Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"