sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äideistä ja tyttäristä

Taas kaupungissa. Matkalla tänne 8-tiellä oli poliisin puhallusratsia. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta joku onneton nuori nainen seisoi tien poskessa ja selitti jotain isolle poliisimiehelle. Ajattelin, että tyttö on menossa tapaamaan äitiään ja onpa tuo nyt kurja juttu ja miten sen äidille selittää: pistä, äiti kakku jääkaappiin, kun minulta vietiin kortti ja tämä nyt kestää.  

En ollut aikeissa järjestää mitään äitienpäiväkemuja, mutta yllättäen istuinkin keittiön pöydän ääressä kaikkien tyttöjeni ja lastenlasten ja vähän muidenkin sukulaisten kanssa. Olen aina niin onnellinen, kun kaikki lapset ovat koolla vaikka muuten en ole mikään sunnuntaipäivällisäiti.

Esittelin tytöille tätini antamaa kastemekkoa, josta kerroin joku aika sitten. Hypistelimme kangasta, josta 1927 oli ommeltu hääpuku, joka yllään minun isoäitini vihittiin. Se mekko yhdisti siinä kohtaa viisi sukupolvea. Paikalla olleista vain minä muistan naisen, jolle hääpuku tehtiin ja josta sitten ommeltiin kastemekko hänen tyttärelleen.

On hienoa olla tyttöjen äiti. En koskaan ole ollut pahoillani siitä, ettei minulla ole poikaa. En ole yhtään kiinnostunut poikien harrastuksista kuten jalkapallosta tai jääkiekosta enkä ymmärrä poikien maailmasta paljoakaan. Asia olisi tietysti toinen, jos minulla olisi poika, mutta se tuskin saisi minua kiinnostumaan ko. jutuista tämän enempää.

Joskus olen miettinyt että mitä sitten, jos en olisikaan saanut lapsia, olisiko se ollut kauheaa? Varmaan olisi, sillä se, mitä ei voi saada, alkaa tuntua todella houkuttelevalta. Lisääntyminen on elämän tarkoitus ja hormoneilla on tässä asiassa enemmän valtaa kuin järjellä.

Näillä hetkillä, kun ilta alkaa olla käsillä, moni nainen on luullakseni helpottunut siitä, että piinallinen äitienpäivä on taas pian ohi. Sivustakatsojan osa on rankka.

Jotkut jäävät lapsettomiksi omasta halustaan. Hyvä, jos joku tietää, ettei olisi hyvä vanhempi ja tekee siitä oikeat johtopäätökset. Maailmassa riittää lapsia, vaikka kaikki eivät niitä tekisikään. Toisaalta ei kannattaisi päätellä vielä mitään siitä, jos ei kestä toisten lapsia: omat voivat silti olla aivan ihmeellisiä. En itsekään kestäisi puolta päivää perhepäivähoitajana.

Luin iltapäivällä viikon aikana tulleita lehtiä. Äitienpäivähaastatteluissa oli eräs äiti, jo mummoksi ehtinyt, jolla oli lähemmäs parikymmentä lastenlasta. Yökyläilijöitä kuulema riitti joka viikonloppu jonoksi asti, jopa niin, että heitä varten piti olla vuorolista.
Voi hyvänen aika, armahtakaa mummoa, minä ajattelin.

Minulla on lämpimiä muistoja isoäidistäni, siitä, jonka hääpuvun lievettä me tänään joukolla hypistelimme. Ajattelen häntä hyvällä ja kaipauksella, vaikka en koskaan istunut hänen sylissään. Jos hän olisi yrittänyt halata, olisin varmaan pelästynyt ja juossut karkuun. En edes nähnyt häntä kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Jos mamma tuli meille kylään, hän tuli tapaamaan äitiä, ei meitä lapsia. Jossain vaiheessa hän saattoi suopeasti kysyä, miten koulu menee ja tarjota Pectus-pastilleja, joita hänellä aina oli mustassa käsilaukussaan. Mutta että hän olisi vienyt minut huvipuistoon tai lelukauppaan tai leikkinyt minun kanssani - ei käynyt mielessäkään.

Hän oli hyvä isoäiti. Hän kävi vanhustenkerhossa eikä koskaan kiistänyt olevansa vanhus. Hän käytti ikäänsä sopivia, asiallisia vaatteita eikä katsellut nuoria miehiä, ei edes vanhoja. Hän ei haikaillut mitään menetettyjä mahdollisuuksia eikä aikonut enää tehdä mitään ihmeellistä. Kaikki hänen elämässään oli järjestyksessä.Enkä minä tunne, että olisin hänen taholtaan jäänyt mistään paitsi.

Eilen vietettiin Lapsettomien lauantaita. Se on vastaisku äitienpäivälle, mutta siitä ei koskaan voi tulla suurta menestystä. Ei tietenkään voi, sillä päivän varjolla ei pysty myymään juuri mitään.
Miltä se nyt näyttäisi? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti