Koneeseen kadotettu

Istun ihan liikaa tässä koneella. Kun olen kotona, istun tässä suurimman osan ajastani.

Istuminen ei ehkä ole paras mahdollinen sana. Siihen liittyy kaikenlaista toimintaa: heiluttelen jalkojani, nostan ne välillä pöydälle tai ikkunalaudalle. Pyörin tuolilla. Venyttelen. Huokailen (olen kova huokailemaan). Syön. Juon.

Niin että istuminen ei ole kaikki.

En pidä siitä, että kone hallitsee elämääni, mutta minkäs teet, kaikki tapahtuu nykyään täällä. Työt, harrastukset ja jopa ystävät löytyvät koneelta tai sen kautta.

Tämäkin kaunis sunnuntai on kulunut tässä lukuunottamatta koiran kanssa tehtyä pitkää lenkkiä. Olen kirjoittanut vaivalloisesti uusinta oppimistehtävääni, jonka aiheena on työssä oppiminen.
Yksinkertainen asia, vai mitä? Jokainen tietää, mitä työssä oppiminen on, mutta mitä se sitten oikein on kun pitää selittää?
" Työssä oppimisen prosessimalli on kokemuksellisen oppimisen, tiedon luomisen ja organisationaalisen oppimisen mallien perusteella kehitelty teoreettinen konstruktio", sanoo oppikirja. Ja tämä oli, uskokaa pois, yksinkertaisesti sanottu.

Kun kyllästyin selvittämään tätä tehtävää, pengoin vaatekaapista (totta!) kaikki kielioppikirjani ja ryhdyin valmistelemaan aineistoa kirjoittajakurssilaisilleni. Lupasin heille viimeksi, että ensi kerralla käsittelemme vähän kielioppiasioita. Ei olisi pitänyt luvata. Yritin selittää pilkkusääntöjä lyhyesti mutta eihän se onnistu.

Lopulta siirryin muihin tehtäviin. Kerroin aikaisemmin, että aloitin aikuiskasvatustieteen rinnalla lyhyen kirjoittamiskurssin. Olen saanut melkein kaikki kurssitehtävät valmiiksi, vain viimeinen on kesken. Tehtävä ei olekaan ihan vähäinen, se on kokonaisen romaanin hahmottelu. Onneksi vain hahmottelu, ei sentään valmiiksi kirjoittaminen. Minun pitää tehdä romaanin synopsis ja muutama sivu itse tekstiä näytteeksi.

Romaanissani seikkailevat ne kangaskaupan naiset, joista kerroin jokunen päivitys sitten. Ne, jotka ihan oikeasti kohtasin yhdellä gallupintekoreissulla. Nyt heistä on tullut 85-vuotiaita romaanihenkilöitä. Annoin heille nimeksi Irmeli ja Helmi, lisäsin yhden aviomiehen ja yhden lapsen. Romaanin nimeksi tulee Juna, sillä juna on tärkeässä osassa tätä tarinaa.

Siinä katkelmassa, jota parhaillaan kirjoitan, Irmeli ja Helmi ovat hautausmaalla ja käyvät valtataistelua siitä, kumpi saa istuttaa kukkia haudalle. Ilmassa on suuria tunteita ja sydäntäraastavaa draamaa ennen paljastuksia, joita tekisin seuraavassa luvussa, jos sen kirjoittaisin.

Luulenpa, että näin suurenmoiselle kirjalle ojennettaisiin Finlandia-palkinto ilman kilpailua.

Minä muuten luulen, että tietokoneesta tuleva säteily rypistyttää. Ihan totta.