Poliisiasia

Varoitus: tämä teksti sisältää kirosanoja.

Olipa vaiherikas matka yliopistolta kotiin! Pääsin keskustaan ihan normaalisti, mutta sitten erään pubin edessä tapahtui seuraavaa:

kadulle horjahteli suunnilleen ikäiseni nainen, joka tarrautui lähimpään ohikulkijaan eli minuun.

- Tyttö! Kuule tyttö hei, hän aloitti.(Hän oli todella humalassa.)

Naisella oli hätä. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja selitti, että puhelimen takakansi oli pudonnut "tuonne sisälle" eivätkä "ne tuolla sisällä" suostu antamaan sitä hänelle. Puhelimella ei voi soittaa, hän on saanut puhelimen lahjaksi, se on melkein uusi, hän on epätoivoinen ja haluaa poliisin paikalle.

Minä arvelin varovasti, ettei poliisia ehkä kiinnosta tulla etsimään kadonnutta kännykänosaa. Ehdotin myös, että voisin mennä tiedustelemaan pubin henkilökunnalta, josko he kuitenkin suostuisivat luovuttamaan osan tai olisivat edes nähneet sitä.

Ei. Se ei käynyt. Nainen halusi poliisin paikalle. Niinpä annoin puhelimeni ja näppäilin numerotkin valmiiksi. Lopulta puhuimme molemmat kun naisen selostuksesta ei tullut juuri mitään. Päivystäjä oli hyvin asiallinen ja lupasi antaa huolemme poliisin tietoon. Tosin hänkin arveli, ettei kadonnut kännykänosa ehkä olisi poliisien tehtäväjonossa ensimmäisenä.

Sitten kadunvarteen pysähtyi taksi ja pubista tuli ihmisiä. Nainen ilahtui ja sanoi menevänsä seurueen mukaan, olivat kuulema hänen pöytäseuraansa. Seurue ei kuitenkaan halunnut naista samaan taksiin. Epätoivo otti taas naisesta vallan entistä ankarampana. Hän alkoi itkeä: miten hän nyt pääsisi kotiin? Minä kysyin, missä hän asuu. Hän kertoi osoitteensa ja koska se oli matkani varrella, tarjouduin saattamaan naisen kotiin.

Siinä minä sitten jatkoin matkaani umpihumalainen nainen käsipuolessani. Nainen alkoi olla vihainen. Paitsi vihainen, hän alkoi olla myös kiusallisen kovaääninen.

- Vitun poliisi, hän kailotti. Vittu ne hoitaa vaan rikkaiden asioita, ei ne köyhistä välitä!

- Tuskin ne poliisit nyt rikkaiden asioilla iltojaan ajelee, minä yritin.

- Vittu et tiedä! Vittuun kaikki rikkaat!Vittuun kaikki poliisit! Vitun mutakuonot vittuun Suomesta, nainen mylvi.

Pääsimme kuin pääsimmekin naisen kotitalolle asti. Harmi vain, että talon alakerrassa on ravintola ja ravintolan ovi oli kutsuvasti auki. Nainen halusi sinne.

- Älä nyt sinne mene, mene vain kotiin, huomenna on parempi päivä, minä yritin.

- Vittu mua vituttaa nyt niin paljon, pakko saada yksi, nainen jankkasi.

Sinne hän sitten hävisi, ravintolan ovesta sisään. Tuskinpa hänelle siellä mitään myytiin.

 Ihmisparka. Säälin häntä todella ja ymmärrän olla kohtalolleni kiitollinen siitä, etten itse ole yhtä surkeassa jamassa. Se, mitä me olemme, mitä meistä on tullut, on monien pienten valintojen summa. Pienet, ohimennen tehdyt väärät valinnat olisivat voineet johtaa minutkin itkemään kadunvarsille, anelemaan apua tuntemattomilta ilman, että seuraavana päivänä edes muistaisin asiaa. Siksi ei myöskään kannata olla ylimielinen ja kuvitella, että olisi jotenkin luonnostaan parempi ihminen.

Siitä kielenhuollon tentistä tuli muuten kolmonen.


 

Painettua väärinkäsitystä ei pysty oikaisemaan

Eihän kukaan vain ajatellut, että kun kirjoitin eilen vanhemmista, tarkoitin kaikkia vanhempia? En tietenkään tarkoittanut, vaikka käytinkin yleistävää ilmaisua. Tajusin vasta tänään, että joku on saattanut loukkaantua. Pitäisi aina ajatella kahteen kertaan, ennen kuin kirjoittaa ja varsinkaan julkaisee mitään, mutta malttaako sitä? Ei tietenkään.

Painettu sana on kauhean vahva työkalu.Kurjinta on se, että kun joku juttu kerran on julkaistu niin olipa se totta tai ei, se jää elämään. Virheitä voi yrittää oikaista, mutta se ei paljon auta. Joku on kuitenkin jo ottanut väärän tiedon käyttöönsä, pitää sitä oikeana ja levittää eteenpäin.

Minäkin olen monet kerrat joutunut katumaan kirjoituksiani. Joskus on naapurisopukin ollut koetuksella.

Viimeksi mainitusta on tosi paljon aikaa, joten nyt en todellakaan puhu nykyisistä naapureistani; nämä kyseessä olevat ihmiset ovat jo kauan sitten muuttaneet pois.
Kirjoitin niihin aikoihin kolumneja paikalliseen kaupunkilehteen ja olin taas nuoruuden innossa ja erinomaisen viisaana ollut vahvasti jotain mieltä jostain, joka jotenkin liittyi lasten kasvatukseen. Pari saman pihan äitiä oli kuvitellut, että tarkoitin heitä ja heidän lapsiaan. Ihmettelin, kun naiset lakkasivat tervehtimästä ja jos heidän lapsensa tulivat lähellekään meidän portaitamme, kävivät kiireesti nappaamassa nämä pois.

En enää muista, miten asia sitten tuli esiin, mutta jotenkin se tuli ja kova huuto siitä syntyi ja hyvä, kun äidit eivät käyneet kimppuuni. Minä olin ihan kauhuissani ja yritin selittää, etten ollut hetkeäkään ajatellut oman pihan lapsia eikä olisi syytäkään, mutta en saanut puhua loppuun asti kun toinen äideistä silmät raivosta leimuten kiljaisi: "Älä selitä!" ja käänsi selkänsä.

Välit eivät siitä enää lämmenneet enkä koskaan saanut tilaisuutta kertoa, mitä oikeasti olin tarkoittanut. Sitten, kun aikojen päästä toinnuin järkytyksestä, alkoi toisaalta huvittaa; pidetäänkö minua todella niin tyhmänrohkeana, että uskaltaisin kirjoittaa naapureistani?

Muuten nämä 25 vuotta täällä Ruusupensaan takana ovat olleet naapurisopujen puolesta hyvää aikaa. En tiedä, millaisissa väleissä suomalaisissa taloyhtiöissä yleensä ollaan, mutta meillä ainakin ollaan hyvissä. Täällä ei ole vaivattu poliisia eikä oikeuslaitosta rajariitojen selvittelyssä.
Tai sitten minulta on mennyt jotain ohi.

Niin ja kuvasta sen verran, että se ei ole tältä talvelta, vaikka viime yönä olikin satanut vähän lunta.

Oi ihana toukokuu

On satanut koko päivän. Tuulee ja on kylmä. Tämä ei ole mikään uutinen niille, jotka lukevat tätä Suomessa, mutta tiedoksi vain teille muille. Suomeen ei kannata haikailla juuri nyt, ellei erityisesti pidä ns. vaativista olosuhteista.

Olen vähän huolissani ruohonleikkuusta. Se pitää välttämättä tehdä ennen kuin menen kaupunkiin, mutta huomiseksikin ennustettiin sadetta. Jos en tällä reissulla pääsee leikkaamaan, seuraavalla kerralla odottaa toivoton urakka.

Mutta eilen illalla oli mukavaa. Olimme kyläilemässä naapurissa ja viivyimme siellä melkein puoleen yöhön asti. Söimme ja joimme hyvin ja selvitimme kaikki kylän asiat joita talven mittaan on tapahtunut. Kaikenlaista on ollutkin, on tarvittu poliisia ja palokuntaa ja oikeuslaitosta. Laitila on välillä melkoinen Villi-Länsi.

Puhuimme myös puutarhanhoidosta. Emäntämme, joka on asunut täällä vuosikymmeniä muisteli, ettei ennen suinkaan pihoja hoidettu sellaisella huolella kuin nyt. Isojenkin talojen pihanurmet niitettiin ehkä vain juhannukseksi. Nyt on menty melkein toiseen äärimmäisyyteen.

Pihanurmikoiden hoito lempeästi niittämällä ja luonnollisen kulumisen kautta on ihan varmasti luonnon kannalta hyvä. Mutta en silti pystyisi asumaan täällä, jos joka kerta ulos mennessäni joutuisin kahlaamaan polviin ulottuvassa märässä heinässä. Se ei olisi turvallistakaan: punkit ja käärmeet viihtyvät heinikossa. Tärkein syy on kuitenkin estetiikka, haluan, että ympäristö on siisti.

Tänään en ole ollut ulkona muuta kuin pakolliset vessa- ja vedenhakureissut. Koirakin on maannut  tyytyväisenä omalla sohvallaan. Olen lukenut ja katsonut televisiota. Aamulla sieltä tuli ohjelma niityn elämästä. BBC:n luonto-ohjelmia, hienosti kuvattu ja todella mielenkiintoinen, kuten ne tuppaavat olemaan.

Ohjelmassa kuvattiin niityn elämää eri vuosisadoilla. Ennen kaikki oli tietysti paremmin ja ohjelmassa luonnollisesti päädyttiin siihen, että vaikka voikukkaketo on kaunis, se ei ole sitä, mitä luonto itse saisi aikaan jos saisi tehdä, mitä tahtoo.

Meilläkin on täällä niitty. Oikeastaan niitä on kaksi. Toinen on tuossa pihapolun varressa, pieni maapala, jota olen niittänyt vähintään kerran kesässä ja jossa nyt kasvaa mesimarjaa, apilaa, kissankelloja, päivänkakkaroita ja muita niittykasveja. Vuosi vuodelta siitä tulee kauniimpi, vaikka en olekaan hoitanut sitä kaikkien niitynhoitotaiteen sääntöjen mukaan.

Toinen niitty on isompi. Se sijaitsee tonttimme takaosassa ja se on joskus ollut peltoa. Me emme ole tehneet sille muuta kuin katkoneet sieltä puiden taimia, joita aina ilmestyy. Minulla on silloin tällöin tapana käydä seisomassa niityn laidalla haaveilemassa: tuohon mahtuisi ratsastuskenttä, tuonne saisi tallin, tai sitten laitumeksi lampaille tai hevosille...

Eihän se nyt oikeasti ole niitty, mutta en tiedä parempaakaan nimeä maapalalle. Tämänaamuisen tv-ohjelman jälkeen minuun iski kova halua hakea viikate ja lähteä sinne niittotöihin. Olisipa hauskaa niittää heinät ja iskeä ne seipäälle! Sitten kun ne ensin ovat kasvaneet, tietysti.

 Ja mitä sitten? En tiedä ja ehkäpä tämä halukin tästä menee ohi ennen kuin sade lakkaa.