Hyviä uutisia

Sain hyviä uutisia tänään. Jyväskylän yliopisto lähetti kirjeen ja kertoi, että minut on hyväksytty syksyllä alkaviin avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin.

Kirjekuoren avaaminen jännitti. Muistin oikein hyvin, miltä tuntui avata se yliopiston kirjekuori, jonka sisällä oli ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kotimaisen kirjallisuuden opintoihin. Ja monta muutakin pettymystä nousi mieleeni, onneksi turhaan.

Pyrkijöitä oli 90 ja 45 valittiin. Vaikka toisaalta olin epävarma sisäänpääsystä, uskoin toisaalta saavani enemmän pisteitä kuin sitten sain. Hakutehtävästä, kirjoittajakokemuksesta, kirjoittamisen opinnoista, kirjoittamisen opettamisesta ja omista julkaisuista saattoi kaikista saada pisteitä siten, että yhteismäärä oli korkeintaan seitsemän. Täytin mielestäni kaikki kohdat jos en hyvin niin ainakin välttävästi ja kuitenkin olin saanut vain kolme pistettä, hakutehtävästä kaksi ja kokemuksesta yhden. Se kuitenkin riitti, kun kukaan ei ollut saanut lähellekään täysiä pisteitä. Kuka edes olisi voinut, kun vaatimukset olivat näin korkeat ja toisaalta, jos joku olisikin täyttänyt niin olisiko hän sitten enää ollut opetuksen tarpeessa?

Odotan syksyä mielenkiinnolla. Noita kirjoittamisen opintoja on kehuttu kovasti ja samassa yhteydessä muistettu aina mainita, että Sofi Oksanenkin opiskeli siellä. Minusta se on oikein hyvä laatusertifikaatti, vaikka Oksanen ei ole missään sanonut, että hänen erinomaiset kirjoittajantaitonsa olisivat juuri Jyväskylän yliopistosta peräisin.

Ennen syksyä minun pitäisi nyt päästä mahdollisimman pitkälle kirjallisuuden perusopinnoissa. En ole tehnyt ensimmäisenkään kurssin eteen vielä juuri mitään. Selittelen itselleni, että minulla on muita kiireitä, mikä onkin ihan totta, juuri nyt on kaikenlaista työtä enemmän kuin pystyn tekemään. Mutta ei se oikesti yksin siitä kiikasta. Se, että opintoihin käsiksi käyminen tuntuu nyt vaikealta johtuu siitä, että joudun ensimmäistä kertaa lukemaan englanninkielisen oppikirjan.

Osaan minä englantia. Mutta en läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi tyttäreni, vaikka olen lukenut englantia koulussakin jo toiselta luokalta lähtien. Lukeminen on työlästä, joudun ponnistelemaan lause lauseelta eteenpäin ja miettimään moneen kertaan, mitä sanottiin.

Aikuisopiskelussa on kuitenkin se(kin) hyvä puoli, että omat heikkoutensa osaa tunnistaa. Tiedän, että tässä on nyt yksi kynnys, jonka yli on mentävä ja mennään.

Heti, kun muut kiireet helpottavat. 
 

Ei pimeys helvetin, ei yö, miss ykskään

Nonni, en saanut  pidäteltyä, vaikka sanoin muutama päivitys sitten, että pidän pienen opiskelutauon. Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut Jyväskylän avoimen yliopiston kirjallisuuden perusopintoihin ja ensimmäiset oppikirjat on hankittu.

Eikä ihan mitä tahansa kirjoja, vaan Maailmankirjallisuuden Mestariteoksia. Kuten esimerkiksi herra Dante Alighierin 1200-luvulla sepittämä Jumalainen näytelmä, jota  kaikki lukevat huvikseen ja mielensä virkistykseksi, arvaan.

"Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta
hän vihoissansa vaajan tuiman tempas,
mi minuun iski viime hetkelläni."

Ihanaa.

Entäs tämä sitten:

"Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki

kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkaloista huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien."

Vielä ihanampaa. Ja mikä ihaninta, tätä riittää neljä ja puolisataa sivua joskin - taivaalle kiitos - joka toisella sivulla on kuva.

Jumalainen näytelmä olisi rehellisesti sanoen jäänyt minulta lukematta, ellei nyt olisi pakko. Yksi sangen kiinnostava seikka kirjassa kuitenkin on: Eino Leino on suomentanut sen. Hän paneutui tähän suomennostyöhön niin tunnollisesti, että vietti joitakin aikoja Italiassa päästäkseen kiinni kirjan henkeen ja varmaan myös aistiakseen leppeää välimerellistä ilmapiiriä.

Aloittelin jo vähän opiskelua, joka tällä kertaa on muutakin kuin kirjallisten tehtävien tekemistä. Ensimmäisellä kurssilla pitää oppikirjojen lisäksi perehtyä kahdeksaan luentoon, jotka on talletettu verkkoon. Kuuntelin ja katselin tänään hyvän matkaa ensimmäistä ja muistin taas, miksi itsenäinen etäopiskelu tuntuu niin luonnikkaalta. Luennoitsija oli kyllä miellyttävän tuntuinen, mutta onnettoman hidas. Varmasti joillekin sopii opiskelu, jossa istutaan lähes kaksi tuntia kuuntelemassa esitystä, jonka asiasisältö ei vaatisi kuin vartin jos pistäisi töpinäksi, mutta minulle se tuottaa vain puutuneen takapuolen.    

Näin me olemme erilaisia, me ihmiset. Joku muu ei ehkä suin surminkaan haluaisi kirjoittaa mitään oppimistehtäviä ypöyksin.

Joku muu taas saattaa hyvinkin, oikeasti, nauttia Dantesta. Ihmiset ovat paitsi erilaisia, myös sangen kummallisia joskus.
Dantesta huolimatta uskon, että kirjallisuuden opiskelusta tulee vielä hauskaa.

Ja jos ei tule, niin:

"Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat." 

Ei oo kivaa

Se, että mukava blogi loppuu ilman selityksiä. Se on ihan epäreilua lukijoita kohtaan.

Sanon tämän nyt, sillä löysin noin puoli tuntia sitten kiinnostavan, opiskeluun liittyvän blogin, jolla oli selkeä juoni ja päämäärä. Sitten yhtäkkiä kirjoitukset loppuivat. Mitä muuta voi ajatella, kuin että blogistirukka on kuollut? Toivon kovasti, oikein kovasti, ettei se ole totta, sillä tämä nuori nainen teki ihan hirveästi töitä opiskelujensa eteen ja yritti suorittaa korkeakoulututkinnon alle tavoiteajan.

Nyt en koskaan saa tietää, miten kävi.

Omat opiskeluni ovat kohta taas yhdessä välietapissaan, saan viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän tehtyä uskoakseni viikonloppuna tai ehkä jo ennen sitä. Palautin viimeistä edellisen eilen.

Sain eilen myös palautteen kirjoituskurssista (3 op). Ehkä muistatte ne tarinat, jotka kirjoitin sen muinaisen gallupintekokokemukseni innoittamana? Tai ette siis tietenkään muista, kun en niitä tänne laittanut, mutta kerroin aikomuksistani kirjoittaa ne, kuten sitten teinkin.

Sain niin hyvän palautteen, että se vei minulta yöunetkin. Ihan rehellisesti sanoen oli ihana kuulla kehuja sen jälkeen, kun olen paininut näitten lähdeviittausongelmieni kanssa voittoon pääsemättä ja saamatta yhdestäkään kurssista täysiä pisteitä.

En ole mikään uraihminen enkä ole koskaan osannut määrätietoisesti suunnitella elämääni (paitsi ehkä ihan vähän nyt aikuisena) mutta olen aina luottanut siihen, että asiat järjestyvät parhain päin kun ei turhaan murehdi. Ja niin on aina käynytkin. Nytkin kun ajattelen sitä, etten kovista ponnistuksistani huolimatta päässyt sisälle yliopistoon 2011 niin näen nyt, miten hyvä asia sekin oli. Jos olisin päässyt, olisin nyt junnannut kirjallisuuden opinnoissa ja istunut luennoilla ja yrittänyt sovittaa töitäni niiden lomaan ja edennyt varmaan aika hitaasti. En olisi päätynyt sattumalta suomen kielen opintoihin kuten nyt päädyin enkä keksinyt opiskella aikuiskasvatustiedettä kuten nyt. Tuskin silloin olisin ohjaamassa kirjoituskurssiakaan, ei minulla sellaiseen olisi aikaa.

Enkä ehkä koskaan olisi keksinyt etäopiskelun kätevyyttä. Tämä sopii minulle, ehdottomasti.

Seuraavaksi pidän opinnoissa muutaman viikon paussin ja teen yhtä ja toista täällä ruusupensaan takana ja toivon mukaan myös Vanhalla Maatilalla. Toukokuussa tulee tieto, pääsenkö aloittamaan syksyllä kirjoittamisen perusopinnot ja alkukesästä aloitan kirjallisuuden opiskelun.

Mutta ihan nyt seuraavaksi kiskon ratsastushousut jalkaani ja lähden ottelemaan rakkaan hevosystäväni Heimirin kanssa.

Ja muistakaa te, hyvät blogistiystäväni: jos aiotte lopettaa, varoittakaa ajoissa! 

Koneeseen kadotettu

Istun ihan liikaa tässä koneella. Kun olen kotona, istun tässä suurimman osan ajastani.

Istuminen ei ehkä ole paras mahdollinen sana. Siihen liittyy kaikenlaista toimintaa: heiluttelen jalkojani, nostan ne välillä pöydälle tai ikkunalaudalle. Pyörin tuolilla. Venyttelen. Huokailen (olen kova huokailemaan). Syön. Juon.

Niin että istuminen ei ole kaikki.

En pidä siitä, että kone hallitsee elämääni, mutta minkäs teet, kaikki tapahtuu nykyään täällä. Työt, harrastukset ja jopa ystävät löytyvät koneelta tai sen kautta.

Tämäkin kaunis sunnuntai on kulunut tässä lukuunottamatta koiran kanssa tehtyä pitkää lenkkiä. Olen kirjoittanut vaivalloisesti uusinta oppimistehtävääni, jonka aiheena on työssä oppiminen.
Yksinkertainen asia, vai mitä? Jokainen tietää, mitä työssä oppiminen on, mutta mitä se sitten oikein on kun pitää selittää?
" Työssä oppimisen prosessimalli on kokemuksellisen oppimisen, tiedon luomisen ja organisationaalisen oppimisen mallien perusteella kehitelty teoreettinen konstruktio", sanoo oppikirja. Ja tämä oli, uskokaa pois, yksinkertaisesti sanottu.

Kun kyllästyin selvittämään tätä tehtävää, pengoin vaatekaapista (totta!) kaikki kielioppikirjani ja ryhdyin valmistelemaan aineistoa kirjoittajakurssilaisilleni. Lupasin heille viimeksi, että ensi kerralla käsittelemme vähän kielioppiasioita. Ei olisi pitänyt luvata. Yritin selittää pilkkusääntöjä lyhyesti mutta eihän se onnistu.

Lopulta siirryin muihin tehtäviin. Kerroin aikaisemmin, että aloitin aikuiskasvatustieteen rinnalla lyhyen kirjoittamiskurssin. Olen saanut melkein kaikki kurssitehtävät valmiiksi, vain viimeinen on kesken. Tehtävä ei olekaan ihan vähäinen, se on kokonaisen romaanin hahmottelu. Onneksi vain hahmottelu, ei sentään valmiiksi kirjoittaminen. Minun pitää tehdä romaanin synopsis ja muutama sivu itse tekstiä näytteeksi.

Romaanissani seikkailevat ne kangaskaupan naiset, joista kerroin jokunen päivitys sitten. Ne, jotka ihan oikeasti kohtasin yhdellä gallupintekoreissulla. Nyt heistä on tullut 85-vuotiaita romaanihenkilöitä. Annoin heille nimeksi Irmeli ja Helmi, lisäsin yhden aviomiehen ja yhden lapsen. Romaanin nimeksi tulee Juna, sillä juna on tärkeässä osassa tätä tarinaa.

Siinä katkelmassa, jota parhaillaan kirjoitan, Irmeli ja Helmi ovat hautausmaalla ja käyvät valtataistelua siitä, kumpi saa istuttaa kukkia haudalle. Ilmassa on suuria tunteita ja sydäntäraastavaa draamaa ennen paljastuksia, joita tekisin seuraavassa luvussa, jos sen kirjoittaisin.

Luulenpa, että näin suurenmoiselle kirjalle ojennettaisiin Finlandia-palkinto ilman kilpailua.

Minä muuten luulen, että tietokoneesta tuleva säteily rypistyttää. Ihan totta.

 

Opiskelijan elämää

Jos viime viikonloppuna karttelin opiskelutehtäviä parhaani mukaan, olen nyt käynyt niihin käsiksi sitä suuremmalla tarmolla. Tuloksena on viittä vaille valmis oppimistehtävä aiheesta Tieteellisen toiminnan menetelmät.

Vaikka en mitään muuta olisi oppinut niin ainakin sen, että opiskelijaelämän täytyy olla kauhean raskasta. Vai pitäisikö sanoa opiskelijan elämän, tuolla toisella ilmauksella tarkoitettaneen juhlimista ja sen semmoista.

En ymmärrä, miten jotkut pystyvät suorittamaan jopa lähemmäs sata opintopistettä vuodessa, käymään töissä samalla ja vielä pysymään järjissään. Itse olen nyt pakertanut tätä aikuiskasvatustiedettä lokakuun lopusta ja saanut kasaan 16 opintopistettä jos tämä viimeisin, melkein valmis otetaan lukuun. Siis neljässä kuukaudessa! Tällä vauhdilla en saavuttaisi edes täysipäiväisille opiskelijoille asetettua 60 vuosittaisen opintopisteen tavoitetta, vaikka en pitäisi yhtään lomaa.

Ja miksi sitten pitäisi?

Miksi en voisi - teoriassa - koska uskon, että monet ns. täysipäiväiset opiskelijat tekevät yhtä paljon työtunteja kuukaudessa kuin itsekin teen freelancerina.

Joten älkää ikinä erehtykö ajattelemaan, että opiskelijan osa olisi jotenkin helppo. Kaikkea vielä. Minä teen tätä sentään enemmän tai vähemmän huvikseni ilman tulevia urapaineita ja ilman toimeentulohuolia, jotka molemmat rasittavat nuoria.

Mitä sitten olen tehnyt eilen ja tänään? Aika hauskaa tehtävää oikeastaan.

Tämä kurssitehtävä on kolmiosainen ja sen viimeinen osa oli suunnitella oma tieteellinen tutkimus. Niinpä olen kehittänyt tutkimusaiheen, miettinyt aineistonkeruu- ja analyysitapoja, hakenut leikisti apurahoja ja tarkastellut tutkimukseni eettistä kestävyyttä.

Kun nyt kerran jouduin perehtymään tutkimusmenetelmiin, myös määrällisiin, tuli mieleeni muuan ilkeä ajatus. Ei ole nimittäin yksi eikä kaksi kertaa, kun olen tuijottanut jotain taulukkoa käsittämättä siitä yhtään mitään ja miettinyt, miksi asiat täytyy esittää noin vaikeasti?

Yksi, varsin käypä, selitys on tietysti se, että juuri ko. taulukointimenetelmällä saadaan paras mahdollinen tulos (viis siitä, ettei kukaan ymmärrä sitä).

Toinen selitys, johon itse nyt kallistun on se, että tutkijat brassailevat taulukko-osaamisellaan ja tekevät tahallaan mahdollisimman vaikeita esityksiä. Niitä ei ole tarkoitettukaan tavallisille ihmisille, vaan akateemisiksi meriiteiksi.

Vähän samaan tapaan kuin nyt tämä Himasen selonteko. Sekin oli niin hienosti muotoiltu, ettei kukaan kehdannut tunnustaa hämmennystään sen edessä. Nyökkäiltiin vain ja hymistiin kuin se entinen hoviväki keisarillisten kangaspuiden kolkkeessa.
Ja sitten tarvittiin yksi pieni toimittaja sanomaan, että keisarimme patsastelee julkisesti pylly paljaana. Minkä jälkeen hirveän monet totesivat, että sitähän he ovat ajatelleet ja olisivat sanoneetkin, mutta kun...


Tervetuloa, uusi lukijani Maarit!

Sijaistoimintaa

Minun ei pitäisi kirjoittaa blogia eikä mitään  muuta kuin seuraavaa aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Mutta kun menossa on niinkin elähdyttävä kurssi kuin Tieteellisen toiminnan menetelmiä,  olen vältellyt kirjoittamista tekemällä melko perusteellisen siivouksen, leipomalla, laittamalla vaivalloista ruokaa, houkuttelemalla puolisoni talonäyttelyyn ja nautiskelemalla auringosta pitkällä lenkillä koiran kanssa. Itse tehtävää olen kirjoittanut noin viisi riviä.

Ja kuitenkin: sillä aikaa kun söimme sitä vaivalla tuotettua ateriaa, oli muuan poloinen yliopiston tuntiopettaja istunut sisällä, arvioinut minun viimekertaista oppimistehtävääni (aikuisen oppiminen) ja lähettänyt arvion minun sähköpostiini. Sain tehtävästä kiitettävän ja taas kerran sen ja erinomaisen välissä olivat puutteelliset lähdemaininnat. Että minä pahus vieköön en opi laittamaan niitä pilkkuja ja pisteitä ja sulkeita ja mitä lie hökötttimiä oikeisiin paikkoihin ja että sen takia, sen itse asiassa täysin yhdentekevän asian takia menetän pisteitä.

Viimeistelin myös nämä sukat:

Talonäyttelyssä minulla ei ollut kameraa mukana, mutta kävimme Piikkiössä katsomassa Jetta-talon toimittamaa, lähes valmista omakotitaloa. Kaunis, aika perinteinen talo, ihan hyvän ja vankan oloinen. Enemmän kuin juuri sen talon takia, halusin käydä näyttelyssä siksi, että kyseessä oli juuri Jetta-talo. Olen nimittäin löytänyt tähän asti parhaat mallit kyseisen valmistajan mallistosta ja tiedän lisäksi, että mallien muuttaminen omiin tarpeisiin paremmin sopiviksi on helppoa eikä välttämättä aiheuta lisäkustannuksia.

Vaikka turhaa tässä on mennä asioiden edelle, kun sitä rakennuslupaakaan tähän ykkösvaiheeseen ei vielä ole. 

Mutta nyt palaan sen tehtäväni ääreen. Tiedän hyvin, mikä minua pelottaa: ei laadullinen, vaan määrällinen tutkimus, jossa on hallittava sellaisia asioita kuin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi.
Nuo kun eivät kuulosta varsinaisesti vahvimmalta osaamisalueeltani.

Edes Kaurismäki ei pystyisi parempaan

Eilinen huokaileminen ja tuijottelu kantoi sittenkin hedelmää: aamulla tehtävien aihe ja toteutustapa olivat valmiina.

On hauska seurata tuota päänsisäistä prosessia. Kun laittaa keskeneräiset, epävarmat ja heiveröiset ideat samaan astiaan, lyö kannen kiinni ja antaa kunnolla muhia, tuloksena on yleensä jotain ihan kelvollista.

Nyt aion hyödyntää kirjoituskurssin tehtävässä erästä pientä episodia, jota ole usein muistellut. Tapaus sattui kauan sitten, eikä niitä ihmisiä, joista kerron, ole enää tässä maailmassa sen paremmin kuin sitä paikkaa, jossa tämä tapahtui.

Asiain kulku oli seuraava: olin tekemässä gallupia yrittäjälehteen. Olen joskus parkunut täällä, miten vastenmielistä ja hankalaa gallupin tekeminen on ja voin vakuuttaa, että tuon kaiken voi kaksinkertaistaa, kun kiertokyselyn tilaajana on yrittäjälehti. Ei muuten, mutta silloinhan ei voi kysyä kallisarvoisia gallupkysymyksiä keneltä tahansa vastaantulijalta, ensin on varmistuttava, että kyseessä on aito yrittäjä. Suurimmalla todennäköisyydellä heitä löytää jostain yrityksistä ja sellaisista minäkin olin tuolla muinaisella gallupreissullani heitä etsinyt.
Vielä oli kuitenkin löydettävä yksi uhri. Kello oli paljon, olin väsynyt, ilma oli huono, kameralaukku painoi, kotiin oli pitkä matka, harmitti ja väsytti. Tuntui, että olin jo käynyt kaikissa mahdollisissa parturikampaamoissa, kenkäkaupoissa, lemmikkiliikkeissä ja kukkakaupoissa - enimmäkseen turhaan - kun jo lähellä luovuttamista näin vielä yhden oven, jonka ripaa en ollut sinä päivänä kokeillut. Liike oli - miten sen sanoisi - jotenkin erikoinen, sekavan ja nuhruisen oloinen, enkä oikein päässyt perille, mitä siellä myytiin. Päätin kuitenkin yrittää.

Oven edessä seisoi rollaattori. Ajattelin, että se on jonkun asiakkaan ja toivoin, että asiakas saisi asiansa pian toimitettua, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa kauppiaan vapautumista. Vähän ihmettelin, kun liikkeeseen astuessani en nähnytkään ketään.

Mutta liike, se vasta oli kummallinen! Hetkessä tunsin siirtyneeni vuosikymmeniä taaksepäin, vähintäään 50-luvulle, suoraan Kaurismäen elokuvaan. Liiketila oli ahdettu täyteen hyllyjä ja ne notkuivat, kirjaimellisesti, mitä ihmeellisimpiä, jo kadonneiksi luulemiani tavaroita. Liivinnauhoja, vahakankaita, paperinukkearkkeja, pitkäpunttisia vaaleanpunaisia alushousuja, laamapaitoja, mitä vain. Sekatavarakauppa sanan kaikissa merkityksissä ja kaiken yllä, sen vannon, leijui harmaa pöly.

Jostain hyllyjen välistä tuli pieni, hyvin vanha nainen.

- Voinko auttaa, hän kysyi.

Hämmentyneenä esitin asiani. Olen toimittaja sejase sieltäjasieltä ja galluppia tässä... oletteko ehkä yrittäjä itse?
Ei, ei ollut yrittäjä tämä mummo. Yrittäjä oli takahuoneessa, mutta hetki vain, hänet noudetaan tuossa tuokiossa.

Ja toden totta: hetken päästä takahuoneesta tuli vaivalloisesti nainen, joka oli vielä vanhemman näköinen kuin tuo toinen joka hänkin näytti todella vanhalta. Tämä yrittäjä vaikutti paitsi hirveän vanhalta, myös puolikuurolta ja -sokealta. Kaduin jo tuloani, mutta perääntyäkään ei voinut. Esitin taas asiani kovalla äänellä, mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Että gallupia, sopiiko yrittäjän vastata ja jos kuvankin sitten saisi ottaa...

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Luulin, ettei yrittäjä kuullut tai ymmärtänyt ja olin jo aikeissa aloittaa litaniani uudelleen. Sitten hän kuitenkin vastasi, sanoi ettei taida nyt tällä kertaa, eikä ainakaan kuvaan, ei ollut aamulla aikaa katsoa peiliin, ei voi.

- Paa vähän meikkiä, puuttui se toinen mummo puheeseen.

Minä purin kieltäni ja ajattelin, että voi tsiisus sentään mihin tässä tulee sotkeennuttua. Että minun piti tänne tulla, miten tästä nyt pääsee kunnialla ulos? En tietenkään näyttänyt mitä ajattelin, nyökyttelin vain silmät suurina kuin hyvällekin ehdotukselle. Tosiaan, meikkihän saattaisi piristää.

Ei siitä sitten mitään tullut, kaikkien onneksi, ehkä. Mutta sen sanon, että ikinä en ole ollut niin kummallisessa paikassa. Tilanteen absurdiuden kruunasi tuo "Paa vähän meikkiä" - repliikki jota tyylipuhtaampaa ei Kaurismäkikään olisi keksinyt.

Anteeksi vain, kaikki vanhat naiset! En halua olla ilkeä, mutta työuran pidentämisellä voi olla kaikenlaisia seurauksia. Jonkun gallupkyselijän perinpohjainen hämmentyminen on niistä yksi, tosin aika harmiton.

Oppimisteoria ja Koirapuiston Kauhukaksikko

Opiskelu näin kypsemmällä iällä ei suinkaan ole hukkaan heitettyä työtä, mikä tuli todistettua viimeksi äsken. Ainakin tässä oppii ymmärtämään itseään ja omia tekemisiään paremmin.

Kävi nimittäin niin, että olin koiran kanssa koirapuistossa. Siellä ei ollut muita ja nautin kovasti olostani hiljalleen hämärtyvässä illassa, lumen sataessa sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän - ja koiran puuhaillessa vapaana mitä sitten puuhasikin. Minulla on tapana vaellella hitaasti puiston laidasta toiseen, sillä siten Nonna pysyy paremmin liikkeessä ja omatkin ajatukseni virtaavat vuolaammin. Oli kertakaikkisen mukavaa ja rauhallista kun ketään ei näkynyt missään.

Ja sitten yhtäkkiä jostain näkymättömistä, matkan päästä, kajahti kiukkuinen

-Perkele!

Sillä siunaaman hetkellä minulle tuli kova kiire laittaa koirani hihnaan ja lähteä pois puistosta niin nopeasti kuin ikinä kykenin. Tiesin, että kyseessä on pahimmillaan kuolemanvaara, kirjaimellisesti.

Mistä minä sen tiesin, vaika en edes nähnyt ketään? Jotenkin vain yhdistin mielessäni tuon vihaisen perkeleen ja koirapuistossa moneen kertaan kerrotut jutut, joissa verenhimoinen amerikanbuldoggi ja sen piittaamaton isäntä ovat aiheuttaneet harmia milloin kenellekin. Itse en ole vielä koskaan osunut näkemään kyseistä kaksikkoa, en siis ennen tätä päivää. Nyt näin, sillä kun sain oman koirani kiinnitettyä ja pääsin puiston portista ulos, oli pahamaineinen kaksikko jo vaarallisen lähellä. Vanha mies talutti mustavalkoista amerikanbuldoggia, joka Nonnan havaittuaan aloitti kauhean rähinän (ja johon Nonna vastasi kaikella kapasiteetillaan, joka ei sekään ole aivan vähäinen).

Sydän pamppaillen pääsin turvallisen matkan päähän ja toivoin kovasti, että vanhan miehen voimat riittävät pitelemään vahvaa koiraa liukkaalla tiellä.

- Saatana! oli miehen  seuraava repliikki, mutta silloin me olimme jo kaukana menossa.

En liioittele kun sanon, että asia oli kuolemanvakava. Tuo koira on purrut sekä ihmisiä että muita koiria koirapuistossa. Isännälle on kuulema aivan turha sanoa mitään, sillä hän hyökkää lähes yhtä aggressiivisesti kuin koiransa. Nonnalla ei olisi mitään mahdollisuuksia bulldoggin käsittelyssä ja haavoittuminen olisi varsin todennäköisesti kohtalokasta, koska Nonnan veri ei hyydy normaalisti.

Loppu hyvin, ainakin tällä kertaa.

Mitä tämä sitten opiskeluun liittyy? No sillä tavalla, että aikuiskasvatustieteessä minulla on parhaillaan menossa jakso Aikuisen oppiminen. Olen juuri perehtynyt muun muassa tutkivan oppimisen menetelmään ja siihen, miten ihmiset järkeilevät asioita. Nythän sain oikein mainion käytännön esimerkin päättelystä, joka tapahtui aikaisemmin kerättyjen tiedonmurusten, tilanteen ja ympäristön perusteella ja osui aivan oikeaan vaikka en pitkiin aikoihin saati tänään ole edes muistanut Koirapuiston Kauhukaksikon olemassaoloa.

Tutkivan oppimisen malliin tämä taas istuu sillä tavalla, että nyt, kun olen itse kerännyt hieman kokemusta asiasta, olisin valmis myös teoriaosuuteen eli saamaan lisätietoa vaikka amerikanbuldoggien luonteesta yleensä. Tutkiva  oppiminen kun luottaa siihen, että opiskelijat etsivät ja jalostavat tietoa itse ja jos ja kun luentoja tarvitaan, niitä pidetään vasta sitten, kun opiskelijalla on esittää kysymyksiä. Minusta tämä on oikein hyvä järjestys, harmi vain, ettei tutkivan oppimisen teoriasta tiedetty vielä minun kouluaikoinani mitään. 

Muuten olen sitä mieltä, ettei mitään koirarotua pitäisi tuomita vihaiseksi. Mikä tahansa koira voi olla vihainen, joko huonon kohtelun tai silkan arkuuden takia. Mutta jos niin on, koiraa ei pitäisi viedä koirapuistoihin, ei ainakaan kysymättä lupaa niiltä, jotka jo ovat aitauksen sisäpuolella.

Taas siitä selvittiin

Kamala yö takana. Taivaan kiitos, seuraavaan on vuosi aikaa.

Yhden yön aina kestää, mutta silti on sydäntäraastavaa nähdä, miten koira kärsii paukkeesta. Sitä ei pääse minnekään pakoon, joka puolella paukkuu joka tapauksessa. Täällä ruusupensaan takana paukkuu kirjaimellisesti myös minun sänkyni vieressä; jostain syystä otollisimmat laukaisualustat tuntuvat löytyvän siitä. Onhan siinä toki seinä välissä, mutta kuitenkin.

Huomaatte, ettei vuosi ala hilpeissä tunnelmissa. Epäilenpä ettei se juuri nyt ala monessa muussakaan kodissa.

Kevättä kohti kuitenkin mennään.

Viime vuoden viimeisen työni tein eilen illalla, lähetin aikuiskasvatustieteen toisen opintotehtäväni arvioitavaksi. Kirjoitin sitä joulun jälkeen ahkerasti ja sain mielestäni ihan hyvän kokonaisuuden aikaiseksi.Välillä löysin oikean kirjoittamisen ilon, sen, minkä takia kuvittelen kirjoittavani työkseni. Tuo huimaava tunne, flow, avaa houkuttelevia näköaloja maailmaan, jossa kirjoitetaan kirjoittamisen ja sanomisen ilosta ja ennen muuta sitä, mitä halutaan. Aino Kallas kuvaa tunnetta transsiksi, siihen aikaan ei ehkä tunnettu flow-sanaa tässä merkityksessä.

Tämä päivä vielä vedetään henkeä, sitten alkaa arki. Keväästä taitaa tulla työn täyteinen, olenhan optimistisesti työllistänyt itseni sinne ja tänne sen kummemmin miettimättä, miten kaikesta selvitään. Se, että minusta tulee myös opettaja todentui, kun sain käteeni Vakka-Opiston kevään ohjelman: siinä kerrotaan, että minunnimiseni ihminen pitää useita kursseja. Huomenna alkaa ilmoittautuminen, sitten nähdään, tuleeko kursseille joku.

En ole pitkään aikaa kirjoittanut muuttoaikeistamme mitään. Ne ovat kuitenkin edelleen voimassa, mutta kaikki tapahtuu kovin hitaasti. Remontinteko täällä kaupungissa odottaa nyt rakennuslupaa.

Nyt ilmoittaudun seuraavalle aikuiskasvatustieteen kurssille ja tilaan kurssikirjat kirjastosta (siunattu internet!) mutta sen jälkeen vetäydyn sohvalle hyvän kirjan kanssa. Toinen joulun lahjakirjoistani on Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää.

Hyvää Uutta Vuotta!

Sunnuntain haja-ajatuksia

Ihmiskokeeni on jatkunut nyt lähes viikon. Vielä ei tietenkään ole tapahtunut mitään. Olen niellyt kapseleita uskollisesti. Ainoita tuntuvia tuloksia tähän mennessä ovat aika tukevanhajuiset röyhtäisyt. Hainevät ja sen semmoiset mitä kapseleihin on tungettu ovat jokseenkin merellisen, etteivät suorastaan merenpohjallisen makuisia.

Iloinen uutinen: sain suoritettua ensimmäisen kurssini aikuiskasvatustieteestä. Arvosana oli hyvä ja mikä erityisesti ilahdutti, niin opettaja lähetti pitkähkön, kirjallisen palautteen. Sen pohjalta on hyvä aloittaa seuraavaa tehtävää, jossa on tarkoitus käsitellä työelämän muutoksia. Kiinnostava aihe, vaikka välillä joudun pohtimaan tosissani ja moneen kertaan, mitä kirjassa sanotaan. Lauseet ovat seuraavan kaltaisia:"Virnolainen jälkifordistisen työn teoria rakentaa vastakohdan koneisiin tai byrokraattisiin sääntöihin objektivoidun työn ja uuden subjektivoituvan työn välille." Tämä oli täysin sattumanvaraisesti valikoitu lause, eikä ollenkaan pahimmasta päästä.

Olen lukenut Uuden työn paradoksit -kirjaa tänäänkin pari tuntia. Enempää en pysty, ja tämänkin vähän aika pienissä osissa. On turha tuijottaa sivuja, jos ajatukset ovat jo karanneet jonnekin muualle. Lukemisen välissä jäljensin ja leikkasin kaavat mekkoon, jonka aion ommella itselleni, laitoin ruokaa ja kudoin joululahjasukkaa. Vietin siis ihan tavallista vapaa-aikaa kuten sunnuntaisin kuuluu.

Huvittelin vähän aikaa myös kuuntelemalla Spotify-listaani ja etsimällä kappaleiden sanoja Liramasta. Suomennokset ovat kiinnostavia.

Arvaatteko, mistä tosi kauniista ja suositusta kappaleesta esimerkiksi seuraavat säkeistöt ovat peräisin:

Ja se on kuiskattu, että pian
Jos me kaikki soitamme sävelessä
Niin sitten pillipiipari johdattaa meidät syyhyn
Ja uusi päivä koittaa
Niille, jotka seisovat pitkään
Ja metsät kaikuvat nauraen

Jos pensasaitarivistössäsi on hyörinää
Älä ole hädissäsi
se on vain kevään puhtautta toukokuun
kuningattarelle
Kyllä, on kaksi tietä, joita voit kulkea
Mutta pitkällä juoksulla
On yhä aikaa vaihtaa tietä, jolla kuljet
Ja se saa minut pohtimaan

Varmaan tunnistatte? Jäljensin säkeet tähän siinä asussa, missä ne ovat Liramassa. En minä tiedä, minne pisteet ovat hävinneet vaikka isoja kirjaimia käytetään.

Kuvaa ei tänään ole. Enkä sano, että kylläpä sitä lunta tuli ja onpa tänään ollut kylmä. Vaikka tottahan se on. 

Läpi meni

Onhan tämän vähän liioiteltua, mutta nyt minulla on Laakeriseppeleolo kun sain tietää, että tekstianalyysikurssi tuli suoritettua hyvällä arvosanalla. Ja samalla huomasin, että minullahan on jo 20 opintopistettä koossa. Hyvä minä!

Oli pakko lähettää opettajalle sähköpostia ja kysyä, miten on mahdollista, että sain tentistä pisteitä kun tiedän, että se meni huonosti. Kurssiarvosanahan - kuten olen jo pariin kertaan selittänyt - muodostui tentistä ja tekstianalyysitehtävästä.
Opettaja vastasi, että kieltämättä tenttimenestykseni oli varsin vaatimaton, mutta kun yritys sentään oli kova, niin ei hän kuitenkaan hylännyt tenttiäni. Ja analyysitehtävä oli onnistunut, minkä tiesin itsekin.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Törmäsin kaupungilla erääseen lukioaikaiseen opiskelukaveriini. Hän on yhtä vanha kuin keskimmäinen lapseni, noin 25 ja oli käynyt päivälukiota, mutta jostain syystä keskeyttänyt sen ja siirtynyt sitten muutaman vuoden jälkeen aikuislukioon. Tuo tyttö on hyvin herttainen ja ilmeisen lahjakas monissa asioissa mutta myös kovin herkkä. Meillä oli lukiossa joskus tapana jutella välituntisin ja aiheena oli silloin usein opiskelu ja se, miten opiskelu kannattaa aina; tarkoittaa sitä, että minä tätimäisesti kannustin tyttöä jatkamaan sinnikkäästi opintojaan ja yrittämään uudestaan, jos joku asia ei kerralla onnistunut.

Nyt siis tapasimme ja tyttö kertoi, miten tärkeää minun kannustukseni oli hänelle ollut. Hän sanoi ajatelleensa minua usein ja saaneensa minusta rohkaisua ja perspektiiviä omaan elämäänsä.

- Tajusin, että kun kerran sinäkin pystyt niin miksen minä pysty, ei se minulle ole vielä liian myöhäistä, hän sanoi.

Arvatkaa, tuliko tädille vedet silmiin? Kyllä!  Se, että on pystynyt olemaan esikuva jollekin nuorelle tuntuu niin hienolta, etten osaa edes sanoa.

Ja sitten tietysti muistelin omia nuoruudenaikaisia opettajiani ja mietin, miten mukavaa olisi päästä nyt kertomaan miten olen ollut esikuvallinen opiskelija.

 Taitaisi tapahtua muutamiakin haudassakääntymisiä.

Fyysistä ja henkistä kipua

 Oivoi. Huhhuh.

Aijai. Uuuh.

Se olen ollut minä tänään. On ihan piesty olo eilisen ratsastuksen jälkeen, jopa kaulalihaksiin sattuu. Olen siis ainakin yrittänyt tosissani, vaikka tulokset eivät kummoisia olleetkaan.

Fyysisen kivun lisäksi henkistä painetta on tullut ylihuomenna odottavasta tentistä. Päiväni on lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta kulunut tässä.

Tässä hommassa olisi melkoisen vahvoilla, jos osaisi kieliopin kunnolla. Siis sen osan kielioppia, joka on jokaisen ulottuvilla peruskoulussa ilmaiseksi. Turha kai sanoakaan, etten osaa.

Eikä taida osata moni muukaan. Vai miten sujuuu nominien taivutus? Nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi... ja niin edelleen ja mitkä olivatkaan näiden "tiivien" päätteet? Tai mikä ero on infinitiivillä ja indikatiivilla? Astevaihtelun sääntö ja poikkeukset? No siitä en tiedä, kuuluuko se enää peruskoulun kielioppiasioihin, mutta minun pitää nyt sekin tietää.

Olen lukenut ja kirjoittanut, piirtänyt ja värittänyt ja lukenut ääneen. Keittiön kaappien ovissa on taas muistilappuja. Nominien taivutuksen muistisäännöksi kirjoitin pienen runon:
poika kullan rakas / autoa sokkona / junaksi pajassa / laatikosta laatikkoon / isolla isältä otetulle / sanoitta / hienoine viivoineen / hyvin.
Modernia runoutta parhaasta päästä, sanoisin. Harmi vain, etten tahdo millään muistaa tätäkään ulkoa, vaikka sentään olen sen itse kirjoittanut.

Minua kalvaa pelko siitä, etten yritä tarpeeksi ja epävarmuus sen suhteen, teenkö oikeita asioita. Mitä, jos kaikki keittiön pöydän vieressä vietetyt tunnit ovat menneet hukkaan? Jos en osaakaan tentissä yhtään mitään?

Rinnan näiden epämiellyttävien ajatusten kanssa mielessäni nousee halu ottaa selvää ja olla perillä. Aavistus siitä, miten hienoa olisi hallita oma työkalu, suomen kieli, kunnolla, rakenteita myöten.

Se olisi samaa kuin ymmärtää, miten tietokone toimii tai että osaisi itse tehdä ohjelmia sen lisäksi, että käyttää niitä.

Järjellä ajatellen minun pitäisi selvitä tentistä. Olen yhtä kertaa lukuun ottamatta ollut kaikilla luennoilla, tehnyt kotitehtävät melko tunnollisesti ja valmistautunut ylihuomiseen tavoilla, joista jo kerroin. Jos minä en näillä pärjää, ja muut kurssilaiset läpäisevät tentin, ei jää kuin yksi johtopäätös vedettäväksi: olen tyhmä.

Eihän tuommoista voi myöntää?

Matkamuistosta tenttiahdistukseen

Ehkä joku vielä muistaa, että kerroin tekeväni pientä Ifolor-kuvakirjaa joulutervehdykseksi laivaystävälleni Celille. Sain kuin sainkin sen tehtyä (kiitos myös kuopukselle, joka auttoi) ja tilattua. Äsken tuli sähköpostiini ilmoitus, että kirja on valmis ja matkalla tänne ja sillä välin voin selailla sen sähköistä versiota. Onpas kätevää!


Kirjassa on muiden muassa tämä kuva:

Tämä on Montevideosta Uruguaysta.Tykkään kovasti tämän tunnelmasta ja tyhjästä tilasta, joka pistää mielikuvituksen liikkeelle. Missä kaikki ovat? Mitä noiden ovien takana tapahtuu? Kenen koira tuo on? Miksi se seisoo tuossa? Miksei täällä ole autoja, mopoja, polkupyöriä?

Kun elokuvan alussa on tällainen kuva katsoja tietää, että ihan kohta tapahtuu jotain. Jostain ajaa auto lujaa vauhtia. Tai ovi aukeaa ja sieltä kaatuu kuollut mies. Tai alkaa kuulua moottoripyörän ääntä ja kohta joku ajaa tuon ruskean oven eteen ja menee sisälle. 

Varmasti tässäkin kuvassa tapahtui, mutta mitä, sitä minä en tiedä, sillä kuvan otettuani jatkoin matkaani.

Tulin äsken yliopistolta, jossa meillä oli äänne- ja muoto-opin kurssimme viimeinen luento. Sen päätteeksi saimme pitkän listan asioista, jotka on joko osattava tai osattava ehdottomasti ensi tiistaihin mennessä. Lähdimme koteihimme huokaillen ja päitämme pudistellen.

Joku voi ajatella, että avoimessa yliopistossa pääsee jotenkin helpommalla kuin päiväyliopistossa. Se ei ole totta, sillä vaikka meidän kurssimme ovat sisällöiltään samoja molemmissa paikoissa, on avoimen yliopiston puolella paljon vähemmän aikaa käytettävissä yhteen kurssiin. Ihan sama juttu kuin iltalukiossa: kurssivaatimukset ja viimeistään ylioppilaskirjoitukset ovat kaikille samat, mutta iltaopiskelijat joutuvat selviämään omistaan paljon vähemmillä tunneilla. Sen takia ei kannata esimerkiksi vaihtaa päivälukiota iltalukioon ellei mitään muuta painavaa syytä ole.

Molemmissa paikoissa päässee kursseista läpi melko vähälläkin työllä, mutta jos haluaa oppia jotain niin se vaatii aika paljon. Ja jos nyt haluan, että näistä suomen kielen opinnoista on minulle mahdollisessa jatkossa hyötyä, on tentistä saatava vähintään kolmonen. Sitä varten täytyisi 80 prosenttia vastauksista olla oikein.

Ja tässä minä silti taas istun. Hus pois koneelta!

Uusista saappaista suomen ihmeisiin

Ostin uudet kumisaappaat.

Täällä maalla kuljen melkein koko ajan saappaat jalassa. Ulkona. Sisällä en kulje sen paremmin saappaissa kuin kengissäkään, en edes mökillä. Mutta ulkona saappaat ovat tarpeen, sillä ruoho on märkää ja pitkää ja on nokkosia ja voi olla käärmeitäkin. Saappaat ovat kätevät.

Vanhat saappaani olivat rikki, olivat jo viime kesänä. Nyt sain vihdoin tarpeekseni siitä, että sukat kastuivat aina, kun menin ulos ja niinpä poikkesin Laitilan keskustan kenkäkaupassa. Sieltä löytyivät nämä Sievin polyuretaanisaappaat, ihanan kevyet ja mukavat ja niin iloisen värisetkin. Että voikin iso ihminen  iloita usista saappaista näin paljon!

Muistui mieleeni, miten kahdeksanvuotiaana sain uudet saappaat. Ne olivat pitkävartiset, vaaleanruskeat ja minusta kovin hienot. Menin kouluun ne jalassa. Ensimmäisellä tunnilla opettaja tuli luokkaan ja kysyi ensi töikseen, kenen mahtavat olla ne "beesväriset" saappaat käytävässä?
Sydämeni läikähti ylpeydestä kun tuumin, että nyt opettajakin, ihana opettajamme, on huomannut minun uudet, hienot saappaani ja haluaa kehua niitä kaikkien kuullen. Viittasin innokkaasti. Minun, minun!

- Menepäs sitten laittamaan ne kauniisti riviin, olet jättänyt ne keskelle käytävää, opettaja sanoi. 

Mikä nöyryytys. Enkä edes oppinut mitään, kun taas kehun uusilla saappaillani.

Tulin äsken Turusta. Oli todella kurjaa ajaa märkää ja pimeää Kasitietä ja olin kovin helpottunut, kun vihdoin näin lämpimän valon kajastuksen Vanhan Maatilan ikkunasta.

 Nyt sitten opiskelun pitää alkaa oikein toden teolla. Meillä oli ensimmäinen äänne- ja muoto-opin luento ja kuten luennoitsija totesi, että vaikka asiat tuntuvat monimutkaisilta, ne ovat perusasioita jotka on pakko osata jos aikoo opiskella suomen kieltä. Eikä siinä kaikki, tenteistä on pakko saada vähintään kolmonen - viitonen on maksimi - jos havittelee joskus pääsevänsä aineopintoihin näiden opintojen perusteella.

Nyt täytyy opetella paljon uusia termejä ja yrittää muistaa, mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi: "Allofoni on foneemin variantti joka voi esiintyä tietyssä äänneympäristössä ja on silloin jonkin toisen allofonin (tai useamman) kanssa täydennysjakaumassa. Allofoni voi olla myös äänneympäristöstä riippumaton eli vapaa variantti."
Tämä on joku ihan yksinkertainen juttu, mutta juuri nyt en muista, mikä. Eikä se, että "täydennysjakauma on komplementaarinen distribuutio" juurikaan selvennä asiaa.

Jännittävä tulevaisuuteni

Ilmoittauduin tänään Turun avoimeen yliopistoon, kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin. Opiskelu alkaa 6.9.

En viitsi kauheasti ajatella, mihin olen päätäni pistämässä, sillä se saattaisi johtaa epämiellyttäviin johtopäätöksiin. Esimerkiksi siitä, mitä kaikkea muuta kivaa voisin tehdä sillä ajalla, jonka nyt tulen käyttämään opiskeluun.

Sen verran olen kuitenkin valmistautunut tulevaan, että päätin lopettaa melkein kaikki lehtitilaukseni, aamun sanomalehteä lukuunottamatta. En kuitenkaan ehdi lukemaan lehtiä, joten turha maksaa niistä.

Tulin iltapäivällä kaupunkiin. Teen loppuviikon pitkiä työpäiviä maksaakseni alkuviikon leppoisan oleilun Rainen kanssa maalla.

Tänään satoi. Raskaiden pilvien pudottamat suuret, painavat pisarat pakottivat ruusun painamaan päänsä muuria vasten.

Sade taisi jäädä ruusun viimeiseksi, mutta olipa ainakin kaunis loppu.

Nyt ryhdyn selvittämään huomista reittiäni, haastattelumatkat suuntautuvat kauas Turun ulkopuolelle. Käytän selvittämiseen Googlen karttapalvelua, mutta se ei aina pelasta minua eksymiseltä. Joskus olen eksynyt jopa niin pahasti, että löysin oikean osoitteen, mutta kunta oli väärä. Ilmankos haastateltavaa ei löytynyt.

Eipä sillä, olen kuullut sellaisenkin tarinan, jossa muuan kollega meni oikeaksi luulemaansa osoitteeseen, soitti ovikelloa, pääsi sisään ja aloitti haastattelun. Haastateltava vaikutti hieman varautuneelta, mutta kun ammattilainen ei anna sellaisten seikkojen häiritä itseään, kysymykset jatkoivat sinkoiluaan.

En muista, pääsikö haastattelu loppukevennykseen asti ennen kuin toimittajalle selvisi, että hän oli soittanut väärää ovikelloa.

Kuvauspäivä

Posti toi perjantaina ylioppilaskuvani. Se, mikä tietokoneen ruudulla oli näyttänyt hyvältä, ei enää paperilla ollutkaan sitä ja kuvat otettiin tänään uudestaan. 

  Silityshuoneen vihreä seinä oli yllättävän hyvä tausta ja kun istuin pikkujakkaralla, ei vino kattokaan näy. Eivät myöskään pyykkikasat, joita on molemmin puolin käsien ulottuvilla.

 Vähän yli viikko sitten saamani ruusut olivat kuihtuneet, joten kävin ostamassa itselleni yhden ruusun rekvisiitaksi. Niistä alkuperäisistä on sentään kuva tallella.

Onneksi on vielä tämä tuleva media-assistentti kotona, ilman Lauraa uusintakuvaus olisi ollut hankalaa ja pitkään harkinnassa ollut blogikin olisi voinut jäädä aloittamatta.

Viime viikkojen päällimmäinen asia ovat olleet minun ylioppilasjuhlani ja perheen on ollut siihen tyytyminen. Lohdutuksena on se, että tämä ei tule toistumaan. Tämä oli nyt tässä.

Tai jos ihan vähän vielä: kolmen vuoden lukio-opiskelu työn ohessa on kerännyt ystäviltä paljon kiitosta ja ihailua. Monet ovat sanoneet, etteivät mitenkään pystyisi mihinkään näin vaativaan. Ihailussa on hauska paistatella, mutta totuus on kyllä se, ettei tämä niin vaativaa ole ollut. Kun motivaatio on korkealla ja tavoite kirkkaana mielessä, opiskelu on helppoa. Toimittajan työ on myös opettanut keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jututhan on aina saatava valmiiksi määräaikaan mennessä, tapahtui mitä tahansa. Samalla tavalla koulutyö sujuu, asia kerrallaan. Erityisen ihanaa on ollut se, että koulussa on saanut olla yksi oppilas muiden joukossa. Iltalukiossa opiskelee kaikenikäisiä, kaikenvärisiä, kaikenlaisia ihmisiä. Siellä ei vertailla eikä siellä tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Oppitunnit, jos mitkä, olivat sitä "omaa aikaa", jota varsinkin meille naisille kovasti suositellaan. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka pubikaraoken harrastamiseen, lopputulos vain olisi ehkä ollut hieman turpeampi.

Kliseetä kliseen perään: haparoivat ensiaskeleeni blogistina on nyt otettu. Ei kai tästäkään ole meneminen kuin parempaa kohti.