Mihin äiti pystyy?

Eräänä aamuna, ei niin kovin kauan sitten, istuin keittiön pöydän ääressä ja luin lehteä. Keskeytin, kun pieni tyttöni tassutteli vierelle ja halusi syliin. Pikku otsa oli huolestuneissa kurtuissa ja tiesin, että asia on vakava.

Nostin lapsen syliini. Istuimme ja katsoimme ikkunasta ulos. Lapsi huokaisi.

- Äiti, hän sanoi.

- Mmh, minä vastasin.

- Äiti. Tieräksinä, missä semmosia pikkusia reppuja myyretään?

Voi rakas. Kultalapsi. Totta kai äiti tietää. Tämä on helppoa, tämän minä pystyn hoitamaan.

Eikä aikaakaan, kun olin käynyt paikassa, jossa oli paljon pieniä reppuja myyrettävänä, olin ostanut kauneimman niistä ja tuonut sen pienelle tytölleni. Hän sovitti sitä selkäänsä ylpeänä, täytti sen tärkeillä tavaroillaan ja kuljetti sitä mukanaan joka paikkaan.

Pienen lapsen äiti hallitsee koko maailmaa.
Mutta nyt minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut pieniä lapsia ja tänään täältä on lähtenyt viimeinenkin. Pesä on nyt tyhjä. Jäljelle jäi vain nukkavieru Rimppa-Liisa nukkavierun kirjansa kanssa.

Isot lapset hankkivat itse reppunsa ja kantavat taakkansa itse. Miten paljon joskus tahtoisinkin, että joku taakka jäisi ottamatta, joku tie valitsematta, ei minun tahtomisillani ole mitään merkitystä. Niin sen pitääkin olla, en minä heitä kasvattanut sillä mielellä, etteivät he isoina uskaltaisi tehdä mitään lupaa kysymättä.



  Miten aikuisten lasten äitinä voisin nyt toimia parhaalla mahdollisella tavalla lasteni hyväksi?

En ainakaan niin, että valvon yöt ja murehdin heidän asioitaan. Enkä niin, että urkin ja epäilen pahinta. En myöskään niin, että soitan yhtenään ja anelen heitä käymään.

Eiköhän parasta ole keskittyä omaan elämään ja tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Olla apuna jos pyydetään. Yrittää muistaa, millaista oli olla nuori.

Mutta ihan ensin minä siivoan täällä ruusupensaan takana. Ja järjestän vähän uudestaan.
Minun tavallani.

Lapsi täytyy pystyä jakamaan

Lapsettomat, vauvan hankintaa vasta suunnittelevat parit saattavat elää siinä luulossa, että homma on hoidettu kun vauva on saatettu maailmaan. Että sitten ollaan niin kuin perhe ja valmista tuli.

Kuinka väärässä he ovatkaan.

Eräs vanhemmuudessa eteen tuleva asia jota ei välttämättä osaa alkuvaiheessa kuvitella tai edes uskoa todeksi on se, että jossain vaiheessa sen oman lapsen joutuu jakamaan monen muun ihmisen kanssa. Että omasta lapsesta tulee osa jonkun toisen, vielä täysin vieraan ihmisen perhettä.

Kolmen aikuisen tyttären äitinä minulla on tästä jo kosolti kokemusta. Poikaystäviä on tullut ja mennyt ja yhdestä on jo leivottu aviomieskin. Olen aina rohkaissut tyttöjä tuomaan kumppaniehdokkaita näytille ja innokkaasti niitä on tuotukin. Poikkeuksetta kaikki ovat ainakin osanneet sanoa päivää.

Olen suhtautunut ylkämiehiin aluksi varautuneesti, sillä äitien on turha laittaa tunteita peliin liian aikaisin. Vasta, kun on alkanut näyttää siltä, että suhteesta voi tulla pitempi kuin kolme viikkoa, voi tutustua paremmin. Sitten on käynyt niinkin, että olen ehtinyt kovasti kiintyä poikaan, joka tuntuu jo perheenjäseneltä kun nuorten suhde katkeaa. Tuntuu tosi pahalta kun tietää, ettei enää näe sitä tutuksi tullutta ihmistä ja että varsin todennäköisesti tuo tutustumisen ja kiintymisen matka on kohta taas aloitettava alusta.

Jossain vaiheessa on sitten hetki, jolloin on aika tutustua seurustelukumppanin vanhempiin. Sain aiheen tämänpäiväiseen blogiin juuri tästä: minulla oli ilo nähdä tänään ensimmäistä kertaa tyttären poikaystävän äiti.

Tämä "Neidon punastus" -ruusu on taitettu tapahtuman kunniaksi.

  Tällaiset tilanteet ovat vanhemmuuden työssä merkkihetkiä. Onhan mahdollista, että tavatessani poikaystävän äidin, tapaan samalla ihmisen, jonka kanssa tulen jakamaan häät, ristiäiset ja lastenlasten hoitovuorot. Oma lapseni (se, jota joskus pidin ikiomanani) tuleekin nyt valitsemaan joulun-, juhannuksen-, pääsiäisen- ja äitienpäiväviettopaikkansa meidän kahden väliltä (eikä ehkä valitse kumpaakaan).

Pikkulapsiaika on siis vain lämmittelyä tulevaa varten. Isästä, äidistä ja lapsesta voi parissa vuosikymmenessä kasvaa suurperhe, johon kuuluvat isovanhemmat, äitipuoli ja isäpuoli, sisaruspuolia, uusisovanhempia, isovanhempien uusia kumppaneita jälkikasvuineen, appivanhempia, puolison sisaruksia ja ties keitä.

Parhaimmillaan tuo iso, iloinen joukko tulee loistavasti toimeen keskenään. Useimmiten perhe-elämään kuitenkin kuuluu paljon hermoja raastavaa tasapainottelua. Jonkun mieli on aina vaarassa pahoittua, teki niin tai näin.

"Lapset eivät ole meidän lapsiamme" taisi olla joku muinainen vasemmistolainen iskulause. Mutta pahus sentään, sehän on kuin onkin totta. 

Satuja ja tosielämän sattumuksia

Huomasin, että lukijani, jotka ovat ilmoittautuneet etusivulla, ovat kadonneet. Vannon, etten ole tahallani hävittänyt teitä mihinkään! Tämä on taas näitä tekniikan temppuja, joiden edessä olen täysin aseeton.

Hain lastenlapset uudestaan tänään tänne maalle, joten nyt ei ole luvassa pitkiä lurituksia. Luimme äsken iltasaduksi tarinan epäonnisesta possusta, joka lähti surkealla autonrämällä kaupunkimatkalle ja oli joka toisella sivulla suurissa vaikeuksissa. Porsasparka olisi kävellyt perille monta kertaa siinä ajassa, minkä joutui korjailemaan milloin puhjennutta rengasta, milloin kiehuvaa jäähdyttäjää. Lopulta kelvoton kulkupeli sananmukaisesti levisi tielle aivan kuten minulle kävi kerran ihan elävässä elämässä: muinainen rättisitikkamme, jolla juuri olin ajanut kotiportista sisään sanoi HUOOHhhh... samalla kun sen pyörät lakosivat alta.

Eilenkin oli hauskaa, kun pääsin uittamaan hevosia. Matkasimme tallilta pellon reunaa ilman satuloita ja paljain jaloin ja tulimme takaisin vaatteet märkinä. Matkan varrelta tarttui kukkia varpaitteni väleihin ja vähän harmitti, kun ei ollut kameraa saatavilla, oli se jotenkin niin kesäistä. Nämä ovat tällaisia pieniä suuria iloja, joista jää jotain mukavaa muisteltavaa.

Naapuri on nyt paalittamassa heiniään. Traktorin pörinää lienee odotettavissa vielä useamman tunnin, toivottavasti lapset saavat unta siitä huolimatta.

Äideistä ja tyttäristä

Taas kaupungissa. Matkalla tänne 8-tiellä oli poliisin puhallusratsia. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta joku onneton nuori nainen seisoi tien poskessa ja selitti jotain isolle poliisimiehelle. Ajattelin, että tyttö on menossa tapaamaan äitiään ja onpa tuo nyt kurja juttu ja miten sen äidille selittää: pistä, äiti kakku jääkaappiin, kun minulta vietiin kortti ja tämä nyt kestää.  

En ollut aikeissa järjestää mitään äitienpäiväkemuja, mutta yllättäen istuinkin keittiön pöydän ääressä kaikkien tyttöjeni ja lastenlasten ja vähän muidenkin sukulaisten kanssa. Olen aina niin onnellinen, kun kaikki lapset ovat koolla vaikka muuten en ole mikään sunnuntaipäivällisäiti.

Esittelin tytöille tätini antamaa kastemekkoa, josta kerroin joku aika sitten. Hypistelimme kangasta, josta 1927 oli ommeltu hääpuku, joka yllään minun isoäitini vihittiin. Se mekko yhdisti siinä kohtaa viisi sukupolvea. Paikalla olleista vain minä muistan naisen, jolle hääpuku tehtiin ja josta sitten ommeltiin kastemekko hänen tyttärelleen.

On hienoa olla tyttöjen äiti. En koskaan ole ollut pahoillani siitä, ettei minulla ole poikaa. En ole yhtään kiinnostunut poikien harrastuksista kuten jalkapallosta tai jääkiekosta enkä ymmärrä poikien maailmasta paljoakaan. Asia olisi tietysti toinen, jos minulla olisi poika, mutta se tuskin saisi minua kiinnostumaan ko. jutuista tämän enempää.

Joskus olen miettinyt että mitä sitten, jos en olisikaan saanut lapsia, olisiko se ollut kauheaa? Varmaan olisi, sillä se, mitä ei voi saada, alkaa tuntua todella houkuttelevalta. Lisääntyminen on elämän tarkoitus ja hormoneilla on tässä asiassa enemmän valtaa kuin järjellä.

Näillä hetkillä, kun ilta alkaa olla käsillä, moni nainen on luullakseni helpottunut siitä, että piinallinen äitienpäivä on taas pian ohi. Sivustakatsojan osa on rankka.

Jotkut jäävät lapsettomiksi omasta halustaan. Hyvä, jos joku tietää, ettei olisi hyvä vanhempi ja tekee siitä oikeat johtopäätökset. Maailmassa riittää lapsia, vaikka kaikki eivät niitä tekisikään. Toisaalta ei kannattaisi päätellä vielä mitään siitä, jos ei kestä toisten lapsia: omat voivat silti olla aivan ihmeellisiä. En itsekään kestäisi puolta päivää perhepäivähoitajana.

Luin iltapäivällä viikon aikana tulleita lehtiä. Äitienpäivähaastatteluissa oli eräs äiti, jo mummoksi ehtinyt, jolla oli lähemmäs parikymmentä lastenlasta. Yökyläilijöitä kuulema riitti joka viikonloppu jonoksi asti, jopa niin, että heitä varten piti olla vuorolista.
Voi hyvänen aika, armahtakaa mummoa, minä ajattelin.

Minulla on lämpimiä muistoja isoäidistäni, siitä, jonka hääpuvun lievettä me tänään joukolla hypistelimme. Ajattelen häntä hyvällä ja kaipauksella, vaikka en koskaan istunut hänen sylissään. Jos hän olisi yrittänyt halata, olisin varmaan pelästynyt ja juossut karkuun. En edes nähnyt häntä kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Jos mamma tuli meille kylään, hän tuli tapaamaan äitiä, ei meitä lapsia. Jossain vaiheessa hän saattoi suopeasti kysyä, miten koulu menee ja tarjota Pectus-pastilleja, joita hänellä aina oli mustassa käsilaukussaan. Mutta että hän olisi vienyt minut huvipuistoon tai lelukauppaan tai leikkinyt minun kanssani - ei käynyt mielessäkään.

Hän oli hyvä isoäiti. Hän kävi vanhustenkerhossa eikä koskaan kiistänyt olevansa vanhus. Hän käytti ikäänsä sopivia, asiallisia vaatteita eikä katsellut nuoria miehiä, ei edes vanhoja. Hän ei haikaillut mitään menetettyjä mahdollisuuksia eikä aikonut enää tehdä mitään ihmeellistä. Kaikki hänen elämässään oli järjestyksessä.Enkä minä tunne, että olisin hänen taholtaan jäänyt mistään paitsi.

Eilen vietettiin Lapsettomien lauantaita. Se on vastaisku äitienpäivälle, mutta siitä ei koskaan voi tulla suurta menestystä. Ei tietenkään voi, sillä päivän varjolla ei pysty myymään juuri mitään.
Miltä se nyt näyttäisi?