Vauvamuistoja

Poljin taas puoli tuntia Kettleriä ja kuuntelin samalla Spotify-listaani. En tiedä kumpi on huvittavampi, kuntopyörä, joka ei anna kunnon vastusta vai soittolistani, joka alkaa Miliza Korjuksella ja päättyy Tehosekoittimeen; huvia kuitenkin molemmat ainakin minulle.

Puolen tunnin tinki tuli tänään täyteen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien ihanan Neiti Kevään kohdalla. Kappaleella on minulle ihan erityinen merkitys. Kaksikymmentä vuotta sitten kun se oli uusi ja sitä soitettiin paljon radiossa, odotin kuopukseni syntymää. Minusta on aina tuntunut siltä, että laulussa puhutaan meistä:

Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin.

Neiti Kevään pikkuisia kamppeita on tässä. Otin kuvan taannoin kun siivosin vaatehuonetta ja ajattelin, että jos vaatteet häviävät jonnekin niin on ainakin kuva. Vaikka tuskinpa nämä minnekään häviävät kun ovat tähänkin asti säästyneet.

Silloin kaksikymmentä vuotta sitten elettiin aika tarkkaan näitä samoja päiviä kun olin jo Heidekenin synnytyslaitoksella valmiina ottamaan kuopuksen vastaan. Heidekeniä ei ole enää ja silloinkin sen lakkauttamisesta oli käyty kovat kiistat. Olin itse puolustanut laitosta kiivaasti kaupunkilehden kolumnipalstalla ja otin ainakin ihan pienen siivun itselleni siitä ansiosta, että laitos yhä toimi. Aika pian se sitten kuitenkin suljettiin.

Kuopus ei ottanut heti ensi varoituksesta syntyäkseen ja sen takia jouduin odottamaan laitoksella monta päivää. Siellä eräs kokenut kätilö sanoi, että kunhan tulee kunnon kevätmyrsky niin kyllä se siitä sitten. Ja näin kävi; kun tuuli nousi ja alkoi kolkutella tosissaan arvokkaan vanhan rakennuksen kattopeltejä, minullekin tuli viimein asiaa synnytyssaliin. Kiireistä asiaa tulikin.

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappale kuulostaa joka kerta ihmeen tuoreelta ja aina yhtä kauniilta ja liikuttavalta.

Neiti Kevät itse taitaa olla tällä hetkellä tarjoilemassa pizzaa keskustan pizzeriassa; myrsky-yönä syntyneestä potkuhousuveijarista on kasvanut reipas pieni tarjoilijanalku. 

Lapsi täytyy pystyä jakamaan

Lapsettomat, vauvan hankintaa vasta suunnittelevat parit saattavat elää siinä luulossa, että homma on hoidettu kun vauva on saatettu maailmaan. Että sitten ollaan niin kuin perhe ja valmista tuli.

Kuinka väärässä he ovatkaan.

Eräs vanhemmuudessa eteen tuleva asia jota ei välttämättä osaa alkuvaiheessa kuvitella tai edes uskoa todeksi on se, että jossain vaiheessa sen oman lapsen joutuu jakamaan monen muun ihmisen kanssa. Että omasta lapsesta tulee osa jonkun toisen, vielä täysin vieraan ihmisen perhettä.

Kolmen aikuisen tyttären äitinä minulla on tästä jo kosolti kokemusta. Poikaystäviä on tullut ja mennyt ja yhdestä on jo leivottu aviomieskin. Olen aina rohkaissut tyttöjä tuomaan kumppaniehdokkaita näytille ja innokkaasti niitä on tuotukin. Poikkeuksetta kaikki ovat ainakin osanneet sanoa päivää.

Olen suhtautunut ylkämiehiin aluksi varautuneesti, sillä äitien on turha laittaa tunteita peliin liian aikaisin. Vasta, kun on alkanut näyttää siltä, että suhteesta voi tulla pitempi kuin kolme viikkoa, voi tutustua paremmin. Sitten on käynyt niinkin, että olen ehtinyt kovasti kiintyä poikaan, joka tuntuu jo perheenjäseneltä kun nuorten suhde katkeaa. Tuntuu tosi pahalta kun tietää, ettei enää näe sitä tutuksi tullutta ihmistä ja että varsin todennäköisesti tuo tutustumisen ja kiintymisen matka on kohta taas aloitettava alusta.

Jossain vaiheessa on sitten hetki, jolloin on aika tutustua seurustelukumppanin vanhempiin. Sain aiheen tämänpäiväiseen blogiin juuri tästä: minulla oli ilo nähdä tänään ensimmäistä kertaa tyttären poikaystävän äiti.

Tämä "Neidon punastus" -ruusu on taitettu tapahtuman kunniaksi.

  Tällaiset tilanteet ovat vanhemmuuden työssä merkkihetkiä. Onhan mahdollista, että tavatessani poikaystävän äidin, tapaan samalla ihmisen, jonka kanssa tulen jakamaan häät, ristiäiset ja lastenlasten hoitovuorot. Oma lapseni (se, jota joskus pidin ikiomanani) tuleekin nyt valitsemaan joulun-, juhannuksen-, pääsiäisen- ja äitienpäiväviettopaikkansa meidän kahden väliltä (eikä ehkä valitse kumpaakaan).

Pikkulapsiaika on siis vain lämmittelyä tulevaa varten. Isästä, äidistä ja lapsesta voi parissa vuosikymmenessä kasvaa suurperhe, johon kuuluvat isovanhemmat, äitipuoli ja isäpuoli, sisaruspuolia, uusisovanhempia, isovanhempien uusia kumppaneita jälkikasvuineen, appivanhempia, puolison sisaruksia ja ties keitä.

Parhaimmillaan tuo iso, iloinen joukko tulee loistavasti toimeen keskenään. Useimmiten perhe-elämään kuitenkin kuuluu paljon hermoja raastavaa tasapainottelua. Jonkun mieli on aina vaarassa pahoittua, teki niin tai näin.

"Lapset eivät ole meidän lapsiamme" taisi olla joku muinainen vasemmistolainen iskulause. Mutta pahus sentään, sehän on kuin onkin totta.