivät myöskään pyykkikasat, joita on molemmin puolin käsien ulottuvilla.
 Vähän yli viikko sitten saamani ruusut olivat kuihtuneet, joten kävin ostamassa itselleni yhden ruusun rekvisiitaksi. Niistä alkuperäisistä on sentään kuva tallella.
Onneksi on vielä tämä tuleva media-assistentti kotona, ilman Lauraa uusintakuvaus olisi ollut hankalaa ja pitkään harkinnassa ollut blogikin olisi voinut jäädä aloittamatta.

Viime viikkojen päällimmäinen asia ovat olleet minun ylioppilasjuhlani ja perheen on ollut siihen tyytyminen. Lohdutuksena on se, että tämä ei tule toistumaan. Tämä oli nyt tässä.

Tai jos ihan vähän vielä: kolmen vuoden lukio-opiskelu työn ohessa on kerännyt ystäviltä paljon kiitosta ja ihailua. Monet ovat sanoneet, etteivät mitenkään pystyisi mihinkään näin vaativaan. Ihailussa on hauska paistatella, mutta totuus on kyllä se, ettei tämä niin vaativaa ole ollut. Kun motivaatio on korkealla ja tavoite kirkkaana mielessä, opiskelu on helppoa. Toimittajan työ on myös opettanut keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jututhan on aina saatava valmiiksi määräaikaan mennessä, tapahtui mitä tahansa. Samalla tavalla koulutyö sujuu, asia kerrallaan. Erityisen ihanaa on ollut se, että koulussa on saanut olla yksi oppilas muiden joukossa. Iltalukiossa opiskelee kaikenikäisiä, kaikenvärisiä, kaikenlaisia ihmisiä. Siellä ei vertailla eikä siellä tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Oppitunnit, jos mitkä, olivat sitä "omaa aikaa", jota varsinkin meille naisille kovasti suositellaan. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka pubikaraoken harrastamiseen, lopputulos vain olisi ehkä ollut hieman turpeampi.

Kliseetä kliseen perään: haparoivat ensiaskeleeni blogistina on nyt otettu. Ei kai tästäkään ole meneminen kuin parempaa kohti.