Pasmat sekaisin

Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.

Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.

Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.

Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.

Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.

Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.

Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.

Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.

Sijaistoimintaa

Minun ei pitäisi kirjoittaa blogia eikä mitään  muuta kuin seuraavaa aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Mutta kun menossa on niinkin elähdyttävä kurssi kuin Tieteellisen toiminnan menetelmiä,  olen vältellyt kirjoittamista tekemällä melko perusteellisen siivouksen, leipomalla, laittamalla vaivalloista ruokaa, houkuttelemalla puolisoni talonäyttelyyn ja nautiskelemalla auringosta pitkällä lenkillä koiran kanssa. Itse tehtävää olen kirjoittanut noin viisi riviä.

Ja kuitenkin: sillä aikaa kun söimme sitä vaivalla tuotettua ateriaa, oli muuan poloinen yliopiston tuntiopettaja istunut sisällä, arvioinut minun viimekertaista oppimistehtävääni (aikuisen oppiminen) ja lähettänyt arvion minun sähköpostiini. Sain tehtävästä kiitettävän ja taas kerran sen ja erinomaisen välissä olivat puutteelliset lähdemaininnat. Että minä pahus vieköön en opi laittamaan niitä pilkkuja ja pisteitä ja sulkeita ja mitä lie hökötttimiä oikeisiin paikkoihin ja että sen takia, sen itse asiassa täysin yhdentekevän asian takia menetän pisteitä.

Viimeistelin myös nämä sukat:

Talonäyttelyssä minulla ei ollut kameraa mukana, mutta kävimme Piikkiössä katsomassa Jetta-talon toimittamaa, lähes valmista omakotitaloa. Kaunis, aika perinteinen talo, ihan hyvän ja vankan oloinen. Enemmän kuin juuri sen talon takia, halusin käydä näyttelyssä siksi, että kyseessä oli juuri Jetta-talo. Olen nimittäin löytänyt tähän asti parhaat mallit kyseisen valmistajan mallistosta ja tiedän lisäksi, että mallien muuttaminen omiin tarpeisiin paremmin sopiviksi on helppoa eikä välttämättä aiheuta lisäkustannuksia.

Vaikka turhaa tässä on mennä asioiden edelle, kun sitä rakennuslupaakaan tähän ykkösvaiheeseen ei vielä ole. 

Mutta nyt palaan sen tehtäväni ääreen. Tiedän hyvin, mikä minua pelottaa: ei laadullinen, vaan määrällinen tutkimus, jossa on hallittava sellaisia asioita kuin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi.
Nuo kun eivät kuulosta varsinaisesti vahvimmalta osaamisalueeltani.

Meille muutti lohikäärme

 Meille muutti tänään muuan Otus:

otuksen nimi on Reino ja tytär teki sen vanhasta verhokankaasta ja keinonahasta. Aika sympaattinen, vai mitä?
Katselin, kun Reinoa täytettiin ja sanoin, että se on Reino the Dragon with Rice and Plastic Bags. 

Katseltiin äsken Reiskan kanssa telkkaria. Sieltä tuli kiinnostavaa asiaa jossain tiedeohjelmassa: koehenkilöt pesivät käsiään eri tavoilla ja tutkivat sitten, mikä niistä oli paras.
Kaikkein huonoin tapa oli pestä kädet vedellä ja saippualla ja jättää ne kuivaamatta. Vesi, saippua ja puhalluskuivaus oli myös huono. Paras tulos saatiin, kun kädet pestiin vedellä ja saippualla ja kuivattiin paperipyyhkeeseen.

Pelkällä vedellä peseminen oli parempi kuin saippuan käyttö; saippuan tehtävä on irrottaa likaa ja pöpöjä ja jos niitä ei pyyhitä pois eli kuivata pyyhkeeseen, pöpöt siirtyvät seuraavaan paikkaan, johon koskemme.

Muistetaan tämä. Ihmiset eivät sairastaisi niin paljon, jos viitsisivät pestä kätensä kunnolla.

Tein sukat ja sain tarjouksen

Käsityö se on pienikin käsityö

Kudoin sukat. Langat otin siitä korista, joka on täynnä Hienoihin Lopputuloksiin aiottuja lankoja. Niitä riittää.

Nyt minulla kuitenkin oli vissi tarve saada juuri tällaiset sukat ja niinpä työkin tuli valmiiksi.
Ostin nimittäin Zalandon alesta nämä alla olevat, Anna Fieldin nilkkurit neljälläkympillä. Tällaisena ne näyttävät vähän orvoilta.

Mutta paljon paremmilta näiden sukkien kanssa. Minun mielestäni.

 

Olin eilen viimeistelemässä sukkiani, kun puhelin soi. Siellä oli taas kerran myyjä, joka halusi myydä minulle parempia yhteyksiä. Tämä olikin sinnikäs tapaus ja jotenkin niin mukavan kuuloinen, että olin oikein kärsivällinen vaikka en missään nimessä tarvitse parempia tai nopeampia yhteyksiä mihinkään.

- Tää tarjous loppuu tänään, joten nyt kannattaa olla nopea, myyjä todisteli.
- Kiitos vain, mutta minä en tilaa mitään, sanoin.
- Eikö tällainen parempi yhteys kuitenkin olisi hintansa väärti, jatkoi toinen.
- Olen oikein tyytyväinen nykyisiin, minä vastasin.
- Haloo? Haloo kuuluuko?
- Tänne kuuluu oikein hyvin, sanoin minä.
- Haloo haloo, nyt ei kuulu mitään, haloo?
- Haloo vaan, tänne kuuluu.
- Ei kyllä nyt kuulu mitään.Ei. Odota vähän, soitan kohta uudestaan.

Ja vaikka nuori mies piti sanansa ja soitti kohta uudestaan, en vieläkään heltynyt. En, vaikka yhteys oli näin hyvä.

Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.

Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.

Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  

Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.

Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.

Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?


 

Huovutetut lapaset ja puutarhayllätys

Ostin reilu viikko sitten pidetyiltä Turun käsityömessuilta kaksi kerää Léttlopi-lankaa ja tein niistä lapaset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huovutin pesukoneessa.

Tässä lapaset ennen huovutusta:

ja alempana huovuttamisen jälkeen.

Käytin kuutosen puikkoja, silmukoita oli 44. Yritin laskea kerroksia huolellisesti, mutta silti lapaset ovat vähän eri kokoiset.

Messuilla lankaa myi Camilla Tomperi, kotisivut ovat osoitteessa www.ellun.fi.

Ehdin pääsiäisenä vihdoin maallekin, tosin vain pikimmiten. Keräsin Vanhan Maatilan kaikki petivaatteet ja pöytäliinat autoon ja toin tänne Ruusupensaan taakse pestäviksi. Pesukone onkin käynyt siitä lähtien ahkerasti. Nyt alan olla voiton puolella. Olen yleensä tuonut kaikki tekstiilit jo syksyllä kaupunkiin, mutta viimeksi se jäi. Hiiret olivat nakertaneet yhteen pöytäliinaan reiän.

Maalla lumet olivat melkein kaikki sulaneet ja paljastaneet pihan ja puutarhan, joissa niissäkin on paljon siivoamista. Ajattelin tänä vuonna aloittaa pihatöillä ja jos hyvin käy, ahkeroin siellä ensi viikonloppuna.

Eläimet eivät ole tehneet isompia tuhoja talven mittaan. Erityisellä huolella tarkastelin pientä kirsikkapuun tainta, jonka olemme saaneet lahjaksi ihan vauvana ja varjelleet kaikin keinoin kuivumiselta,  pupujen hyökkäyksiltä ja ikävään kuolemiselta. Hento taimi istutettiin, tuettiin ja leikattiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja talveksi se sai ympärilleen talon parhaan suojaverkon.

Pikku kirsikkapuun taimi näytti jo elämänsä ensi senteillä hieman erikoiselta. Katsoin sitä tarkkaan ja mietin, että hmmm...

Nyt taimi oli herännyt kevääseen terhakkaasti. Se on kasvanut ja vankistunut ja näyttää viihtyvän.

Erikoinen se on yhä. Perin erikoinen ollakseen kirsikkapuu.

Se nimittäin puskee täyttää päätä pajunkissoja.

Erikoisia vaatteita ja vähän sisustusta

Kävin tänään käsityömessuilla tyttäreni kanssa. Laitan muutaman kuvan. Ensimmäisessä on innokas käsityöharrastaja Pirkko, jolla on aina enemmän hyvää tahtoa ja värikkäitä suunnitelmia kuin aikaa ja puhtia toteuttaa niitä.

Turun Messu- ja kongressikeskuksessa oli paljon ihmisiä, vaikka siltä ei näytä. Kuvassa vain sattui olemaan suvantokohta tungoksessa.

Tässä on hauskasti keksitty tehdä lampetteja vanhoista kakkuvuoista. Samaan tyyliin oli tehty kattokruunuja pyöreistä kakkumuoteista, joihin oli ripustettu vanhoja lusikoita ym.

On sanonta, jonka mukaan aika tavaran kaupitsee. Tässä jos missä se nähdään. Jos nyt haluaa olla kehityksen kärjessä ja oikein tuleva huippumuodinluoja, on viisasta katsoa omia kaappejaan Sillä Silmällä. Sähkökirjoituskoneista tulee tuota pikaa himoittua keräilytavaraa; ne nostetaan eteisen lipaston päälle ja niiden telan ympäri rullataan paperia jossa lukee Tervetuloa. Filmikamerat poseeraavat kansi auki keittiön ikkunalla yrttejä pursuillen. Tietokoneiden hiiristä askarrellaan kuusenkoristeita ja pesuhuoneiden ehtymättömät pesupallovarastot muuttuvat antistress-alustoiksi.

Messuilla oli paljon kauniita vaatteita ja mahtavia värejä, kuten tässäkin.  Itse en osaisi pitää näin räikeänväristä vaatetta, mutta jollekin toiselle se varmasti sopii. Voisin kuvitella, että esimerkiksi opettajan päällä vaate olisi menestys, oppilaat katselisivat värikästä ilmestystä mielellään. Opettajan vaatteilla ja persoonalla on minun mielestäni suuri merkitys.

Yllä olevassa kuvassa on suosikkivaatteitani messuilla. Näiden pitämiseksi tosin tarvitsisi olla Metsänneito, niin sadunomaisia ja toisesta maailmasta vaatteet ovat. Ihania kuitenkin, kauniita katsella.

Näihin laukkuihin ihastuimme molemmat. Sanoin tyttärelle, että jos hän olisi vielä pieni tyttö, ostaisin hänelle tuollaisen laukun. Hän oli sitä mieltä, että isokin tyttö voisi tuollaista käyttää. Miksi ei?

Tämä puku oli kudottu, tehty kai pellavalangasta. Kudottu tai neulottu, miten haluatte.

Ostin kaksi kerää lankaa ja kuutosen sukkapuikot. Aion kutoa lapaset ja huovuttaa ne.

Messuilla tulee aina vähän pettynyt olo: vaikka jo kokemuksesta tietää toivon turhaksi, silti odottaa joka kerta löytävänsä tuotteita Messuhintaan eli halvemmalla. Messuhinnat noissa tuntui olevankin, vähän korotetut. Kun esimerkiksi ohuehko raidallinen neulehuivi maksoi 35 euroa täytyy ostajan olla melkoisessa messuhuumassa ostaakseen sen. Puhumatta retrotyylisestä kangaspalasta, josta pyydettiin 100 euroa.

Käsityöllä on arvoa, tottahan minä sen ymmärrän. Mutta ei kaikkea voi hinnoitella käsityöarvon mukaan edes käsityömessuilla.

Norjalaismyssy ja muita yrityksiä

Teen aika paljon käsitöitä, mutta olen huono seuraamaan ohjeita. Viime viikonloppuna päätin tehdä norjalaismyssyn täsmälleen netistä löytämäni ohjeen mukaan. Lankoja minun ei tarvinnut ostaa, sillä löysin sopivat värit omasta lankakoristani. Myssy on nyt valmis.

 

Seurasin ohjetta huolellisesti. Tosin ensin minun piti vähentää silmukkamäärää huomattavasti, koska arvelin, että muuten myssystä tulee liian iso. Ja sen takia minun piti myös sovittaa kuviot uudestaan.
Mutta muuten siis seurasin ohjetta hyvin tarkkaan.

Ohje oli tosi hyvä; en löytänyt siitä yhtään virhettä. Kudoin myssyäni koko viikonlopun, aina kun ehdin istumaan vähäksikin aikaa. Olin tyytyväinen kun ajattelin, että kerrankin minulla on kohta myssy, joka on tehty täsmälleen ohjeen mukaan.

Myssy alkoi näyttää huolestuttavan isolta, vaikka olin vasta ohjeen puolivälissä. Kokeilin myssyä päähäni. Sain vetää sen huoletta leukaan saakka. Siitä ei ollut tulossa myssy vaan hiippalakki.

En lannistunut. Purin melkein kaiken ja aloitin alusta. Jätin välistä yhden mallikerran pois tai oikeastaan kaksi. Tuossa, missä on valkoinen pohja ja punaisia pilkkuja pitäisi olla punaisia tähtiä valkoisella pohjalla ja sen jälkeen pitäisi olla harmaa osuus johon kavennukset tehdään.

Hyvä myssy siitä tuli, vaikka se on vieläkin turhan iso.

Pieni käsityö kaiken lukemisen ja kirjoittamisen välissä  tekee hyvää sielulle.

Alkuperäinen neuleohje on Garn Studion sivuilta. Sieltä löytyy paljon hyviä, ilmaisia ohjeita.

Kaikkia ikinä tekemiäni, valmiiksi saatuja käsitöitä vastaa varmaan ainakin yksi kesken jäänyt tai piloille mennyt. Aina kun aloitan jotain, näen mielessäni lopputuloksen mutta vain aniharvoin jos koskaan se vastaa todellisuutta. Opin yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos opin.

Kun aikoinaan ompelin ensimmäisen miesten paidan, pääsin kunnialla napinläpiin saakka ennen kuin järkeilyni petti pahemman kerran. Tuumin, että kun kerran napit ovat pyöreitä, on myös napinläven syytä olla pyöreä ja niinpä leikkasin paitaan nappien kokoisia, pyöreitä reikiä. Tai kun kudoin Rainelle suuritöisen irlantilaisneuleen, lopputulos oli sopiva noin kaksimetriselle ja viisikymmentä kiloa painavalle miehelle. Raine ei ole sellainen. Itselleni olen ommellut puseron, jossa oli kaksi vasemman käden hihaa eikä yhtään oikeaa kättä varten.

Näistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. Kaikkien Aikojen Kauheimmat Käsityöt.

Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.

Olisipa lammas, osaisipa kehrätä

Kävin tänään lammas- ja vuohituotteiden näyttelyssä.  Se järjestettiin Vanhan Suurtorin varrella olevassa Turun Katedraalikoulussa ja sen pihalla.

Huovutusvillasta voi tehdä vaikka joulukoristeita. Näyttää pehmeältä!

Seuraavissa kuvissa kehrätään. Ensin värttinällä, joka on vanhin tapa kehrätä lankaa. Poljettava rukki on keksitty vasta muutamia satoja vuosia sitten, sitä ennen käytettiin värttinää. Suomeen poljettavat rukit tulivat lännestä. Meillä värttinää pidetään erityisesti karjalaisten käyttämänä kehruutapana, vaikka todellisuudessa poljettavat rukit eivät ehtineet Karjalaan asti ennen kuin  lankaa alettiin kehrätä koneellisesti.

Värttinäkuvan jälkeen on kuva sähkörukista ja kolmannessa kuvassa näkyy kaikille tuttu poljettava rukki. Myös minulla on hämärä muisto mummusta, joka polki rukkiaan. Minullakin on rukki ja haaveilen, että vielä joskus opettelen kehräämään.

Seuraavissa kuvissa näette kangaspuut. Edessä kudotaan ns. tappikangaspuilla. Menetelmä on hyvin yksinkertainen; tapit ovat irrotettavia ja loimilangat sidotaan niihin. Kude pujotellaan tappien lomitse. Kun enempää kudetta ei enää mahdu, tapit irrotetaan ja loimilangat vedetään kuteiden läpi. Tappikangaspuilla voi kutoa parhaiten paksuja tekstiilejä. Tällaiset puut ovat tiettävästi olleet ainakin intiaanien käytössä.

Takana näkyvät yksinkertaiset pystykangaspuut. Niitä ovat käyttäneet muun muassa saamelaiset - ne ovat olleetkin hyvin käytännölliset paimentolaisille, jotka liikkuvat paikasta toiseen.

 

Lankoja, huovutusvilloja, valmiita käsitöitä ja lampaantaljoja olisi saanut ostaa. Houkutus oli kova, mutta pysyin lujana. Minulla on jo ihan tarpeeksi hyviä aikomuksia ja materiaaleja hankittuna, täytyy tehdä ne ensin.

Lankojen värjääminenkin kiinnostaisi. Myös sitä esiteltiin tämän päivän tapahtumassa.

 

Tietysti paikalla oli myös lampaita.

Kun seurasin, miten osaavat naiset karstasivat ja kehräsivät ajattelin taas kerran, että kyllä meidän esiäitimme ovat olleet ahkeria ja taitavia. Kuin myös säästäväisiä; kun tekee villapaidan alusta asti ei varmasti heitä sitä menemään kun siihen tulee pieni reikä.

Tänään on muuten ollut ensimmäinen kokonainen pakkaspäivä. Olin ajatellut pestä muutaman ikkunan, mutta eipä sitten tarvinnutkaan.

Sunnuntai ei ole suosikkipäivä

Aloitin tämän sunnuntaipäivän ikkunanpesulla. Meillä on täällä Vanhalla Maatilalla taas yksi uusi ikkuna, nyt tässä ns. tyttöjen huoneessa. Huone on ns. tyttöjen huone siksi, että vaikka se alun alkaen on ollut tyttöjen huone, siellä nukkuvat nyt kaikki, jotka tulevat tänne vieraiksi.

Sen verran täytyy kehuskella, että olen tehnyt kaikki tekstiilit, mitkä kuvassa näkyvät, myös matot. Vain tuo pieni ruudullinen pöytäliina on Linumin mallistosta, sen ostin Tre Små Rum -liikkeestä Paraisilta.

Vielä lähikuva ikkunasta. Ikkunalaudat maalaamme valkoisiksi, jahka ehdimme. Nämä uudet, Rainen alusta loppuun itse tekemät ikkunat ovat valtava parannus vanhoihin, jotka olivat huonossa kunnossa ja joiden puitteista kärpäset pääsivät ikkunoiden väleihin ja reunoista hiiret huoneisiin. Tästä ei ihan heti tulla ja taitaa viimakin pysyä paremmin ulkopuolella. Ja mikä melkein parasta: nämä saa auki ilman työkaluja!

Ikkunanpesun jälkeen kävin käsiksi puuvajan takana olleeseen tiilikasaan. Siinä makasivat salin entisen pystyuunin tiilet. Olivat maanneet jo pari vuotta, siitä asti, kun uusi uuni muurattiin paikoilleen, mutta en ole saanut tartutuksi toimeen aikaisemmin. Nyt pinosin tiilet siististi ja harjasin ne puhtaiksi sitä ennen. Se olikin kovempi urakka kuin luulin, sillä tiiliä riitti aina vain.

Tein vielä Nonnan kanssa pitkän lenkin ennen kuin päätin, että sunnuntaityöt saavat riittää. Otin vanhan naistenlehden käteeni ja kuinka ollakaan, siinä oli artikkeli sunnuntaimasennuksesta. Onko tuttua?

Muistan kärsineeni sunnuntaiahdistuksesta - ei kai ihan masennuksesta kuitenkaan - kouluaikoina. Maanantaisin tuntui aina olevan pitkä koulupäivä, monta tuntia matematiikkaa ja liikuntaa ja suklaapuuroa ruoaksi, sitä ainoaa kouluruokaa, jota todella inhosin. En tiedä, johtuiko sunnuntaipäivien ahdistava tunnelma siitä tiedosta, että ikävä maanantai oli tulossa vai siitä, että sunnuntaina ei ollut sitäkään.

Lehtijutun mukaan sunnuntaimasennus on yleistä ja sen kourissa ollaan todella onnettomia. Minulla ei missään nimessä ole mitään neuvoja annettaviksi. Sunnuntait eivät vieläkään ole suosikkipäiviäni, vaikka en tietääkseni pode minkäänasteista ahdistusta niiden takia. Sunnuntait vain ovat vähän tylsiä, maanantait tuntuvat paljon paremmilta. Maanantai on arkinen ja käyttökelpoinen kuin lattiaan levitetty puhdas räsymatto.

Lopuksi saan vielä ilmoittaa, että olen Lottovoittaja. Kyllä.

Voitin kolme ja puoli euroa. Euron lotosta ja kaksi ja puoli euroa jokerista.

Saa kadehtia, mutta kerjuukirjeitä ei kannata lähettää.

Käsitöitä

Olin suunnitellut, että tänään olisin vähän ommellut. Näköjään siitä ei tule mitään, kun tämäkin päivä alkaa jo kallistua loppuaan kohti enkä vielä ole saanut aikaiseksi juuri muuta kuin ison kasan tyhjiä karkkipapereita ja käytettyjä nenäliinoja. Jotta hyvä aikomus ei menisi ihan kiville niin kokoan tähän muutamia vuoden mittaan tekemiäni käsitöitä.

Alkuvuodesta innostuin Tilda-askartelusta. Tasan vuosi sitten, tapaninpäivänä, tein ensimmäisen Tilda-jutun, vanhasta pyyheliinasta ommellun lampaan. Siitä otettu kuva on näköjään jo roskiksessa enkä uutta viitsi tähän hätään ottaa. Ainoa jäljelle jäänyt Tilda-kuva on Elinan luokse keväällä muuttaneesta enkelistä.

Tämän lisäksi tein toisen enkelin, joka istui koko vuoden keittiön vanhalla radiohyllyllä, mutta sai väistyä joulutonttujen tieltä.

Tildat edustavat semmoista ihanaa koti-idylliä, jossa pukeudutaan rimssuhelmoihin, lojutaan riippumatossa ja vietetään aina mehukestejä hauskojen ystävien seurassa. Ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, siis.

Vuoden käsityösaldo sisältää kuitenkin eniten mattoja. Tänä vuonna tein vain tasaraitamattoja: kun kerran keksin, että joku on nättiä, en pääse siitä hevillä irti.

Pieni mattotehtaani on tässä.

Paikka on meidän kesäkotimme tupa. Tupaa ei juuri käytetä muuten kuin silloin, kun tulee vieraita ja tarvitaan paljon ruokapöytätilaa, joten minulla on täysi rauha istua kangaspuiden ääressä. Opettelin kudonnan alkeet työväenopiston kudontakurssilla muutama vuosi sitten ja ostin sen jälkeen nämä puut. Ne ovat hyvin vanhat ns. pyöräspuut, mutta toimivat hyvin. Viime keväänä ostin luomapuutkin, joten nyt voin luoda loimetkin itse. Puihin ne laitetaan tyttärien avustuksella, viime keväänä Maria oli minun kanssani ensin luomassa 20 metrin lointa ja sitten laittamassa sitä puihin. Siitä loimesta sitten syntyi kesän mittaan seuraavaa:

Tämä on nyt täällä ruusupensaan takana, sängyn vieressä.

Nämä menivät Marian makuuhuoneeseen.

Ja nämä taas päätyivät Elinan uuteen makuuhuoneeseen, josta saan hänen luvallaan julkaista kuvankin:

Loppuloimesta syntyi muutamia pieniä mattoja, joista osa on nyt eteisen ja keittiön lattioilla.

Nämä eivät ole niin keltaisia miltä näyttävät, tässä kohtaa vain syysaurinko jo paistoi pyykkinarulle. Matto, joka riippuu toisena oikealta, on Lauran kutoma.

Tämmöisiä. Loimi tuli tarkkaan käytettyä. Näiden lisäksi olen neulonut muutaman parin sukkia ja nyt viimeksi ompelin lakanat ja tyynyliinat uuteen sänkyymme.

Aikaisemmin ompelin melkein kaikki omani ja lasten vaatteet. Nyt teen vaatteita enää harvoin, sillä uusia saa halvalla. Myös muutama vuosi sitten kiusakseni tullut ikänäkö vaikuttaa - on ärsyttävää, kun ei näe kunnolla ja saa koko ajan hamuilla silmälaseja.

Nyt työn alla on yksin irlantilaisneule. Jos siitä tulee hyvä (tai edes valmis), laitan joskus kuvan.