Lue vielä hetki

Esikoinen lähti miehensä kanssa konserttimatkalle Helsinkiin ja minä pääsin lapsenvahdiksi. Samaan kohtaan sattui tyttärenpojan yhdeksäs syntymäpäivä.

 Nuorella miehellä oli vain yksi lahjatoive, polttomoottorikäyttöinen, kauko-ohjattava auto. Hän ei ilmeelläkään näyttänyt pettymystään kun mamman paketista paljastui pyjama ja lastenkirja. Vaikutti jopa iloiselta, puki pyjaman päälleen ja luki kirjan saman tien.

Sankarin isosiskon kanssa pohdimme kaikenlaista. Hän kertoi itselleen tärkeästä asiasta, jota eräs toinen sukulainen "Ei voi ymmärtää, kun on niin vanha". Minä sanoin, ettei vanhuus tee kenestäkään ymmärtämätöntä, päinvastoin. Vanhat ihmiset voivat olla paljon avarakatseisempia kuin nuoret, vanhat ovat jo nähneet niin paljon. Ymmärtäminen on persoonallisuudesta kiinni, jos ei ymmärrä vanhana ei ole nuorenakaan ymmärtänyt.

Mistä lapsille syntyy käsitys siitä, että vanhat eivät tajua mistään mitään? Syntyisikö siitä, että me vanhemmiten mielellämme huomautamme miten emme enää pysty emmekä käsitä kun olemme jo niin vanhoja?

Illalla saattelin lapset nukkumaan ja luin heille Ella-kirjaa, "Ella ja äf ykkönen". Ääneen lukeminen on mukavaa, sitä mukavampaa, kun kuulijakunta on kiitollista.
Sitä vain ihmettelen, että miksi kirjailija Parvela, opettaja sentään, käyttää sellaista sanaa kuin "porukka". Ihan teki pahaa sanoa se ääneen ja melkein ryhdyin opettamaan lapsia, että älkää ikinä käyttäkö tätä sanaa missään, se on huonoa kieltä. Laittavat raukat vielä ylioppilasaineeseensa ja se on siinä sitten, mahdollisuudet menneet. Sain pidäteltyä, mutta vieläkin mietin, että olisi pitänyt.

Lopetin kohtaan, jossa Ella ja kumppanit pääsivät pälkähästä.

- Lue vielä.
- Jos ei nyt enää, sisko nukkuu jo.
- Ei sitten. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. En ole täällä aamulla kun heräät, isä ja äiti ovat sitten jo kotona. Nuku hyvin. Hyvää syntymäpäivää.

Otin oman iltalukemiseni ja vetäydyin sohvalle odottamaan kotiintulijoita. Sain seurakseni Äkäisen Pienen Koiran, joka kaivautui saman peiton alle ja asettui jalkojeni päälle nukkumaan. Alakerrassa Iso Vanha Koira huokaili ja vaelteli eteishallissa etsimässä parasta makuupaikkaa. 
Rankka sade piiskasi suuren, vanhan talon kattoa.

Pieni koira nukkui niin sikeästi, hievahtamatta, että minun piti välillä tunnustella, onko se edes hengissä.

Yöllä kun ajoin kotiin, sade oli laannut ja oli täysikuu.

Kotona Nonna tutki minua kiivaasti ja epäluuloisena kuin mustasukkainen aviomies: missä sinä olet ollut, kenen kanssa?

Turun Sanomat vainoaa minun joulukinkkuani

Kävin tilaamassa joulukinkun. Yleensä olen ostanut sen Citymarketin kylmäaltaasta, mutta tällä kertaa päätin hankkia luomukinkun ja siksi suuntasin Turun keskustassa olevaan uuteen Finska-nimiseen kauppaan. Se myy pelkästään luomu / lähiruokaa.

Luomuostokseeni on vähintään osasyyllisenä maakunnan suurin päivälehti Turun Sanomat. Lehdessä on viime aikoina ollut useita negatiivissävyisiä juttuja sianlihantuotannosta. Jos olisin taipuvainen vainoharhaisuuteen, voisin kuvitella, että joku sikafarmari on pahan kerran suututtanut jonkun päätoimittajan tai toimituspäällikön mutta onneksi minussa ei ole tällaista taipumusta yhtään. On puhdasta sattumaa, että näin kuumimpaan kinkunostoaikaan lehdessä esitellään sianlahtausta sanoin ja etenkin kuvin. Tänään viimeksi.

Luomupossun loppu ei ole sen kummempi kuin suursikalassa kasvaneen tehopossunkaan, mutta jospa eletty elämä olisi sentään ollut leppoisampaa.

Kaupunkireissuni suuntautui myös Vanhan Suurtorin joulumarkkinoille. Jouluisessa tunnelmassa oli vähän hakemista, kun vettä tuli niin kovin.

Minäkin olen ollut pari kertaa myymässä joulumarkkinoilla; keskimmäinen tytär teki muutama vuosi sitten töitä eräälle taidetakojalle ja olin auttamassa nuorta myyjätärtä. Se oli hauskaa, vaikka aika kylmää puuhaa.

Kotiin palattuani vaihdoin vaatteet ja lähdin koiran kanssa lenkille. Laitoin jalkaani tavalliset lenkkitossut kun ajattelin, että kun ei ole pakkasta, niillä tarkenee.

Virhe!

Oli niin liukasta, että hyvä kun selvisin takaisin kotiin taittamatta luitani. Pimeys, sade ja siellä täällä oleva jää on tappava yhdistelmä. Eikä vahva, innokas koira remmin päässä tee asiaa helpommaksi.

Koiralenkin jälkeen luin vähän aikaa kielioppia ja poljin sitten kuntopyörää. Yritän kehittää itselleni oikein syvän riippuvuussuhteen Kettleriin. Luin jostain, että tällainen riippuvuus sijaitsee pikkuaivoissa ja sen kehittyminen kestää jonkun aikaa, muutaman viikon. Meidän yhteiseloamme on kestänyt vasta niin vähän aikaa, että olemme tuskin edenneet kunnon seurusteluvaiheeseen, riippuvuussuhteesta puhumattakaan. 

Tiedän, että Suomessa(kin) on tuhatmäärin hylättyjä kuntopyöriä. Niitä otetaan hetken huumassa kuin lemmikkieläimiä ja jätetään sitten hoitamatta, kun innostus lopahtaa. On jopa kuntopyörätehtailijoita, jotka myyvät kenelle tahansa ja viis veisaavat mitä laitteille sen jälkeen tapahtuu. Tai niiden uusille omistajille.
Vaikka eipä heille juuri mitään tapahdu.

Puhe on mielikuvituksesta ja isoäideistä

Lapsenlapseni olisivat joutuneet tänään olemaan monta tuntia keskenään ja kun minulla oli aikaa, menin heidän seurakseen.

Kahdeksanvuotias tyttärenpoikani kertoi olevansa kova katsomaan televisiota. Hän katsoo sitä eniten koko perheessä, kuulema. Minä siihen tietysti lausumaan, että television katsomista on syytä välttää. Ilman muuta minun kuuluu olla sitä mieltä, mutta sitten se on osattava myös perustella. Vedin esiin mielikuvitusargumentin ja sanoin, että television katsominen ei kehitä ihmisen mielikuvitusta ja mielikuvitus kuitenkin on hyvä työkalu kun pitää keksiä kaikenlaisia juttuja, joilla elämässä selviää.

Puheeni tehosi sen verran, että televisio pysyi iltapäivän kiinni ja lapset menivät pihalle rakentamaan lumiukkoa.

Lunta on tullut vasta vähän, joten sitä piti säännöstellä. Lumiukko saikin sen vuoksi keppijalat, joiden varassa loppu-ukko seisoi. Lapset käyttivät mielikuvitusta ja tekivät sopuisasti yhteistyötä saadakseen ukkelin pysymään pystyssä. Minä hätistelin koiria kauemmaksi ja kävin niiden kanssa metsässä kävelyllä.

Meistä aikuisista on huolestuttavaa ja vaarallista, jos lapset joutuvat olemaan yksin kotona. Lapsista se tuntuu olevan enimmäkseen hauskaa. En yritä olla mikään anarkistimummo, mutta oikeasti taidan ajatella, että yksinolo ilman aikuisten jatkuvaa, hermoille käyvää läsnäoloa ja valvontaa taitaa tehdä sille mielikuvituksellekin vain hyvää.

Lapset suhtautuvat moniin kummallisilta tuntuviin asioihin ällistyttävän tyynesti. Minulla esimerkiksi oli isoäiti, mummu, joka ei pitänyt minusta yhtään. Tiesin aina, että mummu tykkää vain pojista eikä tytöistä, ei varsinkaan minusta, yhtään. Asia ei aiheuttanut minulle koskaan minkäänlaista päänvaivaa eikä mummu myöskään koskaan antanut pienintäkään viitettä siitä, että asia ei olisi ollut juuri niin kuin oli sanottu. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, pakosta ja olimme ilmaa toisillemme. Ei minulla ole siitä mitään traumaa.

Mummu oli menettänyt esikoispoikansa sodassa ja se esitettiin syyksi hänen tylyyn käytökseensä minua kohtaan. Nielin senkin enkä tullut ajatelleeksi, että pienen tytön sotasyyllisyys oli aika epäreilua varsinkin, kun olen syntynyt vasta 50-luvun lopulla. 

Yksin olemisesta vielä: tuskin lapsille on kovin vahingollista olla joskus yksin kotona, jos he kuitenkin voivat odottaa vanhempiaan sinne turvallisin mielin. Ettei tarvitse pelätä, missä kunnossa vanhemmat tulevat jos yleensä tulevat. Ja jos vielä voi soittaa isälle tai äidille, jos tulee sellainen olo. Omilla lastenlapsillani asiat ovat tässä suhteessa hyvin. Eikä tuo karhunkokoinen talonvahti ärhäkän pikku apulaisensa kanssa ainakaan huononna olosuhteita.

Pidän ja olen aina pitänyt itseäni suurena eläinten ystävänä ja erityisesti koiraihmisenä. Silti on pakko tunnustaa, että tuon järkälemäisen Otson kanssa tunnen joskus pientä epävarmuutta. Vaikka se suhtautuukin minuun äärimmäisen ystävällisesti en voi välillä olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos sen suureen päähän pälkähtäisi, että olen jonkinlainen uhka sen laumalle.

Siinä saisi mummo ottaa jalat liukkaasti alleen - jos kerkeäisi.

Lähdetään yhdessä reissuun

Mielikuvitus on mahtava työkalu. Sen avulla voi esimerkiksi tehdä mielikuvitusmatkoja. Helppoa ja halpaa.

Tässä olen parhaillaan mielikuvitusmatkalla, voitte tulla mukaan. Kävelkää vasenta reunaa pitkin, se on turvallisinta.

Mielikuvitusmatkan hyviä puolia on myös se, että matkaan ei liity vaivalloista pakkaamista eikä hotellien etsintää, senkun vain päättää minne menee ja viuh vaan, siellä ollaan.

Nyt tulee vähän filosofiaa: kun ihminen - minä - ei kuitenkaan osaa ottaa hetkestä kiinni, ei koskaan ole aidosti läsnä missään niin onko hän enemmän oikeasti läsnä ollessaan fyysisesti jossain vain ollessaan mielessään jossain? Jos teillä, rakkaat lukijani, ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä, niin miettikää nyt vaikka tätä.

Marraskuu alkaa vastoin kaikkia odotuksia olla lopussa. Huomenna laitan adventtikynttilät ikkunalle ja sitten on tämä Pimentola taas himpun verran siedettävämpi paikka. Marraskuusta on kauhean vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. En keksikään.

Paitsi sattui tänään sentään yksi hauska juttu. Tapasin koiralenkillä erään vanhan tutun, sillä tavalla tutun, että olemme kiertäneet samoja koiralenkkejä ainakin 20 vuotta. Molemmilla ovat koiratkin vaihtuneet remmin päässä, hänellä kaksikin kertaa.

Tiedän aika paljon tästä tuttavastani. Hän ei tiedä minusta juuri mitään. Se johtuu siitä, että tuttavani on tosi kova puhumaan. Nytkin hän aloitti jo matkan päästä, ennen kuin edes ehdin tunnistaa vastaantulijaa. Nyt tiedän, mitä hänen vanhalle koiralleen tapahtui, miten hänen rakkauselämänsä voi, kuinka töissä sujuu ja niin edelleen. Yritin aina välillä sanoa jotain, mutta en päässyt alkuäännähdystä pitemmälle.

Ei se mitään. Enhän tiedä edes hänen nimeään. 


Muuten lauantaipäiväni on kulunut rikoksen valmistelussa ja sen toteuttamisessa. Ymmärrätte, etten voi kertoa tarkemmin, mutta sen verran voin vihjaista, että tähän liittyy mustekasetin ostaminen, muuan kirja ja kopiokone. Liittyy jotenkin opiskeluun.

Mitä löytyikään eteisestä

Loppusanat eiliseen palovaroittimenmoukarointijuttuun: arvatkaa, mitä huomasin eteisen lipaston päällä, ihan käden ulottuvilla?

Oikein. Kirkkaankeltaisen rasian, jossa oli monta ristipäämeisseliä, ihan pienen pieniäkin.

Mitä siitä opimme? Sen, että tavaroiden pitää olla niiden omilla paikoilla, vain sillä tavalla niistä on hyötyä.

Tämän päivän työlistalla oli uuden palovaroittimen hankkiminen. Asioilla kun on taipumus järjestyä parhain päin huomasinkin istuvani päivän ensimmäistä haastattelua tekemässä paikassa, joka on erikoistunut turvalaitteisiin. Siellä myytiin palovaroittimia ja nyt minulla on kaksi uutta, joissa on kymmenen vuotta kestävä akku.

Nyt, kun kuopuskin on muuttanut pois kotoa eikä minun tarvitse miettiä perheen yhteistä ruokailua (kun Rainekin on maalla) huomaan, että syömisestä voi tulla ongelma. En viitsisi laittaa yhtään mitään.

Joskus muinoin ihmettelin, kun vanhemmat, yksin asuvat naiset valittivat, ettei tee mieli syödä. En voinut ymmärtää, sillä minulla on aina ollut erinomainen ruokahalu. Ruoanlaitosta en niinkään välitä, syömisestä kyllä. Mutta nyt sekään ei enää innosta.

En ole mitenkään sairas. Ei vaan tee mieli mitään. Kaikki ruoat mitä voin keksiä tuntuvat tympeiltä, rasvaisilta tai mauttomilta tai sellaisilta, joista tulee vatsa kipeäksi. Keittäminen, paistaminen, jauhaminen, musertaminen ja kaikki muu sösertely tuntuu ylivoimaiselta. Hernekeittopurkin avaaminen onnistuu juuri ja juuri.

Onko tässä nyt joku tyhjän pesän oireyhtymä kuitenkin kyseessä?

Päivä oli aika intensiivinen. Aamupäivän haastattelu oli vielä rutiinia, mutta iltapäivällä pääsin keskustelemaan minua kiinnostavasta aiheesta eli koirista todellisen asiantuntijan kanssa. Olisin voinut istua siellä pari päivää, mutta parin tunnin jälkeen oli lähdettävä. Menin yliopistolle viideksi ja kun huomiseksi kuvattu myrsky enteili tuloaan jo tänään, menin autolla. Se ei ollut hyvä ajatus, sillä vaikka Turku on pikkukaupunki, on täälläkin ruuhka-aikoja.

Otin kuvan Aurakadulla, kun odotin, että jono liikkuisi. Kaupungin läpi ajamiseen meni kauemmin kuin viimeksi pyörällä.

Pääsin kuitenkin ajoissa luennolle ja nyt olen taas himpun verran viisaampi mitä suomen kieleen tulee. Aiheina olivat tänään suomen lähi- ja etäsukukielet, suomen kielitilanne sekä suomen kielen erityispiirteet.

Nyt tiedän, että Suomessa on enemmän somalinkielisiä kuin niitä, jotka puhuvat äidinkielenään englantia. Ja että molempia on yli 12 000 kun ainoan eurooppalaisen alkuperäiskansan äidinkieltä, saamea, puhuu Suomessa vain noin 8000 ihmistä.

Ja senkin opin, että vepsän kielellä mikä "päiväl kegos, ööks levitetas" on postelja eli sänky.
Ja se minuakin ihan kohta kutsuu.

Andersenin saduista semantiikkaan

Päiväni suunniteltuun kulkuun tuli muutos, kun esikoinen soitti eilen ja kysyi, pääsisinkö sairastuneen lapsenlapsen seuraksi. Usein joudun kieltäytymään, mutta nyt pääsin. Pakkasin isoäititarvikkeet - sukankutimen ja satukirjan - sekä kannettavan mukaani ja ajoin Sauvoon.

Satukirja on minulle rakas Andersenin Satukirja jonka olen saanut kahdeksanvuotiaana. Se on lievästi sanottuna luetun näköinen ja sisältää  Andersenin sadut alkuperäisinä, lyhentämättöminä versioina. Sääli niitä lapsia, jotka joutuvat tyytymään muutaman lauseen lyhennelmiin vaikkapa Pienestä Merenneidosta, joka oikeasti on 32 sivua pitkä.

Potilaana ollut tyttärentytär on jo vähän toisella kymmenellä, mutta antaa mamman edelleen lukea ääneen. Istuin mukavasti koirat jaloissani ja luin lempisatuni Keisarin uudet vaatteet, tytön valinnan Ison Niilon ja Pikku Niilon ja vielä kaupan päälle Lumiukon.

Pieni koira on Vilma. Vasemmalla näkyvä valkoinen karvakasa on noin 80-kiloinen laumanvartija Otso, joka välillä luulee olevansa minun poikaystäväni. Villasukat ja jalat niiden sisällä kuuluvat minulle.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, jo iltapäivällä minun oli lähdettävä, jotta ehtisin yliopistolle viideksi. Jätin auton kotiin ja otin pyörän, vaikka en ehtinytkään pumpata kumeihin ilmaa. Ne ovat niin epäilyttävän tyhjät, että mahtavatko olla ehjiäkään?

Ja nyt olen tavannut uudet opiskelukaverini ja istunut ensimmäisellä luennolla. Siellä käytiin läpi opintojen rakenne ja esittäydyttiin, eipä juuri muuta. Kuulin, että tämänkin ryhmän perustaminen oli vaakalaudalla vielä viime viikolla, ilmoittautuneita oli ollut niin vähän. Jostain niitä sitten oli alkuviikolla kaivettu, sillä tänään opettajan listassa oli parinkymmenen ihmisen nimet. Lähes kaikki taisivat olla paikalla.

Ryhmässä on kaksi nuorta miestä, loput ovat eri-ikäisiä naisia. Luulen, että olen vanhin, mutta en ole ihan varma siitä. Taidan kuitenkin olla ryhmän tuorein ylioppilas, sillä kukaan muu ei kertonut kirjoittaneensa viime vuonna. Mukana on ainakin kaksi pienten lasten äitiä, toisella on puolivuotias vauva ja toisella vuoden ikäiset kaksoset. Ryhmässä on ainakin kolme eri alojen opettajaa, jotka haluavat laajentaa repertuaariaan suomen kieleen. Sitten on kaksi nuorta naista, jotka hakivat kotimaiseen kirjallisuuteen kuten minäkin eivätkä päässeet, ilmoittautuivat avoimeen yliopistoon kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin kuten minäkin ja kun se peruttiin, päätyivät suomen kieleen. Aika monella päämääränä tuntui olevan opettajan ura.

Avoimessa yliopistossa voi suorittaa vain suomen kielen perusopinnot. Jos haluaa eteenpäin, on pyrittävä normaalisti pääsykokeen kautta aineopiskelijaksi.

Luento pidettiin yliopiston päärakennuksessa Yliopistonmäellä. Kun lähdin kotiin, pihalla oli paljon uusia opiskelijoita juhlimassa kastajaisia. Ensimmäiset kaljatölkit oli jo heitetty suihkulähteeseen, ensimmäinen opiskelijakin oli jo käynyt siellä virkistäytymässä ja vähän kauempana reittini varrella ensimmäinen haalaripukuinen oli keventämässä rakkoaan rappujen juuressa.
Ajoin kauniin Turun Tuomiokirkon ohi ja jokirantaa pitkin kotiin Ruusupensaan taakse. Matkan varrella näin useita opiskelijaryhmiä mukavasti nousuhumalassa. Ei yhtään käynyt kateeksi.

Matka kaupungin halki kesti pyörällä 20 minuuttia. Polkupyörä on ihan ehdoton väline kaupungissa. Harmi, kun pian tulee liukasta.

Mitä minä tänään opin?

Fonologia, morfologia, syntaksi ja semantiikka ovat kielen rakennetasoja.

Siitä se sitten lähtee.

Luontoretkellä koiran kanssa

Tein pitkän lenkin Nonnan kanssa, nyt vähän uutta reittiä pitkin. Kuulimme kurkien huutoa ja näimme muutamia, ne olivat matkalla yöpaikkaansa. Luulen, että se on jossakin tällä suolla.

Toivottavasti huomenna ei sada tai ukkosta kovasti, sillä minun pitäisi päästä puolukkaan. Teen syksyisin puolukkahyytelöä, johon tarvitaan osittain raakoja marjoja ja nämä näyttävät jo huolestuttavan punaisilta. Tosin joukossa on yksi kukkakin.

Tuleeko ensimmäisenä mieleen, että tässä - alla olevassa kuvassa - on oja? Sanonta ojan pohjalla makaamisesta saa ihan uuden merkityksen, kun kuvittelee itsensä tähän. Ei ehkä niinkään kurjaa.

Kyllä luonto on kaunis.

Koiran kanssa lenkkeily on aina ollut yksi parhaista asioista, jotka tiedän. Jo pikkutyttönä tein pitkiä retkiä pienen koirani kanssa. Koira oli mustavalkoinen, sekarotuinen narttu, jonka hankin ihan itse varsin erikoisella tavalla. Tarina on oikeasti aika pitkä, mutta lyhenneltynä se kuuluu näin: ystävystyin kuljeksivan koiran kanssa, otin selvää, missä sen koti on, menin sinne ja kysyin, saanko ostaa heidän koiransa.

Miettikää nyt: mitä jos teidän ovensuuhunne ilmestyisi noin kymmenvuotias, tuntematon tyttö ja haluaisi viedä teidän koiranne mukanaan? Miten mahtaisi käydä?

Mutta minulle ei käynyt niin. Ne ihmiset miettivät hetken ja sanoivat, että kyllä sinä sen saat. Ja niin minä sain koiran ja meistä tuli kutakuinkin erottamattomat siihen saakka, kunnes tuo viisas pieni olento kuoli korkeassa iässä. Eikä se koskaan enää lähtenyt kuljeksimaan, ja jos lähtikin, se tuli yöksi kotiin.

Siitä koirasta olisi monta juttua kerrottavana. Sillä oli esimerkiksi tapana käydä aamuisin pienellä kierroksella kylällä. Siihen aikaan oli täysin luonnollista päästää koira yksin ovesta ulos ja niin mekin teimme. Sitten koira hölkytteli matkoihinsa ja poikkesi aina kylän kauppiaan kotona. Kauppias ei ollut vielä niin aikaisin aamulla kaupassaan ja kun koira tuli raapimaan ovea, sille annettiin lakritsipötkö, joita kauppias oli varannut varta vasten meidän koirallemme. Koira ei syönyt saalistaan koskaan, se kantoi sen kotiin ja hautasi saunan taakse entisten joukkoon.

Nonnakin on viisas koira, sillä tavalla viisas kuin kulkukoiraksi syntynyt on. Mutta se ei malttaisi ikinä jättää mitään hyvää syömättä, siitä olen varma.

Ja nyt alkoi tehdä mieli lakritsaa. Tiedän, että jossain täällä on vajaa pussillinen täytelakritsaa.
Löydän sen ihan kohta.

Käärmeitä tiellä

Pakkasin kimpsuni ja Nonnan aamulla Xantiaan ja tulin maalle. Aion viipyä täällä viikon.

Illalla ennen hämärän laskeutumista lähdin koira kanssa lenkille. Saahan se täällä juosta pihallakin tarpeekseen, mutta itse kaipaan pitkiä, reippaita kävelylenkkejä ja Nonna lähtee aina mielellään seurakseni. Olen viime aikoina pitänyt sen kytkettynä, vieläpä kuonopannassa, sillä pieni muistutus siitä, kuka retkiämme johtaa, ei mielestäni ole pahasta.

Onneksi koira oli kiinni tänään, sillä käärmeet olivat liikkeellä. Tiellemme osui kaksikin kyytä.

Ei niitä näissä kuvissa näy, mutta ihan näillä main olimme kävellä niiden päältä. Ensin toisen ja sitten vähän matkan päässä toisen.

Sanotaan, että kyyt pelkäävät ihmistä ja luikertavat pakoon minkä ehtivät, mutta ei tämä ensimmäinen ainakaan. Se oli ylittämässä tietä, mutta jäi sitten odottelemaan siihen keskelle. Minäkin jäin odottamaan, josko käärme ystävällisesti päättäisi, meneekö eteen vai taakse mutta kun mitään ei tapahtunut, otin koiran hihnasta tiukasti kiinni ja kiiruhdin ohi.

Seuraava luikero oli ihan vauva vielä, korkeintaan viisitoista senttiä pitkä. Se meni reippaasti tien yli ja Nonna kiinnostui kovasti. Ja onneksi se siinä kohtaa oli kiinni.

Aikaisemmin minulla oli aivan kauhea käärmekammo. Siis vielä niihin aikoihin, kun ostimme Vanhan Maatilan. Mutta nyt huomaan, että se on heikentynyt. En missään tapauksessa tykkää käärmeistä enkä halua olla niiden kanssa tekemisissä, mutta en myöskään säntää pakoon, jos näen käärmeen jossain. Enkä halua tappaa niitä, mutta teen sen, jos ne tulevat pihalle. Metsissä ja teillä kyyt saavat kulkea minun puolestani rauhassa.

Osa ihmisten aika yleisesti tuntemasta käärmekammosta johtunee niitä, että meillä on tapana mystifioida kohtaamisemme käärmeiden kanssa. Miettikääpä vain, miten me kuvailemme näitä tapauksia: " Ja juuri kun olin työntämässä kättäni kohti mustikoita..." tai " Vain hetkeä aikaisemmin olin..." ikään kuin käärmeiden näkemiseen liittyisi jotain yliluonnollista.

Noissa kuvissa Nonnalla ei enää ole kuonopantaa kuonon ympärillä, sillä jossain vaiheessa se onnistuu aina ottamaan sen pois. Yleensä laitan sen takaisin mutta en tänään, sillä koira käveli tosi nätisti.

Jospa koira vain ymmärtäisi miten paljon helpommalla me molemmat pääsisimme, jos se aina kävelisi kauniisti ja käyttäytyisi muutenkin hyvin kun olemme ulkona. Olen yrittänyt selittää asiaa mutta se ei mene perille. Enkä oikeasti uskokaan, että koira ymmärtäisi puhetta.

Tapasin muutama päivä sitten naisen, joka kivikovaan väitti, että koirat ymmärtävät puheen. En tiedä mihin hän perusti väitteensä, sillä hänellä ei ole koiraa ja hän jopa sanoi, ettei ole koiraihmisiä.

Koirat eivät ymmärrä puhetta ikinä. Ne oppivat tulkitsemaan ihmisen aikomuksia ja äänenpainoja ja yhdistämään joitain sanoja tiettyyyn tekemiseen, mutta keskustelukumppania niistä ei koskaan saa. Myötätuntoisen kuuntelijan kylläkin.

Mutta se, että joku sanoo, ettei ole koiraihminen. Se tuntuu vähän surulliselta. Sellainen ihminen sulkee elämästään valtavan paljon kumppanuutta, rakkautta ja iloa.

 

Saimme kutsun juhliin

Eilinen päivitys jäi väliin, sillä me olimme Rainen kanssa juhlimassa. Taas!

Juhlapaikka oli Laitilassa ja juhlan kohde naapurin isäntä, joka täytti tasavuosia. Kerrankin meiltä oli juhliin kävelymatka.

On suuri kunnia tulla kesäasukkaana kutsutuksi kyläläisten juhliin. Se ei ole mitenkään itsestään selvää ja osaamme arvostaa asiaa. Ihmiset maalla tuntevat arvonsa, heidän esi-isänsä ovat viljelleet samoja peltoja satoja vuosia ja perinteitä kunnioitetaan. Olen aika varma siitä, että jotkut kaupungista tulleet, kummallisia töitä tekevät muukalaiset ovat aluksi herättäneet epäluuloja. Ehkä me olemme nyt osoittaneet, että olemme kunnon väkeä joka ei ehkä osaa tehdä kaikkea oikein, mutta ainakin yrittää kovasti.

Ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan, minulla ei ollut kokemuksia kesäasumisesta. Siksi en tiennyt, että kesäasukkaiden ja vakinaisten asukkaiden välillä voi olla ristiriitoja. En todellakaan tullut ajatelleeksi moista mahdollisuutta. Olin hämmästynyt ja jopa nolo, kun sitten luin Laitilan Sanomien yleisönosastosta jonkun kesäasukkaan kirjoittaman kiukkuisen (ja tietysti nimettömän) viestin, jossa hän haukkui isännän, joka oli levittänyt lantaa pellolleen kesäasukkaalle sopimattomaan aikaan.

En ymmärrä tuommoista ollenkaan. Me kesäasukkaat olemme huvittelemassa ihan riippumatta siitä, mitä teemme mökeillämme. Ei meillä ole mitään oikeutta valittaa hajuhaitoista, kun toiset tekevät työtään.

Vaikka on meilläkin lannanlevityksestä ollut haittaa. Oikein pahaa hajuhaittaa onkin. Se oli silloin, kun olimme vasta ostaneet kesäpaikkamme ja meillä oli vielä vanha koiramme Muru. Oli kylmä ja kurainen vuodenaika ja talomme edessä olevalle pellolle oli levitetty sianlantaa. Emme osanneet pitää varaamme emmekä tajunneet, että kaupunkilaiskoira voisi niin perin juurin ihastua tuohon muhevaan hajuun. Kenenkään estämättä Muru kävi pyörimässä, siis oikein piehtaroimassa siellä kuraisessa lantapellossa ja haisi todella kamalalta. Ynnä oli tietysti sanoinkuvaamattoman likainen. Meillä ei ollut mitään keinoa puhdistaa koiraa. Kaivosta sai jääkylmää vettä, mutta ei siitä ollut paljon apua.

Kotimatka olikin sitten ikimuistoinen. Me vanhemmat auton etupenkillä, takana tytöt välissään kuvottava, lannalla kuorrutettu, haiseva koira.

Nyt sille voi jo nauraa, mutta ei se koskaan unohdu. Eikä tullut mieleen kirjoittaa yleisönosastoon, että lanta oli väärässä paikassa. Koirahan se väärässä paikassa oli.

Hyvässä seurassa

Olipa mukava nähdä kollegat pitkästä aikaa. Istuimme ensin pari tuntia juttupalaverissa ja sitten vielä toisen mokoman Naantalin Aurinkoisessa vaihtamassa kuulumisia.

En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.

Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.

Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.

Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.

Tilkkupeittokin edistyy.

Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.

Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.

Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.

1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.

Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä?