Poliisiasia

Varoitus: tämä teksti sisältää kirosanoja.

Olipa vaiherikas matka yliopistolta kotiin! Pääsin keskustaan ihan normaalisti, mutta sitten erään pubin edessä tapahtui seuraavaa:

kadulle horjahteli suunnilleen ikäiseni nainen, joka tarrautui lähimpään ohikulkijaan eli minuun.

- Tyttö! Kuule tyttö hei, hän aloitti.(Hän oli todella humalassa.)

Naisella oli hätä. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja selitti, että puhelimen takakansi oli pudonnut "tuonne sisälle" eivätkä "ne tuolla sisällä" suostu antamaan sitä hänelle. Puhelimella ei voi soittaa, hän on saanut puhelimen lahjaksi, se on melkein uusi, hän on epätoivoinen ja haluaa poliisin paikalle.

Minä arvelin varovasti, ettei poliisia ehkä kiinnosta tulla etsimään kadonnutta kännykänosaa. Ehdotin myös, että voisin mennä tiedustelemaan pubin henkilökunnalta, josko he kuitenkin suostuisivat luovuttamaan osan tai olisivat edes nähneet sitä.

Ei. Se ei käynyt. Nainen halusi poliisin paikalle. Niinpä annoin puhelimeni ja näppäilin numerotkin valmiiksi. Lopulta puhuimme molemmat kun naisen selostuksesta ei tullut juuri mitään. Päivystäjä oli hyvin asiallinen ja lupasi antaa huolemme poliisin tietoon. Tosin hänkin arveli, ettei kadonnut kännykänosa ehkä olisi poliisien tehtäväjonossa ensimmäisenä.

Sitten kadunvarteen pysähtyi taksi ja pubista tuli ihmisiä. Nainen ilahtui ja sanoi menevänsä seurueen mukaan, olivat kuulema hänen pöytäseuraansa. Seurue ei kuitenkaan halunnut naista samaan taksiin. Epätoivo otti taas naisesta vallan entistä ankarampana. Hän alkoi itkeä: miten hän nyt pääsisi kotiin? Minä kysyin, missä hän asuu. Hän kertoi osoitteensa ja koska se oli matkani varrella, tarjouduin saattamaan naisen kotiin.

Siinä minä sitten jatkoin matkaani umpihumalainen nainen käsipuolessani. Nainen alkoi olla vihainen. Paitsi vihainen, hän alkoi olla myös kiusallisen kovaääninen.

- Vitun poliisi, hän kailotti. Vittu ne hoitaa vaan rikkaiden asioita, ei ne köyhistä välitä!

- Tuskin ne poliisit nyt rikkaiden asioilla iltojaan ajelee, minä yritin.

- Vittu et tiedä! Vittuun kaikki rikkaat!Vittuun kaikki poliisit! Vitun mutakuonot vittuun Suomesta, nainen mylvi.

Pääsimme kuin pääsimmekin naisen kotitalolle asti. Harmi vain, että talon alakerrassa on ravintola ja ravintolan ovi oli kutsuvasti auki. Nainen halusi sinne.

- Älä nyt sinne mene, mene vain kotiin, huomenna on parempi päivä, minä yritin.

- Vittu mua vituttaa nyt niin paljon, pakko saada yksi, nainen jankkasi.

Sinne hän sitten hävisi, ravintolan ovesta sisään. Tuskinpa hänelle siellä mitään myytiin.

 Ihmisparka. Säälin häntä todella ja ymmärrän olla kohtalolleni kiitollinen siitä, etten itse ole yhtä surkeassa jamassa. Se, mitä me olemme, mitä meistä on tullut, on monien pienten valintojen summa. Pienet, ohimennen tehdyt väärät valinnat olisivat voineet johtaa minutkin itkemään kadunvarsille, anelemaan apua tuntemattomilta ilman, että seuraavana päivänä edes muistaisin asiaa. Siksi ei myöskään kannata olla ylimielinen ja kuvitella, että olisi jotenkin luonnostaan parempi ihminen.

Siitä kielenhuollon tentistä tuli muuten kolmonen.


 

Onnen päivä

Ruotsista kuului aamulla iloisia uutisia. Toivotan onnea ihanalle Victorialle ja Danielille ja isovanhemmille ja koko Ruotsin kansalle kun kerrankin tapahtuu jotain hyvää!

Muistan niin hyvin sen päivän, jolloin Victoria esiteltiin ensimmäisen kerran julkisuudessa. Silvia oli mielestäni sanoinkuvaamattoman kaunis. Hänellä oli pieni kultamedaljonki kaulassaan ja minä sain melkein samanlaisen vähän myöhemmin. Nyt koru on esikoisellani, joka on lähes saman ikäinen kuin Victoria.

Tunnustaudun kuningasmieliseksi, kyllä. En minä meille Suomeen mitään kuningasta toivo, mutta ne harvat kruunupäät, joita Euroopassa vielä on saavat minun puolestani olla. Jos tahtovat. Tuli nimittäin oikein surku kun ajattelin, miltä tuoreesta äidistä tuntuu kun hän tietää, että vastasyntyneen tulevaisuus on sinetöity. Voihan tytär teoriassa valita oman tiensä ja luopua perimyksestään, mutta paparazzien vainolta hän ei välty ikinä.

Eilen annoin itselleni pienen ja vaatimattoman kukan. Nyt on ison vuoro.

Tämä päivänkakkara lepää Aurajokisuulla, Suomen Joutsenen ja Forum Marinumin välissä. Kuvasin sen tänään kun tapasin haastateltavani jokirannan ravintolassa.

Tulin äsken yliopistolta kielenhuollon tentistä. Tentti oli helppo, mutta ehkä selitykseni eivät täysin riitä. Sen näkee sitten ensi viikolla.

Kastelin jalkani kun olin päivällä jutunteossa ja niinpä laitoin illalla kumisaappaat. Ne ovat todella kätevät jalkineet Turun keleihin tällä kertaa.

Siinä Portsan ja Yliopistonmäen väliä loiskutellessani mietin kaikenlaista suomen kieleen liittyvää. Kuten vaikkapa sitä, miten helposti heitämme erilaisia lausahduksia, jotka tarkemmin ajatellen sisältävät vaikka mitä. Kuten tämä : "Olisi niin ihanaa asua maalla kun voisi ottaa lampaita."

Katsotaanpa. En puutu maalla asumisen ihanuuteen, vaan lampaiden omistamiseen. Olen itsekin sanonut jotain tuollaista, kevyestihän tuollaisen heittää ihan koska vaan. Mutta mitä ihanaa lampaiden omistamisessa oikeasti olisi? Se, että niitä pitäisi käydä ruokkimassa säännöllisesti? Että niiden karsinat pitää muistaa siivota ja järjestää kesällä laidun? Tai se, että niiden villat kasvavat ja vaativat keritsemistä? Että niissä on kiinni ihan joka päivä vuoden ympäri?

Ei tämä vaikuta ihanalta.

No entäs se sitten, että kun lampaat syövät kesällä nurmikot ja lihovat hyvin, ne voi syksyllä teurastaa ja syödä?

Ei taatusti ainakaan tämä. Se, että tappaisin lemmikkilampaani ja pistäisin pataan on yhtä kaukaa haettu ajatus kuin se, että tappaisin lemmikkikoirani  Nonnan ja söisin sen.

Joten sanokaapa joku, mitä ihanaa lampaiden omistamisessa on? Nimittäin kun minä ihan oikeasti kuvittelen että sitten, kun me asumme maalla, otamme lampaita.

Ja kanoja. Nimittäin olisihan se ihanaa, kun voisi pitää kanoja ja saisi munia omasta takaa...