Vein hakemuksen

Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.

Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.

Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.

Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!

En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.

Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?

Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.  

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.

Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.

 

Koneeseen kadotettu

Istun ihan liikaa tässä koneella. Kun olen kotona, istun tässä suurimman osan ajastani.

Istuminen ei ehkä ole paras mahdollinen sana. Siihen liittyy kaikenlaista toimintaa: heiluttelen jalkojani, nostan ne välillä pöydälle tai ikkunalaudalle. Pyörin tuolilla. Venyttelen. Huokailen (olen kova huokailemaan). Syön. Juon.

Niin että istuminen ei ole kaikki.

En pidä siitä, että kone hallitsee elämääni, mutta minkäs teet, kaikki tapahtuu nykyään täällä. Työt, harrastukset ja jopa ystävät löytyvät koneelta tai sen kautta.

Tämäkin kaunis sunnuntai on kulunut tässä lukuunottamatta koiran kanssa tehtyä pitkää lenkkiä. Olen kirjoittanut vaivalloisesti uusinta oppimistehtävääni, jonka aiheena on työssä oppiminen.
Yksinkertainen asia, vai mitä? Jokainen tietää, mitä työssä oppiminen on, mutta mitä se sitten oikein on kun pitää selittää?
" Työssä oppimisen prosessimalli on kokemuksellisen oppimisen, tiedon luomisen ja organisationaalisen oppimisen mallien perusteella kehitelty teoreettinen konstruktio", sanoo oppikirja. Ja tämä oli, uskokaa pois, yksinkertaisesti sanottu.

Kun kyllästyin selvittämään tätä tehtävää, pengoin vaatekaapista (totta!) kaikki kielioppikirjani ja ryhdyin valmistelemaan aineistoa kirjoittajakurssilaisilleni. Lupasin heille viimeksi, että ensi kerralla käsittelemme vähän kielioppiasioita. Ei olisi pitänyt luvata. Yritin selittää pilkkusääntöjä lyhyesti mutta eihän se onnistu.

Lopulta siirryin muihin tehtäviin. Kerroin aikaisemmin, että aloitin aikuiskasvatustieteen rinnalla lyhyen kirjoittamiskurssin. Olen saanut melkein kaikki kurssitehtävät valmiiksi, vain viimeinen on kesken. Tehtävä ei olekaan ihan vähäinen, se on kokonaisen romaanin hahmottelu. Onneksi vain hahmottelu, ei sentään valmiiksi kirjoittaminen. Minun pitää tehdä romaanin synopsis ja muutama sivu itse tekstiä näytteeksi.

Romaanissani seikkailevat ne kangaskaupan naiset, joista kerroin jokunen päivitys sitten. Ne, jotka ihan oikeasti kohtasin yhdellä gallupintekoreissulla. Nyt heistä on tullut 85-vuotiaita romaanihenkilöitä. Annoin heille nimeksi Irmeli ja Helmi, lisäsin yhden aviomiehen ja yhden lapsen. Romaanin nimeksi tulee Juna, sillä juna on tärkeässä osassa tätä tarinaa.

Siinä katkelmassa, jota parhaillaan kirjoitan, Irmeli ja Helmi ovat hautausmaalla ja käyvät valtataistelua siitä, kumpi saa istuttaa kukkia haudalle. Ilmassa on suuria tunteita ja sydäntäraastavaa draamaa ennen paljastuksia, joita tekisin seuraavassa luvussa, jos sen kirjoittaisin.

Luulenpa, että näin suurenmoiselle kirjalle ojennettaisiin Finlandia-palkinto ilman kilpailua.

Minä muuten luulen, että tietokoneesta tuleva säteily rypistyttää. Ihan totta.

 

Haluatko todella kirjailijaksi

Olen istunut tässä viimeiset pari tuntia, huokaillut ja tuijottanut tyhjää word-tiedostoa. Näin siksi, että ilmoittauduin aikuiskasvatustieteen kurssien lisäksi vielä kirjoituskurssille. Arvelin, että se olisi hauskaa ja siitä saisi helposti opintopisteitä.

Tehtävät eivät ole vaikeita, kaikkia niitä olen tehnyt aikaisemmin, tiedän osaavani ja tiedän, että kun pääsen alkuun, saan ihan kelvollisen aineiston kokoon. Vaikeinta on se alkuun pääseminen!

Tehtävänä on kirjoittaa erilaisia tekstejä, tyypin saa itse valita listasta. Päätin aloittaa mielenkiintoisimmasta eli novellista ja sen takia olen sitä tyhjää tiedostoa tuijotellut. Mielessäni ei ole ensimmäistäkään hyvää aihetta.

Lyhyeen novelliin ei edes tarvita kovin kummoista aihetta, sen kirjoittaa vaikka kengännauhojen solmimisesta. Niin että helpompi tässä on kertoa, mitä tehdä kuin mennä sinne wordiin ja tehdä se.

Lainasin tämän kirjan kirjastosta viime viikolla. Se on mainio opaskirja niille, jotka todella haluavat kirjailijoiksi. Nimi parodioi Mika Waltarin tunnettua Aiotko kirjailijaksi - opasta, joka on vuosikymmeniä ollut kirjailijanurasta haaveilevien raamattu ja edelleen käyttökelpoinen.
Tässä uudemmassa oppaassa tuodaan esiin kirjailijantyön kaikki puolet, muun muassa se, että suomalainen kirjailija ansaitsee kirjoillaan keskimäärin 2000 euroa vuodessa.

Olen itsekin haaveillut kirjailijanurasta ja edelleen se olisi hienointa, mitä voin kuvitella. Siitä huolimatta, että kuten Hänninen & Hänninen kirjassaan kertovat, uuden kirjan elämänkaari on vain muutaman kuukauden pituinen, lukijatapaamisiin ei tule muita kuin sukulaisia jos heitäkään, ja jos tuore kirjailija kutsutaan kirjamessujen ohjelmalavalle haastateltavaksi on ihan tavallista, että haastateltava ei ole lukenut kirjailijan kirjaa ja muistaa kirjoittajan nimenkin väärin.

Viis maineesta, kunniasta ja rahasta! Oma kirja olisi hieno.

No juu, turha semmoisia on haaveilla, kun ei nyt synny pientä novelliakaan.

Olen aikoinaan kirjoittanut paljonkin novelleja; kun kuopukseni oli pieni vauva, en halunnut kulkea pitkin maailmaa juttuja tekemässä vaan hankin meille lisätuloja kirjoittamalla viihdenovelleja Nyyrikkiin ja Perjantaihin. Voi todella puhua vain lisätuloista, sillä novellisteille maksetaan surkean pieniä palkkioita. Tyypillinen novelli oli noin 15 liuskaa (silloin kirjoitin vielä kirjoituskoneella) pitkä ja siitä sai muistaakseni 600 markkaa. Mutta työ oli hauskaa. Tein sitä aina, kun vauva nukkui päiväunia.

Novellit olivat hyvin siveitä ihmissuhdetarinoita, joissa korkeintaan viitattiin makuukamarin suuntaan, mutta ei koskaan menty sinne. Ensin aihetta johdateltiin muutaman liuskan verran, sitten sotkettiin kaikki jollain yllätyksellä ja loppu kului asioiden selvittelyyn. Lopun piti olla onnellinen, lehtien linja oli se. Ja minustakin oli mukavaa saatella päähenkilöt onnelliseen loppuun.

Tein muutaman vuoden aikana 150 novellia ja muutaman jatkokertomuksen. Sitten Perjantai lakkautettiin ja vähäisetkin ansiot vähenivät entisestään, joten se työ jäi. Kaipaan sitä joskus, minusta tuntuu, etten ole koskaan nauttinut kirjoittamisesta niin paljon kuin silloin.

Eikä sitä novellia vaan ala tulla. Lupasin itselleni vain tämän lauantai-illan siihen työhön, huomenna odottavat jo muut askareet. 

Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni ja olen kamala vaimo

Kumpi on parempi, saada valmista vai hyvää? Siinä tämän sunnuntain kysymys, sunnuntain, jonka olen lähes kokonaan viettänyt takomalla näppäimistöä ja yrittämällä saada taas yhden aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän valmiiksi.

Päädyin siihen, että valmis riittää.

Tässä tämän päivän miljöö: kaikki kirjoittamiseen tarpeellinen, tärkeimpänä tuo lautanen, jolta olen juuri syönyt valtaisan juustovoileivän.

Sain siis tehtäväni valmiiksi sitä myöten, että viimeistely puuttuu. Kunhan se on tehty, voin lähettää työn arvioitavaksi ja niin olen - toivon mukaan - saanut taas yhden kurssin suoritettua. Huomenna haen kirjastosta seuraavan kurssin kirjat.

Näyttää pahasti siltä, että vaikka kuinka pinnistelen, en saa näitä opintoja suoritettua ennen kesää. Eipä minulla siihen mitään pakkoa olekaan, on vain omia päähänpinttymiäni siitä, minkä milloinkin pitäisi olla tehtynä. Ja kun nyt tarkemmin ajattelen, niin eihän minun edes pitänyt opiskella tänä talvena mitään, ensi syksynä vasta. En vain saanut pidäteltyä.

Mutta eihän elämä pelkkää työtä ole, se on myös kesälomasuunnitelmia. Olen jo ilmoittautunut islanninhevosvaellukselle Seitsemisen kansallispuistoon elokuussa ja parhaillaan pohdimme miehen kanssa, minne tekisimme tämän vuoden kesäretken. Tai ei se niinkään pohtimista vaadi vaan se, miten parhaiten pääsisimme sinne, minne on aikomus mennä. Ja kuinka ollakaan, Aino Kallaksesta taas kerran on kyse.

Eilen viimeksi sivusimme aihetta. Kävelimme kaupungilta kotiin ja mies ehdotti pistäytymistä eräässä matkan varrella olleessa liikkeessä. Minulla oli kuitenkin kiire, minnekäs muualle kuin tähän koneen ääreen.

- No jo on, loihe mies lausumaan. Minä ravaan sinun perässäsi pitkin Eurooppaa jonkun kauan sitten kuolleen kirjailijan jäljillä ja tuijotan jotain vanhoja talonraunioita milloin missäkin ja sitten kun minä ehdotan jotain, niin et suostu!

- Näin se menee, sanoin minä.

Mitä muuta olisin voinut, totuuden edessä?  

Eka kerta opettajana

Olipa jännittävä päivä tänään, olin ensimmäistä kertaa opettajana.

Kansalaisopistoon aiottujen kirjoittajakurssien kanssa kävi niin, että neljästä kurssista vain yksi toteutui. Nyt olen siitä jopa tyytyväinen; olen nimittäin aika poikki.

Tässä on "minun" luokkani. Oppilaat ovat juuri lähteneet ja otin vielä kuvan muistoksi.

Kun aloittaa jonkun uuden jutun aikuisena tietää jo, että oppirahat on aina maksettava. Alussa tekee väistämättä jotain väärin ja vasta kokemus, mieluiten pitkä, tekee mestarin. Tietoisuus tästä ei ainakaan vähentänyt aloittelevan opettajattaren tuskaa. Eikä sekään, että "oppilaani", monet heistä, olivat hyvin kokeneita kirjoittajia, jopa vuosikymmeniä sitä ammatikseen tehneitä.

Aika hyvin se silti taisi mennä, ei kukaan ainakaan buuannut. Luokan edessä oleminen ei minua jännitä sen paremmin kuin vieraitten ihmisten kohtaaminenkaan. Eniten jännitin sitä, riittääkö minulla ohjelmaa kahdeksi tunniksi. Hyvinkin riitti ja olisi riittänyt pitempäänkin.

Yllättävintä oli kuitenkin huomata tämä: yhtäkkiä siinä luokan edessä päähäni pälkähtää ajatus: "Mitä, jos nämä eivät tykkääkään minusta!".
Tätä en osannut yhtään odottaa. Kotona sitten kerroin tästä ja tytär ihmetteli, että miten niin, eikö muka ole ihan tavallista ensimmäiseksi vieraassa seurassa ajatella tuollaista?

Ei ole, sanoin minä. En koskaan ajattele työtilanteisiin mennessäni, mahtavatko edessäni istuvat ihmiset pitää minusta vai eivät. Ihan sama, oikeasti. Emmehän me ole tykkäämässä toisistamme vaan tekemässä lehtijuttuja. Tietysti tunnelma on välittömämpi, jos huomaamme pitävämme toisistamme myös ihmisinä.

Mutta opettaminen onkin näköjään eri juttu. Ihmiset ovat tulleet kurssille vapaa-ajallaan ja vielä maksavat siitä. Heillä on oikeus odottaa kurssilta ja opettajalta paljon. Ja minä niin toivon, että he tykkäisivät minusta ja minun opetuksestani.

Täytyy taas kerran ihailla oppivelvollisuusikäisten kanssa työskenteleviä opettajia. Miten raskasta heillä mahtaakaan olla, kun minäkin tämän yhden rupeaman jälkeen olen jo liki loman tarpeessa? Ja minun pieni seurakuntani sentään koostuu ihmisistä, jotka haluavat tietää ja kuuntelevat tarkkaavaisina kaikkea, mitä sanon. Mitä ihmettä minä tekisin, jos oppilaat eivät edes haluaisi tietää mitään, tahtoisivat vain päästä pian pois ja minun täytyisi pidätellä heitä karkaamasta kesken kaiken ja yrittää samalla opettaa.

Kuinka siitä voi selvitä? En ymmärrä.

Uusille urille

Ihmisen pitää yrittää toteuttaa unelmiaan, ettei ala sitten myöhemmin kaduttaa. "Myöhemmin" on, kuten tiedämme, se kuuluisa kuolinvuode, jolla hauraina ja tuskin järjissämme suremme kaikkia tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja.

Minulla on jo monta vuotta ollut haaveena päästä opettamaan kirjoittamista.

- Olisi niin mukava vetää vaikka jotain eläkeläisten kirjoituspiiriä, olen sanonut ystävilleni monta kertaa. Sanonut, mutta en tehnyt asialle mitään koska ajattelin, että voidakseni opettaa muita, minun itseni pitäisi vielä opiskella paljon lisää.

Viime maanantaina päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Ei se mitään maksa, jos kysyy, tuumin ja lähetin vähän sähköpostia Laitilan ja Uudenkaupungin seudun kansalaisopiston rehtorille. Pääsisinkö minä teille opettamaan?

Rehtori vastasi muutaman tunnin kuluttua ja toivotti tervetulleeksi. Ja nyt me olemme jo suunnittelemassa kursseja, jotka todennäköisesti alkavat tammikuussa.

Kuva ei liity asiaan mitenkään, onpahan vain somisteena.

Keskeneräisistä asioista ei pitäisi kertoa julkisesti sanoo taikauskoinen minäni. Menköön tämä nyt kuitenkin samaan sarjaan kuin muuttoaikeemme, josta olen kertonut laveasti ja mitään salaamatta. Ehkä siitäkään ei tule mitään.

Toinen pitkäaikainen haaveeni, hoitoalalle palaaminen, on tähän mennessä toteutunut vain sen yhden iltavuoron verran. Turussa joko ei ole pulaa sijaisista tai sitten juuri minunlaiselleni ihmiselle ei ole missään mitään käyttöä. Vähän katkera tosiasia on sekin, että minun on todella paljon järkevämpää suunnata energiani kirjoituspuolelle kun se palkkauksessa kuitenkin arvostetaan noin kolme kertaa niin arvokkaaksi kuin ihmisten hoitaminen.

- Minusta tulee opettaja, riemuitsin miehelle aamulla.
- Onneksi olkoon, hän sanoi.
- Siinä on nyt vaan yksi pikku juttu...
- ?
- Voitaisko me muuttaa Laitilaan jo tammikuussa?

Se oli vitsi. Eihän täältä nyt ole kuin reilut 60 kilometriä Uuteenkaupunkiin. Xantiassakin vielä moottori hyrrää, vaikka kaikenlaista vanhuuden kremppaa on muuten ilmennyt.

Vastaus haasteeseen

Blogiystäväni Preferita heitti minulle pari päivää sitten haasteen, jossa hän pyysi nimeämään viisi suosikkiblogiani, joilla on alle 50 ilmoittautunutta lukijaa.

Ensin suuri kiitos Preferitalle, joka oli maininnut minut yhtenä omista suosikeistaan! Toisekseen pahoittelut, sillä en pysty vastaamaan haasteeseen. Olen miettinyt asiaa, mutta ei se siitä miksikään tule, sillä en edes lue viittä blogia säännöllisesti.

Blogit, joissa eniten käyn, ovat omien lukijoitteni blogeja: Milli, Preferita, Terhi ja Anna-Silja löytyvät tuosta sivupalkin pikkukuvista. Tietysti vierailen muissakin blogeissa ja löydän itseni silloin tällöin tosi hienoilta sivuilta, mutta en sitten kuitenkaan jää asumaan. Jos sen tekisin ja antaisin kaikille houkutuksille periksi, en kohta tekisi enää mitään muuta.

Tässä vähän kevätkukkia kaikille ihanille, viitseliäille, ahkerille ja ajatteleville bloggaajille!

Muoti- ja sisustusblogeilla tuntuu olevan eniten lukijoita. En ihmettele sitä, tottahan aiheet minuakin kiinnostavat. Niistä kertovat blogit puhuttelevat osaltaan myös siksi, että ne ovat tavallisten ihmisten oikeasti tekemiä valintoja. Muoti- ja sisustuslehdet kertovat asioista ammattilaisten silmin nähtyinä ja enemmän tai vähemmän sidottuina mainostajiin. Muotilehtien esittelemät vaatteet ovat usein myös niin kalliita, ettei useimmilla ole mahdollisuuksia hankkia niitä eikä oikein tilaisuuksia käyttääkään. Siksi onkin tosi hauskaa nähdä, mitä joku ihminen on löytänyt omasta vaatekaapistaan ja pitänyt päällään juuri tänään. 

Olisiko tässä myös yksi syy siihen, että jotkut mielellään vähättelevät bloginpitäjiä?

Ihailen blogeja, joissa on hyviä valokuvia. En itse ole kummoinenkaan kuvaaja, vaikka joudun kuvaamaan jopa työkseni. Hyvätkään kuvat eivät kuitenkaan riitä pitämään mielenkiintoa kovin pitkään yllä, jos blogista ei löydy mitään muuta kiinnostavaa. Sen ei tarvitse olla mitään extremeä, ihan tavallinen elämä riittää. Mikään ei ole niin kiinnostavaa, kuin tavallisten ihmisten elämä.

Ärsytysosastoon kuuluvat blogit, joissa muita ihmisiä tarkastellaan yläviistosta, viljellään mukamasälykästä, ilkeää huumoria ja asetutaan kaikkitietävän viisaan istuimelle. Erehdynkö, jos arvelen, että tällaisten bloggaajien joukossa miehet ovat enemmistönä? Heidän kirjoituksistaan paistaa ajatus, että olen näin poikkeustapauksessa alentunut bloggaamaan, mutta puhun sentään asiaa. 


Ruusupensaan takaa on eräänlainen yleisaikakauslehti, ei oikein mihinkään erikoistunut. Olisi hienoa olla supersuosittu Blogistanian kuningatar, jolla on miljoona lukijaa ja jonka sanomisia siteerataan kaikkialla. Sitä päivää tuskin koskaan tulee, mutta olen rehellinen kun sanon, että iloitsen jokaisesta lukijastani. Mikään ei tunnu kirjoittajasta paremmalta kuin se, että joku kertoo saaneensa iloa minun kirjoituksistani.

En tiedä mitään muuta syytä pitää tätä blogia kuin toiveen, että joku lukisi.

Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"

Elämänhallinnasta silakkamarkkinoille

Lopetin työt viime yönä vasta yhdeltä ja siinä vaiheessa en ollut enää kykenevä kirjoittamaan tänne mitään järkevää. Kokeillaan, josko nyt sujuisi.

Eilen oli tosiaan pitkä päivä; kirjoitin aamusta yöhön, kävin vain välillä yliopistolla. Yöunet jäivät vähän turhan lyhyiksi, sillä aamulla menimme Rainen kanssa vakuutusyhtiöön neuvottelemaan uudesta vakuutussopimuksesta.

Työaikani ovat mahdollisimman epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, joskus työtä on paljon ja joskus ei mitään, mutta se sopii minulle. En ikinä tunne, että työn tekeminen jonakin tiettynä päivänä tai vuorokaudenaikana olisi sen kummempaa kuin muulloinkaan, paitsi tietysti siinä mielessä, että yöt vietän mieluiten nukkumalla. Mutta en esimerkiksi osaa ajatella, että sunnuntai- tai iltatyöstä pitäisi saada jotain erikoiskorvausta.

Tällä pohjustin sitä, että työn kokeminen raskaaksi ei useinkaan taida johtua itse työstä vaan siitä, että työntekijä tuntee, ettei voi hallita omaa elämäänsä. On PAKKO mennä töihin ja olla siellä määrätty aika. Pakko herättää ihmisessä luonnollisesti vastarintaa - vaikka sitä ei tunnistaisikaan - ja sitä myöden ikäviä tunteita. Jos mikä tahansa työ annettaisiin ihmisen tehtäväksi saatteella, että tee kuinka ja milloin tahansa kunhan valmista tulee, työ muuttuisi hauskaksi. Aika monet taitaisivat silti mennä aamuisin työpaikoilleen ja olla siellä kutakuinkin yhtä kauan kuin nytkin, mutta ilolla, kun pakkoa ei olisi.

Tämä oli taas kyökkipsykologin viisauksia, niitä minulla riittää. Eikä tämä muuten tarkoittanut sitä, että kaikki, mitä teen, olisi aina hauskaa. Ei minulla ihan niin kivaa ole.

Vakuutusyhtiöreissun jälkeen Raine lähti asioilleen ja minä kävin Silakkamarkkinoilla.

Joskus muinoin Aurajoen rannat ovat tässä kohtaa olleet täynnä kalastajaveneitä Silakkamarkkinoiden aikaan. Nyt on tosin ollut kovia tuuliakin, jotka ovat varmaan saaneet kalastajat turvautumaan muihin kulkuneuvoihin, mutta hyvälläkin säällä veneiden määrä on ollut kovin pieni.

 Läntisellä Rantakadulla sen sijaan on koju poikineen. Perjantaiaamupäivällä kojujen välissä mahtui vielä hyvin kulkemaan, mutta huomenna siellä on varmasti tungosta.

Kaunis yksityiskohta Apteekkimuseon seinustalta. Hauskoja ideoita, jotka voi helposti toteuttaa, ainakin jos on oma puutarha. Vähän oksia - nuo taitavat olla koivua - jotain varpuja, lumimarjapensaan oksia tai pihlajanmarjoja ja rautalankaa. Taidan kokeilla huomenna, kun menen maalle.

Ostin markkinoilta savustettuja ahvenia. Niiden syöminen on hidasta puuhaa, mutta sitäkin nautinnollisempaa. Nyt ahvenista ei ole enää kuin ruodot jäljellä. 

Poikkesin myös kirjakaupassa. Kun tulin raikkaasta syysilmasta lämpimään kauppaan, nenäni alkoi tietysti vuotaa kuin pieni siivilä. Olin juuri upottanut klyyvarini nenäliinaan, kun myyjä lähestyi ystävällisesti hymyillen.

- Voinko olla avuksi, hän kysyi.

- Ei kiitos, minä vastasin, niistän ihan itse.

Innostunut bloginpitäjä tilittää keskellä yötä

Tämä on taas näitä päiviä, kun tuppaa menemään töiden kanssa myöhään. Deadline vaanii olan takana, kello käy kohta puolta yötä ja kaikki kauhun ja paniikin ainekset ovat siis koossa. Mutta kun asiat on kuitenkin otettava tärkeysjärjestyksessä, niin päivitänpä tämän blogin välillä.

Olin ajatellut, että 150. päivitys olisi jonkunmoinen rajapyykki. Se pääsi kuitenkin menemään ohi joku päivä sitten ilman, että huomasin asiaa ollenkaan. Tosin en tiedä, mitä olisin tehnyt vaikka olisin huomannutkin.

Olen nyt vähän paremmin perehtynyt bloggaamisen maailmaan kuin aloittaessani. Olinkin tosi noviisi, sillä en ollut ollenkaan tutustunut kaikkiin bloggaamisesta kertoviin sivustoihin, joilla minua viisaammat neuvovat, miten saadaan paljon lukijoita. Ehkä se on hyvä, sillä neuvojen jyrkkyys ja se, että olen tähän mennessä tehnyt lähes kaikki virheet, joista varoitetaan, olisivat saaneet minut perääntymään bloggausaikeissani.

Sillä, että lukijoita pitäisi olla paljon, on vissi merkitys. Bloggaaja voi antaa luvan laittaa sivuilleen mainoksia ja hän saa sitten korvauksen siitä, että lukijat lukevat myös mainokset. Rahasta on kyse, kyllä. Rikastuminenkin on mahdollista, jos lukijoita on noin viisi miljoonaa tai jotain. Ruusupensaan taakse ei vielä ole eksynyt näin suurta joukkoa, joten toistaiseksi mainoksia ei tarvitse pelätä. Ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Tuskin koskaan.

Olen edelleen hyvin innostunut blogin pitämisestä. Tämä on erinomainen, kaikille avoin väylä kirjoittaa. Ja juuri se näkyy nyppivän muutamia, jotka paheksuvat ja väheksyvät tällaista kaiken kansan ulottuvilla olevaa työkalua.

Esimerkkinä muuan ihminen, jonka hiljattain tapasin ja johon kovasti miellyin, koska hän vaikutti rehdiltä, mukavalta ja kaikin puolin tolkulliselta ihmiseltä. Sitten huomasin, että hän kuuluu erään lehden blogikirjoittajiin. Uteliaana hain blogit esiin ja luin. Ja mitä hän kirjoittikaan ensimmäisessä blogissaan: "Vaikka halveksinkin tällaista joutavanpäiväistä junttiroskaa, teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja kirjoitan, kun pyydettiin."

Ei hän oikeasti ihan näin kirjoittanut, mutta sitä hän tarkoitti.

Mikä siinä on niin pahaa, että kaikki, ihan kaikki, voivat avata oman blogin? Se juuri? Se, että kaikki voivat, eivät vain hyvät kirjoittajat, palkitut ja kiitetyt kirjoittajat, ammattilaiset.

Onko blogin pitäminen verrattavissa omakustannekirjailijuuteen tai kenties johonkin vielä alhaisempaan toimintaan?

Ei kirjoittamisesta kannata olla mustasukkainen. Sanoja ja kokonaisia kirjoituksia mahtuu maailmaan eivätkä uudet vie tilaa keneltäkään. Blogin hyvä puoli on vielä se, että sen lukeminen on erinomaisen vapaaehtoista.

Kiitos kaikille, jotka olette halunneet käydä Ruusupensaan takana! Teitä on nyt jo muutamia kymmeniä enemmän tai vähemmän vakituisia (minähän näen sen tilaston, vaikka te ette näe). Kirjoittajana on niin mukava ajatella, että joku lukee nämäkin rivit.

Mutta nyt takaisin töihin. Aion nukkuakin tänä yönä.

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.