Aivoni eivät ole riittävän kehittyneet

Kiitos tunnustuksesta, Kauniin turhuuden Terhi!

Sain tosiaan mukavan tunnustuksen blogistani ja neuvon jakaa sen eteenpäin viidelle hyvälle blogille. Nyt on kuitenkin niin, että olen toivottoman huono a) kopioimaan (en osaa) ja b) lukemaan edes viittä blogia säännöllisesti. Siksi tyydyn vain olemaan mielissäni.

Tästä saankin huteran (aasin)sillan päivän aiheeseen.

Kuvassa on Suomen kulttuurimaisema, Aurajoki ja Turun tuomiokirkko kuvattuna eilen. Tuo maiseman rikkova hökötys on tuleva Kirjastosilta, jonka rakentamisesta, paikasta ja ulkoasusta keskusteltiin ja riideltiin vuosia kuten kaikesta muustakin mitä Turussa aiotaan tai ei aiota rakentaa.

Sillan vastustajat vetosivat ennen muuta siihen, että kulttuurimaisema menee pilalle, tapahtuu siis jotain peruuttamatonta.

Kulttuurimaisema on kuitenkin pilattu jo monet kerrat, jos noin ajatellaan. Ensimmäisen kerran silloin, kun joku keksi ryhtyä rakentamaan kirkkoa joentöyräälle. Maisemat muuttuvat, maailma muuttuu ja ihminenkin muuttuu, joskin hitaasti.

Siitä sain aiheen pohtia seuraavaa: koko maapallon ikään nähden aika, jona ihminen on ollut täällä, on todella lyhyt, ihan pienen pieni. Siitä ajasta puolestaan tämä nopean teknisen kehityksen aika on pelkkä silmänräpäys. Ei voi olla mahdollista, että ihmisen aivot olisivat kehittyneet samaa vauhtia. Jos näin olisi, me olisimme aivan toisenlaisia ihmisiä kuin ne, jotka elivät noin sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten.

Olemme siis kutakuinkin samanlaisia ihmisiä kuin isoisoäitimme, mutta elämme täysin erilaisessa maailmassa. Senkö takia ihmisillä on niin paha olla täällä nykyään? Me yritämme selvitä maailmassa, jota emme ymmärrä emmekä pysty hallitsemaan, mutta kykymme eivät millään riitä.

Ja sitten vielä sanotaan, että ihmisen pitää olla moniosaaja. Ei riitä, että opiskelee yhden ammatin, pitää olla koko ajan valmis opettelemaan uutta, vaihtamaan alaa, vaihtamaan työpaikkaa ja muuttamaan uudelle paikkakunnalle tai ulkomaille. Täytyy olla avoin kaikelle uudelle, vastaanottavainen ja valmis tarttumaan mahdollisuuksiin ilman epäröintiä.

Mutta jos ei ole sellainen? Jos ei halua mitään uutta, jos on tyytyväinen siihen, mitä on? Senkin pitäisi olla sallittua ja oikein ja heillekin, jotka sanovat muutoksille kiitos ei, pitäisi olla tässä maailmassa paikka.  

Moniosaajuuden vaatimus ei edes ole realistinen. Voihan sitä säheltää siellä ja täällä, mutta todellinen asiantuntijuus syntyy vasta pitkän kokemuksen kautta.

Sanon minä ja lopetan tämän filosofeeraamisen tältä erää.

 

Kohu! Nainen tarrasi kirjailijan takamukseen kaupassa! Vain täällä!

Eilinen päivä meni liian aikaisen herätyksen aiheuttamassa unenomaisessa valvetilassa. Tänään siitä ei enää ollut tietoakaan. Sain jo ennen aamukymmentä pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja kirjoitettua yhden jutun. Kun puhtia kerran tuntui olevan, päätin tehdä yhden tosi hankalan jutun ja käydä ostamassa itselleni housut.

Ajoin kauppakeskus Myllyyn. Nousin rullaportaita toiseen kerrokseen. Menin ensimmäiseen vaatekauppaan ja ostin housut. Voi, kuinka yksinkertaista.

Mutta eihän se näin käynyt. Tosin menin ensimmäiseen vaatekauppaan, mutta en minä sieltä ostanut enkä vielä seuraavastakaan. Sain sulkeutua aika moneen sovituskoppiin, riisua päällysvaatteet ja ujuttaa päälleni housuja, jotka eivät sopineet. Peilailla itseäni edestä ja takaa. Vetää vatsaa sisään ja ajatella, että jos niin sitten.

Lopulta ostin yhdet. Niissä on liian iso vyötärö, mutta ajattelin, että kun laitan päälle pitkähelmaisen paidan kukaan ei huomaa. Eipä ainakaan purista. Hinta oli 19,90.

Sitten kävelin ison ostoskeskuksen toiseen päähän Prismaan ja jumalattoman suuren Prisman perimmäisessä nurkassa olevalle eläintarvikeosastolle. Halusin ostaa Nonnalle uuden makuualustan, mutta sellaisia ei ollut. Otin pussin koiranruokaa ja menin kassalle.

Kun kävelin pois näin edelläni tutun hahmon. Siinä tunnettu turkulainen Machokirjailija meni bootseissaan, nahkatakin liepeet lepattaen. Vierellään hänellä oli hoikka vaalea nainen, vaimo arvatenkin.

Olin utelias: olen haastatellut Machokirjailijaa muutaman kerran, mutta en ole koskaan nähnyt hänen vaimoaan. En nytkään nähnyt kuin takaapäin.

Vaimo taputti kirjailijaa takamukselle. Näinkö oikein, tihensikö kirjailija askeleitaan? Machokirjailijoita eivät vaimot taputtele julkisilla paikoilla. Eivät ainakaan vaimot.

Meillä Turussa on vain vähän julkkiksia. Ne harvat joita on, joutuvat kantamaan kaikki julkisuuden velvoitteet joista vähäisimpiä eivät ole lukuisat haastattelupyynnöt. Nykyään on hirveästi tiedotusvälineitä ja kaikki tahtovat osansa. Machokirjailija joutuu ottamaan koko ajan kantaa sellaisiin asioihin kuten Miten vietät joulua/juhannusta/mikkelinpäivää, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, luopua asevelvollisuudesta, pakkoruotsista, koiraverosta, vaalea vai tumma, lempiruokasi, paras vuodenaika, liikuttavin lapsuusmuisto, ottaisitko koiran, jos ottaisit, minkä, minne matkustaisit, miksi et matkusta, sijoittaisitko osakkeisiin vai obligaatioihin?
Niin ja jotain kirjojakin olet kirjoittanut?

Minulle kirjailija on aina ollut ystävällinen. Luulen, että hän on sitä kaikille muillekin toimittajille. Se on hänen etunsa, se on minunkin etuni. Me hyödymme toisistamme. Mutta luulisi tuollaisten turhanpäiväisten kysymysten käyvän hermoille, samoin kuin ikävien keskeytysten silloin kun pitäisi tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja.

On Turussa sentään pari muutakin valtakunnan luokan julkkista, Matti ja Teppo. Kerran istuin yhdessä toimituspalaverissa suunnittelemassa jotain kyselyä, johon mietittiin sopivia julkkiksia. Oli jo päätetty muutamia mutta lisää kaivattiin.

- Kysytään Matiltajatepolta, joku ehdotti.
- Kummalta?
- Miten niin kummalta?
- Niitä on kaksi. Matti. Ja. Teppo. Niin, että kummalta kysytään?
- Ai niin. No kai ne on samaa mieltä.



 
 

Poliisiasia

Varoitus: tämä teksti sisältää kirosanoja.

Olipa vaiherikas matka yliopistolta kotiin! Pääsin keskustaan ihan normaalisti, mutta sitten erään pubin edessä tapahtui seuraavaa:

kadulle horjahteli suunnilleen ikäiseni nainen, joka tarrautui lähimpään ohikulkijaan eli minuun.

- Tyttö! Kuule tyttö hei, hän aloitti.(Hän oli todella humalassa.)

Naisella oli hätä. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja selitti, että puhelimen takakansi oli pudonnut "tuonne sisälle" eivätkä "ne tuolla sisällä" suostu antamaan sitä hänelle. Puhelimella ei voi soittaa, hän on saanut puhelimen lahjaksi, se on melkein uusi, hän on epätoivoinen ja haluaa poliisin paikalle.

Minä arvelin varovasti, ettei poliisia ehkä kiinnosta tulla etsimään kadonnutta kännykänosaa. Ehdotin myös, että voisin mennä tiedustelemaan pubin henkilökunnalta, josko he kuitenkin suostuisivat luovuttamaan osan tai olisivat edes nähneet sitä.

Ei. Se ei käynyt. Nainen halusi poliisin paikalle. Niinpä annoin puhelimeni ja näppäilin numerotkin valmiiksi. Lopulta puhuimme molemmat kun naisen selostuksesta ei tullut juuri mitään. Päivystäjä oli hyvin asiallinen ja lupasi antaa huolemme poliisin tietoon. Tosin hänkin arveli, ettei kadonnut kännykänosa ehkä olisi poliisien tehtäväjonossa ensimmäisenä.

Sitten kadunvarteen pysähtyi taksi ja pubista tuli ihmisiä. Nainen ilahtui ja sanoi menevänsä seurueen mukaan, olivat kuulema hänen pöytäseuraansa. Seurue ei kuitenkaan halunnut naista samaan taksiin. Epätoivo otti taas naisesta vallan entistä ankarampana. Hän alkoi itkeä: miten hän nyt pääsisi kotiin? Minä kysyin, missä hän asuu. Hän kertoi osoitteensa ja koska se oli matkani varrella, tarjouduin saattamaan naisen kotiin.

Siinä minä sitten jatkoin matkaani umpihumalainen nainen käsipuolessani. Nainen alkoi olla vihainen. Paitsi vihainen, hän alkoi olla myös kiusallisen kovaääninen.

- Vitun poliisi, hän kailotti. Vittu ne hoitaa vaan rikkaiden asioita, ei ne köyhistä välitä!

- Tuskin ne poliisit nyt rikkaiden asioilla iltojaan ajelee, minä yritin.

- Vittu et tiedä! Vittuun kaikki rikkaat!Vittuun kaikki poliisit! Vitun mutakuonot vittuun Suomesta, nainen mylvi.

Pääsimme kuin pääsimmekin naisen kotitalolle asti. Harmi vain, että talon alakerrassa on ravintola ja ravintolan ovi oli kutsuvasti auki. Nainen halusi sinne.

- Älä nyt sinne mene, mene vain kotiin, huomenna on parempi päivä, minä yritin.

- Vittu mua vituttaa nyt niin paljon, pakko saada yksi, nainen jankkasi.

Sinne hän sitten hävisi, ravintolan ovesta sisään. Tuskinpa hänelle siellä mitään myytiin.

 Ihmisparka. Säälin häntä todella ja ymmärrän olla kohtalolleni kiitollinen siitä, etten itse ole yhtä surkeassa jamassa. Se, mitä me olemme, mitä meistä on tullut, on monien pienten valintojen summa. Pienet, ohimennen tehdyt väärät valinnat olisivat voineet johtaa minutkin itkemään kadunvarsille, anelemaan apua tuntemattomilta ilman, että seuraavana päivänä edes muistaisin asiaa. Siksi ei myöskään kannata olla ylimielinen ja kuvitella, että olisi jotenkin luonnostaan parempi ihminen.

Siitä kielenhuollon tentistä tuli muuten kolmonen.


 

Matkakertomuksia

Terveisiä Seinäjoelta. Kävin siellä tervehtimässä veljeäni. Lähdin perjantai-iltana junalla Turusta ja tulin nyt sunnuntai-iltapäivällä takaisin. Tänään ei siis tule Päivän Taloja vaikka onkin sunnuntai.
Tai tulee, mutta tämä ei ole myytävänä.

Talo on laskettelurinne Joupiskan rinneravintola. Alakuvassa on itse rinne. Pohjanmaalla on siis muutakin kuin lakeuksia. En ollut laskettelemassa, veljeni vain sattuu asumaan tämän rinteen vieressä.

En ehtinyt perjantaina saada kaikkia töitäni valmiiksi ennen lähtöä, joten otin kannettavan mukaani. Ajattelin, että kolmen tunnin junamatkalla ehdin hyvin kirjoittaa. Arvatkaa, kirjoitinko?

Kirjoittamisen sijasta kuuntelin ihmisten puhelinkeskusteluja. Siitä, että ihmiset kailottavat yksityisasioitaan häpeämättömästi julkisilla paikoilla on puhuttu ja kirjoitettu tosi paljon. Kukaan ei ole voinut välttyä siltä tiedolta, että se on huonoa käytöstä. Siksi onkin pakko arvella, että ne, jotka edelleen kailottavat, eivät häpeä.

Kuten nyt vaikkapa se nainen, joka istui edessäni Turusta Tampereelle ja puhui koko ajan  - siis koko ajan - puhelimeensa. Ymmärrän kyllä, että puhelu kesti, sillä toisessa päässä näkymätöntä linjaa oleva ihminen piti saada vakuutettua siitä, ettei nainen ollut puhunut tästä toisesta pahaa. Ei ainakaan paljon; ehkä vähän, mutta se johtui vain siitä, että rahat olivat tiukalla ja hermot kireällä. Muuten hän ei ollut puhunut pahaa ja jos joku sellaista väittää, valehtelee. Koko juttu johtui siitä, että se linjan toisessa päässä oleva oli velkaa puhujanaiselle eikä ollut maksanut velkaansa ajoissa.
Tottahan tällainen käy hermoille.

Onneksi asia saatiin käsiteltyä ja ystävyyskin taisi jatkua. Sitten päästiin siihen, että ei kai se linjan toisessa päässä oleva tai kukaan muukaan kuvittele, että puhujanainen olisi onnellinen vain, koska hänellä on mies. Että siis miksi oletetaan, että kun naisella on mies, niin sitten ollaan ilman muuta onnellisia? Että eihän hänen miehensä tee muuta kuin vit... siis moittii puhujanaista.

No tämä on kyllä ihan totta. Eihän se pelkkä olemassaolo mitään takaa.

Välillä edessäni istuva nousi ja kävi tupakalla. Takaisin tullessaan hän haisi niin pahalta, että minua alkoi oksettaa.
Keskustelu oli siirtynyt tupakointiin. Puhujanainen korosti linjan toisessa päässä olevalle sitä, miten ehdottoman tärkeää on voida polttaa työpaikalla.

- Olisi maailman paskin tilanne, että röökit loppuis kesken työpäivän. Jos mä ikinä joutuisin sellaiseen tilanteeseen, mä hakisin saikkua, hän sanoi.

Selvä se, sairaslomaa on saatava jos röökit loppuvat. Sitten puhujanainen nousi taas, lähti tupakalle ja kun hän palasi, hän haisi niin oksettavalle, että jos juna ei juuri olisi ollut tulossa Tampereelle jossa pääsin sieltä ulos ja toiseen junaan, olisin vaihtanut paikkaa.

Nyt tulomatkalla täpötäydessä hiihtolomajunassa jouduimme kollektiivisesti ottamaan kantaa siihen, voiko Samuli jo päättää, kumman vanhemman luona asuu. Luulin, että lasten tapaamisista sovitaan jossain lastenvalvojan luona, mutta se tapahtuukin nykyään junassa.

Tämä tarinan tarkoitus ei ole valittaa mistään. Minä rakastan salakuuntelemista, sen olen sanonut monta kertaa täälläkin. Aina parempi, jos puhutaan niin lujaa, ettei tarvitse pinnistellä kuullakseen. Antaa tulla vaan, mitä mehevämpiä tarinoita sen parempi, niistä saa mainiota ainesta blogeihin ja muihin kirjoituksiin.

Haisuleista en tykkää yhtään. Onko junassa muka joku paikka, jossa saa tupakoida, vaikka melkein missään ei enää saa?

Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"

Koirat eivät mahdu kasvavaan kaupunkiin

Kun meidän asuinalueemme Port Arthur, Portsa, rakennettiin yli sata vuotta sitten, tämä oli laitakaupunkia. Nyt Turku on kasvanut paljon Portsan yli ja kasvaa edelleen. Vielä 25 vuotta sitten kun me muutimme tänne, Ratakadun toisella puolella oli iso, tyhjä aukea, puutalon kivijalka ja junaraide kohti satamaa. Nyt siinä on junaraide, nelikaistainen Helsingintie ja puutalon raunioiden tilalla erään isohkon yrityksen aidattu parkkipaikka.

Kaupungin kasvu on luonnollinen ja varmasti toivottu asia, mutta tietysti sillä on varjopuolensa. Yksi niistä on se, että koiran ulkoiluttamiseen sopivat alueet häviävät samalla, kun koirien lukumäärä kasvaa.

Olen yrittänyt keksiä uusia reittejä, sellaisia, joissa kovaa pörisevät autot ja mopot eivät jatkuvasti menisi hermoherkän koiraparkamme ohi. Tänään kävimme Turun Linnan puistossa.

Matka Portsasta tänne ja takaisin muodostaa ihan sopivan päivälenkin. Mutta vaikka kuvista voisi luulla, että puistossa vallitsee mitä syvin rauha ja hiljaisuus, se ei ole totta. Liikenteen melu on yllättävän kovaa ja parhaillaan Aurajoen toiselle rannalle valmistellaan uutta rakennuspaikkaa, mistä tulee todella kova ääni. Juuri missään ei enää voi kävellä rauhassa.

Linnan lähellä on vanhoja puutaloja, joita näköjään ollaan saneeraamassa myyntikuntoon. Mainoskyltti lupasi korkeatasoisia asuntoja perinteitä kunnioittaen. Ne talot ovat oikein aika rötisköjä, mutta jonkun ajan kuluttua niitäkin jo myydään kovaan hintaan. En varmaan paljon erehdy, jos arvelen, että niihin tulee korkeakiiltoiset keittiökaapit ja poreammeet omaan spa-osastoon. Perinteistä viis.

Koiralenkin lisäksi kävelin vielä illalla yliopistolle ja takaisin. Ennen luentoa kävimme vähän keskustelua viime kerran kirjoitusmaratonista, jonka kaikki olivat kokeneet jokseenkin hirveäksi. Ehkä muistiinpanojen tekemiseen ja tallentamiseen löydetään nyt joku toinen ratkaisu.

Ilmoittauduin ääni- ja muoto-opin uusintatenttiin, joka on kahden viikon päästä. Ei muuta kuin käsitekartat esiin jälleen ja kertaamaan.

Myöhäiset istutukset

Täksi kesäksi itselleni asettamani tavoitteet alkavat täyttyä, kun pitkän perennapenkin uudistaminenkin on loppusuoralla.

Tänään iltapäivällä näytti tältä.

Kaivoin penkistä ylös kaiken muun paitsi hyvältä ystävältäni saamani Sarah Bernhardt -pionin (yläkuvassa etualalla) sekä toisen pionin, joka on ilmestynyt penkkiin ties mistä. Sen kohtaloa en ole vielä päättänyt.

Penkin uudistaminen lähti tarpeesta saada Sarahille lisää tilaa, se oli jäänyt niin pahasti erilaisten kurjenpolvien saartamaksi. Niin paljon kuin pidänkin kurjenpolvista, tähän uuteen penkkiin niitä ei taida tulla yhtään. Aloitin jo istuttamisen ja valitsin vanhoista kasveista vain loistosalviaa, pikkusydämiä, kuunliljoja ja syysleimuja. Karsin tosi rankalla kädellä entiseen verrattuna; viimeksi tavoitteenani oli Cottage Garden -tyyppinen hallittu sekamelska, mutta sain aikaan vain sekamelskan. Nyt tehdään siistiä ja säntillistä... reunat ovat hienot, eikö?

Uudistusprojektini ei sentään ole tullut kalliiksi. Olen ostanut vain multaa, 24 säkillistä, mikä on maksanut vähän yli 60 euroa. Kaikki on tietysti suhteellista.

Aion viipyä maalla torstaihin saakka. Minulla on ensi viikolla tällä suunnalla monta jutuntekoa, joten on kätevää jäädä tänne. Pyysin yliopistolla opettajaltamme, että saisin tiistain luentomateriaalit sähköpostissa, näin minun ei tarvitse ajaa pimeällä edestakaisin Laitilan ja Turun väliä. Torstain luennolle yritän ehtiä, luulen, että on hyvä olla paikan päällä mahdollisimman paljon.

Mutta nyt menen saunaan ja sitten katson ensimmäisen jakson uutta kotimaista Moskaa. Odotan tosi paljon tuolta juorulehden toimitukseen sijoittuvasta sarjasta. Mukavaa ehtoota vain kaikille muillekin!

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.

Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...

 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...

 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.

Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!

Mitä löytyikään eteisestä

Loppusanat eiliseen palovaroittimenmoukarointijuttuun: arvatkaa, mitä huomasin eteisen lipaston päällä, ihan käden ulottuvilla?

Oikein. Kirkkaankeltaisen rasian, jossa oli monta ristipäämeisseliä, ihan pienen pieniäkin.

Mitä siitä opimme? Sen, että tavaroiden pitää olla niiden omilla paikoilla, vain sillä tavalla niistä on hyötyä.

Tämän päivän työlistalla oli uuden palovaroittimen hankkiminen. Asioilla kun on taipumus järjestyä parhain päin huomasinkin istuvani päivän ensimmäistä haastattelua tekemässä paikassa, joka on erikoistunut turvalaitteisiin. Siellä myytiin palovaroittimia ja nyt minulla on kaksi uutta, joissa on kymmenen vuotta kestävä akku.

Nyt, kun kuopuskin on muuttanut pois kotoa eikä minun tarvitse miettiä perheen yhteistä ruokailua (kun Rainekin on maalla) huomaan, että syömisestä voi tulla ongelma. En viitsisi laittaa yhtään mitään.

Joskus muinoin ihmettelin, kun vanhemmat, yksin asuvat naiset valittivat, ettei tee mieli syödä. En voinut ymmärtää, sillä minulla on aina ollut erinomainen ruokahalu. Ruoanlaitosta en niinkään välitä, syömisestä kyllä. Mutta nyt sekään ei enää innosta.

En ole mitenkään sairas. Ei vaan tee mieli mitään. Kaikki ruoat mitä voin keksiä tuntuvat tympeiltä, rasvaisilta tai mauttomilta tai sellaisilta, joista tulee vatsa kipeäksi. Keittäminen, paistaminen, jauhaminen, musertaminen ja kaikki muu sösertely tuntuu ylivoimaiselta. Hernekeittopurkin avaaminen onnistuu juuri ja juuri.

Onko tässä nyt joku tyhjän pesän oireyhtymä kuitenkin kyseessä?

Päivä oli aika intensiivinen. Aamupäivän haastattelu oli vielä rutiinia, mutta iltapäivällä pääsin keskustelemaan minua kiinnostavasta aiheesta eli koirista todellisen asiantuntijan kanssa. Olisin voinut istua siellä pari päivää, mutta parin tunnin jälkeen oli lähdettävä. Menin yliopistolle viideksi ja kun huomiseksi kuvattu myrsky enteili tuloaan jo tänään, menin autolla. Se ei ollut hyvä ajatus, sillä vaikka Turku on pikkukaupunki, on täälläkin ruuhka-aikoja.

Otin kuvan Aurakadulla, kun odotin, että jono liikkuisi. Kaupungin läpi ajamiseen meni kauemmin kuin viimeksi pyörällä.

Pääsin kuitenkin ajoissa luennolle ja nyt olen taas himpun verran viisaampi mitä suomen kieleen tulee. Aiheina olivat tänään suomen lähi- ja etäsukukielet, suomen kielitilanne sekä suomen kielen erityispiirteet.

Nyt tiedän, että Suomessa on enemmän somalinkielisiä kuin niitä, jotka puhuvat äidinkielenään englantia. Ja että molempia on yli 12 000 kun ainoan eurooppalaisen alkuperäiskansan äidinkieltä, saamea, puhuu Suomessa vain noin 8000 ihmistä.

Ja senkin opin, että vepsän kielellä mikä "päiväl kegos, ööks levitetas" on postelja eli sänky.
Ja se minuakin ihan kohta kutsuu.

Hankalat haastateltavat ja vähän muuta

Perehdyin tänään niihin runsaisiin taustamateriaaleihin ja kirjoitin jutun valmiiksi. Lähetin sen tarkastettavaksi hartaiden huokausten kera ettei se tulisi takaisin kovin punakynällä käsiteltynä. Vaikka, kuten eilen otsikoin, ei niistä jutuista koskaan tiedä.

Sain nimittäin eilen viestin kahdelta haastateltavalta, että heistä tekemäni juttu on ok, heillä ei ole mitään korjattavaa. Ja juuri heiltä sitä odotin, sillä haastattelu alkoi ehdottomalla vaatimuksella saada juttu nähtäväksi ennen kuin se julkaistaan. Ko. ihmisillä oli ollut niin huonoja kokemuksia aiemmista lehtijutuista. Kokemukseni mukaan "huonot" kokemukset voivat olla ihan oikeasti huonoja kokemuksia tai sitten kokemuksia, joissa haastateltavien erinomaisia ominaisuuksia ja suurenmoisia saavutuksia ei ole kuvailtu riittävällä intensiteetillä.

Joskus taas aavistukset osuvat oikeaan. Itse haastattelutilanne voi mennä mitä ystävällisimmissä merkeissä, kaikinpuolisen positiivisuuden ja näennäisen yhteisymmärryksen lämmössä ja silti siitä tietää heti ensi sekunneista, että tästä ei tule mitään. Näin on käynyt ja sellaista juttua ei julkaista koskaan. Jos haastateltava on korjannut muutakin kuin asiavirheet, esimerkiksi kappalejaon, otsikon ja jutun sisällön, en mitenkään voi ottaa sellaista nimiini.

Heti aamulla kävin ensin hammaslääkärillä. Yritän muuten olla vaivaamatta lääkäreitä, mutta hammaslääkärillä käyn säännöllisesti. Olen sopinut, että minut kutsutaan sinne automaattisesti kerran vuodessa ja jos alkaa tuntua, ettei kutsua tule, soitan perään.

Hampaissani ei ollut yhtään reikää. Neuvottelin hammaslääkärini kanssa myös valkaisun mahdollisuudesta, sillä olen harkinnut hampaiden valkaisua jo monta vuotta. Olen saanut synnyinlahjaksi keltaisen hammasluun ja kun ikää tulee lisää, hampaat kellastuvat aina vain enemmän, kaikista valkaisevista tahnoista huolimatta. Lääkäri sanoi, ettei valkaisusta olisi mitään haittaa ja että se todennäköisesti auttaisikin vähän. Ei paljoa, paljoon tarvittaisiin järeämpiä toimia. Katsotaan nyt.

Kävelin kotiin kauppatorin kautta.

Torilla oli kaunista, mutta entisensä se ei ole. Kun olin lapsi, kauppatorilla oli paljon myyjiä ja varsinkin lauantaisin se oli täynnä asiakkaita. Nyt myyjien kojuja olisi mahtunut paljon lisää eikä vähillä tiskeillä ollut tungosta. Kauppatoria on rasittanut vuosien jahkaaminen sen alle mahdollisesti rakennettavasta parkkiluolasta ja tietenkin myös se, että ihmiset ostavat ruokansa kauempana olevista supermarketeista.

Minun mielipiteeni toriparkkiin on se, että sitä ei tarvita. Tarkoituksenahan on elävöittää Turun keskustaa ja saada ihmiset käymään ostoksilla keskustan kaupoissa. Kuitenkin meillä on jo nyt iso parkkiluola Louhi, josta pääsee astumaan melkein suoraan torille. Ei sekään ole ihmeemmin elävöittänyt keskustan elämää.

Ainoa ratkaisu minun mielestäni olisi tehdä keskustan pysäköinnistä ilmaista. Parkkikiekot käyttöön.

Voisihan sitä edes kokeilla joskus? Yksi maksuton päivä viikossa.

Haloo, kaupungin isät, tämä oli ehdotus. 

Mihin koiran ymmärrys riittää?

Nonna on seurakoira täydestä sydämestä, sen olen jo kertonut. Koira haluaa pitää seuraa ihan koko ajan ja seurata mieluiten minua joka paikkaan. Se huolestuu heti, kun huomaa, että teen toimia, jotka edeltävät kauppaan tai tallille lähtöä ja sitten se yrittää kaikkensa päästäkseen mukaan.

Yksi poikkeus kuitenkin on. Nonna ei halua lähteä maalta kaupunkiin.

Tulimme tänään Turkuun, sillä vien auton huomenna huoltoon ja toimittelen vähän muitakin kaupunkiasioita. Vietimme mukavan aamupäivän maalla. Kävimme mustikassa ja Nonna poimi antaumuksella mehevimipiä marjoja suureen kitaansa ja tietysti sieltä, mistä ihmisetkin niitä juuri olivat ottamassa. Minä olin mustikassa vain assistentti, varsinainen mustikkaretkeläinen oli Maria, joka tuli maalle jo eilen. Saimme oikein mukavan saaliin, monta litraa mustikoita, vähän metsämansikoita ja muutaman kanttarellin.

 Sitten tuli aika lähteä. Pakkasimme auton ja vaihdoimme vaatteet. Nonnan yleensä iloinen ja innokas olemus muuttui aina vain vaisummaksi.

Vihdoin kaikki oli valmista. Vain koira puuttui auton takapenkiltä. Kutsuin sitä. Se vetäytyi kuurosokean elkein poispäin. Kutsuin uudestaan. Maria kutsui. Nonna seisoi ulko-oven edessä ja tuijotti pyytävästi ovenkahvaa.

Saimme kutsua moneen kertaan ja esittää vaikka mitä houkutteluja, ennen kuin koira oli autossa. Se ei olisi halunnut lähteä.

Matkalla pohdimme Marian kanssa, johtuuko koiran käytös vastenmielisyydestä autossa olemista kohtaan vai ymmärtääkö se todella, että matkan päässä odottaa tukala ja rajoituksia täynnä oleva kaupunki. Tulimme siihen tulokseen, että koiran järki ei riitä kaupunkiin asti, kyse on siis autosta.

Nyt tulin kuitenkin ajatelleeksi, että Nonna  on valtavan innoissaan änkeämässä itseään autoon aina, kun olemme lähdössä Turusta Laitilaan. Etteikö se siis muka osaisi ajatella niin pitkälle?

Koiraparka. Tiedän, miltä siitä tuntuu. En itsekään tulisi millään pois maalta.Menen takaisin heti, kun saan asiani hoidettua.

Ja huomenna on vihdoin se päivä, jolloin pääsykokeiden tulokset on viimeistään luvattu.

Pieni ravintola-arvostelu ja asiaa sillasta

Ei kesäpäivä kaupungissakaan hullumpi ole. Kävelin tänään Portsasta kulttuuripääkaupungin toiselle laidalle, Tuomiokirkon viereen ja kävin syömässä uudessa Hus Lindman -ravintolassa.

Paikka on tosiaan vasta hiljattain avattu, mutta se on jo ehtinyt saada kiitosta hyvästä ruoasta ja hienosta miljööstään.

1800-luvulla rakennettu talo on toiminut aikoinaan muun muassa maaherran asuntona. Nykyään sen omistaa Åbo Akademi.

Rakennus on aivan Aurajoen partaalla ja kesällä jokirannassa on terassi. Paikka on auki lounasaikaan, muulloin tilauksesta.

Sisätilat olivat tyylikkäät, joskin minuun makuuni liiankin pelkistetyt. Lamput olivat kummallisia.

Veikkaan, että ravintolasta tulee yksi suosituimmista hääpaikoista Turun keskustassa.

Ruoka oli aika hyvää. Alkupalapöytä oli oikein hyvä ja selkeä, mutta lämmin ruoka toi mieleen alkuvuoden laivamatkan ja ne iänikuiset paneeraukset ja mössötykset. Tarjolla oli jotain kuorrutettua kalaa juustotäytteellä, kukkoa viinissä ja kasvisnuudeliwokkia. Otin viimeksi mainittua ja se oli ihan syötävää. Olisin kuitenkin voinut jättää syömisen alkupaloihin tai tehdä vaikka santsikierroksen kalapöydässä, se olisi mainiosti riittänyt.

Palvelu oli ystävällistä. Vessat olivat hienoja ja siistejä ja niitä oli useita.

Lysti maksoi vähän yli 14 euroa. Siinä oli ehkä vähän Aurajoki- ja maaherralisää. Lähtiessäni huomasin, että pihalle on tulossa pensasruusutarha. Siitä tulee varmasti kaunis.

Paikka löytyy osoitteesta Piispankatu 15.

Kävelin taas kotiin ja tein ihan pienen mutkan Pinellan kautta. Halusin nähdä, miltä täysin remontoitu, arvokas vanha ravintola näyttää. Tosin vain ulkoa päin, en sentään mennyt sisälle.

Pihatyöt ovat täälläkin vähän kesken, kuten näkyy.

Täällä Turussa on vuosikaudet puhuttu (miten tämä kuulostaa niin tutulta!) kirjastosillasta. Me haluamme tai emme halua kevyen liikenteen siltaa pääkirjaston kohdalta vastarannalle, riippuu siitä, kuka on haluamassa. Nyt näyttää, että silta on sittenkin päätetty tehdä ja tehtykin jo. Vassokuu!

Turku on täydellinen risteilykaupunki

En aio jauhaa loputtomiin matkastani, mutta yhden asian haluan vielä sanoa, halusin sanoa jo monta kertaa matkan aikanakin.

Turku on loistava risteilykaupunki. Lähes täydellinen.

Perustelut: matkustajasatamasta on lyhyt matka ydinkeskustaan. Täysin mahdollinen kävellä ja ihailla jokirantoja. Lisäksi heti terminaalin edessä on huomattava nähtävyys, Turun linna.

Turku on sopivan kokoinen, kävellen ehtii moneen paikkaan ja nähtävää riittää koko päiväksi. Museot ja galleriat, Vanha Suurtori, kirkot - kaikki ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Kauppoja on paljon ja niissä myydään hyvää tavaraa, jota ei ole tehty vain turisteille. Myyjät ovat kielitaitoisia ja antavat asiakkaiden katsella rauhassa.

Turku on turvallinen.Turistin todennäköisyys tulla ryöstetyksi on lähes olematon. Taksit ja poliisit ovat luotettavia.

Miinusta tulee siitä, että Turkuun on hankalaa ja kallista tulla. Muuten olen vilpittömästi, täydestä sydämestäni sitä mieltä, että risteilykaupunkina Turku päihittäisi jokaisen paikan, jossa laivan kanssa kävimme. Niissä kaikissa oli hyviä puolia, mutta ei niin paljon samassa paikassa kuin täällä Turussa. 

Tämän halusin sanoa, tämän sanoin ja matkasta puhuminen loppuu tähän.

Selasin  netistä tilkkupeittomalleja, kun en lainaamastani kirjasta löytänyt sopivaa. Ihastuin kovasti string-tekniikalla tehtyihin peittoihin ja punnitsin vakavasti mahdollisuuksiani saada sellainen aikaiseksi. Järki voitti toistaiseksi ja olen kallistumassa helpompaan neliömalliin. Neliöitähän ne stringitkin ovat, mutta ne on koottu suikaleista. Vähän isommista kuitenkin kuin ne stringit, joita jotkut nimittävät alushousuiksi.

 

Näkemiin vähäksi aikaa

Tämä blogi hiljenee nyt vähäksi aikaa. Matkalippusotkut on (kai) selvitetty ja lähdemme huomenna. Pääsen kertomaan kuulumisiamme tänne todennäkäisesti 16.1. paikkeilla, silloin astumme laivaan Los Angelesissa.

Tänään kävimme vielä hakemassa rokotuksia, Raine otti jäykkäkouristusrokotuksen ja minulle pistettiin hepatiittivarmennus. Se sattui vähän. Enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt pitää sitten pakata laukku ja yrittää nukkua kunnolla, tosin luulen, että se jää haaveeksi, kun matkalle lähtö kuitenkin jännittää.

Kävin vielä aamupäivällä Wiklundilla: olen etsiskellyt uutta kaulahuivia ja sieltä sen löysinkin. Kaupunki oli luminen ja kylmä.

Ei mitenkään kauheasti harmita, vaikka maisemat vaihtuvat. Tosin olisin mielelläni ollut mukana kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisissa, uskon, että ne ovat hienot ja että koko vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen. Vuoden eteen on tehty paljon työtä. Toivottavasti se kaikki koituu kaupunkilaisten hyväksi siten, että voimme olla ylpeitä kotikaupungistamme.

Hyvää kulttuuripääkaupunkivuotta kaikille!