Lue vielä hetki

Esikoinen lähti miehensä kanssa konserttimatkalle Helsinkiin ja minä pääsin lapsenvahdiksi. Samaan kohtaan sattui tyttärenpojan yhdeksäs syntymäpäivä.

 Nuorella miehellä oli vain yksi lahjatoive, polttomoottorikäyttöinen, kauko-ohjattava auto. Hän ei ilmeelläkään näyttänyt pettymystään kun mamman paketista paljastui pyjama ja lastenkirja. Vaikutti jopa iloiselta, puki pyjaman päälleen ja luki kirjan saman tien.

Sankarin isosiskon kanssa pohdimme kaikenlaista. Hän kertoi itselleen tärkeästä asiasta, jota eräs toinen sukulainen "Ei voi ymmärtää, kun on niin vanha". Minä sanoin, ettei vanhuus tee kenestäkään ymmärtämätöntä, päinvastoin. Vanhat ihmiset voivat olla paljon avarakatseisempia kuin nuoret, vanhat ovat jo nähneet niin paljon. Ymmärtäminen on persoonallisuudesta kiinni, jos ei ymmärrä vanhana ei ole nuorenakaan ymmärtänyt.

Mistä lapsille syntyy käsitys siitä, että vanhat eivät tajua mistään mitään? Syntyisikö siitä, että me vanhemmiten mielellämme huomautamme miten emme enää pysty emmekä käsitä kun olemme jo niin vanhoja?

Illalla saattelin lapset nukkumaan ja luin heille Ella-kirjaa, "Ella ja äf ykkönen". Ääneen lukeminen on mukavaa, sitä mukavampaa, kun kuulijakunta on kiitollista.
Sitä vain ihmettelen, että miksi kirjailija Parvela, opettaja sentään, käyttää sellaista sanaa kuin "porukka". Ihan teki pahaa sanoa se ääneen ja melkein ryhdyin opettamaan lapsia, että älkää ikinä käyttäkö tätä sanaa missään, se on huonoa kieltä. Laittavat raukat vielä ylioppilasaineeseensa ja se on siinä sitten, mahdollisuudet menneet. Sain pidäteltyä, mutta vieläkin mietin, että olisi pitänyt.

Lopetin kohtaan, jossa Ella ja kumppanit pääsivät pälkähästä.

- Lue vielä.
- Jos ei nyt enää, sisko nukkuu jo.
- Ei sitten. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. En ole täällä aamulla kun heräät, isä ja äiti ovat sitten jo kotona. Nuku hyvin. Hyvää syntymäpäivää.

Otin oman iltalukemiseni ja vetäydyin sohvalle odottamaan kotiintulijoita. Sain seurakseni Äkäisen Pienen Koiran, joka kaivautui saman peiton alle ja asettui jalkojeni päälle nukkumaan. Alakerrassa Iso Vanha Koira huokaili ja vaelteli eteishallissa etsimässä parasta makuupaikkaa. 
Rankka sade piiskasi suuren, vanhan talon kattoa.

Pieni koira nukkui niin sikeästi, hievahtamatta, että minun piti välillä tunnustella, onko se edes hengissä.

Yöllä kun ajoin kotiin, sade oli laannut ja oli täysikuu.

Kotona Nonna tutki minua kiivaasti ja epäluuloisena kuin mustasukkainen aviomies: missä sinä olet ollut, kenen kanssa?

Äideistä ja tyttäristä

Taas kaupungissa. Matkalla tänne 8-tiellä oli poliisin puhallusratsia. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta joku onneton nuori nainen seisoi tien poskessa ja selitti jotain isolle poliisimiehelle. Ajattelin, että tyttö on menossa tapaamaan äitiään ja onpa tuo nyt kurja juttu ja miten sen äidille selittää: pistä, äiti kakku jääkaappiin, kun minulta vietiin kortti ja tämä nyt kestää.  

En ollut aikeissa järjestää mitään äitienpäiväkemuja, mutta yllättäen istuinkin keittiön pöydän ääressä kaikkien tyttöjeni ja lastenlasten ja vähän muidenkin sukulaisten kanssa. Olen aina niin onnellinen, kun kaikki lapset ovat koolla vaikka muuten en ole mikään sunnuntaipäivällisäiti.

Esittelin tytöille tätini antamaa kastemekkoa, josta kerroin joku aika sitten. Hypistelimme kangasta, josta 1927 oli ommeltu hääpuku, joka yllään minun isoäitini vihittiin. Se mekko yhdisti siinä kohtaa viisi sukupolvea. Paikalla olleista vain minä muistan naisen, jolle hääpuku tehtiin ja josta sitten ommeltiin kastemekko hänen tyttärelleen.

On hienoa olla tyttöjen äiti. En koskaan ole ollut pahoillani siitä, ettei minulla ole poikaa. En ole yhtään kiinnostunut poikien harrastuksista kuten jalkapallosta tai jääkiekosta enkä ymmärrä poikien maailmasta paljoakaan. Asia olisi tietysti toinen, jos minulla olisi poika, mutta se tuskin saisi minua kiinnostumaan ko. jutuista tämän enempää.

Joskus olen miettinyt että mitä sitten, jos en olisikaan saanut lapsia, olisiko se ollut kauheaa? Varmaan olisi, sillä se, mitä ei voi saada, alkaa tuntua todella houkuttelevalta. Lisääntyminen on elämän tarkoitus ja hormoneilla on tässä asiassa enemmän valtaa kuin järjellä.

Näillä hetkillä, kun ilta alkaa olla käsillä, moni nainen on luullakseni helpottunut siitä, että piinallinen äitienpäivä on taas pian ohi. Sivustakatsojan osa on rankka.

Jotkut jäävät lapsettomiksi omasta halustaan. Hyvä, jos joku tietää, ettei olisi hyvä vanhempi ja tekee siitä oikeat johtopäätökset. Maailmassa riittää lapsia, vaikka kaikki eivät niitä tekisikään. Toisaalta ei kannattaisi päätellä vielä mitään siitä, jos ei kestä toisten lapsia: omat voivat silti olla aivan ihmeellisiä. En itsekään kestäisi puolta päivää perhepäivähoitajana.

Luin iltapäivällä viikon aikana tulleita lehtiä. Äitienpäivähaastatteluissa oli eräs äiti, jo mummoksi ehtinyt, jolla oli lähemmäs parikymmentä lastenlasta. Yökyläilijöitä kuulema riitti joka viikonloppu jonoksi asti, jopa niin, että heitä varten piti olla vuorolista.
Voi hyvänen aika, armahtakaa mummoa, minä ajattelin.

Minulla on lämpimiä muistoja isoäidistäni, siitä, jonka hääpuvun lievettä me tänään joukolla hypistelimme. Ajattelen häntä hyvällä ja kaipauksella, vaikka en koskaan istunut hänen sylissään. Jos hän olisi yrittänyt halata, olisin varmaan pelästynyt ja juossut karkuun. En edes nähnyt häntä kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Jos mamma tuli meille kylään, hän tuli tapaamaan äitiä, ei meitä lapsia. Jossain vaiheessa hän saattoi suopeasti kysyä, miten koulu menee ja tarjota Pectus-pastilleja, joita hänellä aina oli mustassa käsilaukussaan. Mutta että hän olisi vienyt minut huvipuistoon tai lelukauppaan tai leikkinyt minun kanssani - ei käynyt mielessäkään.

Hän oli hyvä isoäiti. Hän kävi vanhustenkerhossa eikä koskaan kiistänyt olevansa vanhus. Hän käytti ikäänsä sopivia, asiallisia vaatteita eikä katsellut nuoria miehiä, ei edes vanhoja. Hän ei haikaillut mitään menetettyjä mahdollisuuksia eikä aikonut enää tehdä mitään ihmeellistä. Kaikki hänen elämässään oli järjestyksessä.Enkä minä tunne, että olisin hänen taholtaan jäänyt mistään paitsi.

Eilen vietettiin Lapsettomien lauantaita. Se on vastaisku äitienpäivälle, mutta siitä ei koskaan voi tulla suurta menestystä. Ei tietenkään voi, sillä päivän varjolla ei pysty myymään juuri mitään.
Miltä se nyt näyttäisi? 

Kotiapulaiset takaisin

Tämä päivä ja eilinenkin kuluivat lastenlasten kanssa. Noilla pienillä koululaisilla on kolme viikkoa joululomaa ja kun vanhemmilla ei ole viikkoakaan, ovat mummot jos mammatkin tarpeen.

Pari päivää lapsiperheessä on terveellinen muistutus siitä, miten hyvässä mallissa oma elämä jo on. Kuinka sitä onkaan itse aikoinaan jaksanut? Vaikka lapsissa sinänsä ei ole mitään ihmeempää hoitamista, kun kerran jo koululaisia ovat, niin on siinä sitä oheistoimintaa ihan kiitettävästi. Ruoanlaittoon, pyykkäämiseen ja siivoukseen menisi yhdeltä ihmiseltä helposti koko päivä, mutta kellepä nuorelle äidille se tässä maailmassa enää riittää? Ohessa pitää käydä töissä ja ehkä opiskellakin, aktiivista vanhempaintoimintaa unohtamatta.

Antaisin kovin mielelläni kaikille nuorille perheille lahjaksi kotiapulaisen, mutta kun en voi, annan edes ruusun.

 Olkaa hyvä.

Aikoinaan kotiapulaisen työ oli varsin tavallinen nuorille naisille, jotka lähtivät pois kotoa ja aloittivat itsenäisemmän elämän. Siitä sitten päästiin parempiin töihin tai mentiin naimisiin. Minäkin olin kotiapulaisena 16-vuotiaana peruskoulun jälkeen. Perheessä oli kolmen kuukauden ikäinen vauva ja 8-vuotias poika. Äitiyslomat olivat silloin niin lyhyitä, että perheen äidin oli palattava töihin ja pienokainen jäi minun vastuulleni. Samoin koko huusholli, jonka hoidin ruokaostoksia ja lapsen neuvolakäyntejä myöten. Asuin perheessä, minulla oli oma huone. Sain palkkaa 500 markkaa kuukaudessa, mikä oli siihen aikaan apulaiselle hyvä palkka. Rahoilla ostin muun muassa polkupyörän, joka sittemmin varastettiin.

En minä antaisi ihan pientä vauvaa kenenkään nuoren tytön hoitoon eikä antaisi moni muukaan. Mutta kaikki sujui hyvin ja pikkuisesta Marja-vauvasta on kaiketi kasvanut hyvinvoiva aikuinen. Ikävöin häntä kovasti kun yhdeksän kuukauden jälkeen päätin mennä takaisin kouluun ja lopetin työt.

Mutta nyt tätä mammaa väsyttää jo. Huomenna odottavat omat joulusiivoukset.

Ai niin, tänään on talvipäivänseisaus. Ihanaa! Taas siitä selvittiin, pimeydestä. Sen kunniaksi haaveillaan vähän keväästä.