Vein hakemuksen

Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.

Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.

Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.

Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!

En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.

Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?

Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.  

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.

Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.

 

Opiskelijan elämää

Jos viime viikonloppuna karttelin opiskelutehtäviä parhaani mukaan, olen nyt käynyt niihin käsiksi sitä suuremmalla tarmolla. Tuloksena on viittä vaille valmis oppimistehtävä aiheesta Tieteellisen toiminnan menetelmät.

Vaikka en mitään muuta olisi oppinut niin ainakin sen, että opiskelijaelämän täytyy olla kauhean raskasta. Vai pitäisikö sanoa opiskelijan elämän, tuolla toisella ilmauksella tarkoitettaneen juhlimista ja sen semmoista.

En ymmärrä, miten jotkut pystyvät suorittamaan jopa lähemmäs sata opintopistettä vuodessa, käymään töissä samalla ja vielä pysymään järjissään. Itse olen nyt pakertanut tätä aikuiskasvatustiedettä lokakuun lopusta ja saanut kasaan 16 opintopistettä jos tämä viimeisin, melkein valmis otetaan lukuun. Siis neljässä kuukaudessa! Tällä vauhdilla en saavuttaisi edes täysipäiväisille opiskelijoille asetettua 60 vuosittaisen opintopisteen tavoitetta, vaikka en pitäisi yhtään lomaa.

Ja miksi sitten pitäisi?

Miksi en voisi - teoriassa - koska uskon, että monet ns. täysipäiväiset opiskelijat tekevät yhtä paljon työtunteja kuukaudessa kuin itsekin teen freelancerina.

Joten älkää ikinä erehtykö ajattelemaan, että opiskelijan osa olisi jotenkin helppo. Kaikkea vielä. Minä teen tätä sentään enemmän tai vähemmän huvikseni ilman tulevia urapaineita ja ilman toimeentulohuolia, jotka molemmat rasittavat nuoria.

Mitä sitten olen tehnyt eilen ja tänään? Aika hauskaa tehtävää oikeastaan.

Tämä kurssitehtävä on kolmiosainen ja sen viimeinen osa oli suunnitella oma tieteellinen tutkimus. Niinpä olen kehittänyt tutkimusaiheen, miettinyt aineistonkeruu- ja analyysitapoja, hakenut leikisti apurahoja ja tarkastellut tutkimukseni eettistä kestävyyttä.

Kun nyt kerran jouduin perehtymään tutkimusmenetelmiin, myös määrällisiin, tuli mieleeni muuan ilkeä ajatus. Ei ole nimittäin yksi eikä kaksi kertaa, kun olen tuijottanut jotain taulukkoa käsittämättä siitä yhtään mitään ja miettinyt, miksi asiat täytyy esittää noin vaikeasti?

Yksi, varsin käypä, selitys on tietysti se, että juuri ko. taulukointimenetelmällä saadaan paras mahdollinen tulos (viis siitä, ettei kukaan ymmärrä sitä).

Toinen selitys, johon itse nyt kallistun on se, että tutkijat brassailevat taulukko-osaamisellaan ja tekevät tahallaan mahdollisimman vaikeita esityksiä. Niitä ei ole tarkoitettukaan tavallisille ihmisille, vaan akateemisiksi meriiteiksi.

Vähän samaan tapaan kuin nyt tämä Himasen selonteko. Sekin oli niin hienosti muotoiltu, ettei kukaan kehdannut tunnustaa hämmennystään sen edessä. Nyökkäiltiin vain ja hymistiin kuin se entinen hoviväki keisarillisten kangaspuiden kolkkeessa.
Ja sitten tarvittiin yksi pieni toimittaja sanomaan, että keisarimme patsastelee julkisesti pylly paljaana. Minkä jälkeen hirveän monet totesivat, että sitähän he ovat ajatelleet ja olisivat sanoneetkin, mutta kun...


Tervetuloa, uusi lukijani Maarit!

Sijaistoimintaa

Minun ei pitäisi kirjoittaa blogia eikä mitään  muuta kuin seuraavaa aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Mutta kun menossa on niinkin elähdyttävä kurssi kuin Tieteellisen toiminnan menetelmiä,  olen vältellyt kirjoittamista tekemällä melko perusteellisen siivouksen, leipomalla, laittamalla vaivalloista ruokaa, houkuttelemalla puolisoni talonäyttelyyn ja nautiskelemalla auringosta pitkällä lenkillä koiran kanssa. Itse tehtävää olen kirjoittanut noin viisi riviä.

Ja kuitenkin: sillä aikaa kun söimme sitä vaivalla tuotettua ateriaa, oli muuan poloinen yliopiston tuntiopettaja istunut sisällä, arvioinut minun viimekertaista oppimistehtävääni (aikuisen oppiminen) ja lähettänyt arvion minun sähköpostiini. Sain tehtävästä kiitettävän ja taas kerran sen ja erinomaisen välissä olivat puutteelliset lähdemaininnat. Että minä pahus vieköön en opi laittamaan niitä pilkkuja ja pisteitä ja sulkeita ja mitä lie hökötttimiä oikeisiin paikkoihin ja että sen takia, sen itse asiassa täysin yhdentekevän asian takia menetän pisteitä.

Viimeistelin myös nämä sukat:

Talonäyttelyssä minulla ei ollut kameraa mukana, mutta kävimme Piikkiössä katsomassa Jetta-talon toimittamaa, lähes valmista omakotitaloa. Kaunis, aika perinteinen talo, ihan hyvän ja vankan oloinen. Enemmän kuin juuri sen talon takia, halusin käydä näyttelyssä siksi, että kyseessä oli juuri Jetta-talo. Olen nimittäin löytänyt tähän asti parhaat mallit kyseisen valmistajan mallistosta ja tiedän lisäksi, että mallien muuttaminen omiin tarpeisiin paremmin sopiviksi on helppoa eikä välttämättä aiheuta lisäkustannuksia.

Vaikka turhaa tässä on mennä asioiden edelle, kun sitä rakennuslupaakaan tähän ykkösvaiheeseen ei vielä ole. 

Mutta nyt palaan sen tehtäväni ääreen. Tiedän hyvin, mikä minua pelottaa: ei laadullinen, vaan määrällinen tutkimus, jossa on hallittava sellaisia asioita kuin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja Kruskal-Wallisin yksisuuntainen varianssianalyysi.
Nuo kun eivät kuulosta varsinaisesti vahvimmalta osaamisalueeltani.

Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni ja olen kamala vaimo

Kumpi on parempi, saada valmista vai hyvää? Siinä tämän sunnuntain kysymys, sunnuntain, jonka olen lähes kokonaan viettänyt takomalla näppäimistöä ja yrittämällä saada taas yhden aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän valmiiksi.

Päädyin siihen, että valmis riittää.

Tässä tämän päivän miljöö: kaikki kirjoittamiseen tarpeellinen, tärkeimpänä tuo lautanen, jolta olen juuri syönyt valtaisan juustovoileivän.

Sain siis tehtäväni valmiiksi sitä myöten, että viimeistely puuttuu. Kunhan se on tehty, voin lähettää työn arvioitavaksi ja niin olen - toivon mukaan - saanut taas yhden kurssin suoritettua. Huomenna haen kirjastosta seuraavan kurssin kirjat.

Näyttää pahasti siltä, että vaikka kuinka pinnistelen, en saa näitä opintoja suoritettua ennen kesää. Eipä minulla siihen mitään pakkoa olekaan, on vain omia päähänpinttymiäni siitä, minkä milloinkin pitäisi olla tehtynä. Ja kun nyt tarkemmin ajattelen, niin eihän minun edes pitänyt opiskella tänä talvena mitään, ensi syksynä vasta. En vain saanut pidäteltyä.

Mutta eihän elämä pelkkää työtä ole, se on myös kesälomasuunnitelmia. Olen jo ilmoittautunut islanninhevosvaellukselle Seitsemisen kansallispuistoon elokuussa ja parhaillaan pohdimme miehen kanssa, minne tekisimme tämän vuoden kesäretken. Tai ei se niinkään pohtimista vaadi vaan se, miten parhaiten pääsisimme sinne, minne on aikomus mennä. Ja kuinka ollakaan, Aino Kallaksesta taas kerran on kyse.

Eilen viimeksi sivusimme aihetta. Kävelimme kaupungilta kotiin ja mies ehdotti pistäytymistä eräässä matkan varrella olleessa liikkeessä. Minulla oli kuitenkin kiire, minnekäs muualle kuin tähän koneen ääreen.

- No jo on, loihe mies lausumaan. Minä ravaan sinun perässäsi pitkin Eurooppaa jonkun kauan sitten kuolleen kirjailijan jäljillä ja tuijotan jotain vanhoja talonraunioita milloin missäkin ja sitten kun minä ehdotan jotain, niin et suostu!

- Näin se menee, sanoin minä.

Mitä muuta olisin voinut, totuuden edessä?  

Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

Taas siitä selvittiin

Kamala yö takana. Taivaan kiitos, seuraavaan on vuosi aikaa.

Yhden yön aina kestää, mutta silti on sydäntäraastavaa nähdä, miten koira kärsii paukkeesta. Sitä ei pääse minnekään pakoon, joka puolella paukkuu joka tapauksessa. Täällä ruusupensaan takana paukkuu kirjaimellisesti myös minun sänkyni vieressä; jostain syystä otollisimmat laukaisualustat tuntuvat löytyvän siitä. Onhan siinä toki seinä välissä, mutta kuitenkin.

Huomaatte, ettei vuosi ala hilpeissä tunnelmissa. Epäilenpä ettei se juuri nyt ala monessa muussakaan kodissa.

Kevättä kohti kuitenkin mennään.

Viime vuoden viimeisen työni tein eilen illalla, lähetin aikuiskasvatustieteen toisen opintotehtäväni arvioitavaksi. Kirjoitin sitä joulun jälkeen ahkerasti ja sain mielestäni ihan hyvän kokonaisuuden aikaiseksi.Välillä löysin oikean kirjoittamisen ilon, sen, minkä takia kuvittelen kirjoittavani työkseni. Tuo huimaava tunne, flow, avaa houkuttelevia näköaloja maailmaan, jossa kirjoitetaan kirjoittamisen ja sanomisen ilosta ja ennen muuta sitä, mitä halutaan. Aino Kallas kuvaa tunnetta transsiksi, siihen aikaan ei ehkä tunnettu flow-sanaa tässä merkityksessä.

Tämä päivä vielä vedetään henkeä, sitten alkaa arki. Keväästä taitaa tulla työn täyteinen, olenhan optimistisesti työllistänyt itseni sinne ja tänne sen kummemmin miettimättä, miten kaikesta selvitään. Se, että minusta tulee myös opettaja todentui, kun sain käteeni Vakka-Opiston kevään ohjelman: siinä kerrotaan, että minunnimiseni ihminen pitää useita kursseja. Huomenna alkaa ilmoittautuminen, sitten nähdään, tuleeko kursseille joku.

En ole pitkään aikaa kirjoittanut muuttoaikeistamme mitään. Ne ovat kuitenkin edelleen voimassa, mutta kaikki tapahtuu kovin hitaasti. Remontinteko täällä kaupungissa odottaa nyt rakennuslupaa.

Nyt ilmoittaudun seuraavalle aikuiskasvatustieteen kurssille ja tilaan kurssikirjat kirjastosta (siunattu internet!) mutta sen jälkeen vetäydyn sohvalle hyvän kirjan kanssa. Toinen joulun lahjakirjoistani on Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää.

Hyvää Uutta Vuotta!

Aikuiskasvatusta opiskelemaan

Koko alkusyksyn minulla on ollut kova polte aloittaa taas opiskelu. Nyt, kun näyttää siltä, että minusta tulee aikuisopettaja päätin, että seuraava opiskeluaihe on sitten aikuiskasvatustiede. Aloitin tänään.

Tällä kertaa aion opiskella verkon kautta ja suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Jyväskylässä on Turkua laajemmat mahdollisuudet suorittaa eri aineiden perus- ja vieläpä aineopintoja etäopiskeluna.

Kävin jo kirjastossa ja hain ensimmäisen kurssikirjan, Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttänä.

 Tuo edellinen yksinkertainen lause sisältää useita todella hienoja asioita:

a) Lähelläni on kirjasto.
b) Se on auki myös sunnuntaisin.
c) Kurssikirja oli lainattavana.
d) Se ei maksa mitään.

Lisäksi siihen sisältyy - vaikka sitä ei suoraan sanota - myös se, että:

e) Ensimmäisen kurssin oppimateriaalina on myös aikakauslehti nimeltä Aikuiskasvatus, tarkemmin lehden numero 4 vuodelta 2006. Kirjastovirkailija ei ihmetellyt yhtään, vaikka kysyin lehteä, tyynesti hän opasti minut suunnattomaan lehtivarastoon, jossa yhdessä totesimme, että Aikuiskasvatus 4/2006 näkyy oleva lainassa mutta se palautunee ensi viikolla, jolloin minä saan sen.
f) Tämäkään ei maksanut mitään.

Koko tähän aikeeseeni sisältyy myös se suunnattoman hieno asia, että:

g) Minulla on vapaus opiskella.
h) Saan vapaasti valita opiskelupaikan ja -tavan.
i) Tämä maksaa minulle vain 30 euroa per kurssi tai 200 euroa vuodessa.

Kuka vielä sanoo, ettei verorahoille saa vastinetta?

Sinne ne sitten menee, vanhojen ämmien opiskeluun, joku vastaa.

Ja mikäs siinä, saa sanoa.

Olisinko ehkä nuorena tehnyt toisenlaisia valintoja jos olisin saanut käsiini vaikkapa kirjan Kunnian kevät? Lainasin senkin tänään, lähinnä omaa nuorisoani ajatellen, mutta sitten innostuin itse lukemaan tuota mainiota opusta.

Jaakko Mäki-Petäjä on yhden sortin jari sarasvuo, menestyjien valmentaja. Hänen oma opiskelutaipaleensa ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton mistä hän kertoo kirjansa alussa hulvattoman hauskasti. Kirja itse antaa ohjeita pääsykokeisiin valmistautumiseen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori Jaakko piti itseään varsin kovana jätkänä joka ottaa opiskelupaikan mistä tahtoo, olivathan sukulaiset ja jokunen opettajakin sanoneet häntä "lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi". Ylimielinen asenne mureni sitä mukaa, kun pääsykokeet toisensa jälkeen osoittautuivat ylivoimaisen vaikeiksi. Kohta oltiinkin jo tässä: "---statukseni elokuussa 1996: olin lähes 21-vuotias, en opiskelija, en työssä käyvä, en työtön. Olin kirjoilla mummoni luona Käpylässä, mutta oikeasti lokittelin tyttöystäväni kämpässä siipiveikkona. Asiaa ei auttanut se, että olin lisäksi veltto kuin kerjäläisen kelkannaru."

Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, nuorukainen aikuistui lähes yhdessä yössä ja ymmärsi, että tavoitteiden eteen on pakko tehdä töitä.

No, enpä usko, että minua olisi nuorena tämäkään kirja auttanut. Olisin vähäksi aikaa voinut innostua ja jättänyt leikin pian kesken.

Tapasin muutama päivä sitten kaupungilla erään lukioaikaisen opiskelutoverini. Olikin tosi mukava jutella ja päästä onnittelemaan, sillä tämä toinen aloitti opiskelun myöhemmin kuin minä ja sai lakkinsa viime keväänä. Puhuimme opiskelun ihanuudesta ja kerroimme uusista suunnitelmistamme. Tuttavani sanoi, että hänellä olisi kova halu pyrkiä opiskelemaan teologiaa johon minä tietysti vastasin, että yritä ihmeessä, miksi et yrittäisi?

Ulkoisesti me kaksi naista, suunnilleen samanikäisetkin, näytimme varmasti mitä tavallisimmilta, varsin kunnollisilta, säntillisiltä perheenäideiltä. Lähes kunniamartoista olisimme saattaneet käydä, luulen. Ja kuitenkin kun me aloimme muistella nuoruuttamme ja niitä syitä, joiden takia koulunkäynti ei silloin onnistunut, esiin tuli kaikkea muuta kuin säntillisyyttä. Tunnustimme molemmat olleemme kauheita lintsareita, täysin keskittymiskyvyttömiä kouluhäirikköjä ja murheenkryynejä.

- Nykyään sellaisille annettaisiin joku diagnoosi, minä sanoi.
- Niin ja laitettaisiin jonnekin  erityisluokkaan, hän vastasi.

Nyt voin sanoa, että hyvä, kun minulla on tällaisia kokemuksia. Se avartaa oppimisen näköaloja ja ymmärrystä erilaisia oppijoita kohtaan. Ainakin toivon niin.

Enhän minäkään ollut ihan toivoton tapaus vaikka joku saattoi niin ajatella.