Pasmat sekaisin

Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.

Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.

Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.

Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.

Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.

Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.

Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.

Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.

Käärmeitä tiellä

Pakkasin kimpsuni ja Nonnan aamulla Xantiaan ja tulin maalle. Aion viipyä täällä viikon.

Illalla ennen hämärän laskeutumista lähdin koira kanssa lenkille. Saahan se täällä juosta pihallakin tarpeekseen, mutta itse kaipaan pitkiä, reippaita kävelylenkkejä ja Nonna lähtee aina mielellään seurakseni. Olen viime aikoina pitänyt sen kytkettynä, vieläpä kuonopannassa, sillä pieni muistutus siitä, kuka retkiämme johtaa, ei mielestäni ole pahasta.

Onneksi koira oli kiinni tänään, sillä käärmeet olivat liikkeellä. Tiellemme osui kaksikin kyytä.

Ei niitä näissä kuvissa näy, mutta ihan näillä main olimme kävellä niiden päältä. Ensin toisen ja sitten vähän matkan päässä toisen.

Sanotaan, että kyyt pelkäävät ihmistä ja luikertavat pakoon minkä ehtivät, mutta ei tämä ensimmäinen ainakaan. Se oli ylittämässä tietä, mutta jäi sitten odottelemaan siihen keskelle. Minäkin jäin odottamaan, josko käärme ystävällisesti päättäisi, meneekö eteen vai taakse mutta kun mitään ei tapahtunut, otin koiran hihnasta tiukasti kiinni ja kiiruhdin ohi.

Seuraava luikero oli ihan vauva vielä, korkeintaan viisitoista senttiä pitkä. Se meni reippaasti tien yli ja Nonna kiinnostui kovasti. Ja onneksi se siinä kohtaa oli kiinni.

Aikaisemmin minulla oli aivan kauhea käärmekammo. Siis vielä niihin aikoihin, kun ostimme Vanhan Maatilan. Mutta nyt huomaan, että se on heikentynyt. En missään tapauksessa tykkää käärmeistä enkä halua olla niiden kanssa tekemisissä, mutta en myöskään säntää pakoon, jos näen käärmeen jossain. Enkä halua tappaa niitä, mutta teen sen, jos ne tulevat pihalle. Metsissä ja teillä kyyt saavat kulkea minun puolestani rauhassa.

Osa ihmisten aika yleisesti tuntemasta käärmekammosta johtunee niitä, että meillä on tapana mystifioida kohtaamisemme käärmeiden kanssa. Miettikääpä vain, miten me kuvailemme näitä tapauksia: " Ja juuri kun olin työntämässä kättäni kohti mustikoita..." tai " Vain hetkeä aikaisemmin olin..." ikään kuin käärmeiden näkemiseen liittyisi jotain yliluonnollista.

Noissa kuvissa Nonnalla ei enää ole kuonopantaa kuonon ympärillä, sillä jossain vaiheessa se onnistuu aina ottamaan sen pois. Yleensä laitan sen takaisin mutta en tänään, sillä koira käveli tosi nätisti.

Jospa koira vain ymmärtäisi miten paljon helpommalla me molemmat pääsisimme, jos se aina kävelisi kauniisti ja käyttäytyisi muutenkin hyvin kun olemme ulkona. Olen yrittänyt selittää asiaa mutta se ei mene perille. Enkä oikeasti uskokaan, että koira ymmärtäisi puhetta.

Tapasin muutama päivä sitten naisen, joka kivikovaan väitti, että koirat ymmärtävät puheen. En tiedä mihin hän perusti väitteensä, sillä hänellä ei ole koiraa ja hän jopa sanoi, ettei ole koiraihmisiä.

Koirat eivät ymmärrä puhetta ikinä. Ne oppivat tulkitsemaan ihmisen aikomuksia ja äänenpainoja ja yhdistämään joitain sanoja tiettyyyn tekemiseen, mutta keskustelukumppania niistä ei koskaan saa. Myötätuntoisen kuuntelijan kylläkin.

Mutta se, että joku sanoo, ettei ole koiraihminen. Se tuntuu vähän surulliselta. Sellainen ihminen sulkee elämästään valtavan paljon kumppanuutta, rakkautta ja iloa.