Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

Kirja toimittajan työstä ja elämästä

Toivoin ja sain joululahjaksi toimittaja Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Sain sen tänään loppuun.

Olen tänä vuonna lukenut ainakin kolme kirjaa, joissa kerrotaan toimittajan elämästä. Yhden nimeä en muista (se kertonee riittävästi), yksi oli Venla Hiidensalon Mediahuora ja sitten tämä uusin, tänä syksynä ilmestynyt. Kaksi ensin mainittua eivät tosin paini samassa sarjassa Istalan kanssa, nehän ovat fiktiota. Näiden kolmen joukossa Istala vie kuitenkin kirkkaan voiton, kirja oli todella mielenkiintoinen.

Omat radiomuistoni kuuntelijana heräsivät eloon, kun kirjan sivuilta tuli vastaan valtavasti tuttuja nimiä Kaisu Puuska-Joesta ja Carl-Erik Creutzista lähtien. Voin nytkin, tätä kirjoittaessani, kuulla Puuska-Joen ihmeellisen iloiselta kuulostaneen ääneen lähes elävänä korvissani.

Päivi Istalaa en ole koskaan tavannut, mutta silti minulla on häneen erityislaatuinen side, josta hän itse ei tiedä. Minun äitini seurusteli ennen naimisiinmenoaan erään Istalan lähisukulaisen kanssa ja tästä yhteydestä meillä kotona muistettiin mainita aina silloin, kun Istalan ääni kuului radiosta. Sehän oli valtavan hienoa, olla ikään kuin mutkan kautta tuttu tällaisen julkisuuden henkilön, oikean radiotoimittajan kanssa. Vähän kuin olisimme olleet serkuksia.

Ristivetoa-kirja on mainio, silmiä avaava kuvaus siitä, millaista nykypäivän työpaikassa ja erityisesti Yleisradiossa on. Kuin myös siitä, millaista siellä on työskennellä nuorena, suorasanaisena naisena ja sitten aikuisena, edelleen suorasanaisena naisena. Kaikenlaisia törmäyksiä sattuu, eikä kerkeäkielinen toimittaja aina jää altavastaajaksi.

Kirjoittaja avaa myös yksityiselämäänsä, johon kuuluu rankka jakso juovana alkoholistina. Istalan, kuten monen muunkin viinapirun (ja tämän kirjoitin mitä vakavimmassa merkityksessä) kynsiin joutuneen pelastukseksi koitui myllyhoito. Tämä aihe ansaitsee ihan oman kirjoituksensa ja joskus sen teenkin, joten nyt ei enempää tästä.

Kirjan loppupuolella, luvussa Taisteluhansikas, olkaa hyvä! Istala kritisoi nuorempia kollegoitaan. Lainaan suoraan: " Koetan olla tässä lausumatta kauheita yleistyksiä nuorista toimittajista, joten tähdennän: loistavia poikkeuksia on, minäkin tunnen monta.
Olen nimittäin nykyään kovin huolestunut ja jossain määrin järkyttynyt monen nuoremman kollegan toimittajan kyvyistä ja tekemisen tasosta. --- Kysyn todella vakavissani yleissivistyksen perään - mitä sille on tapahtunut näinä internet-aikoina. Mitä peruskoulussa ja lukiossa nykyään opetetaan vai opetetaanko mitään? --- Lisäksi on järkyttävää, miten vähän historiallista perspektiiviä nuorilla toimittajilla tuntuu olevan."
 Sitten hän kertoo esimerkin, jossa nuori toimittaja kertoi radiossa, miten erään sävellyksen sanoitus oli Pentti Mustapään kynästä...

- Mitä sinulle sanoo nimi Martti Haaavio, oli Istala kysynyt nuorelta toimittajalta.
- Ei mitään, kuului vastaus.

Tällainen huolen ilmaus on helppo leimata vanhan tädin tarpeettomaksi, nuoruutta kadehtivaksi, kaikkitietäväksi voivotteluksi. Olkoon niin, mutta meitä on sitten ainakin kaksi; myös minä perään sivistystä ja toivon, että lapset ja nuoret pistettäisiin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan tutkielmia ja ottamaan kerta kaikkiaan selvää edes oman maansa historiasta. Tiedän, että tässä asiassa koulujen välillä on eroa, joissakin asiat on hoidettu hyvin ja toisissa taas surkeasti. Uskallan sanoa, että media-alalle valmistutaan sellaisistakin kouluista, joissa kolmen vuoden aikana ei ole pakko lukea yhtään kirjaa.

Millaista, kuinka syvällistä sivistystä nykyajan radiojuontajan työ sitten vaatii? Sitä voi miettiä, kun kuuntelee jonkun radionovan kikattelua, alatyylisiä vitsejä ja muuta hölynpölyä kevyen musiikin lomassa. Niin että ehkä me, Istala ja minä, olemme ihan turhaan huolissamme.

Mutta lukekaa kaikin mokomin itse, suosittelen lämpimästi.