Ei kesäpäivä kaupungissakaan hullumpi ole. Kävelin tänään Portsasta kulttuuripääkaupungin toiselle laidalle, Tuomiokirkon viereen ja kävin syömässä uudessa Hus Lindman -ravintolassa.
Paikka on tosiaan vasta hiljattain avattu, mutta se on jo ehtinyt saada kiitosta hyvästä ruoasta ja hienosta miljööstään.
1800-luvulla rakennettu talo on toiminut aikoinaan muun muassa maaherran asuntona. Nykyään sen omistaa Åbo Akademi.
Rakennus on aivan Aurajoen partaalla ja kesällä jokirannassa on terassi. Paikka on auki lounasaikaan, muulloin tilauksesta.
Sisätilat olivat tyylikkäät, joskin minuun makuuni liiankin pelkistetyt. Lamput olivat kummallisia.
Veikkaan, että ravintolasta tulee yksi suosituimmista hääpaikoista Turun keskustassa.
Ruoka oli aika hyvää. Alkupalapöytä oli oikein hyvä ja selkeä, mutta lämmin ruoka toi mieleen alkuvuoden laivamatkan ja ne iänikuiset paneeraukset ja mössötykset. Tarjolla oli jotain kuorrutettua kalaa juustotäytteellä, kukkoa viinissä ja kasvisnuudeliwokkia. Otin viimeksi mainittua ja se oli ihan syötävää. Olisin kuitenkin voinut jättää syömisen alkupaloihin tai tehdä vaikka santsikierroksen kalapöydässä, se olisi mainiosti riittänyt.
Palvelu oli ystävällistä. Vessat olivat hienoja ja siistejä ja niitä oli useita.
Lysti maksoi vähän yli 14 euroa. Siinä oli ehkä vähän Aurajoki- ja maaherralisää. Lähtiessäni huomasin, että pihalle on tulossa pensasruusutarha. Siitä tulee varmasti kaunis.
Paikka löytyy osoitteesta Piispankatu 15.
Kävelin taas kotiin ja tein ihan pienen mutkan Pinellan kautta. Halusin nähdä, miltä täysin remontoitu, arvokas vanha ravintola näyttää. Tosin vain ulkoa päin, en sentään mennyt sisälle.
Pihatyöt ovat täälläkin vähän kesken, kuten näkyy.
Täällä Turussa on vuosikaudet puhuttu (miten tämä kuulostaa niin tutulta!) kirjastosillasta. Me haluamme tai emme halua kevyen liikenteen siltaa pääkirjaston kohdalta vastarannalle, riippuu siitä, kuka on haluamassa. Nyt näyttää, että silta on sittenkin päätetty tehdä ja tehtykin jo. Vassokuu!
tiistai 31. toukokuuta 2011
maanantai 30. toukokuuta 2011
Iltapäivällä kaikki muuttui
En ollut turhaan huolissani ruohonleikkuusta. Kun heräsin aamulla ennen kuutta, satoi. Koko aamupäivän satoi, välillä niin rankasti, että vesirännit eivät kyenneet johtamaan kaikkea vettä alas, vaan pursuivat yli. Leikkaa siinä sitten jotain ruohoa.
Iltapäivä onneksi muutti kaiken ja kun lähdin illan suussa Vanhalta Maatilalta kaupunkiin, näytti jo tältä.
Leikkasin osan ruohoista, osan maalle jäänyt Raine lupasi hoitaa huomenna, kun on toivon mukaan vähän kuivempaa.
Tuossa etualalla näkyy puolet perennaistutuksesta, jonka tein viime syksynä. Istutin siihen 86 tainta joista suurimman osan kaivoin vanhoista kukkapenkeistäni. Vielä tässä vaiheessa istutus näyttää lähinnä omituiselta mutta kai se tuohon aikaa myöten luontuu.
Olisi mukavaa esitellä täydellisiä, hienosti suunniteltuja ja pihaan sopivia kukkapenkkejä. Niitä ei kuitenkaan ole, sillä minulla ei ole puutarhasuunnittelijan taitoja eikä mikään koskaan ole ihan sitä, mitä kuvittelin kun sitä tein. Puutarhani rakentuu yrityksen ja erehdyksen kautta ja siinä hommassa erehdyksiä on toistaiseksi tapahtunut paljon enemmän kuin onnistumisia. Ehkä tämä kuitenkin on lohdullista jonkun mielestä: on joku muukin, joka ei osaa. Joten kaikki, jotka kaipaavat tarinoita epätäydellisistä, joskus epäonnisista, mutta silti rakkaudella hoidetuista puutarhoista: olette oikeassa paikassa. Puutarharakkaus on vähän samaa kuin äidinrakkaus tai rakkaus lemmikkieläimeen, sitä vain rakastaa vaikka kaikki menisi pieleen.
Tuossa vasemmalla puolella, vanhan omenapuun katveessa, on vanhempi perennapenkkini. Viime kesänä päätin hävittää sen ja siksi tein tuon uuden. Hävittämisaikeen syynä on se, että aurinko paistaa koko päivän täältä katsoen vasemmalta ja niinpä kaikki kasvitkin näyttävät parhaat puolensa siihen suuntaan. Se tarkoittaa sitä, ettei niistä ole paljonkaan iloa meille, jotka kuljemme pihapolkua pitkin.
Nyt en kuitenkaan enää tiedä, raaskinko hävittää kaikkea. Ehkä vain teen uudestaan.
Olen siis kaupungissa. Kastelin ensi töikseni täälläkin kukkia.
Tämä onkin tärkeä viikko, jonka lopulle sijoittuvat sekä kuopuksen valmistujaisjuhlat että omat pääsykokeeni yliopistoon.
Aamupäivän sateesta oli se hyöty, että sain taas kertaalleen luettua yhden pääsykoekirjan loppuun. Nyt yritän miettiä sitä mahdollisimman monesta näkökulmasta ja keksiä siitä jopa jotain omaperäistä.
Vielä ei jännitä yhtään, mutta perjantaina sekin asia korjaantunee.
Iltapäivä onneksi muutti kaiken ja kun lähdin illan suussa Vanhalta Maatilalta kaupunkiin, näytti jo tältä.
Leikkasin osan ruohoista, osan maalle jäänyt Raine lupasi hoitaa huomenna, kun on toivon mukaan vähän kuivempaa.
Tuossa etualalla näkyy puolet perennaistutuksesta, jonka tein viime syksynä. Istutin siihen 86 tainta joista suurimman osan kaivoin vanhoista kukkapenkeistäni. Vielä tässä vaiheessa istutus näyttää lähinnä omituiselta mutta kai se tuohon aikaa myöten luontuu.
Olisi mukavaa esitellä täydellisiä, hienosti suunniteltuja ja pihaan sopivia kukkapenkkejä. Niitä ei kuitenkaan ole, sillä minulla ei ole puutarhasuunnittelijan taitoja eikä mikään koskaan ole ihan sitä, mitä kuvittelin kun sitä tein. Puutarhani rakentuu yrityksen ja erehdyksen kautta ja siinä hommassa erehdyksiä on toistaiseksi tapahtunut paljon enemmän kuin onnistumisia. Ehkä tämä kuitenkin on lohdullista jonkun mielestä: on joku muukin, joka ei osaa. Joten kaikki, jotka kaipaavat tarinoita epätäydellisistä, joskus epäonnisista, mutta silti rakkaudella hoidetuista puutarhoista: olette oikeassa paikassa. Puutarharakkaus on vähän samaa kuin äidinrakkaus tai rakkaus lemmikkieläimeen, sitä vain rakastaa vaikka kaikki menisi pieleen.
Tuossa vasemmalla puolella, vanhan omenapuun katveessa, on vanhempi perennapenkkini. Viime kesänä päätin hävittää sen ja siksi tein tuon uuden. Hävittämisaikeen syynä on se, että aurinko paistaa koko päivän täältä katsoen vasemmalta ja niinpä kaikki kasvitkin näyttävät parhaat puolensa siihen suuntaan. Se tarkoittaa sitä, ettei niistä ole paljonkaan iloa meille, jotka kuljemme pihapolkua pitkin.
Nyt en kuitenkaan enää tiedä, raaskinko hävittää kaikkea. Ehkä vain teen uudestaan.
Olen siis kaupungissa. Kastelin ensi töikseni täälläkin kukkia.
Tämä onkin tärkeä viikko, jonka lopulle sijoittuvat sekä kuopuksen valmistujaisjuhlat että omat pääsykokeeni yliopistoon.
Aamupäivän sateesta oli se hyöty, että sain taas kertaalleen luettua yhden pääsykoekirjan loppuun. Nyt yritän miettiä sitä mahdollisimman monesta näkökulmasta ja keksiä siitä jopa jotain omaperäistä.
Vielä ei jännitä yhtään, mutta perjantaina sekin asia korjaantunee.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Oi ihana toukokuu
On satanut koko päivän. Tuulee ja on kylmä. Tämä ei ole mikään uutinen niille, jotka lukevat tätä Suomessa, mutta tiedoksi vain teille muille. Suomeen ei kannata haikailla juuri nyt, ellei erityisesti pidä ns. vaativista olosuhteista.
Olen vähän huolissani ruohonleikkuusta. Se pitää välttämättä tehdä ennen kuin menen kaupunkiin, mutta huomiseksikin ennustettiin sadetta. Jos en tällä reissulla pääsee leikkaamaan, seuraavalla kerralla odottaa toivoton urakka.
Mutta eilen illalla oli mukavaa. Olimme kyläilemässä naapurissa ja viivyimme siellä melkein puoleen yöhön asti. Söimme ja joimme hyvin ja selvitimme kaikki kylän asiat joita talven mittaan on tapahtunut. Kaikenlaista on ollutkin, on tarvittu poliisia ja palokuntaa ja oikeuslaitosta. Laitila on välillä melkoinen Villi-Länsi.
Puhuimme myös puutarhanhoidosta. Emäntämme, joka on asunut täällä vuosikymmeniä muisteli, ettei ennen suinkaan pihoja hoidettu sellaisella huolella kuin nyt. Isojenkin talojen pihanurmet niitettiin ehkä vain juhannukseksi. Nyt on menty melkein toiseen äärimmäisyyteen.
Pihanurmikoiden hoito lempeästi niittämällä ja luonnollisen kulumisen kautta on ihan varmasti luonnon kannalta hyvä. Mutta en silti pystyisi asumaan täällä, jos joka kerta ulos mennessäni joutuisin kahlaamaan polviin ulottuvassa märässä heinässä. Se ei olisi turvallistakaan: punkit ja käärmeet viihtyvät heinikossa. Tärkein syy on kuitenkin estetiikka, haluan, että ympäristö on siisti.
Tänään en ole ollut ulkona muuta kuin pakolliset vessa- ja vedenhakureissut. Koirakin on maannut tyytyväisenä omalla sohvallaan. Olen lukenut ja katsonut televisiota. Aamulla sieltä tuli ohjelma niityn elämästä. BBC:n luonto-ohjelmia, hienosti kuvattu ja todella mielenkiintoinen, kuten ne tuppaavat olemaan.
Ohjelmassa kuvattiin niityn elämää eri vuosisadoilla. Ennen kaikki oli tietysti paremmin ja ohjelmassa luonnollisesti päädyttiin siihen, että vaikka voikukkaketo on kaunis, se ei ole sitä, mitä luonto itse saisi aikaan jos saisi tehdä, mitä tahtoo.
Meilläkin on täällä niitty. Oikeastaan niitä on kaksi. Toinen on tuossa pihapolun varressa, pieni maapala, jota olen niittänyt vähintään kerran kesässä ja jossa nyt kasvaa mesimarjaa, apilaa, kissankelloja, päivänkakkaroita ja muita niittykasveja. Vuosi vuodelta siitä tulee kauniimpi, vaikka en olekaan hoitanut sitä kaikkien niitynhoitotaiteen sääntöjen mukaan.
Toinen niitty on isompi. Se sijaitsee tonttimme takaosassa ja se on joskus ollut peltoa. Me emme ole tehneet sille muuta kuin katkoneet sieltä puiden taimia, joita aina ilmestyy. Minulla on silloin tällöin tapana käydä seisomassa niityn laidalla haaveilemassa: tuohon mahtuisi ratsastuskenttä, tuonne saisi tallin, tai sitten laitumeksi lampaille tai hevosille...
Eihän se nyt oikeasti ole niitty, mutta en tiedä parempaakaan nimeä maapalalle. Tämänaamuisen tv-ohjelman jälkeen minuun iski kova halua hakea viikate ja lähteä sinne niittotöihin. Olisipa hauskaa niittää heinät ja iskeä ne seipäälle! Sitten kun ne ensin ovat kasvaneet, tietysti.
Ja mitä sitten? En tiedä ja ehkäpä tämä halukin tästä menee ohi ennen kuin sade lakkaa.
Olen vähän huolissani ruohonleikkuusta. Se pitää välttämättä tehdä ennen kuin menen kaupunkiin, mutta huomiseksikin ennustettiin sadetta. Jos en tällä reissulla pääsee leikkaamaan, seuraavalla kerralla odottaa toivoton urakka.
Mutta eilen illalla oli mukavaa. Olimme kyläilemässä naapurissa ja viivyimme siellä melkein puoleen yöhön asti. Söimme ja joimme hyvin ja selvitimme kaikki kylän asiat joita talven mittaan on tapahtunut. Kaikenlaista on ollutkin, on tarvittu poliisia ja palokuntaa ja oikeuslaitosta. Laitila on välillä melkoinen Villi-Länsi.
Puhuimme myös puutarhanhoidosta. Emäntämme, joka on asunut täällä vuosikymmeniä muisteli, ettei ennen suinkaan pihoja hoidettu sellaisella huolella kuin nyt. Isojenkin talojen pihanurmet niitettiin ehkä vain juhannukseksi. Nyt on menty melkein toiseen äärimmäisyyteen.
Pihanurmikoiden hoito lempeästi niittämällä ja luonnollisen kulumisen kautta on ihan varmasti luonnon kannalta hyvä. Mutta en silti pystyisi asumaan täällä, jos joka kerta ulos mennessäni joutuisin kahlaamaan polviin ulottuvassa märässä heinässä. Se ei olisi turvallistakaan: punkit ja käärmeet viihtyvät heinikossa. Tärkein syy on kuitenkin estetiikka, haluan, että ympäristö on siisti.
Tänään en ole ollut ulkona muuta kuin pakolliset vessa- ja vedenhakureissut. Koirakin on maannut tyytyväisenä omalla sohvallaan. Olen lukenut ja katsonut televisiota. Aamulla sieltä tuli ohjelma niityn elämästä. BBC:n luonto-ohjelmia, hienosti kuvattu ja todella mielenkiintoinen, kuten ne tuppaavat olemaan.
Ohjelmassa kuvattiin niityn elämää eri vuosisadoilla. Ennen kaikki oli tietysti paremmin ja ohjelmassa luonnollisesti päädyttiin siihen, että vaikka voikukkaketo on kaunis, se ei ole sitä, mitä luonto itse saisi aikaan jos saisi tehdä, mitä tahtoo.
Meilläkin on täällä niitty. Oikeastaan niitä on kaksi. Toinen on tuossa pihapolun varressa, pieni maapala, jota olen niittänyt vähintään kerran kesässä ja jossa nyt kasvaa mesimarjaa, apilaa, kissankelloja, päivänkakkaroita ja muita niittykasveja. Vuosi vuodelta siitä tulee kauniimpi, vaikka en olekaan hoitanut sitä kaikkien niitynhoitotaiteen sääntöjen mukaan.
Toinen niitty on isompi. Se sijaitsee tonttimme takaosassa ja se on joskus ollut peltoa. Me emme ole tehneet sille muuta kuin katkoneet sieltä puiden taimia, joita aina ilmestyy. Minulla on silloin tällöin tapana käydä seisomassa niityn laidalla haaveilemassa: tuohon mahtuisi ratsastuskenttä, tuonne saisi tallin, tai sitten laitumeksi lampaille tai hevosille...
Eihän se nyt oikeasti ole niitty, mutta en tiedä parempaakaan nimeä maapalalle. Tämänaamuisen tv-ohjelman jälkeen minuun iski kova halua hakea viikate ja lähteä sinne niittotöihin. Olisipa hauskaa niittää heinät ja iskeä ne seipäälle! Sitten kun ne ensin ovat kasvaneet, tietysti.
Ja mitä sitten? En tiedä ja ehkäpä tämä halukin tästä menee ohi ennen kuin sade lakkaa.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Ruusu ja kärhö pääsivät kuoppaan
Kurtturuusu ja kärhö on nyt istutettu. Tästä aloitin.
Tuossa lapion vieressä oikealla puolella näkyy pallohortensia. Kaivoin sen ylös ja totesin, että sillä on hyvä ja terveen näköinen juuristo, enkä sitten raaskinutkaan heittää koko pensasta pois. Irrotin siitä osan ja istutin sen tuonne syrjempään, paikkaan, jossa on vähän varjoisaa ja kasvaa sammaltakin. Annan sille vielä mahdollisuuden.
Uusi istutus näyttää tältä.
Tein istututuksen mielestäni aika huolellisesti. Kaivoin isohkon kuopan ja vein siitä maan pois. Kaadoin pohjalle ensin kannullisen vettä, teen niin aina, kun istutan jotain. Sitten toin kuoppaan hiekkaa ja kaupasta ostettua puutarhamultaa.
Viherlassilasta eilen ostamani tarhakurtturuusu on nimeltään Schnee-Eule. Sen pitäisi olla matala, vain noin 50-60 senttiä. Kukat ovat valkoisia ja niitä riittää keskikesästä pitkälle syksyyn.
Loistokärhön kukat ovat laventelinsinisiä. Kärhön nimi on Lasurstern.
Istutin ruusupensaan samaan syvyyteen kuin se oli purkissa ja kärhön kymmenisen senttä syvempään. Aion vielä askarrella kanaverkkoa tuohon seinälle, jotta kärhö voi kiipeillä sitä pitkin.
Lopuksi istutin vielä viime viikonlopun istutus- ja muutostöiden jäljiltä jääneet ahomansikat ruusun ja kärhön seuraksi. Vihonviimeiseksi tietysti kastelin hyvin.
Nyt olen tehnyt voitavani ja jatkossa nähdään, miten kävi.
Sain tänään sen kermamunkinkin, josta jo pari viikkoa sitten haaveilin. Kävimme Rainen kanssa keskustassa ja Tiihosella kahvilla. Hyvää!
Tiihosen kahvila Laitilassa on aivan ihana paikka. Jos teillä ikinä on mitään asiaa tänne, niin poiketkaa siellä.
Tässä vielä jotain kaunista lauantai-iloksi. Tuo kukka lähtee kohta minun mukanani naapuriin, mutta linnut jäävät tänne. Ostin lintupatsaan eilen Hong Kongin puutarhamyymälästä, se ei siis ole mitään hienoa designea eikä antiikkiakaan. Kuten ei mikään täällä: meillä kaikki on joko itse tehtyä tai halvalla ostettua, mutta sehän ei tietenkään tarkoita samaa kuin ruma?
Tuossa lapion vieressä oikealla puolella näkyy pallohortensia. Kaivoin sen ylös ja totesin, että sillä on hyvä ja terveen näköinen juuristo, enkä sitten raaskinutkaan heittää koko pensasta pois. Irrotin siitä osan ja istutin sen tuonne syrjempään, paikkaan, jossa on vähän varjoisaa ja kasvaa sammaltakin. Annan sille vielä mahdollisuuden.
Uusi istutus näyttää tältä.
Tein istututuksen mielestäni aika huolellisesti. Kaivoin isohkon kuopan ja vein siitä maan pois. Kaadoin pohjalle ensin kannullisen vettä, teen niin aina, kun istutan jotain. Sitten toin kuoppaan hiekkaa ja kaupasta ostettua puutarhamultaa.
Viherlassilasta eilen ostamani tarhakurtturuusu on nimeltään Schnee-Eule. Sen pitäisi olla matala, vain noin 50-60 senttiä. Kukat ovat valkoisia ja niitä riittää keskikesästä pitkälle syksyyn.
Loistokärhön kukat ovat laventelinsinisiä. Kärhön nimi on Lasurstern.
Istutin ruusupensaan samaan syvyyteen kuin se oli purkissa ja kärhön kymmenisen senttä syvempään. Aion vielä askarrella kanaverkkoa tuohon seinälle, jotta kärhö voi kiipeillä sitä pitkin.
Lopuksi istutin vielä viime viikonlopun istutus- ja muutostöiden jäljiltä jääneet ahomansikat ruusun ja kärhön seuraksi. Vihonviimeiseksi tietysti kastelin hyvin.
Nyt olen tehnyt voitavani ja jatkossa nähdään, miten kävi.
Sain tänään sen kermamunkinkin, josta jo pari viikkoa sitten haaveilin. Kävimme Rainen kanssa keskustassa ja Tiihosella kahvilla. Hyvää!
Tiihosen kahvila Laitilassa on aivan ihana paikka. Jos teillä ikinä on mitään asiaa tänne, niin poiketkaa siellä.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Ikkunat vaihtoon
Jos joku katsoi eilistä kuvaa oikein tarkkaan ja ihmetteli, miten syysleimut näyttävät noin kummallisilta niin tiedoksi, että ne valkoiset eivät ole syysleimuja vaan kurjenpolvia. Mainitsemani valkoiset leimut eivät vielä olleet kukassa kuvanottohetkellä.
Tulin maalle puutarhakaupan kautta. Olin menossa ostamaan tuliaiskukkaa huomiselle visiitille, joka on sovittu naapuriin. Ostinkin, mutta samalla ostin myös yhden valkoisen kurtturuusupensaan ja sinisen loistokärhön. Aion istuttaa ne aitan eteen, oven pieleen. Siinä on tähän asti ollut pallohortensia, jonka ostin muinoin Ruusupensaan taakse. Se ei kukkinut siellä eikä se ole kukkinut täälläkään ja nyt luovutan sen kanssa. Kaivan sen huomenna ylös ja istutan ruusupensaan ja kärhön tilalle.
Juhannusruusu olisi perinteinen valinta punaisen aitan seinustalle, mutta se kukkii kovin lyhyen aikaa. Kurtturuusut ovat - ainakin tämän pitäisi olla - vähään tyytyviä, ne kukkivat pitkään ja tuoksuvat ihanasti. Kärhö toivon mukaan täydentää istutuksen, joskin tähän mennessä istuttamistani noin viidestä tai kuudesta kärhöstä on hengissä enää yksi.
Kun pääsin perille Vanhalle Maatilalle, täällä näytti tältä.
Salin ikkuna oli poissa ja navakka tuuli puhalsi suoraan sisään.
Ikkunan takana oleva seinä on suoristettu ja laudoitettu ja nyt vuorossa ovat ikkunat. Raine tekee ne itse, mikä on minusta tavattoman hienoa. Uusi ikkuna oli siis valmis ja menossa oli sen asentaminen ikkuna-aukkoon.
Sanomme tätä huonetta saliksi, sillä vanhoissa taloissa ei ole olohuoneita vaan kamareita ja saleja. Meilläkin on tupa, sali, kaksi kamaria ja keittiö. Sali ei ole mikään hieno herrasväen huone vaan huone, jossa yleensä eniten ollaan. Ehkä se joskus on maalla ollut huone, jonne mennään vain silloin, kun on vieraita.
Päivä on ollut kylmä ja valtavan tuulinen. Laitoin tulet pikkukamarin pönttöuuniin, jotta emme paleltuisi tänne. Vanha, peltikuorinen pystyuuni lämpiää nopeasti. Salissa meillä on uusi, tosin aika hyvin vanhan mallin mukaan tehty varaava pystyuuni. Ei kakluuni, sillä kakluuniksi voi sanoa vani kaakelilla päällystettyä uunia ja tämä meidän yksilömme on päällystetty jollain, joka näyttää rappaukselta.
Äsken istuimme saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyn viskomisen lomassa ja katselimme, kun varikset ahdistelivat kanahaukkaa. Haukka huitaisi röyhkeimpiä siivellään, mutta mitäpä varikset siitä piittasivat.
Kettu tulla jolkotteli peltotietä pitkin. Nonna istui minun jaloissani eikä huomannut mitään. Kettu huomasi, loikkasi pellolle ja pomppi pitkäksi kasvaneen oraan seassa kiivaasti tiehensä.
Täällä villieläimet ovat oikeasti villejä, ne eivät jää tuijottamaan ihmisiä ja koiria kuten kaupungissa.
Tulin maalle puutarhakaupan kautta. Olin menossa ostamaan tuliaiskukkaa huomiselle visiitille, joka on sovittu naapuriin. Ostinkin, mutta samalla ostin myös yhden valkoisen kurtturuusupensaan ja sinisen loistokärhön. Aion istuttaa ne aitan eteen, oven pieleen. Siinä on tähän asti ollut pallohortensia, jonka ostin muinoin Ruusupensaan taakse. Se ei kukkinut siellä eikä se ole kukkinut täälläkään ja nyt luovutan sen kanssa. Kaivan sen huomenna ylös ja istutan ruusupensaan ja kärhön tilalle.
Juhannusruusu olisi perinteinen valinta punaisen aitan seinustalle, mutta se kukkii kovin lyhyen aikaa. Kurtturuusut ovat - ainakin tämän pitäisi olla - vähään tyytyviä, ne kukkivat pitkään ja tuoksuvat ihanasti. Kärhö toivon mukaan täydentää istutuksen, joskin tähän mennessä istuttamistani noin viidestä tai kuudesta kärhöstä on hengissä enää yksi.
Kun pääsin perille Vanhalle Maatilalle, täällä näytti tältä.
Salin ikkuna oli poissa ja navakka tuuli puhalsi suoraan sisään.
Ikkunan takana oleva seinä on suoristettu ja laudoitettu ja nyt vuorossa ovat ikkunat. Raine tekee ne itse, mikä on minusta tavattoman hienoa. Uusi ikkuna oli siis valmis ja menossa oli sen asentaminen ikkuna-aukkoon.
Sanomme tätä huonetta saliksi, sillä vanhoissa taloissa ei ole olohuoneita vaan kamareita ja saleja. Meilläkin on tupa, sali, kaksi kamaria ja keittiö. Sali ei ole mikään hieno herrasväen huone vaan huone, jossa yleensä eniten ollaan. Ehkä se joskus on maalla ollut huone, jonne mennään vain silloin, kun on vieraita.
Päivä on ollut kylmä ja valtavan tuulinen. Laitoin tulet pikkukamarin pönttöuuniin, jotta emme paleltuisi tänne. Vanha, peltikuorinen pystyuuni lämpiää nopeasti. Salissa meillä on uusi, tosin aika hyvin vanhan mallin mukaan tehty varaava pystyuuni. Ei kakluuni, sillä kakluuniksi voi sanoa vani kaakelilla päällystettyä uunia ja tämä meidän yksilömme on päällystetty jollain, joka näyttää rappaukselta.
Äsken istuimme saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyn viskomisen lomassa ja katselimme, kun varikset ahdistelivat kanahaukkaa. Haukka huitaisi röyhkeimpiä siivellään, mutta mitäpä varikset siitä piittasivat.
Kettu tulla jolkotteli peltotietä pitkin. Nonna istui minun jaloissani eikä huomannut mitään. Kettu huomasi, loikkasi pellolle ja pomppi pitkäksi kasvaneen oraan seassa kiivaasti tiehensä.
Täällä villieläimet ovat oikeasti villejä, ne eivät jää tuijottamaan ihmisiä ja koiria kuten kaupungissa.
torstai 26. toukokuuta 2011
Toisten ihmisten täydelliset puutarhat
Puutarhalehdet ja -ohjelmat ovat kiehtovia, vaikka niistä tuleekin kauhean riittämätön olo. Katsoin äsken ohjelmaa, jossa esiteltiin hehtaarin laajuista, hienosti hoidettua puistopuutarhaa. Siellä oli vieläpä hienoja kivimuureja, jotka oli itse rakennettu. Puutarhan omistajat olivat - kuinkas muuten - alun alkaen kaupunkilaisia ja aivan aloittelijoita, eivät tunnistaneet edes kuusta ja mäntyä toisistaan. Ja nyt, muutaman vuoden työn jälkeen, valtava puutarha kelpaisi vaikka englantilaisten Keltaiseen Kirjaan vai mikä se oli se kaikkein ylin tunnustus onnistuneesta puutarhanhoidosta.
Voi huokaus sentään.
Ja minä kun olen niin yrittänyt. Olen hankkinut valtavan määrän rakkoja käsiini ja ties mitä nivelpussintulehduksia, mutta ei vaan synny tarpeeksi valmista. Kiviaitakin, se vaatimaton kahden metrin pätkä, josta haaveilen, on rakentamatta.
Onhan tämä ihan nättiä, mutta kaukana siitä, mikä on ollut tavoitteena. Tämä kuva on jo parin vuoden takaa ja tänä kesänä aion tehdä isoja muutoksia tässä perennaryhmässä. Tuolla keskellä pilkistää Sarah Bernhardt -pioni, jonka sain ystävältäni melkein ensimmäisenä vuonna, kun meillä oli Vanha Maatila. Istutin pionin ympärille kurjenpolvia ja valkoista syysleimua ja vähän muutakin ja kuten kuvasta näkyy, ne ovat vallanneet lähes kaiken tilan. Pionirukka ei enää viihdy ja koska haluan pelastaa sen, muut saavat väistyä.
Sini-valko-vaaleanpunainen on suosikkiyhdistelmäni. Olen kai romantikko tässä asiassa? Värit ovat hirmuisen tärkeitä ja vaikka pidän väreistä yleensä, on joitain, joita en puutarhaani huoli. Yksi on karmiininpunainen. Kaikkein kauhein yhdistelmä, mitä voin kuvitella, on karmiininpunainen yhdistettynä keltaiseen ja uskokaa pois, juuri sitä näkee aika paljon, jopa valmiina myytävissä asetelmissa.
Nyt pieni vinkki, jonka laitoin muistiini äskeisestä tv-ohjelmasta. Näin kasvatetaan pitkään kukkivia, elinvoimaisia Karjalanneitoja: mukula laitetaan pienehköön purkkiin siten, että se jää osittain näkyviin. Sitten purkki laitetaan isompaan astiaan, jossa on kolmisen senttiä vettä. Kun pienemmän purkin multa alkaa tuntua päältä kostealta, se otetaan pois vesiastiasta ja siirretään valoisaan ja lämpimään paikkaan. Kun purkin pohjasta alkaa tunkea juuria, mukula peitetään kevyesti mullalla. Ja sitten vain odotellaan. Tätä olisi hauska kokeilla, mutta kun se kuitenkin jää minulta tekemättä, niin kokeilkaa joku ja kertokaa sitten, kuinka kävi.
Tulevana viikonloppuna aion askarrella arkisempien mukuloiden kanssa ja istuttaa perunat. Muutama kilo hyvin itänyttä Siikliä odottaa.
Voi huokaus sentään.
Ja minä kun olen niin yrittänyt. Olen hankkinut valtavan määrän rakkoja käsiini ja ties mitä nivelpussintulehduksia, mutta ei vaan synny tarpeeksi valmista. Kiviaitakin, se vaatimaton kahden metrin pätkä, josta haaveilen, on rakentamatta.
Onhan tämä ihan nättiä, mutta kaukana siitä, mikä on ollut tavoitteena. Tämä kuva on jo parin vuoden takaa ja tänä kesänä aion tehdä isoja muutoksia tässä perennaryhmässä. Tuolla keskellä pilkistää Sarah Bernhardt -pioni, jonka sain ystävältäni melkein ensimmäisenä vuonna, kun meillä oli Vanha Maatila. Istutin pionin ympärille kurjenpolvia ja valkoista syysleimua ja vähän muutakin ja kuten kuvasta näkyy, ne ovat vallanneet lähes kaiken tilan. Pionirukka ei enää viihdy ja koska haluan pelastaa sen, muut saavat väistyä.
Sini-valko-vaaleanpunainen on suosikkiyhdistelmäni. Olen kai romantikko tässä asiassa? Värit ovat hirmuisen tärkeitä ja vaikka pidän väreistä yleensä, on joitain, joita en puutarhaani huoli. Yksi on karmiininpunainen. Kaikkein kauhein yhdistelmä, mitä voin kuvitella, on karmiininpunainen yhdistettynä keltaiseen ja uskokaa pois, juuri sitä näkee aika paljon, jopa valmiina myytävissä asetelmissa.
Nyt pieni vinkki, jonka laitoin muistiini äskeisestä tv-ohjelmasta. Näin kasvatetaan pitkään kukkivia, elinvoimaisia Karjalanneitoja: mukula laitetaan pienehköön purkkiin siten, että se jää osittain näkyviin. Sitten purkki laitetaan isompaan astiaan, jossa on kolmisen senttiä vettä. Kun pienemmän purkin multa alkaa tuntua päältä kostealta, se otetaan pois vesiastiasta ja siirretään valoisaan ja lämpimään paikkaan. Kun purkin pohjasta alkaa tunkea juuria, mukula peitetään kevyesti mullalla. Ja sitten vain odotellaan. Tätä olisi hauska kokeilla, mutta kun se kuitenkin jää minulta tekemättä, niin kokeilkaa joku ja kertokaa sitten, kuinka kävi.
Tulevana viikonloppuna aion askarrella arkisempien mukuloiden kanssa ja istuttaa perunat. Muutama kilo hyvin itänyttä Siikliä odottaa.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Innostunut bloginpitäjä tilittää keskellä yötä
Tämä on taas näitä päiviä, kun tuppaa menemään töiden kanssa myöhään. Deadline vaanii olan takana, kello käy kohta puolta yötä ja kaikki kauhun ja paniikin ainekset ovat siis koossa. Mutta kun asiat on kuitenkin otettava tärkeysjärjestyksessä, niin päivitänpä tämän blogin välillä.
Olin ajatellut, että 150. päivitys olisi jonkunmoinen rajapyykki. Se pääsi kuitenkin menemään ohi joku päivä sitten ilman, että huomasin asiaa ollenkaan. Tosin en tiedä, mitä olisin tehnyt vaikka olisin huomannutkin.
Olen nyt vähän paremmin perehtynyt bloggaamisen maailmaan kuin aloittaessani. Olinkin tosi noviisi, sillä en ollut ollenkaan tutustunut kaikkiin bloggaamisesta kertoviin sivustoihin, joilla minua viisaammat neuvovat, miten saadaan paljon lukijoita. Ehkä se on hyvä, sillä neuvojen jyrkkyys ja se, että olen tähän mennessä tehnyt lähes kaikki virheet, joista varoitetaan, olisivat saaneet minut perääntymään bloggausaikeissani.
Sillä, että lukijoita pitäisi olla paljon, on vissi merkitys. Bloggaaja voi antaa luvan laittaa sivuilleen mainoksia ja hän saa sitten korvauksen siitä, että lukijat lukevat myös mainokset. Rahasta on kyse, kyllä. Rikastuminenkin on mahdollista, jos lukijoita on noin viisi miljoonaa tai jotain. Ruusupensaan taakse ei vielä ole eksynyt näin suurta joukkoa, joten toistaiseksi mainoksia ei tarvitse pelätä. Ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Tuskin koskaan.
Olen edelleen hyvin innostunut blogin pitämisestä. Tämä on erinomainen, kaikille avoin väylä kirjoittaa. Ja juuri se näkyy nyppivän muutamia, jotka paheksuvat ja väheksyvät tällaista kaiken kansan ulottuvilla olevaa työkalua.
Esimerkkinä muuan ihminen, jonka hiljattain tapasin ja johon kovasti miellyin, koska hän vaikutti rehdiltä, mukavalta ja kaikin puolin tolkulliselta ihmiseltä. Sitten huomasin, että hän kuuluu erään lehden blogikirjoittajiin. Uteliaana hain blogit esiin ja luin. Ja mitä hän kirjoittikaan ensimmäisessä blogissaan: "Vaikka halveksinkin tällaista joutavanpäiväistä junttiroskaa, teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja kirjoitan, kun pyydettiin."
Ei hän oikeasti ihan näin kirjoittanut, mutta sitä hän tarkoitti.
Mikä siinä on niin pahaa, että kaikki, ihan kaikki, voivat avata oman blogin? Se juuri? Se, että kaikki voivat, eivät vain hyvät kirjoittajat, palkitut ja kiitetyt kirjoittajat, ammattilaiset.
Onko blogin pitäminen verrattavissa omakustannekirjailijuuteen tai kenties johonkin vielä alhaisempaan toimintaan?
Ei kirjoittamisesta kannata olla mustasukkainen. Sanoja ja kokonaisia kirjoituksia mahtuu maailmaan eivätkä uudet vie tilaa keneltäkään. Blogin hyvä puoli on vielä se, että sen lukeminen on erinomaisen vapaaehtoista.
Kiitos kaikille, jotka olette halunneet käydä Ruusupensaan takana! Teitä on nyt jo muutamia kymmeniä enemmän tai vähemmän vakituisia (minähän näen sen tilaston, vaikka te ette näe). Kirjoittajana on niin mukava ajatella, että joku lukee nämäkin rivit.
Mutta nyt takaisin töihin. Aion nukkuakin tänä yönä.
Olin ajatellut, että 150. päivitys olisi jonkunmoinen rajapyykki. Se pääsi kuitenkin menemään ohi joku päivä sitten ilman, että huomasin asiaa ollenkaan. Tosin en tiedä, mitä olisin tehnyt vaikka olisin huomannutkin.
Olen nyt vähän paremmin perehtynyt bloggaamisen maailmaan kuin aloittaessani. Olinkin tosi noviisi, sillä en ollut ollenkaan tutustunut kaikkiin bloggaamisesta kertoviin sivustoihin, joilla minua viisaammat neuvovat, miten saadaan paljon lukijoita. Ehkä se on hyvä, sillä neuvojen jyrkkyys ja se, että olen tähän mennessä tehnyt lähes kaikki virheet, joista varoitetaan, olisivat saaneet minut perääntymään bloggausaikeissani.
Sillä, että lukijoita pitäisi olla paljon, on vissi merkitys. Bloggaaja voi antaa luvan laittaa sivuilleen mainoksia ja hän saa sitten korvauksen siitä, että lukijat lukevat myös mainokset. Rahasta on kyse, kyllä. Rikastuminenkin on mahdollista, jos lukijoita on noin viisi miljoonaa tai jotain. Ruusupensaan taakse ei vielä ole eksynyt näin suurta joukkoa, joten toistaiseksi mainoksia ei tarvitse pelätä. Ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Tuskin koskaan.
Olen edelleen hyvin innostunut blogin pitämisestä. Tämä on erinomainen, kaikille avoin väylä kirjoittaa. Ja juuri se näkyy nyppivän muutamia, jotka paheksuvat ja väheksyvät tällaista kaiken kansan ulottuvilla olevaa työkalua.
Esimerkkinä muuan ihminen, jonka hiljattain tapasin ja johon kovasti miellyin, koska hän vaikutti rehdiltä, mukavalta ja kaikin puolin tolkulliselta ihmiseltä. Sitten huomasin, että hän kuuluu erään lehden blogikirjoittajiin. Uteliaana hain blogit esiin ja luin. Ja mitä hän kirjoittikaan ensimmäisessä blogissaan: "Vaikka halveksinkin tällaista joutavanpäiväistä junttiroskaa, teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja kirjoitan, kun pyydettiin."
Ei hän oikeasti ihan näin kirjoittanut, mutta sitä hän tarkoitti.
Mikä siinä on niin pahaa, että kaikki, ihan kaikki, voivat avata oman blogin? Se juuri? Se, että kaikki voivat, eivät vain hyvät kirjoittajat, palkitut ja kiitetyt kirjoittajat, ammattilaiset.
Onko blogin pitäminen verrattavissa omakustannekirjailijuuteen tai kenties johonkin vielä alhaisempaan toimintaan?
Ei kirjoittamisesta kannata olla mustasukkainen. Sanoja ja kokonaisia kirjoituksia mahtuu maailmaan eivätkä uudet vie tilaa keneltäkään. Blogin hyvä puoli on vielä se, että sen lukeminen on erinomaisen vapaaehtoista.
Kiitos kaikille, jotka olette halunneet käydä Ruusupensaan takana! Teitä on nyt jo muutamia kymmeniä enemmän tai vähemmän vakituisia (minähän näen sen tilaston, vaikka te ette näe). Kirjoittajana on niin mukava ajatella, että joku lukee nämäkin rivit.
Mutta nyt takaisin töihin. Aion nukkuakin tänä yönä.
tiistai 24. toukokuuta 2011
Nuo lystikkäät talousjutut
Turun Sanomien Talousliite oli taas ilahduttava. Turha luulla, etteivät talouslehdet voisi olla hauskoja, pois se!
Juhani Brander kirjoitti Tilin tarkastaja -kolumnissaan siitä, miten kansa palvoo jääkiekkoilijoita ja viis veisaa jonkun entisen suomalaispresidentin saamasta Nobelin palkinnosta.
"Kultamitalistit saapuivat Suomeen Hornet -saattueessa: jopa puolustusvoimat kunnioittivat jääkiekon maailmanmestareita. Kun presidentti Martti Ahtisaari voitti Nobelin elämänmittaisesta työstään, lennätettiin äijä takaisin kotimaahan yksisiipisellä rahtikoneella lampaiden ja muulien seassa. - - - Ahtisaarta vastassa ei ollut muutaman lehtimiehen lisäksi ketään. - - - Kun kansallinen identiteetti on sidoksissa kumista lätkää lyövään miljonääriryhmään, kertoo se väkisinkin oman minäkuvan heikkoudesta," Brander kirjoittaa.
Myöhemmin kirjailija esittää, miten vanhempien tulisi ohjata lapsiaan kirjojen äärelle sen sijaan, että näyttävät huonoa esimerkkiä junttimaisesta jääkiekon seuraamisesta ja peliin eläytymisestä. Jos kansa saataisiin patisteltua kirjallisuuden pariin, isänmaamme voisi paljon paremmin.
Pidän kovasti nuoresta Branderista tai paremminkin hänen tyylistään kirjoittaa. Joskus se menee vähän yli, mutta useimmiten sanankäyttö on oivallista ja ajatukset tuoreita.
En silti ole samaa mieltä hänen kanssaan. Brander - ehkä tietämättään on tänään samalla asialla kuin sivistyneistö oli jo reilut sata vuotta sitten. Hän haluaa sivistää kansaa.
Sivistyneistö - johon kai kirjailijan voi lukea - halusi silloin ja haluaa näköjään nytkin kaataa sivistystä rahvaan päälle, tehdä siitä vähän itsensä kaltaisen, ei toki liikaa kuitenkaan. Reilut sata vuotta sitten tulokset jäivät melko laihoiksi, sillä kansa itse ei ollut pyytänyt saada sivistyä eikä ymmärtänyt asian hienompia nyansseja. Luulenpa, että nyt käy samoin: vaikka kuinka näytettäisiin oikeaa tietä, jukuripää kansa palvoo silmät kiiltäen Koivua ja Granlundia eikä Ahtisaarta. Sellaista se on, kansaparka, ei ymmärrä omaa parastaan ja on ihan kollektiivisesti väärässä.
Tottahan minunkin käy sääliksi autiolle Helsinki-Vantaalle laskeutuvaa Ahtisaarta. Vastassa ei ollut ketään, ei yhden yhtäkään ihailijaa. Ei siellä tainnut olla Brander itsekään?
Riemastuttavan talousliitteen parhaat naurut sain kuitenkin puutarhakauppaa koskevasta jutusta. Siihen oli haastateltu paikallisen puutarhakaupan toimitusjohtajaa, jota itsekin olen käynyt joskus jututtamassa ja joka on oikein mukava mies. Lopuksi kerrotaan liikevaihdosta ja siitä, mistä rahat tulevat.
"- yritys tekee asiakkaan toivomuksesta myös pihasuunnittelua ja -rakentamista."
Kuinka huomaavaista!
Että tehdään toivomuksesta, eikä mennä omin päin kaivelemaan.
Juhani Brander kirjoitti Tilin tarkastaja -kolumnissaan siitä, miten kansa palvoo jääkiekkoilijoita ja viis veisaa jonkun entisen suomalaispresidentin saamasta Nobelin palkinnosta.
"Kultamitalistit saapuivat Suomeen Hornet -saattueessa: jopa puolustusvoimat kunnioittivat jääkiekon maailmanmestareita. Kun presidentti Martti Ahtisaari voitti Nobelin elämänmittaisesta työstään, lennätettiin äijä takaisin kotimaahan yksisiipisellä rahtikoneella lampaiden ja muulien seassa. - - - Ahtisaarta vastassa ei ollut muutaman lehtimiehen lisäksi ketään. - - - Kun kansallinen identiteetti on sidoksissa kumista lätkää lyövään miljonääriryhmään, kertoo se väkisinkin oman minäkuvan heikkoudesta," Brander kirjoittaa.
Myöhemmin kirjailija esittää, miten vanhempien tulisi ohjata lapsiaan kirjojen äärelle sen sijaan, että näyttävät huonoa esimerkkiä junttimaisesta jääkiekon seuraamisesta ja peliin eläytymisestä. Jos kansa saataisiin patisteltua kirjallisuuden pariin, isänmaamme voisi paljon paremmin.
Pidän kovasti nuoresta Branderista tai paremminkin hänen tyylistään kirjoittaa. Joskus se menee vähän yli, mutta useimmiten sanankäyttö on oivallista ja ajatukset tuoreita.
En silti ole samaa mieltä hänen kanssaan. Brander - ehkä tietämättään on tänään samalla asialla kuin sivistyneistö oli jo reilut sata vuotta sitten. Hän haluaa sivistää kansaa.
Sivistyneistö - johon kai kirjailijan voi lukea - halusi silloin ja haluaa näköjään nytkin kaataa sivistystä rahvaan päälle, tehdä siitä vähän itsensä kaltaisen, ei toki liikaa kuitenkaan. Reilut sata vuotta sitten tulokset jäivät melko laihoiksi, sillä kansa itse ei ollut pyytänyt saada sivistyä eikä ymmärtänyt asian hienompia nyansseja. Luulenpa, että nyt käy samoin: vaikka kuinka näytettäisiin oikeaa tietä, jukuripää kansa palvoo silmät kiiltäen Koivua ja Granlundia eikä Ahtisaarta. Sellaista se on, kansaparka, ei ymmärrä omaa parastaan ja on ihan kollektiivisesti väärässä.
Tottahan minunkin käy sääliksi autiolle Helsinki-Vantaalle laskeutuvaa Ahtisaarta. Vastassa ei ollut ketään, ei yhden yhtäkään ihailijaa. Ei siellä tainnut olla Brander itsekään?
Riemastuttavan talousliitteen parhaat naurut sain kuitenkin puutarhakauppaa koskevasta jutusta. Siihen oli haastateltu paikallisen puutarhakaupan toimitusjohtajaa, jota itsekin olen käynyt joskus jututtamassa ja joka on oikein mukava mies. Lopuksi kerrotaan liikevaihdosta ja siitä, mistä rahat tulevat.
"- yritys tekee asiakkaan toivomuksesta myös pihasuunnittelua ja -rakentamista."
Kuinka huomaavaista!
Että tehdään toivomuksesta, eikä mennä omin päin kaivelemaan.
maanantai 23. toukokuuta 2011
Kannatan lämpimästi seuratoimintaa
Olen yhdistysihminen. Ehdottomasti. Jo lapsena liityin kaikenlaisiin yhdistyksiin heti, kun olin tarpeeksi vanha. Olen kuulunut ainakin Turun Akvaarioseuraan, Suomi-Neuvostoliitto -seuraan, SPR:n ja Turun Ratsastajiin. Siis lapsena. Sen jälkeen on tullut muutama uusi ja muutama vanha on jäänyt. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan kissanpissattajien yhdistys, kun minusta jo sai uskollisen ja uutteran jäsenen.
Nykyään innostus on hieman laantunut, vaikka kannatan edelleen lämpimästi seuratoimintaa. Nyt kuulun enää Kalle Päätalo -seuraan, jota en mitenkään raaski jättää, vaikka itse päähenkilö, kirjailija, on jo poistunut joukoistamme. Tänään tuli taas Päätalo-sanomat ja tietoa ensi kesän Päätalo-viikosta.
Kalle Päätalo on yksi suurimmista suomalaisista kirjailijoista. Tiedän monia, jotka ovat tästä eri mieltä ja naureskelevat Päätalon kirjoille. Heihin verrattuna minulla on kuitenkin se vahvuus, että olen lukenut kaikki Päätalon kirjat, osan useampaan kertaan. On ikään kuin parempi arvostella, kun tietää, mistä puhuu.
Päätalon kirjoihin tarttuminen vaatii kieltämättä päättäväistä asennetta. Alussa menee helposti sata, kaksikin sataa sivua, ennen kuin teksti alkaa vetää. Sen jälkeen ei enää tarvitsekaan muuta kuin pidellä kiinni: kirjat imaisevat mukaansa ja loppuvat aina liian pian. Kirjojen ehdotonta huippua on Iijoki-sarja, johon on tallennettu ainutlaatuinen kuvaus köyhän pojan tiestä menestyskirjailijaksi ja samalla suomalaisen yhteiskunnan rakentumisesta kymmenien vuosien ajalta. Myös työn ja työtapojen kuvaajana Päätalo on tehnyt urakan, jonka vertaista toista ei ole.
Kirjoittajana olen monta kertaa toivonut, että olisipa minulla yhtä kova polte ja sinnikkyys kuin Päätalolla. Juuri sillä hän saavutti sen, minkä saavutti, ei ylivertaisilla kirjoittajan lahjoilla. Hän tiesi sen itsekin ja sanoi, ettei kirjailijalle riitä, jos on lahjoja, sen lisäksi tarvitaan sinnikkyyttä. Tämä lausahdus minulla oli monta vuotta työpöytäni edessä seinällä. Tosin sekään ei auttanut minua toteuttamaan omia haaveitani, mutta olipa hyvin sanottu.
Päätalo-seuraan kuuluminen merkitsee minun osaltani vain noiden lehtien lukemista, en ole kertaakaan osallistunut edes Päätalo-päiville. Olen sentään kerran käynyt Taivalkoskella ja Jokijärvellä, seissyt Jokijärven rannalla ja tähyillyt sieltä Kallioniemeä, Päätalon lapsuuskotia. Siitä on niin kauan aikaa, ettei koko Päätalo-seuraa silloin vielä tainnut olla eikä Kallioniemi ollut mikään turistikohde vaan Päätalon sisarusten kesäpaikka. Sen takia minäkin siellä vastarannalla seisoin, enkä yrittänyt pihalle asti päästä.
Kirjahyllyssäni on yksi Päätaloon liittyvä aarre. Kirjoitin joskus 80-luvulla kaupunkilehteen kolumnin, jossa kehuin Päätaloa. Jonkun ajan perästä toimitukseen tuli minulle paketti Tampereelta. Sieltä kuoriutui Päätalon kirja Täysi tuntiraha ja sen etulehdelle kirjailija itse oli kirjoittanut: "Parhaat terveiseni Pirkolle täältä Mansen laitamilta Tampereelta. Kalle Päätalo". Viereen oli painettu vielä kirjailijan ex-libris.
Tuskin mikään mieheltä saamani teksti on minua koskaan niin paljon ilahduttanut.
Kirjallisista seuroista taidan kuulua myös Aino Kallas -seuraan. En ole tästä ihan varma, mutta ihmettelenpä, jos en kuulu. Ainakin minulla on hämärä mielikuva liittymisaikeista.
Jos en vielä kuulu, niin voisiko seura ystävällisesti ottaa minut jäsenekseen? Haloo?
Nykyään innostus on hieman laantunut, vaikka kannatan edelleen lämpimästi seuratoimintaa. Nyt kuulun enää Kalle Päätalo -seuraan, jota en mitenkään raaski jättää, vaikka itse päähenkilö, kirjailija, on jo poistunut joukoistamme. Tänään tuli taas Päätalo-sanomat ja tietoa ensi kesän Päätalo-viikosta.
Kalle Päätalo on yksi suurimmista suomalaisista kirjailijoista. Tiedän monia, jotka ovat tästä eri mieltä ja naureskelevat Päätalon kirjoille. Heihin verrattuna minulla on kuitenkin se vahvuus, että olen lukenut kaikki Päätalon kirjat, osan useampaan kertaan. On ikään kuin parempi arvostella, kun tietää, mistä puhuu.
Päätalon kirjoihin tarttuminen vaatii kieltämättä päättäväistä asennetta. Alussa menee helposti sata, kaksikin sataa sivua, ennen kuin teksti alkaa vetää. Sen jälkeen ei enää tarvitsekaan muuta kuin pidellä kiinni: kirjat imaisevat mukaansa ja loppuvat aina liian pian. Kirjojen ehdotonta huippua on Iijoki-sarja, johon on tallennettu ainutlaatuinen kuvaus köyhän pojan tiestä menestyskirjailijaksi ja samalla suomalaisen yhteiskunnan rakentumisesta kymmenien vuosien ajalta. Myös työn ja työtapojen kuvaajana Päätalo on tehnyt urakan, jonka vertaista toista ei ole.
Kirjoittajana olen monta kertaa toivonut, että olisipa minulla yhtä kova polte ja sinnikkyys kuin Päätalolla. Juuri sillä hän saavutti sen, minkä saavutti, ei ylivertaisilla kirjoittajan lahjoilla. Hän tiesi sen itsekin ja sanoi, ettei kirjailijalle riitä, jos on lahjoja, sen lisäksi tarvitaan sinnikkyyttä. Tämä lausahdus minulla oli monta vuotta työpöytäni edessä seinällä. Tosin sekään ei auttanut minua toteuttamaan omia haaveitani, mutta olipa hyvin sanottu.
Päätalo-seuraan kuuluminen merkitsee minun osaltani vain noiden lehtien lukemista, en ole kertaakaan osallistunut edes Päätalo-päiville. Olen sentään kerran käynyt Taivalkoskella ja Jokijärvellä, seissyt Jokijärven rannalla ja tähyillyt sieltä Kallioniemeä, Päätalon lapsuuskotia. Siitä on niin kauan aikaa, ettei koko Päätalo-seuraa silloin vielä tainnut olla eikä Kallioniemi ollut mikään turistikohde vaan Päätalon sisarusten kesäpaikka. Sen takia minäkin siellä vastarannalla seisoin, enkä yrittänyt pihalle asti päästä.
Kirjahyllyssäni on yksi Päätaloon liittyvä aarre. Kirjoitin joskus 80-luvulla kaupunkilehteen kolumnin, jossa kehuin Päätaloa. Jonkun ajan perästä toimitukseen tuli minulle paketti Tampereelta. Sieltä kuoriutui Päätalon kirja Täysi tuntiraha ja sen etulehdelle kirjailija itse oli kirjoittanut: "Parhaat terveiseni Pirkolle täältä Mansen laitamilta Tampereelta. Kalle Päätalo". Viereen oli painettu vielä kirjailijan ex-libris.
Tuskin mikään mieheltä saamani teksti on minua koskaan niin paljon ilahduttanut.
Kirjallisista seuroista taidan kuulua myös Aino Kallas -seuraan. En ole tästä ihan varma, mutta ihmettelenpä, jos en kuulu. Ainakin minulla on hämärä mielikuva liittymisaikeista.
Jos en vielä kuulu, niin voisiko seura ystävällisesti ottaa minut jäsenekseen? Haloo?
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Ennustuksia ja luonnonhenkiä
Pääskyset tulivat tänään. Ensin ilmestyi yksi. Se istui uupuneena sähkölangalla ja suki höyheniään. Sitten saapui toinen ja kohta ne jo lensivät sisään ja ulos suulin seinässä olevasta aukosta, pellon ja pihan yllä, edestakaisin, täydessä työssä.
Ihmisille pääskyset tuovat iloa ja lupaavat kesää, mutta millaista mahtaa olla elämä pääskysen näkökulmasta? Hirmuisen pitkiä muuttomatkoja ja uupumatonta työtä.
Raine luki minulle tänään iltalehden horoskooppia, jossa Kaloille luvattiin, että olet viikonloppuna tosi tarmokas ja saat paljon rästihommia tehtyä. Lopuksi tapaat vielä mukavia ihmisiä ja vietät hauskoja hetkiä heidän kanssaan.
Horoskooppi piti täysin paikkansa. Se oli tietysti puhdas sattuma, sillä olen itsekin aikoinaan kirjoittanut sen verran horoskooppeja, että tiedän yhtä ja toista niiden luotettavuudesta. Sain kuitenkin paljon aikaiseksi ja kun lähdin kohti kaupunkia, kävin vielä tekemässä yhden haastattelun todella mukavien ihmisten luona valtavan mielenkiintoisessa paikassa. Siitä ei kuitenkaan nyt enempää, sillä minähän olen kirjoittamassa aiheesta juttua, eikä ole sopivaa syödä kuormasta.
Melkein viime töikseni maalla siistin vielä ison kiven ympärystän.
Kivi on aika iso ja kuten näkyy, se on haljennut kahteen osaan. Halusin tuoda sitä jotenkin esiin, joten laitoin sen ympärille ensin mansikkamuovia ja toin sitten hiekkaa päälle.
Kiven edustalla kasvaa kurjenpolvea ja helmililjoja. Nyt toukokuussa puska kukkii sinisenä, mutta myöhemmin kesällä, kun kurjenpolvi on kukassa, väri on sinivioletti.
Islannissa elää uskomus, jonka mukaan kiviä ei saa siirtää, koska niiden alla asuvat menninkäiset ja keijut ja muut luonnonhenget voivat suuttua. Jos asiassa on perää, on tämä kivi jos mikä varteenotettava maahisten asuinpaikka.
Ihmisille pääskyset tuovat iloa ja lupaavat kesää, mutta millaista mahtaa olla elämä pääskysen näkökulmasta? Hirmuisen pitkiä muuttomatkoja ja uupumatonta työtä.
Raine luki minulle tänään iltalehden horoskooppia, jossa Kaloille luvattiin, että olet viikonloppuna tosi tarmokas ja saat paljon rästihommia tehtyä. Lopuksi tapaat vielä mukavia ihmisiä ja vietät hauskoja hetkiä heidän kanssaan.
Horoskooppi piti täysin paikkansa. Se oli tietysti puhdas sattuma, sillä olen itsekin aikoinaan kirjoittanut sen verran horoskooppeja, että tiedän yhtä ja toista niiden luotettavuudesta. Sain kuitenkin paljon aikaiseksi ja kun lähdin kohti kaupunkia, kävin vielä tekemässä yhden haastattelun todella mukavien ihmisten luona valtavan mielenkiintoisessa paikassa. Siitä ei kuitenkaan nyt enempää, sillä minähän olen kirjoittamassa aiheesta juttua, eikä ole sopivaa syödä kuormasta.
Melkein viime töikseni maalla siistin vielä ison kiven ympärystän.
Kivi on aika iso ja kuten näkyy, se on haljennut kahteen osaan. Halusin tuoda sitä jotenkin esiin, joten laitoin sen ympärille ensin mansikkamuovia ja toin sitten hiekkaa päälle.
Kiven edustalla kasvaa kurjenpolvea ja helmililjoja. Nyt toukokuussa puska kukkii sinisenä, mutta myöhemmin kesällä, kun kurjenpolvi on kukassa, väri on sinivioletti.
Islannissa elää uskomus, jonka mukaan kiviä ei saa siirtää, koska niiden alla asuvat menninkäiset ja keijut ja muut luonnonhenget voivat suuttua. Jos asiassa on perää, on tämä kivi jos mikä varteenotettava maahisten asuinpaikka.
lauantai 21. toukokuuta 2011
Raatamisen ihanuudesta
Takanani on varmaan aika tavallinen suomalaisen mökkiläisen päivä: ruohonleikkuuta, haravoimista, puiden tekoa, pientä korjailua ja saunan lämmitystä. Päivä ei riittänyt kaikkeen, mitä olisin halunnut tehdä, mitä pitäisi tehdä.
Suomalaisten intohimo lähteä lomiksi ja viikonlopuiksi alkeellisiin oloihin raatamaan saattaa herättää kysymyksiä tietämättömissä ulkomaalaisissa, mutta me kyllä tiedämme totuuden. Tämä on hauskaa. Me nautimme tästä. Haluamme sijoittaa kaikki rahamme ja vapaa-aikamme huonokuntoisiin mökkeihin ja suuritöisiin pihamaihin emmekä edes uneksi mistään muusta koska emme parempaa tiedä.
Olen tosissani.
Minulle tämä Vanhalla maatilalla raataminen on vapaaehtoista, huvia. Mutta jollekin toiselle naiselle, täällä tai kymmenillätuhansilla muilla maatiloilla, se on ollut ja on yhä välttämättömyys. Minulle on samantekevää, onnistuvatko kylvökseni vai tuleeko halla viemään, mutta joskus se on ollut elämän ja kuoleman kysymys.
Olen aina ihaillut maatilojen emäntiä. Muistan, kuinka jo pikkutyttönä ajattelin, että emännän ammatti olisi yksi hienoimmista. Olen edelleen sitä mieltä. Tosin luulen, etten olisi selvinnyt kovinkaan pitkälle emäntänä, en ainakaan silloin, kun apuna ei ole ollut sähkölaitteita eikä paljon piikojakaan tällaisissa pienemmissä paikoissa. Työn määrä olisi vienyt hengen jo varhain ja isäntä olisi saanut etsiä uuden emännän. Näinhän tehtiin, isännät eivät kauaa siekailleet kun yksi emäntä oli sortunut lapsivuoteeseen vaan naivat nopeasti uuden työntekijän.
Omat puuhasteluni täällä, niin aikaa vieviä kuin ne ovatkin, ovat kuitenkin vain puuhasteluja. Jos erehtyy pitämään itseään ahkerana, voi miettiä, miten kävisi, jos tässä pitäisi hoitaa myös muutama lehmä ja kymmenkunta lasta, leipoa leivät ja tehdä perheelle vaatteet.
Huonosti siinä kävisi, eikä apua olisi edes elämäntaitovalmentajasta.
Istutin tänään ensimmäiset kesäkukat. Kävimme Laitilan Agrimarketin puutarhakaupassa ja ostin muutaman petunian ja pari lobeliaa. Ihanaa vaaleanpunaista, niin kaunista en muista ennen petunioissa olleenkaan. Laitoin kukkia vain kahteen ruukkuun ja ruukut hyllylle, joka viime kesänä kiinnitettiin navetan seinään. Vanha navetta kallistuu yhä pahemmin vuosi vuodelta, eikä siinä kohta ole yhtään ehjää ikkunaakaan, mutta onpahan hylly ja siinä kukkia.
perjantai 20. toukokuuta 2011
Lähtemisen vaivasta ruohonleikkuuseen
Kuinka on mahdollista, että kun lähdin kolmeksi kuukaudeksi maailmalle, kaikenlaisiin säihin ja olosuhteisiin, sain tavarani mahtumaan yhteen matkalaukkuun? Nyt, kun lähden kahdeksi päiväksi kaupungista maalle, tarvitsen niin monta kassia, pussia ja nyssykkää, ettei Xantian takalaatikko ole riittää. Eikä siinä kaikki: matkalla on vielä pysähdyttävä kauppaan ostamaan muhkeat eväät.
Ja lähteminen, se on monimutkaista. Pyöriskelisin varmaan vieläkin ruusupensaan takana toimittamassa loputtomia toimituksiani jos en olisi tiukasti komentanut itseäni ovesta ulos. Onhan tietysti tärkeää ja välttämätöntä oikoa maton hapsuja, asetella astiapyyhettä, pöyhiä sohvatyynyt, tarkistaa sähköposti sadannen kerran ja kurkistaa vielä vähän facebookiin, mutta rajansa kaikella. Ilman muuta on myös seisottava tovi eteisessä ja kuulosteltava, tuntuuko siltä, että jotain tärkeää jäi. Yleensä tuntuu.
Täällä nyt kuitenkin ollaan, maalla. Ja tänään on leikattu ruohot ensimmäisen kerran
Tuoreen ruohon tuoksu on ihana, mutta leikkaamista ei voi ihan nautinnoksi sanoa. Ruohonleikkuri yski ja savutti kuin vanha trabantti ja vaikka sen pitäisi olla keräävää ja vetävää mallia, se on enää lähinnä työnnettävä. Eikä ole mikään vanha leikkuri kyseessä, mutta ruohonleikkurit ovat täällä tosi kovilla. Ensinnäkin tätä lääniä on niin paljon ja toisekseen se on kovasti epätasaista. Lisäksi joka puolella on kiviä, jotka piiloutuvat ovelasti ruohon sekaan ja näemmä myös vaihtavat paikkaa heti, kun kuvittelee muistavansa, missä ne ovat.
Nurmikon hoito ei muuten ole mitenkään vaativaa. Tämä on vanhan pihapiirin nurmikkoa, lujaa ja kestävää. Siinä kasvaa apilaa, piharatamoa ja voikukkaa, ihan niin kuin kuuluukin. Alussa piha puski ohdakkeita ja nokkosia, mutta sinnikkäästi leikkaamalla ne hävisivät. Ilman ruohonleikkuria se ei olisi onnistunut. Minähän kuvittelin alussa, että pihaa hoidetaan sirpillä ja viikatteella...
Olin poissa vain muutaman päivän, mutta sinä aikana on tapahtunut paljon. Luumupuut ovat alkaneet kukkia ja kukkapenkeistä työntyy aina vain enemmän uusia, toiveikkaita versoja. Pieni kirsikkapuun taimi, jonka saimme Marialta viime syksynä, on täynnä pieniä, kiiltävän vihreitä lehtiä. Suojasimme sen huolellisesti jäniksiltä ja peuroilta ja se on säästynyt tuhoilta, vaikka muita nuoria puita on käyty syömässä.
Keittiön ikkunoiden alla olevassa kukkapenkissä särkynyt sydän kasvaa melkein silmissä. Sille pitävät seuraa kevätpikkusydämet ja kuunliljat. Reunassa on nyt vielä isohko, tyhjä paikka enkä jaksa muistaa, istutinko siihen jotain viime vuonna? Ihmettelen, jos en istuttanut.
Pellolle on asettunut yksinäinen kurki. Viime vuonna niitä oli kaksi. Mitä on tapahtunut?
Pääskysiä odotamme hetkenä minä hyvänsä. Ne ovat tehneet pesänsä suulin kattohirsien päälle jo paljon ennen meidän aikaamme.
Ja lähteminen, se on monimutkaista. Pyöriskelisin varmaan vieläkin ruusupensaan takana toimittamassa loputtomia toimituksiani jos en olisi tiukasti komentanut itseäni ovesta ulos. Onhan tietysti tärkeää ja välttämätöntä oikoa maton hapsuja, asetella astiapyyhettä, pöyhiä sohvatyynyt, tarkistaa sähköposti sadannen kerran ja kurkistaa vielä vähän facebookiin, mutta rajansa kaikella. Ilman muuta on myös seisottava tovi eteisessä ja kuulosteltava, tuntuuko siltä, että jotain tärkeää jäi. Yleensä tuntuu.
Täällä nyt kuitenkin ollaan, maalla. Ja tänään on leikattu ruohot ensimmäisen kerran
Tuoreen ruohon tuoksu on ihana, mutta leikkaamista ei voi ihan nautinnoksi sanoa. Ruohonleikkuri yski ja savutti kuin vanha trabantti ja vaikka sen pitäisi olla keräävää ja vetävää mallia, se on enää lähinnä työnnettävä. Eikä ole mikään vanha leikkuri kyseessä, mutta ruohonleikkurit ovat täällä tosi kovilla. Ensinnäkin tätä lääniä on niin paljon ja toisekseen se on kovasti epätasaista. Lisäksi joka puolella on kiviä, jotka piiloutuvat ovelasti ruohon sekaan ja näemmä myös vaihtavat paikkaa heti, kun kuvittelee muistavansa, missä ne ovat.
Nurmikon hoito ei muuten ole mitenkään vaativaa. Tämä on vanhan pihapiirin nurmikkoa, lujaa ja kestävää. Siinä kasvaa apilaa, piharatamoa ja voikukkaa, ihan niin kuin kuuluukin. Alussa piha puski ohdakkeita ja nokkosia, mutta sinnikkäästi leikkaamalla ne hävisivät. Ilman ruohonleikkuria se ei olisi onnistunut. Minähän kuvittelin alussa, että pihaa hoidetaan sirpillä ja viikatteella...
Olin poissa vain muutaman päivän, mutta sinä aikana on tapahtunut paljon. Luumupuut ovat alkaneet kukkia ja kukkapenkeistä työntyy aina vain enemmän uusia, toiveikkaita versoja. Pieni kirsikkapuun taimi, jonka saimme Marialta viime syksynä, on täynnä pieniä, kiiltävän vihreitä lehtiä. Suojasimme sen huolellisesti jäniksiltä ja peuroilta ja se on säästynyt tuhoilta, vaikka muita nuoria puita on käyty syömässä.
Keittiön ikkunoiden alla olevassa kukkapenkissä särkynyt sydän kasvaa melkein silmissä. Sille pitävät seuraa kevätpikkusydämet ja kuunliljat. Reunassa on nyt vielä isohko, tyhjä paikka enkä jaksa muistaa, istutinko siihen jotain viime vuonna? Ihmettelen, jos en istuttanut.
Pellolle on asettunut yksinäinen kurki. Viime vuonna niitä oli kaksi. Mitä on tapahtunut?
Pääskysiä odotamme hetkenä minä hyvänsä. Ne ovat tehneet pesänsä suulin kattohirsien päälle jo paljon ennen meidän aikaamme.
torstai 19. toukokuuta 2011
Elämän kiertoa vastapäivään.
Kuopus valmistuu parin viikon päästä ja kävimme ostamassa juhlavaatteita. Moni muu äiti näkyi olevan tyttärensä kanssa samalla asialla. Sovituskoppien edustalla vaihdettiin yhteisymmärrystä huokuvia katseita, kun muutimme jalkaa ja odotimme, että kopista kuuluu kutsu tulla katsomaan.
Ihan nätti mekko löytyikin ja vieläpä aika äkkiä. Kaiken lisäksi se oli osittain sitä, mitä molemmat toivoivat: hamosessa on olkain toisella olkapäällä ja toisella ei. Arvatkaa, kumpi oli äidin toive?
Omista juhlatamineistani en aio kantaa huolta. Tai en kantanut. Ostin ennen vappua Gina Tricosta hulmuhelmaisen, sinisävyisen hameen. Minusta se on kaunis ja kaikin puolin sopiva, mutta sitten näin Me Naisten muotijutun, johon samainen hame oli kuvattu tekstillä "Minihame kasarityyliin".
- Onko se liian lyhyt, minä tivasin tyttäreltä, kun ajoimme kohti vaatekauppaa. Onko se minihame?
- No eikä ole! Se on yhtä paljon mini kuin olkaimeton mekko on sinun mielestäsi liian paljastava.
Lapsen varsinainen juhlapäivä on 3.6. Silloin koululla on valmistujaisjuhla, johon perheetkin saivat hienon kutsun. Minä en sinne kuitenkaan pääse, sillä samana päivänä ovat yliopiston pääsykokeet, joihin olen ilmoittautunut. Rainekaan ei pääse, sillä hän istuu silloin lentokoneessa matkalla töihin.
Tuntuu tosi kurjalta, ettemme pääse tyttären juhliin, vaikka sitten juhlimmekin asiaa kotona. Hauska sattuma kuitenkin, että samaan aikaan, kun nuorimmainen päättää oman koulu-uransa, minä olen puolestani pyrkimässä sinne takaisin. Ympyrä sulkeutuu, mutta ehkä kuitenkin vastapäivään.
Onneksi lapsella on sisaruksia. Isosisko oli kiltti ja lupasi mennä koulun juhlaan.
Ihan nätti mekko löytyikin ja vieläpä aika äkkiä. Kaiken lisäksi se oli osittain sitä, mitä molemmat toivoivat: hamosessa on olkain toisella olkapäällä ja toisella ei. Arvatkaa, kumpi oli äidin toive?
Omista juhlatamineistani en aio kantaa huolta. Tai en kantanut. Ostin ennen vappua Gina Tricosta hulmuhelmaisen, sinisävyisen hameen. Minusta se on kaunis ja kaikin puolin sopiva, mutta sitten näin Me Naisten muotijutun, johon samainen hame oli kuvattu tekstillä "Minihame kasarityyliin".
- Onko se liian lyhyt, minä tivasin tyttäreltä, kun ajoimme kohti vaatekauppaa. Onko se minihame?
- No eikä ole! Se on yhtä paljon mini kuin olkaimeton mekko on sinun mielestäsi liian paljastava.
Lapsen varsinainen juhlapäivä on 3.6. Silloin koululla on valmistujaisjuhla, johon perheetkin saivat hienon kutsun. Minä en sinne kuitenkaan pääse, sillä samana päivänä ovat yliopiston pääsykokeet, joihin olen ilmoittautunut. Rainekaan ei pääse, sillä hän istuu silloin lentokoneessa matkalla töihin.
Tuntuu tosi kurjalta, ettemme pääse tyttären juhliin, vaikka sitten juhlimmekin asiaa kotona. Hauska sattuma kuitenkin, että samaan aikaan, kun nuorimmainen päättää oman koulu-uransa, minä olen puolestani pyrkimässä sinne takaisin. Ympyrä sulkeutuu, mutta ehkä kuitenkin vastapäivään.
Onneksi lapsella on sisaruksia. Isosisko oli kiltti ja lupasi mennä koulun juhlaan.
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Valmista tuli
Tilkkupeitto on valmis. Tein vielä viimeiset tikkaukset eilen tallilta tultuani ja sain peiton kuntoon vähän ennen puolta yötä.
Tämä on laskujeni mukaan yhdeksäs tilkkupeittoni. Tässä lähtökohtana oli tuo lattialla näkyvä matto, jonka kudoin viime kesänä. Päätin jo silloin, että jos ja kun teen uuden sängynpeiton, sen värien pitää sopia mattoon.
Olen tyytyväinen työn jälkeen sikäli, että peitto on siisti, se ei vedä eikä kiristä mistään, kulmat ovat siistejä ja tilkut aika hyvin kohdallaan. Tämä peitto on varmasti kaikkein siisteintä työtä, mitä olen tehnyt.
Värit olisin voinut valita paremmin. Tilkkupeiton tekemiseen pitäisikin varautua pikku hiljaa, keräillä sopivia kankaita vähitellen. Nyt menin kauppaan ja ostin kaiken kerralla. Se tarkoitti sitä, että oli otettava, mitä sai.
Sommittelussa annoin taas periksi kärsimättömyydelleni. Parhaan tuloksen saisi, jos vaivautuisi käyttämään paperia ja värikyniä ja ehkä ottamaan malliakin jostain. Tämä peitto on sommiteltu aika summittaisesti ja varoen ainakin sitä, etteivät samanväriset tilkut tule vierekkäin.
Tein tämän sillä tavalla, että piirsin ensin neliönmuotoisen pahvimallin. Sitten piirsin ja leikkasin saksilla (leikkureitakin on olemassa!) jokaisen tilkun erikseen. Sen jälkeen silitin tilkut kulmat vastakkain ja leikkasin ne halki keskeltä. Sitten vain yhdistin ne uudestaan, sommittelin kuvion lattialla ja ompelin. Lopuksi ompelin reunakaitaleet.
Taustapuolella on yksiväristä puuvillakangasta ja samanvärinen reunakaitale kuin päällipuolella. Välissä on vanulevyä.
Kaikkein hankalin vaihe oli isojen kappaleiden yhdistäminen. Valmis peitto on noin 240 x 240 cm, neliskulmainen siis. Mittaamisessa piti olla tosi tarkka, muuten työstä ei olisi tullut mitään.
Viimeistelin peiton tikkaamalla sen käsin reunakaitaleen ommeljuovaa pitkin.
Olen minä aika tyytyväinen, vaikka tämäkään ei ole vielä se unelmien päiväpeitto.
Tästä projektista opin ainakin sen, että kannattaa kertoa aikomuksistaan julkisesti: se antaa kummasti puhtia tekemiseen.
Tämä on laskujeni mukaan yhdeksäs tilkkupeittoni. Tässä lähtökohtana oli tuo lattialla näkyvä matto, jonka kudoin viime kesänä. Päätin jo silloin, että jos ja kun teen uuden sängynpeiton, sen värien pitää sopia mattoon.
Olen tyytyväinen työn jälkeen sikäli, että peitto on siisti, se ei vedä eikä kiristä mistään, kulmat ovat siistejä ja tilkut aika hyvin kohdallaan. Tämä peitto on varmasti kaikkein siisteintä työtä, mitä olen tehnyt.
Värit olisin voinut valita paremmin. Tilkkupeiton tekemiseen pitäisikin varautua pikku hiljaa, keräillä sopivia kankaita vähitellen. Nyt menin kauppaan ja ostin kaiken kerralla. Se tarkoitti sitä, että oli otettava, mitä sai.
Sommittelussa annoin taas periksi kärsimättömyydelleni. Parhaan tuloksen saisi, jos vaivautuisi käyttämään paperia ja värikyniä ja ehkä ottamaan malliakin jostain. Tämä peitto on sommiteltu aika summittaisesti ja varoen ainakin sitä, etteivät samanväriset tilkut tule vierekkäin.
Tein tämän sillä tavalla, että piirsin ensin neliönmuotoisen pahvimallin. Sitten piirsin ja leikkasin saksilla (leikkureitakin on olemassa!) jokaisen tilkun erikseen. Sen jälkeen silitin tilkut kulmat vastakkain ja leikkasin ne halki keskeltä. Sitten vain yhdistin ne uudestaan, sommittelin kuvion lattialla ja ompelin. Lopuksi ompelin reunakaitaleet.
Taustapuolella on yksiväristä puuvillakangasta ja samanvärinen reunakaitale kuin päällipuolella. Välissä on vanulevyä.
Kaikkein hankalin vaihe oli isojen kappaleiden yhdistäminen. Valmis peitto on noin 240 x 240 cm, neliskulmainen siis. Mittaamisessa piti olla tosi tarkka, muuten työstä ei olisi tullut mitään.
Viimeistelin peiton tikkaamalla sen käsin reunakaitaleen ommeljuovaa pitkin.
Olen minä aika tyytyväinen, vaikka tämäkään ei ole vielä se unelmien päiväpeitto.
Tästä projektista opin ainakin sen, että kannattaa kertoa aikomuksistaan julkisesti: se antaa kummasti puhtia tekemiseen.
tiistai 17. toukokuuta 2011
Kaukana possujunasta
Olipa taas mukava ratsastustunti. On ihanaa, kun hevonen on reipas ja vielä niin, ettei se reippaile omin päin minne sattuu, vaan että meillä on ainakin suunnilleen samansuuntaiset pyrkimykset.
Juttelin naapurin kanssa ennen lähtöäni. Emme vielä paljon tunne toisiamme, kun hän on uudempia asukkaita, mutta olemme panneet merkille, että molempien rappusilla on silloin tällöin kuraisia ratsastussaappaita. Kysyimme tietysti, missä toinen käy. Kerroin olevani menossa Jaakkolan Islanninhevostallille Mynämäelle.
- Ai islanninhevosia, naapuri sanoi. Eikös ne ole sellaisia laumasieluja?
Kerroin, että hevoset ovat minun mielestäni kovastikin persoonallisia, kaikki erilaisia. Tietysti ne ovat laumaeläimiä, kuten kaikki hevoset.
Tallille ajaessani mietin asiaa. Onkohan ihmisillä yleisemminkin sellainen käsitys, että islanninhevoset ovat jotenkin erityisen paljon riippuvaisia toisistaan ja että niillä ratsastaminen tarkoittaa jonkunlaista leppoisaa possujunassa istumista? Ettei ratsastajan tekemisillä ole yhtään mitään merkitystä, kunhan hepat vain saavat haistella toistensa häntäjouhia säyseässä jonossaan? Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon laumaeläinjutun.
Jos näin on, niin sitten nuo hauskat eläimet voivat yllättää.
Kesken tunnin alkoi sataa ja sade senkun rankkeni loppua kohden. Kotona join mukillisen jotain exotic fruit -teetä ja söin pari siivua pullaa, joka päiväyksen mukaan oli nähnyt parhaat päivänsä noin viikko sitten. Se oli edelleen kuin vasta ostettua. Eläköön kemikaalit.
Ei säilöntäaineita kannata pelätä. Ne auttavat säilymään tuoreena.
Juttelin naapurin kanssa ennen lähtöäni. Emme vielä paljon tunne toisiamme, kun hän on uudempia asukkaita, mutta olemme panneet merkille, että molempien rappusilla on silloin tällöin kuraisia ratsastussaappaita. Kysyimme tietysti, missä toinen käy. Kerroin olevani menossa Jaakkolan Islanninhevostallille Mynämäelle.
- Ai islanninhevosia, naapuri sanoi. Eikös ne ole sellaisia laumasieluja?
Kerroin, että hevoset ovat minun mielestäni kovastikin persoonallisia, kaikki erilaisia. Tietysti ne ovat laumaeläimiä, kuten kaikki hevoset.
Tallille ajaessani mietin asiaa. Onkohan ihmisillä yleisemminkin sellainen käsitys, että islanninhevoset ovat jotenkin erityisen paljon riippuvaisia toisistaan ja että niillä ratsastaminen tarkoittaa jonkunlaista leppoisaa possujunassa istumista? Ettei ratsastajan tekemisillä ole yhtään mitään merkitystä, kunhan hepat vain saavat haistella toistensa häntäjouhia säyseässä jonossaan? Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon laumaeläinjutun.
Jos näin on, niin sitten nuo hauskat eläimet voivat yllättää.
Kesken tunnin alkoi sataa ja sade senkun rankkeni loppua kohden. Kotona join mukillisen jotain exotic fruit -teetä ja söin pari siivua pullaa, joka päiväyksen mukaan oli nähnyt parhaat päivänsä noin viikko sitten. Se oli edelleen kuin vasta ostettua. Eläköön kemikaalit.
Ei säilöntäaineita kannata pelätä. Ne auttavat säilymään tuoreena.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Kiitos kiekkoäideille
Voi onnen päivää! Eilistä päivitystä tehdessäni en vielä tiennyt, miten jääkiekossa käy, mutta nythän se tiedetään. Minäkin, oikea antijääkiekkofanijäärä, valvoin ja katsoin kolmannen erän ja olin tosi, tosi iloinen. Ihanaa, kun kerrankin on syytä juhlaan ja sitten kaikki juhlivat. Miten siitä ei muka itsekin nauttisi?
Nyt, kun juhlitaan ja kiitellään, muistetaan kai vähän jääkiekkoäitejäkin? Heitä, jotka ovat pesseet rekkalasteittain pyykkiä, tehneet sammioittain ruokaa, leiponeet jalkapallokentällisen mokkapaloja seuran myyjäisiin ja olleet itse ilman sitä ja tätä jotta poika saisi pelata jääkiekkoa. Valmentajat ovat jukkajalosia, mutta äidit tekevät pohjatyön ja ilman sitä mistään ei tule mitään. Kiitos kiekkoäideille!
Katselin vielä vähän tänään televisiosta, miten kiekkoleijonat otettiin vastaan Helsingissä. Meininki oli niin kuin olisi Talvi- ja jatkosota voitettu ja Karjala saatu takaisin samana päivänä. Kertakaikkista hurmosta. Ei ollut Eino Leinolla aavistusta - vaikka hyvä mielikuvitus olikin -, että samoilla kulmilla joilla hän aikoinaan runojaan mietiskeli, niitä tänään muuan Vesa-Matti Loiri esittäisi jättimäiselle yleisölle.
Tulin taas kaupunkiin neljän päivän maalla olon jälkeen. Sieltä lähteminen on aina vaikeaa paitsi siksi, että olisin siellä mielelläni myös siksi, että se on vaikeaa: on niin paljon asioita, jotka on tehtävä ennen kuin voi lähteä. Paikat täytyy laittaa kuntoon niin, että on sitten mukava taas tulla takaisin. Imuroin, siivosin pari kevätsiivouksesta jäänyttä kaappia, pesin keittiön ikkunat. Tiskasin ja toin puita ja vettä ja peitin kompostin ja siistin kukkapenkin, jonne Nonna yritti piilottaa makkaroitaan.
Tullessani poikkesin Mynämäellä kauppaan ja otin samalla bensaa. Viereiselle automaatille tuli mies, jolla oli Suomen jääkiekkopaita päällä, siniristihattu päässä ja hatussa pieni lipputanko lippuineen. Onnellisen näköinen mies.
Ihan äkkiä en keksi mitään, mikä voisi nostaa suomalaisen miehen itsetuntoa enemmän kuin kultamitali jääkiekossa.
Nyt, kun juhlitaan ja kiitellään, muistetaan kai vähän jääkiekkoäitejäkin? Heitä, jotka ovat pesseet rekkalasteittain pyykkiä, tehneet sammioittain ruokaa, leiponeet jalkapallokentällisen mokkapaloja seuran myyjäisiin ja olleet itse ilman sitä ja tätä jotta poika saisi pelata jääkiekkoa. Valmentajat ovat jukkajalosia, mutta äidit tekevät pohjatyön ja ilman sitä mistään ei tule mitään. Kiitos kiekkoäideille!
Katselin vielä vähän tänään televisiosta, miten kiekkoleijonat otettiin vastaan Helsingissä. Meininki oli niin kuin olisi Talvi- ja jatkosota voitettu ja Karjala saatu takaisin samana päivänä. Kertakaikkista hurmosta. Ei ollut Eino Leinolla aavistusta - vaikka hyvä mielikuvitus olikin -, että samoilla kulmilla joilla hän aikoinaan runojaan mietiskeli, niitä tänään muuan Vesa-Matti Loiri esittäisi jättimäiselle yleisölle.
Tulin taas kaupunkiin neljän päivän maalla olon jälkeen. Sieltä lähteminen on aina vaikeaa paitsi siksi, että olisin siellä mielelläni myös siksi, että se on vaikeaa: on niin paljon asioita, jotka on tehtävä ennen kuin voi lähteä. Paikat täytyy laittaa kuntoon niin, että on sitten mukava taas tulla takaisin. Imuroin, siivosin pari kevätsiivouksesta jäänyttä kaappia, pesin keittiön ikkunat. Tiskasin ja toin puita ja vettä ja peitin kompostin ja siistin kukkapenkin, jonne Nonna yritti piilottaa makkaroitaan.
Tullessani poikkesin Mynämäellä kauppaan ja otin samalla bensaa. Viereiselle automaatille tuli mies, jolla oli Suomen jääkiekkopaita päällä, siniristihattu päässä ja hatussa pieni lipputanko lippuineen. Onnellisen näköinen mies.
Ihan äkkiä en keksi mitään, mikä voisi nostaa suomalaisen miehen itsetuntoa enemmän kuin kultamitali jääkiekossa.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Avataan tästä
Paradise Oskar edusti Suomea tyylikkäästi. Voittoa ei tullut eikä paljon pisteitäkään, mutta mitä voi odottaa, kun Oskarilla ei ollut tonttulakkia eikä sirkustemppuja ja hän oli muistanut laittaa housutkin jalkaansa toisin kuin jotkut muut kilpailijat. Ei laulamalla ja soittamalla menestytä edes laulukilpailuissa.
Toivotaan, että jääkiekossa menee paremmin.
Eikä ole Oskarin vika, että minun on pakko tänään vähän valittaa. Katsokaa nyt.
Tämä ei ole mikään pääsiäisaskartelu vaan yritys saada palanen foliota foliorullasta. Olisin tarvinnut sen peittääkseni yhden astian, jonka olin aikeissa laittaa jääkaappiin. En onnistunut. En mitenkään.
Ei ole muuten ensimmäinen foliorulla, jonka kanssa käy huonosti. Miten voi olla mahdollista, että kun folio repeää keskeltä ja sitä rullaa vahingossa pari kierrosta rikkinäisenä, koko rulla on mennyttä? Päätä ei löydy enää koskaan. Lopulta epätoivoinen rullaaja - tässä tapauksessa siis minä - ottaa veitsen ja tekee viimeisen, tuhoon tuomitun yrityksen saada rullasta toimiva. Mitään ei tapahdu mutta veitsi on piloilla.
Tämä on samaa sarjaa kuin pakkaukset, joita ei saa auki. Jos jossain lukee, että siinä on "uusi, entistä parempi pakkaus", voi olla varma, että se on jotain, jota ei saa auki. Vai saako joku muka vaikkapa Sun Maid -rusinapaketin auki pussin kulmista vetämällä, joku muukin kuin Voimamies-Niilo? Minusta ei ole liikaa vaadittu, että tavarat, joista minä maksan, olisi pakattu siten, ettei niiden avaamiseksi tarvitse lukea itseään pakkaustenavausinsinööriksi.
Muuten olen tänään ahertanut kivikkoryhmäni kimpussa. En ryhtynyt laajentamaan sitä vielä, kun aika ei kuitenkaan riitä. Oli pakko päästä istuttamaan kasveja, jotka eilen kaivoin ylös, ettei niiden tarvitse odottaa liian kauan. Toin ryhmään pari uutta kiveä ja multaa, jota kävimme hakemassa Hong Kongin puutarhamyymälästä. Illalla pääsin sitten istuttamaan, mikä on aina hauskin työvaihe. Kasvivalikoima muuttui vähän entisestä, kun kävin kaivamassa uusia taimia muista kukkapenkeistäni. Nyt istutin kevätvuohenjuurta, tulikellukkaa, tarharistikkiä, ahomansikkaa, sinistä kurjenpolvea, jonka nimeä en muista ja ikisuosikkiani neidonkurjenpolvea. Viimeksi mainitulla on ihanan vaaleanpunaiset kukat.
Kurjenpolvet ovat tosi käyttökelpoisia ja kauniita kukkapenkissä. Kauniiden kukkien lisäksi niillä on nätti kasvutapa ja lehdistö, joka säilyy siistinä lähes koko kesän. Riippuu tietysti siitä, mikä kurjenpolvi on kyseessä, isoimmat niistä voivat muuttua vähän resuisen näköisiksi kukinnan jälkeen.
Tulikellukka on myös todella hyvä perenna. Se kukkii melko aikaisin keväällä oranssein kukin, mutta sen lehdistö on kaunis ja tuuhea koko kesän. Jos kuihtuneet kukat poistaa, kukinta voi osittain uudistua syksymmällä. Erinomainen reunuskasvi.
Ahomansikoita olen siirtänyt omalta pihalta, metsän reunasta, kukkapenkkiin. Sekin on todella hyvä maanpeitekasvi, se leviää nopeasti ja tuottaa vielä hyvää syötävääkin.
Nyt on sitten ylimääräisiä jakotaimia vaikka kuinka. Tuntuu aina tosi pahalta heittää pois yhtäkään perennantainta kun tietää, mitä ne maksavat puutarhamyymälöissä ja tietää senkin, että joku varmasti mielellään ottaisi. Joka kunnassa pitäisi olla joku paikka, jonne ylimääräisiä taimia voisi viedä. Täällä Laitilassakin niitä voisi viedä kirpputorille myytäväksi, mutta ei minulla ole nyt aikaa puuhastella sellaisen kanssa. Pesuvadillisen kevätvuohenjuuria voisin sen sijaan käydä viemässä jonnekin vaikka huomisen kaupunkimatkan varrella.
Ruotsi kuului juuri tehneen ensimmäisen maalin kultamitaliottelussa. Voi voi sentään. Oli se nyt kuitenkin hyvä, ettei Ruotsi voittanut euroviisuja. Jos se nyt vielä voittaa jääkiekossa, nöyryytys olisi ollut liian suuri.
Toivotaan, että jääkiekossa menee paremmin.
Eikä ole Oskarin vika, että minun on pakko tänään vähän valittaa. Katsokaa nyt.
Tämä ei ole mikään pääsiäisaskartelu vaan yritys saada palanen foliota foliorullasta. Olisin tarvinnut sen peittääkseni yhden astian, jonka olin aikeissa laittaa jääkaappiin. En onnistunut. En mitenkään.
Ei ole muuten ensimmäinen foliorulla, jonka kanssa käy huonosti. Miten voi olla mahdollista, että kun folio repeää keskeltä ja sitä rullaa vahingossa pari kierrosta rikkinäisenä, koko rulla on mennyttä? Päätä ei löydy enää koskaan. Lopulta epätoivoinen rullaaja - tässä tapauksessa siis minä - ottaa veitsen ja tekee viimeisen, tuhoon tuomitun yrityksen saada rullasta toimiva. Mitään ei tapahdu mutta veitsi on piloilla.
Tämä on samaa sarjaa kuin pakkaukset, joita ei saa auki. Jos jossain lukee, että siinä on "uusi, entistä parempi pakkaus", voi olla varma, että se on jotain, jota ei saa auki. Vai saako joku muka vaikkapa Sun Maid -rusinapaketin auki pussin kulmista vetämällä, joku muukin kuin Voimamies-Niilo? Minusta ei ole liikaa vaadittu, että tavarat, joista minä maksan, olisi pakattu siten, ettei niiden avaamiseksi tarvitse lukea itseään pakkaustenavausinsinööriksi.
Muuten olen tänään ahertanut kivikkoryhmäni kimpussa. En ryhtynyt laajentamaan sitä vielä, kun aika ei kuitenkaan riitä. Oli pakko päästä istuttamaan kasveja, jotka eilen kaivoin ylös, ettei niiden tarvitse odottaa liian kauan. Toin ryhmään pari uutta kiveä ja multaa, jota kävimme hakemassa Hong Kongin puutarhamyymälästä. Illalla pääsin sitten istuttamaan, mikä on aina hauskin työvaihe. Kasvivalikoima muuttui vähän entisestä, kun kävin kaivamassa uusia taimia muista kukkapenkeistäni. Nyt istutin kevätvuohenjuurta, tulikellukkaa, tarharistikkiä, ahomansikkaa, sinistä kurjenpolvea, jonka nimeä en muista ja ikisuosikkiani neidonkurjenpolvea. Viimeksi mainitulla on ihanan vaaleanpunaiset kukat.
Kurjenpolvet ovat tosi käyttökelpoisia ja kauniita kukkapenkissä. Kauniiden kukkien lisäksi niillä on nätti kasvutapa ja lehdistö, joka säilyy siistinä lähes koko kesän. Riippuu tietysti siitä, mikä kurjenpolvi on kyseessä, isoimmat niistä voivat muuttua vähän resuisen näköisiksi kukinnan jälkeen.
Tulikellukka on myös todella hyvä perenna. Se kukkii melko aikaisin keväällä oranssein kukin, mutta sen lehdistö on kaunis ja tuuhea koko kesän. Jos kuihtuneet kukat poistaa, kukinta voi osittain uudistua syksymmällä. Erinomainen reunuskasvi.
Ahomansikoita olen siirtänyt omalta pihalta, metsän reunasta, kukkapenkkiin. Sekin on todella hyvä maanpeitekasvi, se leviää nopeasti ja tuottaa vielä hyvää syötävääkin.
Nyt on sitten ylimääräisiä jakotaimia vaikka kuinka. Tuntuu aina tosi pahalta heittää pois yhtäkään perennantainta kun tietää, mitä ne maksavat puutarhamyymälöissä ja tietää senkin, että joku varmasti mielellään ottaisi. Joka kunnassa pitäisi olla joku paikka, jonne ylimääräisiä taimia voisi viedä. Täällä Laitilassakin niitä voisi viedä kirpputorille myytäväksi, mutta ei minulla ole nyt aikaa puuhastella sellaisen kanssa. Pesuvadillisen kevätvuohenjuuria voisin sen sijaan käydä viemässä jonnekin vaikka huomisen kaupunkimatkan varrella.
Ruotsi kuului juuri tehneen ensimmäisen maalin kultamitaliottelussa. Voi voi sentään. Oli se nyt kuitenkin hyvä, ettei Ruotsi voittanut euroviisuja. Jos se nyt vielä voittaa jääkiekossa, nöyryytys olisi ollut liian suuri.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Henget eivät pidä hömpötyksistä
Heräsimme aamulla siihen, kun talon ulkoseinää vasten nojallaan olleet tikapuut kaatuivat. Mennessään ne melkein rikkoivat yhden ikkunan. Onneksi vain melkein, yksi on jo ennestään rikki. Seinän laudoitus ei ole sujunut täysin ilman haavereita, mutta onneksi työ alkaa olla valmis.
Tikkaat kaatuivat kovan tuulen takia. Täällä on joskus ihmeellisen voimakkaita tuulenpuuskia, vaikka missään aavan meren äärellä ei ollakaan. Olen esimerkiksi monta kertaa joutunut etsimään kransseja, jotka olen kiinnittänut ulko-oviin mielestäni hyvinkin tiukasti rautalangalla. Välillä jopa epäilin, että joku käy niitä kiusallaan irrottamassa. Kuka tietää, kaikki on mahdollista vanhassa talossa, jonka henget eivät ehkä pidä kaikenlaisista hömpötyksistä.
Kävin aamupäivällä juttukeikalla Kustavissa, Ajattelin, että matkan varrelta saisin muutaman silmiä hivelevän saaristokuvan teidän iloksenne, mutta onnistuiko? Ei, kun koko matkan satoi. Matkalla ehti tulla nälkäkin ja olin varma, että kyllä saaristosta lauantaipäivänä jostain saa savukalaa kotiin vietäväksi, mutta saiko? Ei saanut. Päätin sitten kurvata maanmainion Tiihosen kahvilan kautta ja ostaa kermamunkit - sellaiset, jossa ihanan rasvaisen munkin sisältä tursuaa kermavaahtoa joka suuntaan. Kahvila oli suljettu seitsemän minuuttia sitten. Sitten kävin K-kaupassa katsomassa, josko siellä olisi kermamunkkeja. Ei ollut. Lopulta, kun olin ensin aikonut sitä ja tätä ja epäonnistunut kaikissa pyrkimyksissäni olin jo unohtanut sen savukalajutun ja tulin takaisin perunalastupussin kanssa. Eivät nämäkään hullumpia ole.
Iltapäivällä kävin pienen kivikkoryhmäni kimppuun. Tiedän, ettei kevätkukkijoita saisi häiritä juuri nyt, mutta kivikkoryhmässä oli niin paljon rikkaruohoja, että oli pakko tehdä jotain. Ja kokemukseni mukaan kasvit eivät ole niin nuukia jakamisesta ja siirtämisestä kuin kirjoissa väitetään: jos ne ovat kerran alkaneet viihtyä jossain, ne sietävät kyllä vähän kovakouraisempaakin käsittelyä.
Tässä on työmaani. Olen miettinyt, pitäisikö minun laajentaa ryhmää taustalla näkyvään kiveen asti? Siinä olisi kyllä ihan hyvä paikka. Tuo iso kivi on hauska, se on joskus haljennut ja puoliskot ovat jääneet tähän loivaan rinteeseen seisomaan. Olen istuttanut kiven edustalle kurjenpolvia ja nyt siinä kukkivat myös helmililjat.
Tänne pihaan ei muuten tarvitse kaivaa isoakaan kuoppaa, kun sieltä jo löytyy lasinpaloja. Niitä löytyy ihan käsittämättömiä määriä enkä voi uskoa muuta, kuin että lasit on tahallaan joskus rikottu tänne. Onko siis ennen ollut tapana, että kun juomalasista lohkeaa pala, se käydään viskaamassa pihakiveen pirstaleiksi?
Koiran tassuja on sääli. Nonna rakastaa kuoppien kaivamista ja sen anturat ovat jo pari kertaa vanhingoittuneet täällä, näihin laseihin varmaan.
Tänään pitäisi jaksaa valvoa ja katsoa, kuinka Paratiisi-Oskarin käy. Luin jostain, että Oskari ei ole pahemmin keikkaillut aikaisemmin, itse asiassa hän on vasta euroviisuissa ensimmäisellä varsinaisella keikallaan.
Mitä siitä opimme?
Ainakin sen, että oikea lahjakkuus ei välttämättä tarvitse kalliita hännysmiehiä ja -naisia.
Tikkaat kaatuivat kovan tuulen takia. Täällä on joskus ihmeellisen voimakkaita tuulenpuuskia, vaikka missään aavan meren äärellä ei ollakaan. Olen esimerkiksi monta kertaa joutunut etsimään kransseja, jotka olen kiinnittänut ulko-oviin mielestäni hyvinkin tiukasti rautalangalla. Välillä jopa epäilin, että joku käy niitä kiusallaan irrottamassa. Kuka tietää, kaikki on mahdollista vanhassa talossa, jonka henget eivät ehkä pidä kaikenlaisista hömpötyksistä.
Kävin aamupäivällä juttukeikalla Kustavissa, Ajattelin, että matkan varrelta saisin muutaman silmiä hivelevän saaristokuvan teidän iloksenne, mutta onnistuiko? Ei, kun koko matkan satoi. Matkalla ehti tulla nälkäkin ja olin varma, että kyllä saaristosta lauantaipäivänä jostain saa savukalaa kotiin vietäväksi, mutta saiko? Ei saanut. Päätin sitten kurvata maanmainion Tiihosen kahvilan kautta ja ostaa kermamunkit - sellaiset, jossa ihanan rasvaisen munkin sisältä tursuaa kermavaahtoa joka suuntaan. Kahvila oli suljettu seitsemän minuuttia sitten. Sitten kävin K-kaupassa katsomassa, josko siellä olisi kermamunkkeja. Ei ollut. Lopulta, kun olin ensin aikonut sitä ja tätä ja epäonnistunut kaikissa pyrkimyksissäni olin jo unohtanut sen savukalajutun ja tulin takaisin perunalastupussin kanssa. Eivät nämäkään hullumpia ole.
Iltapäivällä kävin pienen kivikkoryhmäni kimppuun. Tiedän, ettei kevätkukkijoita saisi häiritä juuri nyt, mutta kivikkoryhmässä oli niin paljon rikkaruohoja, että oli pakko tehdä jotain. Ja kokemukseni mukaan kasvit eivät ole niin nuukia jakamisesta ja siirtämisestä kuin kirjoissa väitetään: jos ne ovat kerran alkaneet viihtyä jossain, ne sietävät kyllä vähän kovakouraisempaakin käsittelyä.
Tässä on työmaani. Olen miettinyt, pitäisikö minun laajentaa ryhmää taustalla näkyvään kiveen asti? Siinä olisi kyllä ihan hyvä paikka. Tuo iso kivi on hauska, se on joskus haljennut ja puoliskot ovat jääneet tähän loivaan rinteeseen seisomaan. Olen istuttanut kiven edustalle kurjenpolvia ja nyt siinä kukkivat myös helmililjat.
Tänne pihaan ei muuten tarvitse kaivaa isoakaan kuoppaa, kun sieltä jo löytyy lasinpaloja. Niitä löytyy ihan käsittämättömiä määriä enkä voi uskoa muuta, kuin että lasit on tahallaan joskus rikottu tänne. Onko siis ennen ollut tapana, että kun juomalasista lohkeaa pala, se käydään viskaamassa pihakiveen pirstaleiksi?
Koiran tassuja on sääli. Nonna rakastaa kuoppien kaivamista ja sen anturat ovat jo pari kertaa vanhingoittuneet täällä, näihin laseihin varmaan.
Tänään pitäisi jaksaa valvoa ja katsoa, kuinka Paratiisi-Oskarin käy. Luin jostain, että Oskari ei ole pahemmin keikkaillut aikaisemmin, itse asiassa hän on vasta euroviisuissa ensimmäisellä varsinaisella keikallaan.
Mitä siitä opimme?
Ainakin sen, että oikea lahjakkuus ei välttämättä tarvitse kalliita hännysmiehiä ja -naisia.
perjantai 13. toukokuuta 2011
Ei kiitos jännitystä
Alkoi jo uhkaavasti näyttää siltä, että tänään ei tule päivitystä ollenkaan. Yritin kirjautua tänne monta kertaa, mutta Blogger ilmoitti, ettei ole käytössä. Se on nyt oireillut näin useana päivänä joten jos minusta ei yhtäkkiä kuulu mitään, tiedätte, missä on syy. Tai sitten olen joutunut suden suuhun.
Menossa on parhaillaan jännittävä Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu. Suuri osa Suomen kansasta istuu television äärellä. Minä en, kun en ole koskaan katsonut yhtään jääkiekko-ottelua. Se ei kiinnosta, mutta aistin silti pelin jännityksen ja itsekin jännitän ja toivon, että Suomi voittaa. Jos nyt kävisi niin, että Suomi ja Ruotsi olisivat loppuottelussa, se olisi jo liian jännittävää. En pidä jännityksestä, se on minulle paha ja ahdistava tunne. En tosiaankaan ole niitä, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä, minulle sopii oikein hyvin, että tiedän, mitä on tulossa ja voin luottaa siihen. Tylsää? Niin varmaan.
Tulin Nonnan kanssa maalle pienen mutkan kautta. Kävin matkalla tekemässä yhden haastattelun ja taas kävi niin, että vaikka olin mennessäni vähän väsynyt ja en niin innoissani, haastateltavan persoona ja tarinat lähes lumosivat. Niin käy melkein aina. Ihmettelen oikein, miten sitä jaksaakin lumoutua kaiken maailman asioista, joista ei ymmärrä mitään eikä olisi ikinä keksinyt ryhtyä ottamaan selvää, jos ei sattuisi olemaan toimittaja.
Toivon, että ihmiset, joita tapaan, eivät luulisi minun istuvan heitä kuuntelemassa vain viran puolesta.
Puutarhakuume alkaa taas nousta. Aika myöhään tänä keväänä, mutta ehkä siihen vaikuttaa se, etten ollut Suomessa alkuvuodesta eikä minulla ollut mahdollisuuksia kylvää mitään. Usein olen kylvänyt jotain jo tammikuussa tai viimeistään maaliskuussa. Ikkunalaudat ruusupensaan takana ovat olleet täynnä muovipusseilla peitettyjä jogurttipurkkeja, joihin vähitellen on ilmestynyt hentoja, vihreitä taimia. Lähes poikkeuksetta niistä ei ole tullut sen kummempaa. Jos olen saanutkin jonkun taimen elämään kesään asti ja tuonut sen Laitilaan ja istuttanut Vanhan Maatilan pihapiiriin, se on jäänyt honteloksi ja kitukasvuiseksi eikä ole jaksanut kukkia ennen liian varhaista kuolemaansa.
Vastoinkäymiset ovat kuitenkin unohtuneet siihen mennessä, kun seuraava kylvökausi on koittanut. Kyllä minä eilenkin kaivoin maustekaapin perukoilta vanhoja siemenpusseja ja mietin, vieläkö ehtisi esikasvattaa jotain. Sitäkin ihmettelin, mitä ne siemenpussit siellä maustekaapissa tekivät.
Tänä kesänä tulen tekemään ainakin yhden uuden perennapenkin. Ehkä kaksi. Kolme korkeintaan. Haluan niihin päivänliljoja ja pioneja ainakin. Ja syksyllä hyökkään kukkatalojen alennusmyynteihin ja hommaan paljon kukkasipuleita. Voi sitä kukkaloistoa ensi keväänä! Taas kerran...
Menossa on parhaillaan jännittävä Suomi-Venäjä -jääkiekko-ottelu. Suuri osa Suomen kansasta istuu television äärellä. Minä en, kun en ole koskaan katsonut yhtään jääkiekko-ottelua. Se ei kiinnosta, mutta aistin silti pelin jännityksen ja itsekin jännitän ja toivon, että Suomi voittaa. Jos nyt kävisi niin, että Suomi ja Ruotsi olisivat loppuottelussa, se olisi jo liian jännittävää. En pidä jännityksestä, se on minulle paha ja ahdistava tunne. En tosiaankaan ole niitä, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä, minulle sopii oikein hyvin, että tiedän, mitä on tulossa ja voin luottaa siihen. Tylsää? Niin varmaan.
Tulin Nonnan kanssa maalle pienen mutkan kautta. Kävin matkalla tekemässä yhden haastattelun ja taas kävi niin, että vaikka olin mennessäni vähän väsynyt ja en niin innoissani, haastateltavan persoona ja tarinat lähes lumosivat. Niin käy melkein aina. Ihmettelen oikein, miten sitä jaksaakin lumoutua kaiken maailman asioista, joista ei ymmärrä mitään eikä olisi ikinä keksinyt ryhtyä ottamaan selvää, jos ei sattuisi olemaan toimittaja.
Toivon, että ihmiset, joita tapaan, eivät luulisi minun istuvan heitä kuuntelemassa vain viran puolesta.
Puutarhakuume alkaa taas nousta. Aika myöhään tänä keväänä, mutta ehkä siihen vaikuttaa se, etten ollut Suomessa alkuvuodesta eikä minulla ollut mahdollisuuksia kylvää mitään. Usein olen kylvänyt jotain jo tammikuussa tai viimeistään maaliskuussa. Ikkunalaudat ruusupensaan takana ovat olleet täynnä muovipusseilla peitettyjä jogurttipurkkeja, joihin vähitellen on ilmestynyt hentoja, vihreitä taimia. Lähes poikkeuksetta niistä ei ole tullut sen kummempaa. Jos olen saanutkin jonkun taimen elämään kesään asti ja tuonut sen Laitilaan ja istuttanut Vanhan Maatilan pihapiiriin, se on jäänyt honteloksi ja kitukasvuiseksi eikä ole jaksanut kukkia ennen liian varhaista kuolemaansa.
Vastoinkäymiset ovat kuitenkin unohtuneet siihen mennessä, kun seuraava kylvökausi on koittanut. Kyllä minä eilenkin kaivoin maustekaapin perukoilta vanhoja siemenpusseja ja mietin, vieläkö ehtisi esikasvattaa jotain. Sitäkin ihmettelin, mitä ne siemenpussit siellä maustekaapissa tekivät.
Tänä kesänä tulen tekemään ainakin yhden uuden perennapenkin. Ehkä kaksi. Kolme korkeintaan. Haluan niihin päivänliljoja ja pioneja ainakin. Ja syksyllä hyökkään kukkatalojen alennusmyynteihin ja hommaan paljon kukkasipuleita. Voi sitä kukkaloistoa ensi keväänä! Taas kerran...
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Paradise Oskar herättää tunteita
Tilkkupeitto edistyy. Olen koko iltapuolen sovittanut kappaleita yhteen, neulannut, harsinut ja ommellut. Se ei ole helppoa, sillä kappaleet ovat isoja ja peitosta tulee painava.
Samalla kun ahersin peittoni kimpussa, kuuntelin radiota. Siellä joku huolimattomasti ääntävä nuori nainen kyseli Paradise Oskarilta niinkin yllättävää asiaa kuin että: "Mitkä nyt ovat fiilikset?" Jestas.
Paradise Oskarin fiilikset olivat tietysti mitä parhaat. Kuten ovat kaikkien voittajien ja jatkoon päässeiden ja tunnustusta saaneiden joilta fiiliksiä aina kysellään.
Hyvät fiilikset ilahduttavat myös kyselijää. Lähes poikkeuksetta lähes poikkeuksetta huolimattomasti ääntävät juontajat kiekaisevat innostuneesti, lähes hurmiossa ja lähettävät voittajan tai jatkoon päässeen tai tunnustusta saaneen nauttimaan fiiliksistään.
Ja me muut, me menemme nyt pienelle tauolle.
Mutta on asialla vakavampikin puoli. Fiiliksistä eli suomeksi tunteista puhutaan liikaa. Ei ihminen voi säntäillä sinne ja tänne tunteiden perässä. Ei voi koko ajan tunnustella omia tuntemuksiaan ja yrittää säätää elämäänsä niiden mukaan. Ei voi, vaikka siihen kannustetaan.
- Intuitio ei petä koskaan, siihen voi aina luottaa, joku joskus sanoi.
Ei ole totta. Intuitio on pettänyt monta kertaa. On se joskus ollut oikeassakin, mutta luotan silti enemmän vaikka sääennusteeseen kuin intuitioon.
On kaunista ottaa toisten ihmisten tunteet huomioon. Mutta ei kenelläkään ole oikeutta tanssittaa muita koko aikaa omien tunteidensa tahdissa. Eivätkä tunteet ole mikään syy mihinkään, jos järkisyitä ei ole.
Usein on pakko tehdä asioita, vaikka tuntuisi miltä. Sitä sanotaan velvollisuudeksi, mutta oikeasti tuo on ruma sana eikä sitä saa sanoa ääneen.
Paradise Oskarin euroviisukappaletta en ole kuullut kokonaan. Se pätkä, jonka kuulin, oli oikein mukava. Onnea vain Oskarille.
Samalla kun ahersin peittoni kimpussa, kuuntelin radiota. Siellä joku huolimattomasti ääntävä nuori nainen kyseli Paradise Oskarilta niinkin yllättävää asiaa kuin että: "Mitkä nyt ovat fiilikset?" Jestas.
Paradise Oskarin fiilikset olivat tietysti mitä parhaat. Kuten ovat kaikkien voittajien ja jatkoon päässeiden ja tunnustusta saaneiden joilta fiiliksiä aina kysellään.
Hyvät fiilikset ilahduttavat myös kyselijää. Lähes poikkeuksetta lähes poikkeuksetta huolimattomasti ääntävät juontajat kiekaisevat innostuneesti, lähes hurmiossa ja lähettävät voittajan tai jatkoon päässeen tai tunnustusta saaneen nauttimaan fiiliksistään.
Ja me muut, me menemme nyt pienelle tauolle.
Mutta on asialla vakavampikin puoli. Fiiliksistä eli suomeksi tunteista puhutaan liikaa. Ei ihminen voi säntäillä sinne ja tänne tunteiden perässä. Ei voi koko ajan tunnustella omia tuntemuksiaan ja yrittää säätää elämäänsä niiden mukaan. Ei voi, vaikka siihen kannustetaan.
- Intuitio ei petä koskaan, siihen voi aina luottaa, joku joskus sanoi.
Ei ole totta. Intuitio on pettänyt monta kertaa. On se joskus ollut oikeassakin, mutta luotan silti enemmän vaikka sääennusteeseen kuin intuitioon.
On kaunista ottaa toisten ihmisten tunteet huomioon. Mutta ei kenelläkään ole oikeutta tanssittaa muita koko aikaa omien tunteidensa tahdissa. Eivätkä tunteet ole mikään syy mihinkään, jos järkisyitä ei ole.
Usein on pakko tehdä asioita, vaikka tuntuisi miltä. Sitä sanotaan velvollisuudeksi, mutta oikeasti tuo on ruma sana eikä sitä saa sanoa ääneen.
Paradise Oskarin euroviisukappaletta en ole kuullut kokonaan. Se pätkä, jonka kuulin, oli oikein mukava. Onnea vain Oskarille.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Hirveät Molokit valtasivat pihan
Taloyhtiölle tuotiin uudet jätesäiliöt. Kolme valtavaa Molokia ja muutama pienempi tulevat palvelemaan sekä meitä että naapuriyhtiötä.
Tuntuu hurjalta. Säiliöt ovat niin suuria, että niihin mahtuu vaikka muutama sohvakalusto. Valitettavasti naapuriyhtiössä asuu joku, joka kantaa silloin tällöin roska-astioiden viereen sohvakalustonomaisia tavaroita, toiveikkaasti sillä mielellä, että roska-auton kuljettaja huolehtii niistä. Tulevaisuudessa hän voi sulloa ne suoraan säiliöön.
Tämä kuva on otettu yläkerran ikkunasta. Tuossa etualalla näkyvät vanhat säiliömme. Silloin kun me muutimme tänne melkein 25 vuotta sitten, täällä oli kaksi tuon ruskean säiliön kokoista pyttyä. Ne olivat riittäneet ihan hyvin monta vuotta tässä 22 asunnon taloyhtiössä. Nyt meillä on ollut kolme säiliötä ja lisäksi erilliset metalli-, lasi-, paperi- ja kartonkiastiat. Sekä tietysti tuhka-astia, kun kerran kerran meillä on näitä kakluuneita.
Ihmisten määrä taloissa ei ole kasvanut, päinvastoin. Roskien määrä sen sijaan tuntuu kasvavan kaiken aikaa. En ole itse mikään pyhimys tässä asiassa, kaukana siitä: kannan lähes joka päivä täpötäyden roskapussin roskikseen, minkä lisäksi täytän säännöllisesti muita keräysastioita.
Mistä niitä roskia oikein tulee?
Me yritämme ratkaista liian täysien roskisten ongelmaa hankkimalla yhä isompia astioita. Voisimme yrittää sen sijaan tuottaa vähemmän roskia, mutta se lienee niin vaikeaa, ettei kai kukaan ole edes ehdottanut. Vesi- ja sähkölaskutkin nousevat jatkuvasti, mutta säästämisen tarve ei ole iskenyt tässäkään kohtaa.
Jätehuolto on totisesti muuttunut minun elämäni aikana. 60-luvulla Raision Pasalan omakotialueella ei tainnut olla yhtään roska-astiaa, jonka joku olisi hakenut ja vienyt pois. Meillä käärepaperit poltettiin saunan pesässä, kaikki maatuva jäte kaadettiin takapihan kaatopaikalle, tyhjät pullot käytettiin mehupulloina tai palautettiin kauppaan ja peltipurkit sekä kaikki muut ongelmajätteet kuskattiin hämärän turvin läheiseen metsään. Siellä metsässä oli useampia epävirallisia kaatopaikkoja ja veikkaan, että maalipurkkeja löytyy yhä.
Sanomalehdet vietiin paperinkeräykseen, joka usein järjestettiin koulun toimesta. Aikakauslehdet niputettiin ja vietiin vinttiin. Joulupaperit käytettiin uudestaan. Muovipusseja ja -kasseja ei ollut tai niitä ei käytetty.
60-luvun jätehuolto ei ehkä kaikilta osin ansaitse kehuja, mutta ainakin se hillitsi jätteiden tuottamista. Jokaisen ostoksen kohdalla oli mietittävä, minne mahdollinen jäte voidaan viedä. Jätetuhlaavaisten kaupunkivuosien jälkeen löysin saman ilmiön itsestäni alkuaikoina Vanhalla Maatilalla: kun meillä ei ollut siellä jäteastiaa, jätteitäkään ei juuri tullut. Kompostoin, poltin ja vein keräykseen. Nyt, kun meillä on oma jäteastia, kannan sinne roskapussin ainakin pari kertaa viikossa.
Saa nähdä, mitä meille toimitetut Molokit saavat aikaan. Ettei menisi koko jätetouhu ihan holtittomaksi. Noihinhan saa helposti vaikka rakennusjätteensä piiloon, kun kaatopaikalle itse vieminen on joskus niin vaivalloista.
Tuntuu hurjalta. Säiliöt ovat niin suuria, että niihin mahtuu vaikka muutama sohvakalusto. Valitettavasti naapuriyhtiössä asuu joku, joka kantaa silloin tällöin roska-astioiden viereen sohvakalustonomaisia tavaroita, toiveikkaasti sillä mielellä, että roska-auton kuljettaja huolehtii niistä. Tulevaisuudessa hän voi sulloa ne suoraan säiliöön.
Tämä kuva on otettu yläkerran ikkunasta. Tuossa etualalla näkyvät vanhat säiliömme. Silloin kun me muutimme tänne melkein 25 vuotta sitten, täällä oli kaksi tuon ruskean säiliön kokoista pyttyä. Ne olivat riittäneet ihan hyvin monta vuotta tässä 22 asunnon taloyhtiössä. Nyt meillä on ollut kolme säiliötä ja lisäksi erilliset metalli-, lasi-, paperi- ja kartonkiastiat. Sekä tietysti tuhka-astia, kun kerran kerran meillä on näitä kakluuneita.
Ihmisten määrä taloissa ei ole kasvanut, päinvastoin. Roskien määrä sen sijaan tuntuu kasvavan kaiken aikaa. En ole itse mikään pyhimys tässä asiassa, kaukana siitä: kannan lähes joka päivä täpötäyden roskapussin roskikseen, minkä lisäksi täytän säännöllisesti muita keräysastioita.
Mistä niitä roskia oikein tulee?
Me yritämme ratkaista liian täysien roskisten ongelmaa hankkimalla yhä isompia astioita. Voisimme yrittää sen sijaan tuottaa vähemmän roskia, mutta se lienee niin vaikeaa, ettei kai kukaan ole edes ehdottanut. Vesi- ja sähkölaskutkin nousevat jatkuvasti, mutta säästämisen tarve ei ole iskenyt tässäkään kohtaa.
Jätehuolto on totisesti muuttunut minun elämäni aikana. 60-luvulla Raision Pasalan omakotialueella ei tainnut olla yhtään roska-astiaa, jonka joku olisi hakenut ja vienyt pois. Meillä käärepaperit poltettiin saunan pesässä, kaikki maatuva jäte kaadettiin takapihan kaatopaikalle, tyhjät pullot käytettiin mehupulloina tai palautettiin kauppaan ja peltipurkit sekä kaikki muut ongelmajätteet kuskattiin hämärän turvin läheiseen metsään. Siellä metsässä oli useampia epävirallisia kaatopaikkoja ja veikkaan, että maalipurkkeja löytyy yhä.
Sanomalehdet vietiin paperinkeräykseen, joka usein järjestettiin koulun toimesta. Aikakauslehdet niputettiin ja vietiin vinttiin. Joulupaperit käytettiin uudestaan. Muovipusseja ja -kasseja ei ollut tai niitä ei käytetty.
60-luvun jätehuolto ei ehkä kaikilta osin ansaitse kehuja, mutta ainakin se hillitsi jätteiden tuottamista. Jokaisen ostoksen kohdalla oli mietittävä, minne mahdollinen jäte voidaan viedä. Jätetuhlaavaisten kaupunkivuosien jälkeen löysin saman ilmiön itsestäni alkuaikoina Vanhalla Maatilalla: kun meillä ei ollut siellä jäteastiaa, jätteitäkään ei juuri tullut. Kompostoin, poltin ja vein keräykseen. Nyt, kun meillä on oma jäteastia, kannan sinne roskapussin ainakin pari kertaa viikossa.
Saa nähdä, mitä meille toimitetut Molokit saavat aikaan. Ettei menisi koko jätetouhu ihan holtittomaksi. Noihinhan saa helposti vaikka rakennusjätteensä piiloon, kun kaatopaikalle itse vieminen on joskus niin vaivalloista.
maanantai 9. toukokuuta 2011
Painajaismainen leikkaus ja käärmekammo
Koiran yökastelu taitaa sittenkin olla täyttä totta. Muistin lukeneeni, että leikattujen narttujen pidätyskyky voi heikentyä ja kun vähän googlettelin, löysin asiasta paljon tietoa. Seuraamme nyt tilannetta ja jos lirauttelu jatkuu, pitää hankkia lääkkeet.
Halusin leikkauttaa Nonnan, koska edellinen koiramme Muru oli leikkaamaton ja se kärsi juoksuajoista ja valeraskauksista ja sai lopulta kasvaimia. En olisi leikkauttanut, jos olisin tiennyt, miten hirveää se oli. Olenko jo kertonut? Nonna osoittautui verenvuototautiseksi ja oli vähällä kuolla leikkaukseen. Meidät lähetettiin lääkäriltä kotiin selviämään miten parhaiten taisimme, sillä lääkäri ei pystynyt tekemään enää mitään. Seuraava yö oli elämäni kauhein ja niin se oli koirallekin. Otin makuupussin muka nukkuakseni koiran vieressä, mutta todellisuudessa itkin ja konttasin pitkin lattiaa pyyhkimässä verta, jota tärisevä ja tuskainen koira tiputteli.
Olin aamulla vienyt iloisen, terveen koiran lääkärille ja onnistunut melkein tappamaan sen.
Tuosta on nyt pari vuotta ja Nonna voi hyvin, kuten eilen otetusta kuvasta näkyy. Mitä nyt vähän pissa lirahtaa, mutta sitähän varttuneemmille naisille helposti tapahtuu.
Luin lehdestä aamulla, että viikonvaihteessa 30 koiraa oli viety päivystykseen käärmeenpureman takia. Lämmin sunnuntai sai kyyt liikkeelle.
Vanhan maatilan ympäristössä on käärmeitä. Alussa pelkäsin niitä järjettömästi. Näin muuten ensimmäisen kyyn siellä juuri äitienpäivänä, ensimmäisenä keväänä, kun tila oli meidän. Olin yksin ja leikkasin parhaillaan kuivia oksia talon nurkalla kasvavasta koristepensaasta, kun koiran haukahtelu kiinnitti huomioni. Arvasin heti, että Muru oli nähnyt käärmeen, koiran ääni on silloin aivan erityinen. Ja niin olikin: keskellä pihaa komea kyy nosti päätään ja näytti Murulle, että kannatti pysyä kauempana.
Koska olin yksin, minun oli pakko tehdä jotain, vaikka en olisi millään uskaltanut. Enkä paljon uskaltanut silloinkaan: hypin ja pompin saappaat jalassa turvallisen matkan päässä, hätistelin käärmettä pois ja huusin sille, ettei minun pihalleni ole mitään asiaa. Lopetin vasta, kun käärme oli luikerrellut metsän reunaan asti.
Seuraavan pihalla kohtaamani käärmeen kävi huonommin, tapoin sen. Sekin oli aika kamalaa ja toivon, ettei minun enää ikinä tarvitse tehdä sitä. Tuntuu - ehkä tämä on toiveajattelua - että käärmeitä olisi vähemmän vuosi vuodelta, ainakin ihan pihapiirissä. Leikkaan ruohoa ahkerasti ja luulen, että jo ruohonleikkurin ääni saa luikerot vetäytymään sivummalle.
En enää pelkää käärmeitä niin paljon kuin ennen. Jos näen sellaisen jossain muualla kuin pihalla, kierrän sen enkä tunne halua juosta karkuun. Mutta varuillani olen koko ajan.
En ikinä ottaisi käärmettä lemmikiksi. Muistan, kun menin kerran tekemään juttua erääseen omakotitaloon. Ovella oli valokuva isosta käärmeestä ja teksti: "Minä vartioin täällä". Soitin ovikelloa ja sanoin, etten tule sisään jos teillä on siellä käärme vapaana. Eikä se sitten ollutkaan, sillä kertaa.
Halusin leikkauttaa Nonnan, koska edellinen koiramme Muru oli leikkaamaton ja se kärsi juoksuajoista ja valeraskauksista ja sai lopulta kasvaimia. En olisi leikkauttanut, jos olisin tiennyt, miten hirveää se oli. Olenko jo kertonut? Nonna osoittautui verenvuototautiseksi ja oli vähällä kuolla leikkaukseen. Meidät lähetettiin lääkäriltä kotiin selviämään miten parhaiten taisimme, sillä lääkäri ei pystynyt tekemään enää mitään. Seuraava yö oli elämäni kauhein ja niin se oli koirallekin. Otin makuupussin muka nukkuakseni koiran vieressä, mutta todellisuudessa itkin ja konttasin pitkin lattiaa pyyhkimässä verta, jota tärisevä ja tuskainen koira tiputteli.
Olin aamulla vienyt iloisen, terveen koiran lääkärille ja onnistunut melkein tappamaan sen.
Tuosta on nyt pari vuotta ja Nonna voi hyvin, kuten eilen otetusta kuvasta näkyy. Mitä nyt vähän pissa lirahtaa, mutta sitähän varttuneemmille naisille helposti tapahtuu.
Luin lehdestä aamulla, että viikonvaihteessa 30 koiraa oli viety päivystykseen käärmeenpureman takia. Lämmin sunnuntai sai kyyt liikkeelle.
Vanhan maatilan ympäristössä on käärmeitä. Alussa pelkäsin niitä järjettömästi. Näin muuten ensimmäisen kyyn siellä juuri äitienpäivänä, ensimmäisenä keväänä, kun tila oli meidän. Olin yksin ja leikkasin parhaillaan kuivia oksia talon nurkalla kasvavasta koristepensaasta, kun koiran haukahtelu kiinnitti huomioni. Arvasin heti, että Muru oli nähnyt käärmeen, koiran ääni on silloin aivan erityinen. Ja niin olikin: keskellä pihaa komea kyy nosti päätään ja näytti Murulle, että kannatti pysyä kauempana.
Koska olin yksin, minun oli pakko tehdä jotain, vaikka en olisi millään uskaltanut. Enkä paljon uskaltanut silloinkaan: hypin ja pompin saappaat jalassa turvallisen matkan päässä, hätistelin käärmettä pois ja huusin sille, ettei minun pihalleni ole mitään asiaa. Lopetin vasta, kun käärme oli luikerrellut metsän reunaan asti.
Seuraavan pihalla kohtaamani käärmeen kävi huonommin, tapoin sen. Sekin oli aika kamalaa ja toivon, ettei minun enää ikinä tarvitse tehdä sitä. Tuntuu - ehkä tämä on toiveajattelua - että käärmeitä olisi vähemmän vuosi vuodelta, ainakin ihan pihapiirissä. Leikkaan ruohoa ahkerasti ja luulen, että jo ruohonleikkurin ääni saa luikerot vetäytymään sivummalle.
En enää pelkää käärmeitä niin paljon kuin ennen. Jos näen sellaisen jossain muualla kuin pihalla, kierrän sen enkä tunne halua juosta karkuun. Mutta varuillani olen koko ajan.
En ikinä ottaisi käärmettä lemmikiksi. Muistan, kun menin kerran tekemään juttua erääseen omakotitaloon. Ovella oli valokuva isosta käärmeestä ja teksti: "Minä vartioin täällä". Soitin ovikelloa ja sanoin, etten tule sisään jos teillä on siellä käärme vapaana. Eikä se sitten ollutkaan, sillä kertaa.
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Äideistä ja tyttäristä
Taas kaupungissa. Matkalla tänne 8-tiellä oli poliisin puhallusratsia. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta joku onneton nuori nainen seisoi tien poskessa ja selitti jotain isolle poliisimiehelle. Ajattelin, että tyttö on menossa tapaamaan äitiään ja onpa tuo nyt kurja juttu ja miten sen äidille selittää: pistä, äiti kakku jääkaappiin, kun minulta vietiin kortti ja tämä nyt kestää.
En ollut aikeissa järjestää mitään äitienpäiväkemuja, mutta yllättäen istuinkin keittiön pöydän ääressä kaikkien tyttöjeni ja lastenlasten ja vähän muidenkin sukulaisten kanssa. Olen aina niin onnellinen, kun kaikki lapset ovat koolla vaikka muuten en ole mikään sunnuntaipäivällisäiti.
Esittelin tytöille tätini antamaa kastemekkoa, josta kerroin joku aika sitten. Hypistelimme kangasta, josta 1927 oli ommeltu hääpuku, joka yllään minun isoäitini vihittiin. Se mekko yhdisti siinä kohtaa viisi sukupolvea. Paikalla olleista vain minä muistan naisen, jolle hääpuku tehtiin ja josta sitten ommeltiin kastemekko hänen tyttärelleen.
On hienoa olla tyttöjen äiti. En koskaan ole ollut pahoillani siitä, ettei minulla ole poikaa. En ole yhtään kiinnostunut poikien harrastuksista kuten jalkapallosta tai jääkiekosta enkä ymmärrä poikien maailmasta paljoakaan. Asia olisi tietysti toinen, jos minulla olisi poika, mutta se tuskin saisi minua kiinnostumaan ko. jutuista tämän enempää.
Joskus olen miettinyt että mitä sitten, jos en olisikaan saanut lapsia, olisiko se ollut kauheaa? Varmaan olisi, sillä se, mitä ei voi saada, alkaa tuntua todella houkuttelevalta. Lisääntyminen on elämän tarkoitus ja hormoneilla on tässä asiassa enemmän valtaa kuin järjellä.
Näillä hetkillä, kun ilta alkaa olla käsillä, moni nainen on luullakseni helpottunut siitä, että piinallinen äitienpäivä on taas pian ohi. Sivustakatsojan osa on rankka.
Jotkut jäävät lapsettomiksi omasta halustaan. Hyvä, jos joku tietää, ettei olisi hyvä vanhempi ja tekee siitä oikeat johtopäätökset. Maailmassa riittää lapsia, vaikka kaikki eivät niitä tekisikään. Toisaalta ei kannattaisi päätellä vielä mitään siitä, jos ei kestä toisten lapsia: omat voivat silti olla aivan ihmeellisiä. En itsekään kestäisi puolta päivää perhepäivähoitajana.
Luin iltapäivällä viikon aikana tulleita lehtiä. Äitienpäivähaastatteluissa oli eräs äiti, jo mummoksi ehtinyt, jolla oli lähemmäs parikymmentä lastenlasta. Yökyläilijöitä kuulema riitti joka viikonloppu jonoksi asti, jopa niin, että heitä varten piti olla vuorolista.
Voi hyvänen aika, armahtakaa mummoa, minä ajattelin.
Minulla on lämpimiä muistoja isoäidistäni, siitä, jonka hääpuvun lievettä me tänään joukolla hypistelimme. Ajattelen häntä hyvällä ja kaipauksella, vaikka en koskaan istunut hänen sylissään. Jos hän olisi yrittänyt halata, olisin varmaan pelästynyt ja juossut karkuun. En edes nähnyt häntä kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Jos mamma tuli meille kylään, hän tuli tapaamaan äitiä, ei meitä lapsia. Jossain vaiheessa hän saattoi suopeasti kysyä, miten koulu menee ja tarjota Pectus-pastilleja, joita hänellä aina oli mustassa käsilaukussaan. Mutta että hän olisi vienyt minut huvipuistoon tai lelukauppaan tai leikkinyt minun kanssani - ei käynyt mielessäkään.
Hän oli hyvä isoäiti. Hän kävi vanhustenkerhossa eikä koskaan kiistänyt olevansa vanhus. Hän käytti ikäänsä sopivia, asiallisia vaatteita eikä katsellut nuoria miehiä, ei edes vanhoja. Hän ei haikaillut mitään menetettyjä mahdollisuuksia eikä aikonut enää tehdä mitään ihmeellistä. Kaikki hänen elämässään oli järjestyksessä.Enkä minä tunne, että olisin hänen taholtaan jäänyt mistään paitsi.
Eilen vietettiin Lapsettomien lauantaita. Se on vastaisku äitienpäivälle, mutta siitä ei koskaan voi tulla suurta menestystä. Ei tietenkään voi, sillä päivän varjolla ei pysty myymään juuri mitään.
Miltä se nyt näyttäisi?
En ollut aikeissa järjestää mitään äitienpäiväkemuja, mutta yllättäen istuinkin keittiön pöydän ääressä kaikkien tyttöjeni ja lastenlasten ja vähän muidenkin sukulaisten kanssa. Olen aina niin onnellinen, kun kaikki lapset ovat koolla vaikka muuten en ole mikään sunnuntaipäivällisäiti.
Esittelin tytöille tätini antamaa kastemekkoa, josta kerroin joku aika sitten. Hypistelimme kangasta, josta 1927 oli ommeltu hääpuku, joka yllään minun isoäitini vihittiin. Se mekko yhdisti siinä kohtaa viisi sukupolvea. Paikalla olleista vain minä muistan naisen, jolle hääpuku tehtiin ja josta sitten ommeltiin kastemekko hänen tyttärelleen.
On hienoa olla tyttöjen äiti. En koskaan ole ollut pahoillani siitä, ettei minulla ole poikaa. En ole yhtään kiinnostunut poikien harrastuksista kuten jalkapallosta tai jääkiekosta enkä ymmärrä poikien maailmasta paljoakaan. Asia olisi tietysti toinen, jos minulla olisi poika, mutta se tuskin saisi minua kiinnostumaan ko. jutuista tämän enempää.
Joskus olen miettinyt että mitä sitten, jos en olisikaan saanut lapsia, olisiko se ollut kauheaa? Varmaan olisi, sillä se, mitä ei voi saada, alkaa tuntua todella houkuttelevalta. Lisääntyminen on elämän tarkoitus ja hormoneilla on tässä asiassa enemmän valtaa kuin järjellä.
Näillä hetkillä, kun ilta alkaa olla käsillä, moni nainen on luullakseni helpottunut siitä, että piinallinen äitienpäivä on taas pian ohi. Sivustakatsojan osa on rankka.
Jotkut jäävät lapsettomiksi omasta halustaan. Hyvä, jos joku tietää, ettei olisi hyvä vanhempi ja tekee siitä oikeat johtopäätökset. Maailmassa riittää lapsia, vaikka kaikki eivät niitä tekisikään. Toisaalta ei kannattaisi päätellä vielä mitään siitä, jos ei kestä toisten lapsia: omat voivat silti olla aivan ihmeellisiä. En itsekään kestäisi puolta päivää perhepäivähoitajana.
Luin iltapäivällä viikon aikana tulleita lehtiä. Äitienpäivähaastatteluissa oli eräs äiti, jo mummoksi ehtinyt, jolla oli lähemmäs parikymmentä lastenlasta. Yökyläilijöitä kuulema riitti joka viikonloppu jonoksi asti, jopa niin, että heitä varten piti olla vuorolista.
Voi hyvänen aika, armahtakaa mummoa, minä ajattelin.
Minulla on lämpimiä muistoja isoäidistäni, siitä, jonka hääpuvun lievettä me tänään joukolla hypistelimme. Ajattelen häntä hyvällä ja kaipauksella, vaikka en koskaan istunut hänen sylissään. Jos hän olisi yrittänyt halata, olisin varmaan pelästynyt ja juossut karkuun. En edes nähnyt häntä kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Jos mamma tuli meille kylään, hän tuli tapaamaan äitiä, ei meitä lapsia. Jossain vaiheessa hän saattoi suopeasti kysyä, miten koulu menee ja tarjota Pectus-pastilleja, joita hänellä aina oli mustassa käsilaukussaan. Mutta että hän olisi vienyt minut huvipuistoon tai lelukauppaan tai leikkinyt minun kanssani - ei käynyt mielessäkään.
Hän oli hyvä isoäiti. Hän kävi vanhustenkerhossa eikä koskaan kiistänyt olevansa vanhus. Hän käytti ikäänsä sopivia, asiallisia vaatteita eikä katsellut nuoria miehiä, ei edes vanhoja. Hän ei haikaillut mitään menetettyjä mahdollisuuksia eikä aikonut enää tehdä mitään ihmeellistä. Kaikki hänen elämässään oli järjestyksessä.Enkä minä tunne, että olisin hänen taholtaan jäänyt mistään paitsi.
Eilen vietettiin Lapsettomien lauantaita. Se on vastaisku äitienpäivälle, mutta siitä ei koskaan voi tulla suurta menestystä. Ei tietenkään voi, sillä päivän varjolla ei pysty myymään juuri mitään.
Miltä se nyt näyttäisi?
lauantai 7. toukokuuta 2011
Yökasteleva koira ja muita luonnon ihmeitä
Kasvimaan siivous edistyi tänään mainiosti, osa repsottavista käytävämuoveista on nyt roskiksessa ja perunamaa odottaa istuttajaa. Olen heiluttanut haravaa ja kuokkaa niin kiivaasti, että olkanivelet tuskin pysyivät paikoillaan.
Välillä sentään hylkäsin työkaluni ja hain kameran. Vaaniskelin pitkin pihaa ja yritin etsiä kauniita valaistuksia ja hyviä kuvakulmia. Näin perhosen istuvan narsissin reunalle, hiivin lähemmäs, tarkensin ja pidättelin henkeäni. Olin innoissani, kuvasta oli tulossa niin kaunis. Otin monta. Hauska laittaa tämä blogiin illalla, ajattelin.
Ja mitä sitten tapahtui? Ei mitään, sillä kamerassa ei ollut muistikorttia. Kortti oli tuvan pöydällä kortinlukijassa - samassa kapineessa, jota joku päivä sitten kehuin mainioksi ja joka onkin sitä, mutta vaatii näemmä tarkkaavaisuutta.
En antanut periksi. Laitoin kortin kameraan ja lähdin uudestaan vaaniskelemaan. Se reissu tuotti tulokseksi vain tämän kimalaisen, perhoset olivat tiessään.
Olen istuttanut narsisseja vähän sinne ja tänne. Pidän niistä valtavasti ja ne ovat myös siitä hyviä, etteivät niiden sipulit kelpaa myyrille. Nyt olen taas suunnittelemassa uutta kevätkukkaistutusta. Se tulee uuteen kukkapenkkiin, jonka aion tänä kesänä tehdä ja johon muuten tulee paljon päivänliljoja.
Ihanaa, aurinkoista päivää varjostaa pieni huoli: Nonnasta on tullut yökastelija. Onko se edes mahdollista?
Eilen tai edellispäivänä koira oli saanut aikaan ison, märän läntin omalle sohvalleen. Se ei haissut pissalle, joten oletin, että sohvassa on ollut jotain, jota koira on innoissaan nuollut. Tänä aamuna koira heräsi märän läntin päältä. En keksi mitään muuta selitystä tälle asialle, kuin että se on kastellut sänkynsä kuin pienet lapset. Tahallaan se ei ole sitä tehnyt, siitä olen aivan varma.
Nonna ei ollut sisäsiisti, kun se tuli meille noin puolivuotiaana. Se teki kaikki tarpeensa sisälle, mutta oppi aika nopeasti siistiksi. Nyt se ei tee tarpeitaan omalle sisäreviirilleen mistään hinnasta. Nonna on osoittautunut ällistyttävän hyväksi murtautujaksi, kun sillä muutaman kerran on ollut vatsa sekaisin eikä kukaan ole ollut viemässä sitä ulos. Se on murtautunut jopa naapuriin kakkimaan vaikka tätä ei tietenkään kukaan usko.
Jos kastelu ei lopu, meillä on lääkärireissu edessä. Koira on kyllä muuten aivan normaali, syö ja leikkii.
Mutta millaista apua yökasteleva koira tarvitsee, eläinlääkäriä vai kasvatusneuvolaa?
Välillä sentään hylkäsin työkaluni ja hain kameran. Vaaniskelin pitkin pihaa ja yritin etsiä kauniita valaistuksia ja hyviä kuvakulmia. Näin perhosen istuvan narsissin reunalle, hiivin lähemmäs, tarkensin ja pidättelin henkeäni. Olin innoissani, kuvasta oli tulossa niin kaunis. Otin monta. Hauska laittaa tämä blogiin illalla, ajattelin.
Ja mitä sitten tapahtui? Ei mitään, sillä kamerassa ei ollut muistikorttia. Kortti oli tuvan pöydällä kortinlukijassa - samassa kapineessa, jota joku päivä sitten kehuin mainioksi ja joka onkin sitä, mutta vaatii näemmä tarkkaavaisuutta.
En antanut periksi. Laitoin kortin kameraan ja lähdin uudestaan vaaniskelemaan. Se reissu tuotti tulokseksi vain tämän kimalaisen, perhoset olivat tiessään.
Olen istuttanut narsisseja vähän sinne ja tänne. Pidän niistä valtavasti ja ne ovat myös siitä hyviä, etteivät niiden sipulit kelpaa myyrille. Nyt olen taas suunnittelemassa uutta kevätkukkaistutusta. Se tulee uuteen kukkapenkkiin, jonka aion tänä kesänä tehdä ja johon muuten tulee paljon päivänliljoja.
Ihanaa, aurinkoista päivää varjostaa pieni huoli: Nonnasta on tullut yökastelija. Onko se edes mahdollista?
Eilen tai edellispäivänä koira oli saanut aikaan ison, märän läntin omalle sohvalleen. Se ei haissut pissalle, joten oletin, että sohvassa on ollut jotain, jota koira on innoissaan nuollut. Tänä aamuna koira heräsi märän läntin päältä. En keksi mitään muuta selitystä tälle asialle, kuin että se on kastellut sänkynsä kuin pienet lapset. Tahallaan se ei ole sitä tehnyt, siitä olen aivan varma.
Nonna ei ollut sisäsiisti, kun se tuli meille noin puolivuotiaana. Se teki kaikki tarpeensa sisälle, mutta oppi aika nopeasti siistiksi. Nyt se ei tee tarpeitaan omalle sisäreviirilleen mistään hinnasta. Nonna on osoittautunut ällistyttävän hyväksi murtautujaksi, kun sillä muutaman kerran on ollut vatsa sekaisin eikä kukaan ole ollut viemässä sitä ulos. Se on murtautunut jopa naapuriin kakkimaan vaikka tätä ei tietenkään kukaan usko.
Jos kastelu ei lopu, meillä on lääkärireissu edessä. Koira on kyllä muuten aivan normaali, syö ja leikkii.
Mutta millaista apua yökasteleva koira tarvitsee, eläinlääkäriä vai kasvatusneuvolaa?
perjantai 6. toukokuuta 2011
Töistä, työpaikoista ja ajankäytöstä
Vanha talo palvelee asukkaitaan loppuun saakka. Uusimme parhaillaan talon ulkolaudoitusta ja vanhat laudat pätkitään polttopuiksi. Tänään Fergusonin lava tuli niin täyteen, että sirkelöimme lautoja iltapäivällä. Sen päälle olikin päästävä saunaan, sillä purua oli korvissakin.
Olen nyt viikon taistellut itseni kanssa ja yrittänyt tulla tehokkaaksi etätyöläiseksi. Oikeastaan olen kaksinkertainen etätyöläinen, sillä teenhän kaupungissakin työni kotoa käsin. Nyt sitten siirsin työpaikan tänne maalle. Tämä ei ole ollut helppoa ja aionkin palata kaupunkiin muutamaksi päiväksi ensi viikolla, varmuuden vuoksi, että edes jotain valmista tulisi.
Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin se olisi sillä selvä, että ihmiset ottavat kannettavat kainaloonsa ja painuvat kotiin työskentelemään. Kuinkahan moni oikeasti pystyy olemaan tehokas ja keskittynyt ja pitkäjänteinen kotonaan tai mökillä? Tai tehokas voi olla, sillä pienessäkin ajassa saa paljon tehtyä, mutta kotioloissa on niin paljon kaikkea, joka vaatii huomiota ja vie mielenkiinnon, että keskeytyksiä tulee tämän tästä. Yksi ehdottomasti kiinnostavimmista on jääkaappi.
Katsoin Iltalehden nettisivuja tänään. Siellä kysyttiin, tuntuuko töissä oleminen raskaalta. Melkein kaikkien vastaajien mielestä tuntui. He olivat varmaan niitä, joilla on mahdollisuus käydä Iltalehden nettisivuilla työaikana vastaamassa kyselyihin. Ihmettelen vähän, kun kaikissa vastaavissa kyselyissä saadaan samansuuntaisia vastauksia, mutta silti tuntemani ihmiset yleensä ottaen viihtyvät töissään. Voi olla paljon töitä ja hankalia esimiehiä, mutta melkein kaikki pitävät työstään ja se on hyvin tärkeää heille. Ihan äkkiä ajatellen en keksi ketään, joka kiroaisi töihin menoa joka päivä.
Itse tunnen olevani oikealla alalla. Toimittajan työ on maailman mielenkiintoisin ammatti enkä tiedä mitään, mitä mieluummin tekisin työkseni. Ainoa vaikeus tässä on saada oma peruslaiska itsensä patisteltua tarpeeksi ahkerasti työn laitaan. Ja jos voisin palata ajassa taaksepäin ja olisin taas nuori, opiskelisin pitemmälle ja olisin ehkä tehnyt vähän hohdokkaamman uran. Toisaalta taas täytyy pitää mielessä, ettei vaikkapa päätoimittajan pesti ole enää sitä, mistä eniten pidän tässä työssä, ihmisten tarinoiden kuuntelemista.
Huomisen aion vielä olla täällä maalla. Sain tänään sen verran oikeita töitä tehtyä, että lunastin itselleni hyvän omantunnon ja voin viettää viikonloppua. Se tarkoittaa sitä, että voin vaikka haravoida pihaa ilman, että tunnen koko ajan olevani väärässä paikassa.
Olen nyt viikon taistellut itseni kanssa ja yrittänyt tulla tehokkaaksi etätyöläiseksi. Oikeastaan olen kaksinkertainen etätyöläinen, sillä teenhän kaupungissakin työni kotoa käsin. Nyt sitten siirsin työpaikan tänne maalle. Tämä ei ole ollut helppoa ja aionkin palata kaupunkiin muutamaksi päiväksi ensi viikolla, varmuuden vuoksi, että edes jotain valmista tulisi.
Etätyöstä puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin se olisi sillä selvä, että ihmiset ottavat kannettavat kainaloonsa ja painuvat kotiin työskentelemään. Kuinkahan moni oikeasti pystyy olemaan tehokas ja keskittynyt ja pitkäjänteinen kotonaan tai mökillä? Tai tehokas voi olla, sillä pienessäkin ajassa saa paljon tehtyä, mutta kotioloissa on niin paljon kaikkea, joka vaatii huomiota ja vie mielenkiinnon, että keskeytyksiä tulee tämän tästä. Yksi ehdottomasti kiinnostavimmista on jääkaappi.
Katsoin Iltalehden nettisivuja tänään. Siellä kysyttiin, tuntuuko töissä oleminen raskaalta. Melkein kaikkien vastaajien mielestä tuntui. He olivat varmaan niitä, joilla on mahdollisuus käydä Iltalehden nettisivuilla työaikana vastaamassa kyselyihin. Ihmettelen vähän, kun kaikissa vastaavissa kyselyissä saadaan samansuuntaisia vastauksia, mutta silti tuntemani ihmiset yleensä ottaen viihtyvät töissään. Voi olla paljon töitä ja hankalia esimiehiä, mutta melkein kaikki pitävät työstään ja se on hyvin tärkeää heille. Ihan äkkiä ajatellen en keksi ketään, joka kiroaisi töihin menoa joka päivä.
Itse tunnen olevani oikealla alalla. Toimittajan työ on maailman mielenkiintoisin ammatti enkä tiedä mitään, mitä mieluummin tekisin työkseni. Ainoa vaikeus tässä on saada oma peruslaiska itsensä patisteltua tarpeeksi ahkerasti työn laitaan. Ja jos voisin palata ajassa taaksepäin ja olisin taas nuori, opiskelisin pitemmälle ja olisin ehkä tehnyt vähän hohdokkaamman uran. Toisaalta taas täytyy pitää mielessä, ettei vaikkapa päätoimittajan pesti ole enää sitä, mistä eniten pidän tässä työssä, ihmisten tarinoiden kuuntelemista.
Huomisen aion vielä olla täällä maalla. Sain tänään sen verran oikeita töitä tehtyä, että lunastin itselleni hyvän omantunnon ja voin viettää viikonloppua. Se tarkoittaa sitä, että voin vaikka haravoida pihaa ilman, että tunnen koko ajan olevani väärässä paikassa.
torstai 5. toukokuuta 2011
Puutarhaunelmia
Alkaa olla aika tehdä ensimmäiset kevätkylvöt. Ajattelin kylvää porkkanaa ja tilliä ja persiljaa, en mitään sen kummempaa.
Kasvimaani on vähän suureellinen siihen nähden, mitä siellä kasvatetaan. Olen raivannut yhtenäisen perunamaan ja sen lisäksi muutamia erillisiä palstoja. Nämä kaikki on erotettu toisistaan käytävillä, jotka olen ensin peittänyt mustalla muovilla ja sitten päällystänyt puuhakkeella. Tavoitteena minulla oli siisti kasvimaa, jossa siistien käytävien reunustamat siistit palstat ryöppyävät elinvoimaisia vihanneksia ja yrttejä. Totuus on hieman toinen. Käytävien pohjamuovit rispaantuvat ja repsottavat, puuhaketta ei koskaan ole tarpeeksi ja vihannekset tosin kasvavat, mutta sitä elinvoimaisemmin kasvavat rikkaruohot. Sekä myös tuliunikot, joita yhtenä vuonna kylvin reunustamaan koko kasvimaata. Nyt ne ilmestyvät milloin mistäkin ja valtaisivat koko alueen, ellen päättäväisesti paimentaisi niitä omaan ruutuunsa.
Kasvimaallani on myös Mietiskelypaikka. Se on pieni alue, jota reunustavat nukkeruusu-, lumimarja- keijuangervo- ja hanhikkipensaat. Vien sinne aina puutarhatuolin, vaikka en kertaakaan ole ehtinyt istua siinä saati mietiskellä.
Tarkastin tänään siemenvarastoni. Kaikkea tarpeellista löytyy ja vaikka pussien Parasta ennen -päivämäärät ovat jo kaukana takana, minulla on luja luottamus siihen, että siemenet itävät.
Kärsin valtavasta puutarhakuumeesta monta vuotta ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan. Portsassa, ruusupensaan takana, ei ollut paljon mahdollisuuksia istuttaa mitään. Tein kukkapenkkejä minne pystyin ja osallistuin innokkaasti asukkaiden yhteistoimintaan pihan kohentamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Luin jatkuvasti puutarhakirjoja ja -lehtiä ja aloin jo pitää itseäni melkoisena asiantuntijana. Odotin hartaasti sitä päivää, jolloin saisin oman pihan.
Kun se päivä sitten tuli, seisoin pihani laidalla ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Vuosia hoitamatta ollut suuri piha oli jotain ihan muuta kuin kirjojen värikuvat englantilaisista puutarhoista. Kaiken lisäksi minulla oli typerä päähänpinttymä siitä, että vanhassa talossa ja pihapiirissä ei sovi käyttää muita kuin vanhanajan aitoja työkaluja. Olin ostanut vanhaintavarainkaupasta ikivanhan sirpin ja kuvitellut, että siitä on suurikin apu. Kun sitten seisoin sirppi kädessäni puolentoista hehtaarin tontilla, jossa heinä ja ohdakkeet kasvoivat polviin saakka, aloin tajuta kuinka naurettavan väärässä olin ollut.
Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut kasvimaata. Sellaisen raivaamiseen ei ollut aikaa, tärkeämpää oli saada rikkinäisten ikkunoiden tilalle ehjät ja talo muutenkin edes välttävästi asuttavaan kuntoon. Halusin kuitenkin kasvattaa perunoita ja siihen olin löytänyt mainion niksin jostain perinnekirjasta: saaristolaiset kasvattivat perunoita pehkukasoissa, joihin he laittoivat silakoita perunoiden ravinnoksi.
Oivallista, tuumin minä. Kasasin kuivista heinistä ja muusta kasvijätteestä komean kasan, hommasin muutaman siemenperunan ja vähän tuoreita silakoita ja peittelin kaikki kasaani.
Oli lämmin kevät ja pari päivää pehkukasani haisi mojovasti. Sitten eräänä aamuna se oli pöyhitty ja kaikki silakat oli syöty, ketut olivat löytäneet apajan. Syksymmällä saimme kasasta viisi perunaa, jotka keitin ja jotka nautimme juhlallisesti perheen kesken.
Myöhemmin perunoiden kasvatus on sujunut paljon paremmin. Joinakin vuosina olen kokeillut punajuuria ja kurpitsoita, mutta nyt keskityn vain sellaisiin kasveihin, joita tulee käytettyä ja joiden tiedän kasvavan. Perunoita, porkkanoita, herneitä, tilliä, ruohosipulia, persiljaa. Yrttejä kasvatan niin paljon, että niitä riittää pakastimeen talveksi.
Kasvimaa on siis kohtuullinen, mutta muuten puutarhaunelmat odottavat vielä toteutumistaan. Yritystä ei ole puuttunut, olen istuttanut paljon pensaita ja monivuotisia kasveja, mutta aika huonolla menestyksellä. Varsinkaan pensaat eivät tunnu viihtyvän. Esimerkiksi Poppius-ruusu, joka on antanut nimen tälle blogille, ei ole suostunut kasvamaan täällä, vaikka se kaupungissa kasvaa komeasti. Samoin tavalliset, valkoiset juhannusruusut ovat jääneet kitukasvuisiksi. Eikä Laitila kuitenkaan ole kuin 60 kilometriä Turkua pohjoisempana.
Kyllä minua aina vähän harmittaa, kun luen lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat kunnostaneet vanhan talon ja saaneet puutarhan kukoistamaan ja tehneet kaiken tämän parissa vuodessa. Se ei minun kokemusteni mukaan ole mitenkään mahdollista. Semmoiset tarinat lienevät sukua kalajutuille.
Kasvimaani on vähän suureellinen siihen nähden, mitä siellä kasvatetaan. Olen raivannut yhtenäisen perunamaan ja sen lisäksi muutamia erillisiä palstoja. Nämä kaikki on erotettu toisistaan käytävillä, jotka olen ensin peittänyt mustalla muovilla ja sitten päällystänyt puuhakkeella. Tavoitteena minulla oli siisti kasvimaa, jossa siistien käytävien reunustamat siistit palstat ryöppyävät elinvoimaisia vihanneksia ja yrttejä. Totuus on hieman toinen. Käytävien pohjamuovit rispaantuvat ja repsottavat, puuhaketta ei koskaan ole tarpeeksi ja vihannekset tosin kasvavat, mutta sitä elinvoimaisemmin kasvavat rikkaruohot. Sekä myös tuliunikot, joita yhtenä vuonna kylvin reunustamaan koko kasvimaata. Nyt ne ilmestyvät milloin mistäkin ja valtaisivat koko alueen, ellen päättäväisesti paimentaisi niitä omaan ruutuunsa.
Kasvimaallani on myös Mietiskelypaikka. Se on pieni alue, jota reunustavat nukkeruusu-, lumimarja- keijuangervo- ja hanhikkipensaat. Vien sinne aina puutarhatuolin, vaikka en kertaakaan ole ehtinyt istua siinä saati mietiskellä.
Tarkastin tänään siemenvarastoni. Kaikkea tarpeellista löytyy ja vaikka pussien Parasta ennen -päivämäärät ovat jo kaukana takana, minulla on luja luottamus siihen, että siemenet itävät.
Kärsin valtavasta puutarhakuumeesta monta vuotta ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan. Portsassa, ruusupensaan takana, ei ollut paljon mahdollisuuksia istuttaa mitään. Tein kukkapenkkejä minne pystyin ja osallistuin innokkaasti asukkaiden yhteistoimintaan pihan kohentamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Luin jatkuvasti puutarhakirjoja ja -lehtiä ja aloin jo pitää itseäni melkoisena asiantuntijana. Odotin hartaasti sitä päivää, jolloin saisin oman pihan.
Kun se päivä sitten tuli, seisoin pihani laidalla ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Vuosia hoitamatta ollut suuri piha oli jotain ihan muuta kuin kirjojen värikuvat englantilaisista puutarhoista. Kaiken lisäksi minulla oli typerä päähänpinttymä siitä, että vanhassa talossa ja pihapiirissä ei sovi käyttää muita kuin vanhanajan aitoja työkaluja. Olin ostanut vanhaintavarainkaupasta ikivanhan sirpin ja kuvitellut, että siitä on suurikin apu. Kun sitten seisoin sirppi kädessäni puolentoista hehtaarin tontilla, jossa heinä ja ohdakkeet kasvoivat polviin saakka, aloin tajuta kuinka naurettavan väärässä olin ollut.
Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut kasvimaata. Sellaisen raivaamiseen ei ollut aikaa, tärkeämpää oli saada rikkinäisten ikkunoiden tilalle ehjät ja talo muutenkin edes välttävästi asuttavaan kuntoon. Halusin kuitenkin kasvattaa perunoita ja siihen olin löytänyt mainion niksin jostain perinnekirjasta: saaristolaiset kasvattivat perunoita pehkukasoissa, joihin he laittoivat silakoita perunoiden ravinnoksi.
Oivallista, tuumin minä. Kasasin kuivista heinistä ja muusta kasvijätteestä komean kasan, hommasin muutaman siemenperunan ja vähän tuoreita silakoita ja peittelin kaikki kasaani.
Oli lämmin kevät ja pari päivää pehkukasani haisi mojovasti. Sitten eräänä aamuna se oli pöyhitty ja kaikki silakat oli syöty, ketut olivat löytäneet apajan. Syksymmällä saimme kasasta viisi perunaa, jotka keitin ja jotka nautimme juhlallisesti perheen kesken.
Myöhemmin perunoiden kasvatus on sujunut paljon paremmin. Joinakin vuosina olen kokeillut punajuuria ja kurpitsoita, mutta nyt keskityn vain sellaisiin kasveihin, joita tulee käytettyä ja joiden tiedän kasvavan. Perunoita, porkkanoita, herneitä, tilliä, ruohosipulia, persiljaa. Yrttejä kasvatan niin paljon, että niitä riittää pakastimeen talveksi.
Kasvimaa on siis kohtuullinen, mutta muuten puutarhaunelmat odottavat vielä toteutumistaan. Yritystä ei ole puuttunut, olen istuttanut paljon pensaita ja monivuotisia kasveja, mutta aika huonolla menestyksellä. Varsinkaan pensaat eivät tunnu viihtyvän. Esimerkiksi Poppius-ruusu, joka on antanut nimen tälle blogille, ei ole suostunut kasvamaan täällä, vaikka se kaupungissa kasvaa komeasti. Samoin tavalliset, valkoiset juhannusruusut ovat jääneet kitukasvuisiksi. Eikä Laitila kuitenkaan ole kuin 60 kilometriä Turkua pohjoisempana.
Kyllä minua aina vähän harmittaa, kun luen lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat kunnostaneet vanhan talon ja saaneet puutarhan kukoistamaan ja tehneet kaiken tämän parissa vuodessa. Se ei minun kokemusteni mukaan ole mitenkään mahdollista. Semmoiset tarinat lienevät sukua kalajutuille.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Suojelin luontoa ja herättelin kameraa
Olin haravoimassa, mutta lopetin kun alkoi sataa. Pihan kevätsiivousta riittää vielä moneksi päiväksi.
Iltapäivällä tyhjensin huusin. Se on helppoa eikä vie kuin vartin. Meillä on kaksireikäinen, kompostoiva huusi eli istuinpaikkojen alla on kaksi isoa muovisaavia ja niiden alla metallinen haihdutussäiliö. Saavien pohjissa on reikiä, joista neste valuu haihdutussäiliöön ja siinä olevaan huussiturpeeseen. Itse saaveihin ripotellaan väliaineeksi sitä, mitä sattuu olemaan, joko lehtipuuhaketta tai kuivia lehtiä.
Puuhastelu kuivikkeiden ja turpeiden ja säiliöiden kanssa tuntui hätävarjelun liioittelulta, kun samaan aikaan naapurin isäntä ruiski valtavasta tankista sikojen jätöksiä pellolleen. Mutta tietysti jonkun edes pitää yrittää suojella luontoa ja nyt voin puhtaalla sydämellä vakuuttaa, ettei ainakaan minun ylijäämätuotteistani ole pienintäkään uhkaa Laitilan saati koko Suomen ekosysteemille. Toivon myös ettei meidän koskaan tarvitse hankkia tänne kymppitonnin puhdistuslaitteistoa, vaikka käynkin vessassa monta kertaa päivässä. Luotan siihen, että päättäjillä tuikkii tässä kohtaa edes pieni maalaisjärjen valo.
Kaksireikäinen huussi ei muuten ole sitä varten, että siellä voisi rattoisasti istua rinnatusten jonkun kanssa. Ei, se on sitä varten, että ensin käytetään toista paikkaa ja kun saavi tulee täyteen, siirrytään toiseen. Se täyteen tullut ehtii maatua mukavasti ennen kuin se pitää tyhjentää.
Aamulla kävin ensimmäisellä juttukeikalla täältä maalta käsin. Lähdöstä oli tulla jännittävä, kun tarkistin varusteitani ja huomasin, ettei kamerassa ole yhtään henkeä. Vara-akkua ei tietenkään ollut enkä olisi mitenkään ehtinyt lataamaan. Otin akun pois ja lämmitin sitä vähän aikaa kädessäni ja kas vain, kamera heräsi henkiin: täällä oli vain niin kylmä, että akku oli hyytynyt. Kamera oli ollut yön tuvan pöydällä ja tuvassa lämpötila laski noin kymmeneen asteeseen. Onhan se kylmää, mutta ihmettelen silti, miksi akku ei siitä selvinnyt kun kameran sentään pitäisi toimia pakkasessakin? Ja on toiminutkin, monet kerrat.
Muualla talossa on sentään lämpimämpää. Tupaa ei kannata lämmittää, sillä siellä me emme juuri ole. Kangaspuut siellä ovat, mutta nekin seisovat nyt tyhjillään enkä ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi kudon. Ja mistä saan kuteita? Täällä Laitilassa oli vielä viime vuonna mainio käsityöliike, joka myi myös matonkuteita, mutta nyt se on lopettanut. Omat vanhat lakanani ja tyynyliinani olen jo aikoja sitten käyttänyt matonkuteiksi.
Palvelujen katoaminen pieniltä paikkakunnilta on surullista. Itse yritän käyttää Laitilan palveluja mahdollisimman paljon, mutta eivät ne tietenkään sillä tule autetuiksi. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos täällä asuu vakituisesti, matka Turkuun ostoksille käy elämyksestä.
Tässä tämän päivän elämykset. Nyt alkaa hartioissa tuntua, että on tullut haravoitua. Huomenna vielä enemmän.
Iltapäivällä tyhjensin huusin. Se on helppoa eikä vie kuin vartin. Meillä on kaksireikäinen, kompostoiva huusi eli istuinpaikkojen alla on kaksi isoa muovisaavia ja niiden alla metallinen haihdutussäiliö. Saavien pohjissa on reikiä, joista neste valuu haihdutussäiliöön ja siinä olevaan huussiturpeeseen. Itse saaveihin ripotellaan väliaineeksi sitä, mitä sattuu olemaan, joko lehtipuuhaketta tai kuivia lehtiä.
Puuhastelu kuivikkeiden ja turpeiden ja säiliöiden kanssa tuntui hätävarjelun liioittelulta, kun samaan aikaan naapurin isäntä ruiski valtavasta tankista sikojen jätöksiä pellolleen. Mutta tietysti jonkun edes pitää yrittää suojella luontoa ja nyt voin puhtaalla sydämellä vakuuttaa, ettei ainakaan minun ylijäämätuotteistani ole pienintäkään uhkaa Laitilan saati koko Suomen ekosysteemille. Toivon myös ettei meidän koskaan tarvitse hankkia tänne kymppitonnin puhdistuslaitteistoa, vaikka käynkin vessassa monta kertaa päivässä. Luotan siihen, että päättäjillä tuikkii tässä kohtaa edes pieni maalaisjärjen valo.
Kaksireikäinen huussi ei muuten ole sitä varten, että siellä voisi rattoisasti istua rinnatusten jonkun kanssa. Ei, se on sitä varten, että ensin käytetään toista paikkaa ja kun saavi tulee täyteen, siirrytään toiseen. Se täyteen tullut ehtii maatua mukavasti ennen kuin se pitää tyhjentää.
Aamulla kävin ensimmäisellä juttukeikalla täältä maalta käsin. Lähdöstä oli tulla jännittävä, kun tarkistin varusteitani ja huomasin, ettei kamerassa ole yhtään henkeä. Vara-akkua ei tietenkään ollut enkä olisi mitenkään ehtinyt lataamaan. Otin akun pois ja lämmitin sitä vähän aikaa kädessäni ja kas vain, kamera heräsi henkiin: täällä oli vain niin kylmä, että akku oli hyytynyt. Kamera oli ollut yön tuvan pöydällä ja tuvassa lämpötila laski noin kymmeneen asteeseen. Onhan se kylmää, mutta ihmettelen silti, miksi akku ei siitä selvinnyt kun kameran sentään pitäisi toimia pakkasessakin? Ja on toiminutkin, monet kerrat.
Muualla talossa on sentään lämpimämpää. Tupaa ei kannata lämmittää, sillä siellä me emme juuri ole. Kangaspuut siellä ovat, mutta nekin seisovat nyt tyhjillään enkä ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi kudon. Ja mistä saan kuteita? Täällä Laitilassa oli vielä viime vuonna mainio käsityöliike, joka myi myös matonkuteita, mutta nyt se on lopettanut. Omat vanhat lakanani ja tyynyliinani olen jo aikoja sitten käyttänyt matonkuteiksi.
Palvelujen katoaminen pieniltä paikkakunnilta on surullista. Itse yritän käyttää Laitilan palveluja mahdollisimman paljon, mutta eivät ne tietenkään sillä tule autetuiksi. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos täällä asuu vakituisesti, matka Turkuun ostoksille käy elämyksestä.
Tässä tämän päivän elämykset. Nyt alkaa hartioissa tuntua, että on tullut haravoitua. Huomenna vielä enemmän.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Työajasta ja jeesuskasvoisesta miehestä
Kirjoitan tätä päivitystä tavallista aikaisemmin, kello on vasta neljä iltapäivällä. Olen kuitenkin menossa ratsastustunnille, sen jälkeen saunaan (jonka Raine ystävällisesti lupasi lämmittää) ja sitten nukkumaan, sillä aamulla on aikainen herätys. Pitää olla kahdeksalta Mynämäellä töissä.
Kahdeksalta jossain oleminen merkitsee kuudelta nousemista. Tarvitsen sen ajan; jos joutuisin lähtemään kiireellä suoraan sängystä, olisin ihan sekaisin koko päivän.
Sitä paitsi kahdeksalta jossain oleminen on ylipäätään liian aikaista.
Työajat voisivat olla paljon nykyistä joustavammat muillakin kuin freelancetoimittajilla. Miksi ihmisten pitää raahata itsensä työpaikalle seitsemäksi, kun se monille merkitsee vielä aamuyötä? Maailmassa, jossa tapahtuu iltaisin ja öisin ja jossa monet heräävät kunnolla vasta iltapäivällä, eletään agraariyhteiskunnan tahtiin, ikään kuin me edelleen lähtisimme lypsylle joka aamu.
Päivän kuva on otettu edellisiltana. Se ei liity aikateemaan mitenkään, olkoon vaikka ensimmäinen osa nyt alkavasta sarjasta Luontohavaintoja. Valkohäntäpeurat ovat jokailtainen näky tässä talon edustalla. Ne käyvät myös puutarhassa.
Olen ajatellut, etten kirjoittaisi politiikasta enkä uskonnosta, näitä kommentaattoreja löytyy ilman minuakin. Yritän pysyä ainoassa asiassa, jonka todella tunnen ja vähän ymmärränkin, omassa elämässäni. Mutta sen verran nyt poikkean, että yleinen riemu Osama Bin Ladenin kuolemasta tuntuu pahalta. Ei niin, että puolustaisin häntä millään tavalla. Silti tuntuu omituiselta, luonnottomalta, kun arvovaltaiset ihmiset kiittelevät ihmisen kuolemaa julkisesti.
Tämmöinen mökin akkakin osaa ennustaa, että terrorismi ei tähän lopu. Jeesuskasvoisen, lempeän näköisen Bin Ladenin marttyyrikruunu on kirkas hänen seuraajiensa silmissä ja yhtä kirkasta lienee viha niitä kohtaan, jotka marttyyrin tekivät.
Mitenkähän lapset mahtavat ymmärtää tämän kuolemantapauksen? Vanhemmilla on vaativa tehtävä edessään kun he selittävät, miksi kaikki ovat niin iloisia. Miksi oli oikein tappaa ihminen, joka "puolusti itseään loppuun saakka"?
Kun joku on tehnyt tarpeeksi pahaa, tämäkin on oikein - näin sitä varmaan selitetään. Mutta mitä lapset todella ymmärtävät? Kuinka paljon pahaa on tarpeeksi pahaa? Ja kun kerran tappaminen on väärin, niin miksi se nyt oli oikein?
Tällaista sekavaa jorinointia tänään. Luulen muuten, että olen hiljalleen dementoitumassa. En muista enää mitään. Tai siis melkein mitään.
Esimerkki: Raine valitteli aamulla sormeaan, joka oli turvoksissa ja ilmeisen kipeä.
- Oi oi, minä sanoin osaaottavasti. Oletko loukannut sen jonnekin?
Kiukkuinen, tyrmistynyt mulkaisu.
- Siis minä olen sanonut monta kertaa, että löin siihen vasaralla! Sinä et muista!
Asia oli minulle ihan uusi.
- Et kai? En yhtään muista.
- Et muista enää mitään! Lapsetkin valittaa, että sinä et ikinä muista, mitä ne sanoo. Tai sitten sinä et välitä.
Hups. Tuo pisti kyllä miettimään asioiden tilaa.
Enkö muista vai enkö välitä ja kumpi siinä tapauksessa on pahempi?
Kahdeksalta jossain oleminen merkitsee kuudelta nousemista. Tarvitsen sen ajan; jos joutuisin lähtemään kiireellä suoraan sängystä, olisin ihan sekaisin koko päivän.
Sitä paitsi kahdeksalta jossain oleminen on ylipäätään liian aikaista.
Työajat voisivat olla paljon nykyistä joustavammat muillakin kuin freelancetoimittajilla. Miksi ihmisten pitää raahata itsensä työpaikalle seitsemäksi, kun se monille merkitsee vielä aamuyötä? Maailmassa, jossa tapahtuu iltaisin ja öisin ja jossa monet heräävät kunnolla vasta iltapäivällä, eletään agraariyhteiskunnan tahtiin, ikään kuin me edelleen lähtisimme lypsylle joka aamu.
Päivän kuva on otettu edellisiltana. Se ei liity aikateemaan mitenkään, olkoon vaikka ensimmäinen osa nyt alkavasta sarjasta Luontohavaintoja. Valkohäntäpeurat ovat jokailtainen näky tässä talon edustalla. Ne käyvät myös puutarhassa.
Olen ajatellut, etten kirjoittaisi politiikasta enkä uskonnosta, näitä kommentaattoreja löytyy ilman minuakin. Yritän pysyä ainoassa asiassa, jonka todella tunnen ja vähän ymmärränkin, omassa elämässäni. Mutta sen verran nyt poikkean, että yleinen riemu Osama Bin Ladenin kuolemasta tuntuu pahalta. Ei niin, että puolustaisin häntä millään tavalla. Silti tuntuu omituiselta, luonnottomalta, kun arvovaltaiset ihmiset kiittelevät ihmisen kuolemaa julkisesti.
Tämmöinen mökin akkakin osaa ennustaa, että terrorismi ei tähän lopu. Jeesuskasvoisen, lempeän näköisen Bin Ladenin marttyyrikruunu on kirkas hänen seuraajiensa silmissä ja yhtä kirkasta lienee viha niitä kohtaan, jotka marttyyrin tekivät.
Mitenkähän lapset mahtavat ymmärtää tämän kuolemantapauksen? Vanhemmilla on vaativa tehtävä edessään kun he selittävät, miksi kaikki ovat niin iloisia. Miksi oli oikein tappaa ihminen, joka "puolusti itseään loppuun saakka"?
Kun joku on tehnyt tarpeeksi pahaa, tämäkin on oikein - näin sitä varmaan selitetään. Mutta mitä lapset todella ymmärtävät? Kuinka paljon pahaa on tarpeeksi pahaa? Ja kun kerran tappaminen on väärin, niin miksi se nyt oli oikein?
Tällaista sekavaa jorinointia tänään. Luulen muuten, että olen hiljalleen dementoitumassa. En muista enää mitään. Tai siis melkein mitään.
Esimerkki: Raine valitteli aamulla sormeaan, joka oli turvoksissa ja ilmeisen kipeä.
- Oi oi, minä sanoin osaaottavasti. Oletko loukannut sen jonnekin?
Kiukkuinen, tyrmistynyt mulkaisu.
- Siis minä olen sanonut monta kertaa, että löin siihen vasaralla! Sinä et muista!
Asia oli minulle ihan uusi.
- Et kai? En yhtään muista.
- Et muista enää mitään! Lapsetkin valittaa, että sinä et ikinä muista, mitä ne sanoo. Tai sitten sinä et välitä.
Hups. Tuo pisti kyllä miettimään asioiden tilaa.
Enkö muista vai enkö välitä ja kumpi siinä tapauksessa on pahempi?
maanantai 2. toukokuuta 2011
Etätöihin maalle?
Veikkaan, että aika monet huokailevat viikonloppuisin kesämökeillään: "Voi kun olisi ihanaa tehdä töitä täältä käsin" ja lähtevät kuitenkin kaupunkiin kun eivät tiedä, miten unelman saisi todeksi. Aika harvoja töitä voi oikeasti siirtää kotona tai mökillä tehtäviksi.
Kirjoittajan työn voin siirtää melkein minne tahansa ja siksipä minäkin nyt yritän totutella tähän maalaiskirjeenvaihtajan rooliin. Ei ole ihan helppoa tämä. Vaikka välineet ovat järjestyksessä ja toimivat, en ainakaan tänään vielä saanut itseäni siihen kuosiin, jossa tuntisin olevani virkanainen. Koirankarvaiset fleecehousut ja Rainen vanha villapaita päällä olen auttamatta liian nukkavieru edes soittamaan minnekään. Ei niin, että kaupungissakaan olisin mikään hieno nainen, mutta on minulla sentään vähän siistimmät vaatteet.
Voisihan täälläkin pukeutua paremmin, mutta mitäs ideaa koko maallaolossa sitten enää on? Tämä on yksi näistä ristiriidoista ja vaikeuksista, joita maalaisunelmiaan toteuttava kaupunkilainen kohtaa,
On muitakin. Ei pääse suihkuun aamulla. Kengät eivät mahdu jalkaan, kun niissä täytyy pitää villasukkia. Puita pitää kantaa yhtä mittaa. Ja vettä. Roskaa tulee hirveästi. Maalle haluavat uneksivat yksinkertaisesta elämästä, mutta oikeasti tämä on paljon hankalampaa ja monimutkaisempaa kuin kaupungissa.
Valitanko? En. Kai.
Maalle asettumisen vaikeus johtuu nyt tietysti siitä, että on niin kylmä. Lämpömittari oli aamulla nollassa, ulkona siis. Sisällä oli liiankin lämmin, kun pidin eilen tulta uuneissa. Meillä on omassa pienessä makuukamarissamme peltikuorinen pönttöuuni, joka lämpiää nopeasti ja hyvin. Kun yöllä täytyy kuitenkin pitää ovi kiinni, ettei koira tule sängyn viereen makaamaan, lämpötila nousee helposti 25-26 asteeseen, ylemmäskin.
Ajoimme illalla huvin vuoksi Mynämäelle katsomaan yhtä myytävänä olevaa vanhaa taloa. Talo oli pienempi kuin meidän, mutta ulkoa katsoen ihan sievä, keltainen, mansardikattoinen puutalo. Katsojia oli paljon ja ehkä joku heistä jo ihastui paikkaan. Me emme, sillä meillä on omastakin takaa korjattava kivijalka ja sinne tänne kenottavia ulkorakennuksia. Joskus vain on hauska käydä katsomassa vieraita taloja, sen jälkeen on hyvä tulla takaisin tänne ja todeta, että onhan tämä sentään aika ihana.
Olen ihan varma - ja sanoin sen Rainellekin taas kerran, kun tulimme Mynämäeltä - että jos Vanha Maatila olisi joskus myynnissä, se menisi aika äkkiä. Kun joku nainen vain astuisi autosta ja näkisi sen saman, minkä minä näin vähän yli kymmenen vuotta sitten, se olisi siinä. Mikään järkipuhe sortuvista navetoista ja toivottomista remonteista ei enää auttaisi.
Miehet näkevät tulevia töitä, naiset rakentavat tunnelmia. Ihan hyvä työnjako.
Kirjoittajan työn voin siirtää melkein minne tahansa ja siksipä minäkin nyt yritän totutella tähän maalaiskirjeenvaihtajan rooliin. Ei ole ihan helppoa tämä. Vaikka välineet ovat järjestyksessä ja toimivat, en ainakaan tänään vielä saanut itseäni siihen kuosiin, jossa tuntisin olevani virkanainen. Koirankarvaiset fleecehousut ja Rainen vanha villapaita päällä olen auttamatta liian nukkavieru edes soittamaan minnekään. Ei niin, että kaupungissakaan olisin mikään hieno nainen, mutta on minulla sentään vähän siistimmät vaatteet.
Voisihan täälläkin pukeutua paremmin, mutta mitäs ideaa koko maallaolossa sitten enää on? Tämä on yksi näistä ristiriidoista ja vaikeuksista, joita maalaisunelmiaan toteuttava kaupunkilainen kohtaa,
On muitakin. Ei pääse suihkuun aamulla. Kengät eivät mahdu jalkaan, kun niissä täytyy pitää villasukkia. Puita pitää kantaa yhtä mittaa. Ja vettä. Roskaa tulee hirveästi. Maalle haluavat uneksivat yksinkertaisesta elämästä, mutta oikeasti tämä on paljon hankalampaa ja monimutkaisempaa kuin kaupungissa.
Valitanko? En. Kai.
Maalle asettumisen vaikeus johtuu nyt tietysti siitä, että on niin kylmä. Lämpömittari oli aamulla nollassa, ulkona siis. Sisällä oli liiankin lämmin, kun pidin eilen tulta uuneissa. Meillä on omassa pienessä makuukamarissamme peltikuorinen pönttöuuni, joka lämpiää nopeasti ja hyvin. Kun yöllä täytyy kuitenkin pitää ovi kiinni, ettei koira tule sängyn viereen makaamaan, lämpötila nousee helposti 25-26 asteeseen, ylemmäskin.
Ajoimme illalla huvin vuoksi Mynämäelle katsomaan yhtä myytävänä olevaa vanhaa taloa. Talo oli pienempi kuin meidän, mutta ulkoa katsoen ihan sievä, keltainen, mansardikattoinen puutalo. Katsojia oli paljon ja ehkä joku heistä jo ihastui paikkaan. Me emme, sillä meillä on omastakin takaa korjattava kivijalka ja sinne tänne kenottavia ulkorakennuksia. Joskus vain on hauska käydä katsomassa vieraita taloja, sen jälkeen on hyvä tulla takaisin tänne ja todeta, että onhan tämä sentään aika ihana.
Olen ihan varma - ja sanoin sen Rainellekin taas kerran, kun tulimme Mynämäeltä - että jos Vanha Maatila olisi joskus myynnissä, se menisi aika äkkiä. Kun joku nainen vain astuisi autosta ja näkisi sen saman, minkä minä näin vähän yli kymmenen vuotta sitten, se olisi siinä. Mikään järkipuhe sortuvista navetoista ja toivottomista remonteista ei enää auttaisi.
Miehet näkevät tulevia töitä, naiset rakentavat tunnelmia. Ihan hyvä työnjako.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Maalle
Pakkasin aamulla itseni ja Nonnan sekä monta kassia tavaraa autoon ja ajoin maalle. Aikomukseni on olla täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi syksyyn asti.
Varustin itselleni toimituksen tuvan pöydälle: kannettava, puhelin, lehtiöt, kalenteri, laturit, kortinlukija, muistitikku, kamera. Yritin saada tämän näyttämään mahdollisimman asialliselta jotta pystyisin tekemään täällä töitä enkä ainoastaan kuopimaan pihaa. Vaikka työtähän sekin on.
Nonna riemuitsee vapaudestaan. Se ajoi ensi töikseen fasaanikukon ylös männyn oksalle. En tiennyt, että fasaanit pystyvät lentämään niin korkealle. Närkästynyt kukko rääkyi vastalauseitaan ja minä olin sille armollinen, vaikka se käykin syömässä vihannesmaalle pistettyjä siemeniä. Vein koiran sisälle siksi aikaa, että fasaani ehti luikkia pakoon.
Koiran turkki kiiltää ja tuoksuu hyvältä. Pesin sen eilen perusteellisesti, sehän asuu nyt samoissa tiloissa allergisen miehen kanssa. Täällä maalla yhteiselo onnistuu vähän paremmin kuin kaupungissa, täällä on enemmän tilaa ja kaikki ovat enemmän ulkona.
Meillä ei ole täällä mitään muita mukavuuksia kuin sähkö. Veden kantaminen sisään ja ulos kyllästyttää välillä, mutta muuten vaatimattomuus ei haittaa. Huusi on kompostoivaa mallia ja sen tyhjentäminen onnistuu minultakin helposti.
Asuin lapsena vielä vaatimattomammissa oloissa, paljon pienemmässä talossa kuin tämä. Haaveilin usein sisävessasta ja kylpyammeesta. Olin varma, että ihmiset, joilla on lämmin sisävessa, eivät koskaan voi olla onnettomia. Ja nyt, kun minulla on kolme sisävessaa ja kylpyamme, tulen vapaaehtoisesti tänne, missä taas on juostava pihan poikki kylmään huusiin. Onni ei sittenkään riipu vessasta.
Tänäänkin on ollut kylmä. Tein tulet uuneihin ja laitoin ruoan puuhellalla. Ulkona on satanut vuoronperään räntää ja rakeita.
Raine oli nähnyt pari päivää sitten karhun. Pitäisiköhän hankkia kulkusia koiralenkkejä varten ettei tule yllätyskohtaamisia?
Varustin itselleni toimituksen tuvan pöydälle: kannettava, puhelin, lehtiöt, kalenteri, laturit, kortinlukija, muistitikku, kamera. Yritin saada tämän näyttämään mahdollisimman asialliselta jotta pystyisin tekemään täällä töitä enkä ainoastaan kuopimaan pihaa. Vaikka työtähän sekin on.
Nonna riemuitsee vapaudestaan. Se ajoi ensi töikseen fasaanikukon ylös männyn oksalle. En tiennyt, että fasaanit pystyvät lentämään niin korkealle. Närkästynyt kukko rääkyi vastalauseitaan ja minä olin sille armollinen, vaikka se käykin syömässä vihannesmaalle pistettyjä siemeniä. Vein koiran sisälle siksi aikaa, että fasaani ehti luikkia pakoon.
Koiran turkki kiiltää ja tuoksuu hyvältä. Pesin sen eilen perusteellisesti, sehän asuu nyt samoissa tiloissa allergisen miehen kanssa. Täällä maalla yhteiselo onnistuu vähän paremmin kuin kaupungissa, täällä on enemmän tilaa ja kaikki ovat enemmän ulkona.
Meillä ei ole täällä mitään muita mukavuuksia kuin sähkö. Veden kantaminen sisään ja ulos kyllästyttää välillä, mutta muuten vaatimattomuus ei haittaa. Huusi on kompostoivaa mallia ja sen tyhjentäminen onnistuu minultakin helposti.
Asuin lapsena vielä vaatimattomammissa oloissa, paljon pienemmässä talossa kuin tämä. Haaveilin usein sisävessasta ja kylpyammeesta. Olin varma, että ihmiset, joilla on lämmin sisävessa, eivät koskaan voi olla onnettomia. Ja nyt, kun minulla on kolme sisävessaa ja kylpyamme, tulen vapaaehtoisesti tänne, missä taas on juostava pihan poikki kylmään huusiin. Onni ei sittenkään riipu vessasta.
Tänäänkin on ollut kylmä. Tein tulet uuneihin ja laitoin ruoan puuhellalla. Ulkona on satanut vuoronperään räntää ja rakeita.
Raine oli nähnyt pari päivää sitten karhun. Pitäisiköhän hankkia kulkusia koiralenkkejä varten ettei tule yllätyskohtaamisia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)