Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"

Sen osaa minkä haluaa

Seinälläni on juliste, jonka ostin muutama vuosi sitten Turun taidemuseosta. Se on taiteilija Dora Wahlroosin omakuva, jonka alla lukee: " Man kan vad man vill - Sen osaa minkä haluaa".

Katselen usein tuota kuvaa ja ajattelen, että juuri niin, niin se on. Jos kovasti haluaa, pystyy melkein mihin tahansa.
Tänään on sellainen päivä, jolloin paljon hyviä aikeita ja päätöksiä on odottamassa täytäntöönpanoa. Tällä kertaa se ei kosketa minua, mutta joskus olen tehnyt hyvinkin tarkkoja suunnitelmia ja asettanut tavoitteita uudelle vuodelle. Monena vuotena tapanani oli vuoden vaihtuessa kirjoittaa itselleni arvio menneestä vuodesta ja listata seuraavan vuoden tavoitteet. Enimmäkseen arviot ja suunnitelmat koskivat kirjoittamista; kuinka hyvin olin saavuttanut menneen vuoden kirjoittamistavoitteeni ja kuinka paljon enemmän pitäisi seuraavan vuoden aikana kirjoittaa ja minne. Aina piti tehdä enemmän ja paremmin.

Jos nyt tekisin itselleni tavoitelistan, se sisältäisi varmaan tavoitteita opiskelun ja liikunnan suhteen. Molempia tietenkin pitäisi harjoittaa enemmän ja paremmin.
Hohhoijaa.

En ole ikinä saavuttanut mitään valtavan loistokasta ja hurjan arvostettua, mutta joitain pieniä juttuja sentään. Se, minkä näistä olen oppinut on se, että kun päätös jostain asiasta on tehty, se pitää muuttaa toiminnaksi saman tien. On mukava helliä ajatusta uuden kielen tai jonkun muun taidon oppimisesta ja ajatella, että opinnot alkavat hetimiten. Siis jo huomenna. Mutta huomenna ei enää huvitakaan tai tulee joku este ja asia siirtyy ja siirtyy.
Itseäni on ainakin auttanut se, että mietin, mitä olisin jo saanut aikaan, jos olisin aloittanut vuosi sitten.

Ei ihminen kuitenkaan ihan kaikkeen pysty. Juuri tänään olen monta kertaa ajatellut, etten opi lauseoppia enkä edes ymmärrä, kuinka sitä pitäisi yrittää opiskella. Keittiön pöytä on täynnä kirjoja, vihkoja, monisteita ja muistilappujani ja olen istunut niiden parissa monta tuntia. Mitä enemmän luen, sitä suurempi sekamelska päässäni on ja sekin pelkkää läpiajoa: en opi mitään.

Välillä rauhoittelin päätäni, kudoin sukkaa ja kuuntelin radiota. Sunnuntain Kansan Radio oli tänään kerännyt erikoisen paljon erikoisia ihmisiä kertomaan huolistaan. Yksi heistä oli mies, joka kertoi, että hänellä on jo pitkän aikaa ollut maakuntalehdessä joka tiistai ja torstai ilmoitus Henkilökohtaista-palstalla. Siinä hän ilmoittaa etsivänsä naisseuraa. Ilmoitusteksti - jonka mies luki - on aina lähes sama, joskin aikojen kuluessa hän on vähän parannellut sitä.

- Mutta sitä siis ihmettelen, että enää naisilta ei tule kirjeitä, vaikka ilmoituksesta on tullut paljon parempi, mies sanoi.

Minä jotenkin ymmärrän niitä naisia, jotka eivät kirjoita tälle ilmoittajalle. Hyvinkin ymmärrän.

Tapaus taitaa täyttää paradoksin tunnusmerkit? Näennäisesti looginen tai epälooginen. Mitä enemmän yrittää, sitä kauemmas tavoite karkaa.

Joku voisi tietysti kertoa tuolle miehelle, että jos hän harventaisi ilmoittelutahtiaan huomattavasti, joskus vielä voisi tärpätä.

Haisee epäkohdilta

Kerroin jokin aika sitten, että tilasin nettikirjakauppa Booky.fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan. Enkä ainoastaan tilannut vaan maksoinkin. Kirjaa ei ole kuulunut ja tilaukseni "tila" nettiseurannassa on kaiken aikaa ollut se, että "odotamme kirjaa varastoomme".Arvioitu toimitusaika oli 3-8 arkipäivää.

Kirjaa ei ole kuulunut - eikä kuulu koskapa kustantajalla sitä ei ole - ja niinpä lähetin Bookylle viestin ja kysyin jatkosta. Tänään tuli ystävällinen viesti, jonka mukaan kirjani on "valitettavasti jäänyt tavarantoimittajan jälkitoimitukseen". Saan kirjani erittäin todennäköisesti ensi viikolla.

No. Minäpä nyt erittäin todennäköisesti veikkaan, että kirjaani ei tule ensi viikolla eikä seuraavallakaan. Tuskinpa kustantaja on heltynyt ottamaan minua varten yhden kappaleen erityispainosta.

Omassa viestissäni kysyin, saanko rahani takaisin, mutta siihen kysymykseen ei vastattu. 

Nyt tarvitsisin jo toisen kirjan. Meillä on kurssiohjelmassa yksi pelkkä kirjatentti (tarkoittaa sitä, että luentoja ei ole, luemme vain kirjan ja tentimme sen) ja päätin tänään, että on aika hankkia tuo kirja, joka on Heikki Kangasniemen Sana, merkitys, maailma.
Katsoin ensin kirjastosta. Ehkä katsoin vähän hätäisesti, kun vaikutelmaksi jäi, että Turun kaupunginkirjastossa olisi vain yksi kappale kyseistä kirjaa ja sekin tietysti lainassa.
Sitten selasin nettiantikvariaatit. Ei tulosta. Booky varmaan myisi minulle tuon kirjan, mutta kokemuksesta viisastuneena en osta.
Matkalla yliopistolle kävin kirjakaupassa kysymässä kirjaa ja sain tietää, että sitä ei ole ja että siitäkin on painos loppu.

Olen kuullut puhuttavan opiskelijoiden tuskasta, kun he metsästävät tenttikirjoja, mutta nyt vasta ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan. Tuntuu kummalliselta, että oppimateriaaliksi määrätään hankkimaan kirjoja, joita ei saa mistään. Tässä on nyt joku, jota en ymmärrä. Haisee epäkohdalta.

Aloitimme tänään uuden kurssin, lauseopin. Minua on etukäteen peloteltu, että tämä kurssi on paljon vaikeampi kuin äänne- ja muoto-oppi. Siitä en vielä tiedä, mutta tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että yliopisto voisi vähän tarkastella tapaansa opettaa ja tulla ikään kuin tälle vuosituhannelle. Vai onko oikeasti perusteltua istuttaa opiskelijoita kaksi ja puoli tuntia kirjoittamassa kovalla kiireellä käsin tekstiä, jonka opettaja näyttää koneeltaan? Samalla luennoitsija luennoi, mutta mitä iloa siitä on, kun puhetta ei pysty kuuntelemaan saati ymmärtämään samaan aikaan kiivaan kirjoittamisen kanssa. Eikä kirjoitettuakaan pysty sisäistämään, kun tärkeintä on ehtiä kirjoittamaan, ennen kuin seuraava teksti tulee. Lopputulos on se, että opiskelija ei ole oppinut mitään sen paremmin kirjoitetusta kuin puhutustakaan.

Minun ehdotukseni on se, että opettaja pistää luentomuistiinpanot sähköpostilla oppilailleen ja käyttää tunnit elävään, vuorovaikutteiseen ja runsaisiin harjoituksiin ja esimerkkeihin perustuvaan opetukseen.

Mutta jos jonkun kirjahyllyssä on tuo Kangasniemen kirja, niin laittakaa viestiä tulemaan. Minä ihan totta tarvitsen sen.