maanantai 26. marraskuuta 2012

Aloitan ihmiskokeen

tänään. Koe on seuraavanlainen:


aion syödä joka päivä näitä hainrusto-vihersimpukka -kapseleita ja tarkkailla, paraneeko oloni jotenkin.

Hyvin yksinkertaista.

Syy miksi kokeilen tätä on se, että erilaiset nivelkivut ja muut pikku vaivat ovat lisääntyneet tänä syksynä merkittävästi vaikka elän hyvin terveellisesti, liikun paljon, en juo enkä polta enkä paljon kiroilekaan.

Viimeinen pisara on tuo vasen olkavarsi, jonka takia olin jo lääkärissäkin mitään apua saamatta. Lääkäri sanoi, että jos hänen määräämistään rohdoista ei ole apua, on parasta mennä erikoislääkärille. Nyt olen kuitenkin googlediagnosoinut itseni ilmaiseksi ja päättänyt, että minun on ihan turha maksaa toistasataa euroa siitä neuvosta, että kättä pitää heilutella. Ja koska tällä päätöksellä säästin näinkin huomattavan summan, sijoitin osan (tarkalleen ottaen 18 euroa ja vähän päälle) tähän Citymarketista ostamaani luontaistuotteeseen, jonka pitäisi tehdä hyvää nivelille.

Pian se nähdään. Kerron täällä, miten rohto vaikuttaa.



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Hevonen nöyryytti minut



Minulla oli viime viikolla kamalin ratsastustunti ikinä. En pudonnut eikä rakas ratsuni Heimir yrittänyt edes pukittaa kuten se tekee vähän kepeämmällä tuulella ollessaan. Nyt se oli vakavissaan ja päätti näyttää, kuka on kuka. Hevonen kertakaikkisesti nöyryytti minut, perin pohjin.

Luulen, että kaiken takana oli edellisviikon tunti, joka minun mielestäni meni aika hyvin. Sain hevosen tekemään asioita, joita se ei koskaan ennen ole kanssani tehnyt. Viime viikolla minusta tuntui, että hevonen oli päättänyt kostaa.

Mitä se sitten teki? Ei mitään.  Ei mitään. Yritinpä minä mitä tahansa, se vain otti askelen silloin ja toisen tällöin ilman aikomustakaan totella.

Yritin hyvällä.

- Hop hop nyt, mene, mene. Katso nyt kun kaikki muutkin menee, pidä kiirettä, me jäädään joukosta. Hop hop nyt... (Ja tätä kaikkea tietenkin säesti pohkeiden läiske, maiskuttelu ja jopa raipan viuhahdus silloin tällöin).

Yritin olla jämäkkä.

- NYT menet. Älä yhtään yritä, tiedät, että minun kanssani ei auta. Ala painua!

Yritin pahalla.

- On se nyt perr...! Ja varmasti menet, ihan varmasti senkin junttura, nyt käy huonosti jos et ala mennä!

Ei mitään vaikutusta.

En tarvitse ketään hevoskuiskaajaa sanomaan, että meillä on johtajuusongelma. Tai siis minulla on, Heimirille näyttää olevan selvää, kumpi johtaa.

Viime viikon tuntia pitänyt Marianne ehdotti lopulta, että voisin välillä mennä Heimirin kanssa maastoon. Että hevosella olisi hauskaa. Ja ehkä minullakin.

Niinpä olin maastossa tänään.


Tämä mainio tapaus on Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta.

Kuvassa Heimir ennen kuin harjasin ja satuloin sen tänään. Jostain syystä en tähän aikaan vuodesta kadehdi yhtään niitä, jotka omistavat oman hevosen ja hoitavat sen itse joka päivä.

Meillä oli tänään ihan mukavaa, oikein mukavaa. Yhdessä toisen ratsukon kanssa kiertelimme syyslauhassa puolipäivän hämärässä metsäteitä pari tuntia. Heimir oli reipas ja ihana eikä siinä ollut jälkeäkään viimeviikkoisesta juntturasta.

Yhteisymmärrys. Se on se, mitä etsin. Oppisinpa tietämään, mitkä ovat ne viestit, joilla kerron tälle hevoselle, mitä haluan sen tekevän siten, etten loukkaa sen herkkää omanarvontuntoa. Pelolla ja pakottamalla ei synny hyvää yhteistyötä, ei ihmisten eikä hevosten kanssa. Ei missään.

Yhdessä asiassa me Heimirin kanssa kuitenkin olemme samanlaisia, olemme melkoisen itsepäisiä.

Olkoon siis yhteinen  mottomme: periksi ei anneta.


  


lauantai 24. marraskuuta 2012

Lehdestä luettua



Turun Sanomissa oli tänään kaksi hyvää mielipidekirjoitusta, jotka molemmat käsittelivät nyt niin keskustelussa olevaa lapsiperheasiaa. Toinen oli Anna Erikssonin kolumni pääkirjoitussivulla, toinen nimimerkki Sannan kirjoitus yleisönosastossa.

Sanna otti kantaa siihen, pitäisikö äitien olla kotona vai ei. Hänen oma äitinsä oli ollut mikä Sannan mielestä ei ollut lainkaan hyvä ratkaisu. Äidissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, hän oli ahkera, taitava ja tunnollinen perheenemäntä, mutta lapsen kanssa hänellä ei ollut aikaa leikkiä. Sanna koki pitkästyneensä ja jääneensä sosiaalisilta kyvyiltään vajaaksi.

Sanna kyseenalaisti kotihoidontukijärjestelmän, jolla hänen mielestään monissa perheissä tehdään mahdolliseksi äitien kokopäiväinen roikkuminen netissä samalla, kun lapset katsovat televisiota.

Hyvä näkökulma. Sannan kirjoituksen herättämänä olen tänään miettinyt sitä, miten kotiäidit itse mahtavat nähdä toimenkuvansa ja miten he näkivät sen silloin, kun itse olin pieni.

Oma äitini oli kotona siihen asti, kunnes täytin seitsemän ja menin kouluun. Olen aina pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna ja tiedän, että se tehtiin lasten parasta ajatellen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että äiti olisi leikkinyt minun kanssani tai tehnyt retkiä tai edes käynyt kylässä toisten kotiäitien luona. Olimme melkein aina kotona ja jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että äiti otti perheenemännyyden hyvin tosissaan, ammattimaisesti. Hän tuskin vietti vapaahetkiäkään muuten kuin joskus illalla eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi maannut päiväsaikaan sohvalla lukemassa. 

Samanlaisen kuvan sain kaikista muistakin tuntemistani kotirouvista (niin heitä siihen aikaan kutsuttiin). He olivat töissä kotona ja miehet olivat töissä jossain muualla. Hyvin hoidettu koti oli naisten kunnia-asia.

En tänä päivänä ymmärrä, mitä pahaa siinä voisi olla?

Mutta sitä minun ei nyt pitänyt pohtiakaan vaan ainoastaan kertoa, mitä nimimerkki Sanna kirjoitti. Olisi tosiaan hauska tietää, miten nykypäivän kotiäidit mieltävät asemansa kotona.

Anna Eriksson puolestaan kertoi toisen käden tietoa eräästä tilaisuudesta, jonne lapset ja vanhemmat olivat tulleet askartelemaan yhdessä. Askartelusta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä vanhemmilla oli liian kiire kuvata tilaisuutta kännykkäkameroillaan ja lähettää ajantasaista tietoa sosiaaliseen mediaan.

Eriksson kritisoi vahvasti vanhempien tapaa kertoa lapsistaan julkisuudessa, vieläpä kuvien kera. Kuin myös ihmisten tarvetta luoda itsestään julkista kuvaa joka tietysti poikkeaa aika lailla siitä, mitä ihmiset todella ovat.

Kiinnostava näkökulma tämäkin. Eriksson ei ole ensimmäinen, jonka huomaan kritisoivan joidenkin tarvetta levittää koko elämänsä facebookiin tai twitteriin. Itse en ole sellaisiin ihmisiin törmännyt; kukaan minun noin kuudestakymmenestä facebookkaveristani ei tee niin. Mutta jossain niitäkin kai on, kun kerran sellaista puhutaan (tosin tässä taitaa istua yksi, blogi tai facebook, sama se).

Toinen asia on sitten se, että ihmisten tarve esittää parempaa kuin ovat ei ole mikään uusi asia. Voi olla, että jos minun äidilläni 60-luvulla olisi ollut käytössään facebookin kaltainen väline, hän olisi illan vähäisen vapaahetkensä käyttänyt lisäämällä kuvia vastavahatusta linoleumlattiasta, säntillisesti haravoidusta pihasta ja somasti kiharretuista tyynyliinannauhoista.

Nämä eivät nyt olleet mitään kannanottoja, halusin vain kertoa, mitä olen lehdestä tänään lukenut. Tähän kotihoidontukikeskusteluun sotkeudun sen verran, että ainakin tiedän, mitä on olla kotiäiti ilman sitä. 70-luvulla, kun esikoiseni syntyi, ei vielä tunnettu mitään kotihoidontukea joten jos oli kotona lapsen kanssa, ei saanut rahaa mistään. Olihan se ihan hirveän tiukkaa. Mitään shoppailukierroksia ei voinut ajatellakaan, sillä rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään.

En usko, että kovin moni nuori nainen haluaisi nykyään elää sillä tavalla. Mutta jos kotihoidontukea ei makseta niin sitten on oltava niitä työpaikkoja joihin naiset menevät. Ja niistä on saatava palkkaa, joka riittää kohtuulliseen elämään.

Nyt saa riittää, tästä asiasta on puhuttu jo niin paljon, ettei minun ehkä olisi tarvinnut aloittaa ollenkaan.

Tervetuloa lukijaksi, Lady of the Mess!

.

 

  

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kiitos ja etsintäkuulutuksia


 





Sain Elämää Onnenpähkinässä -blogittarelta tämän tunnustuksen. Kaunis kiitos siitä! Omahyväisesti liitän plakaatin sivulleni, mutta jätän kaikki sen velvoitteet täyttämättä. Tarkoitus nimittäin on, että tämän tunnustuksen saaja jakaa sen edelleen viidelle  blogille, joilla on alle 200 lukijaa.


En voi tehdä sitä, sillä en lue niin paljon blogeja saati, että tietäisin niiden lukijamääriä. En millään ehdi, vaikka mieli tekisi lukea. Aina välillä  käyn joissain minulle ennestään tuntemattomissa blogeissa ja usein huomaan, että taas olisi tarjolla todella mielenkiintoisia tarinoita ja kiinnostavia ihmisiä, mutta aika ei riitä kaikkeen. 

Blogien vakituisessa seuraamisessa on se huono puoli, että niiden kirjoittajat alkavat tuntua tutuilta, lähes ystäviltä. Nämä ihmiset ovat kuitenkin tuiki tuntemattomia ja kun he lopettavat bloggaamisen, he katoavat elämästämme kokonaan. Heitä tulee ikävä. Nytkin olen koko menneen kesän ja syksyn miettinyt, mitä mahtaa kuulua Millille Norjaan ja koska hän aloittaa lupaamansa uuden blogin?! Haloo? Ja mihin katosi Terhi?

Kiitos vielä kerran tunnustuksesta! Olen todella tyytyväinen jos minun kirjoitelmani ovat tuottaneet edes vähän iloa tai joitain ajatusten liikahduksia.se on kirjoittajan paras palkinto.





lauantai 17. marraskuuta 2012

Kahvakuula on tehokas väline



Innostuin kahvakuulailusta loppukesällä. Innoittajana oli tyttäreni, joka kehui lajia ja näytti mallia reippaasta kuulanheilutuksesta.



Siinäpä oiva laji, tuumin minä ja riensin oitis ostamaan oman kahvakuulan. Reipas harjoittelu alkoi saman tien.

Ja toden totta: kahvakuulalla saa tuntuvia tuloksia aikaan. Niin tuntuvia, että ihan muutaman kerran jälkeen tulokset tuntuvat yhä ja syön niitten takia kahden viikon lääkekuuria ja ajattelen pelolla mahdollista olkapääleikkausta.

Onneksi on vasen puoli. Sinnittelin aika pitkään sen kanssa ennen kuin menin lääkäriin, sillä ajattelin vaivan menevän itsekseen ohi. Eikä tuosta lääkäristä mitään apua ollutkaan, mainitun lääkekuurin olisin voinut koska tahansa käydä ostamassa omin päin. Se ei edes auta yhtään.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ennen kuin aloittaa uusia urheilulajeja kannattaa asettaa itselleen pari kysymystä:

a) Olenko minä parikymppinen, kuntosalilla käyvä tyttö?
b) Vai mummoikäinen kirjoitustyöläinen, jolla on taipumusta kaikenlaisiin ranne- ja olkavarsivaivoihin?

Jos näistä selviää ja osaa vastata oikein, osannee myös tehdä oikeat johtopäätökset.

Ei tämä kauheasti muuten haittaa, mutta käsi ei taivu kunnolla eikä sen päällä voi nukkua. Sohvalla oli hankalaa, kun yritin nukkua siinä yhden yön. Se, että olin sohvalla, johtui puolestaan koirasta. Nonna oli tässä eräänä yönä niin levoton, että nukuin sohvalla ollakseni vähän lähempänä sitä. Kun nukkumisesta ei tullut oikein mitään, olin aamulla tietenkin ihan tokkurainen. Paha kyllä, minulla oli aamulla haastattelu naapurikaupungissa viidenkymmenen kilometrin päässä.

Haastattelupaikalla oli uusi, hieno sohva, jonne minut ohjattiin istumaan. Luullakseni käyttäydyin ihan normaalisti, mutta todellisuudessa olin puoliunessa. Havahduin, kun huomasin miettiväni, millaista siinä sohvalla olisi nukkua ja mahtaisinko uskaltaa kokeilla?

Haastateltavani oli huumorimiehiä. Lopuksi hän esitti toivomuksen, että lähettäisin jutun nähtäväksi ennen julkaisemista. Lupasin tehdä niin.

- Vaikka viimeksi, kun paikallislehti teki meistä jutun, siinä kävi niin, että minä kirjoitin sen uudestaan, hän paljasti.

Vai sen poikia, ajattelin minä, hymyilin oikein herttaisesti ja katsoin häntä syvälle silmiin lämpöisesti kuin pakastesei.

- Tällä kertaa me emme tee niin, sanoin.

Saapa nähdä. Ei sitä juttua vielä ole kirjoitettu, ei kumpikaan meistä.
 


tiistai 13. marraskuuta 2012

Matkalla urbaanilegendaksi

Turkulaisten taksimiesten keskuudessa Radanvarren Kalpea Nainen  on tuttu hahmo.Tuo alakuloinen olento näyttäytyy etenkin täydenkuun aikaan. Onpa hänet nähnyt jokunen varhaisjakaja tai ravintolasta aamuyöllä kotiutuva juhlijakin. Hänen seurassaan on nähty myös kullanvärinen, sudenkaltainen eläin.

Port Arthurin oma Sudenmorsian.

Jos törmäätte joskus tällaiseen tarinaan, niin se on saanut alkunsa tästä, tänään. Uskon nimittäin vahvasti, että olen hyvää vauhtia päätymässä urbaanilegendaksi.



Tässä kuvassa on radanvarren maisemaa viime yönä kello kolme. Portsalaisen puutaloidyllin takapiha on päivälläkin ruma, mutta aamuyöstä se on lähes pelottava. Tässä minä nyt kuitenkin joudun päivystämään aika usein, sillä Nonnan vatsavaivat eivät vain helpota.

Kaikenlaista tuossa hihnan päässä ehtii miettiä. Kuten esimerkiksi sanaa pitovaikeus. Täyttääkö tämä, lähes säännölliseksi muuttunut yöllinen ulkoilu pitovaikeuden tunnusmerkit ja jos täyttää, niin mitä sitten?

Kaikki, jotka tuntevat Nonnan tarinan tietävät, ettei tämä hankaluus ole ainoa matkan varrelle sattunut. Välillä olen joutunut miettimään vakavasti koiran antamista pois. Lopputulos on kuitenkin aina sama: yritetään vielä.

Ja kun olen oikein rehellinen tunnustan senkin, että haluan pitää koirani itsekkäistä syistä. Minä tarvitsen sitä. Tarvitsen sen seuraa, kumppanuutta, vilpitöntä rakkautta. 

Mikä ei millään tavalla estä tuntemasta vaikka mitä muita tunteita. Siksi myös tulevan urbaanilegendan kulku onkin vähän eri kuin miksi sen alussa kuvasin. Ei Radanvarren Kalpea Nainen näytä alakuloiselta, ei murheelliseltakaan.

Hän näyttää - nyt lapset silmät kiinni - rehellisesti sanoen kyrpiintyneeltä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Nyt kerron mitä aion kertoa ja sitten kerron mitä kerroin



Viimeksi kuluneet pari tuntia olen istunut tässä pöytäni ääressä ja yrittänyt kirjoittaa ensimmäistä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Minun pitäisi tarkastella tieteenalan historiaa ja nykypäivää ja sen semmoista.

Tuntuu yllättävän hankalalta. Alan ihan vähän ymmärtää, miltä niistä ihmisistä tuntuu, joille kirjoittaminen ei ylipäätään ole luonteva itseilmaisun tapa ja joiden kuitenkin täytyy tehdä vaikkapa kirjallinen selvitys jostain asiasta. Enkö vain - kun olen ihan rehellinen - sortunut joskus ylemmyydentuntoiseen ihmettelyyn: "Mikä siinä nyt on niin vaikeaa! Sanot vaan niin kuin asia on! Älä selittele turhia, anna mennä vain!"

Ja nyt olen itse kuin ensimmäistä kertaa ikinä mitään kirjoittamassa. Ei tällä pelillä mitään akateemista oppiarvoa saavuteta kuuna päivänä, tuskin päästään edes kurssista läpi.

Ja niin kuin minä ihailen sivistystä ja oppineisuutta.



 Tässä ihailen sitä Tarton yliopiston edessä; tuo vaalea poninhäntä on minun. On muuten kaunis yliopisto. Jos olisin vielä nuori, voisin haluta tänne opiskelemaan.

No juu, mutta se kirjoittaminen. Se on vaikeaa siksi, että esseestäni pitää tulla muodollisesti pätevä eli sen pitää edustaa tieteellisen kirjoittamisen mallia. Tieteellinen kirjoittaminen puolestaan on kummallinen tapa esittää asioita siten, että ne muuttuvat vaikeiksi ja epäselviksi ja lähes mahdottomiksi ymmärtää. Kaikkein merkillisintä tieteellisessä kirjoittamisessa on se, että ensin pitää selostaa, mitä tulee tekemään.

Toimittajalle tämä on täysin vastoin kaikkea sitä, mitä on yrittänyt tähän mennessä tehdä. Ei puhettakaan, että selostaisin jutun alussa mitä siinä sanotaan, tämmöinen selittely vedettäisiin armotta yli ja kaupan päälle saisi haukut ja tapauksen toistuessa kehotuksen etsiytyä muihin töihin.

Tulee mieleeni legendaarisen toimittaja Veikko Ennalan kertoma muisto siitä, miten hän sai nuorena miehenä kirjeen isoäidiltään. Mummo oli tuskin kiertokoulun käynyt ja kirjoittaminen oli vaivalloista. Vanha nainen oli kuitenkin käynyt toimeen päättäväisesti ja kaikki kirjeenkirjoittamisen parhaat opit mielessään.
"Nyt lasken käten tämän walkian paperin pääle ja kirjoitan Sinule rakas poika. Terveisin wumu."

Siinä kaikki. Muisto kerrotaan kirjassa Neron heikkoudet.
Minusta tässä tulee aika hyvin esiin aikomusten kuvaaminen, vaikka aikomusten toteutus jääkin tapahtumatta.

Aion suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot kokonaan verkossa, kotoani poistumatta. Voin tehdä sen, sillä kaikki kurssit voi suorittaa näillä kirjallisilla oppimistehtävävastauksilla. Minun ei nyt auta muu kuin opetella tämä tieteellisen kirjoittamisen kaava ja yrittää olla siirtämättä sitä mihinkään muuhun kirjoittamiseen sillä siellä se aiheuttaisi pelkkää vahinkoa. 

Vähän tuskastuneena selailin nettiä ja etsin tietoa siitä, miten pitkä ihanteellinen oppimistehtävän vastausessee on. Löysin vastauksen: noin 15 sivua tiukkaa tekstiä. Minulla on vasta yksi koossa ja sekin työllä ja tuskalla puserrettu.

On minulla sentään varmuus siitä, että askel kerrallaan tästäkin aikomuksesta tulee valmista. Se on hyvä muistaa silloin, kun tuntuu, että edessä oleva tehtävä on kovin suuri.

Askel kerrallaan.

Näinkö muuten oikein, minulla on uusi lukija? Tervetuloa!

   

tiistai 6. marraskuuta 2012

Pashminani on väärennös?


Jätin tänään ratsastustunnin väliin, mutta hyvästä syystä. Osallistuin ammattiliittoni järjestämään kielenhuoltokoulutukseen, joka, harvinaista kyllä, pidettiin Turussa. Tämä ei ole mikään moite Turun Sanomalehtimiesyhdistystä kohtaan sillä olen itsekin ollut muutaman vuoden järjestämässä näitä koulutusjuttuja ja tiedän, mitä se on. Tähänkin koulutukseen olisi mahtunut 28 osallistujaa 15 euron omavastuuhinnalla, mutta meitä oli vain 13.

Kouluttajana oli Marsa Luukkonen, joka kiertää ympäri Suomea kertomassa kielemme ihmeellisyyksistä paitsi toimittajille, myös kaikille muille jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita kuulemaan. Luukkonen on koulutukseltaan äidinkielenopettaja, mutta tehnyt töitä myös kustannusalalla.

Illan tärkein sanoma taisi olla se, että kieltä pitäisi ymmärtää laajasti, mutta pienillä kielioppivirheillä ei ole väliä. Ei Luukkonen mitenkään kannustanut tekemään virheitä mutta korosti sitä, että kovin innokas virheiden ja väärien sanamuotojen etsiminen on turhaa, jos sanoma kuitenkin tulee ymmärretyksi.

Kirjoitetun sanoman, esimerkiksi lehtijutun, ymmärtämisen esteenä voi olla se, että kirjoittaja ei ole tiennyt, mitä kirjoittaa. Kun haastatellaan asiantuntijoita (siis asiantuntijoita, ei substanssiosaajia!) toimittajan pitää rohjeta kysyä, mitä asiantuntijoiden rakastamat ja muille käsittämättömät sanat tarkoittavat. Jos asiantuntija väittää, ettei jotain vieraskielistä sanaa voi suomentaa, hän joissain harvinaisissa tapauksissa saattaa jopa olla oikeassa. Se ei kuitenkaan ole mikään peruste jättää sana ilman selitystä.
- Aina ei voi suomentaa, mutta aina voi selittää, kouluttaja sanoi.

Käsittelimme myös vierasperäisiä sanoja, joita käytetään väärissä yhteyksissä. Esimerkkinä oli mm. sana "etninen". Se tarkoittaa kansallista eli esimerkiksi mämmi on Suomen etninen pääsiäisherkku. Sanaa kuitenkin käytetään vaikkapa silloin, kun halutaan ilmaista jonkun asian tai olennon yleisestä poikkeavaa ominaisuutta.

Tietysti käsittelimme myös muotisanoja, joita kenenkään ei pitäisi kirjoittaa juttuunsa. Luukkonen oli listannut sanat jalkauttaa, läpinäkyvä, ydinosaaminen, reunaehdot, eurokunto, asiakaslähtöisyys, osallistuvuusprojekti, sitouttaminen, arvojohtamisen design ja kestävä kehitys. Lista ei suinkaan ole täydellinen.

On myös sanoja, joiden merkitystä toimittajakaan ei ymmärrä.

- Onko täällä kenelläkään pashminaa, Luukkonen kysyi.

Minä viittasin. Ainakin arvelin sitoneeni kaulaani jotain pashminan tapaista.
- Mitä materiaalia se on, kouluttaja kysyi.
- Jotain villasekoitetta varmaan, sanoin.
- Ei se sitten ole pashmina, Luukkonen vastasi ja selitti, että aito pashmina on kallisarvoinen villalaatu ja siitä tehty huivi maksaa satoja euroja.

Oli oikein pakko pistää lasit päähän ja kurkistaa, mitä huiviini kiinnitetyssä pienessä lapussa luki.

"Pashmina original", siinä seisoi.

Terveisiä vain Stockmannille: ostin huivin sieltä tänä syksynä ja maksoin siitä parikymppiä. Joku siinä nyt on väärin.
Veikkaanpa, ettei ainakaan hinta. 



perjantai 2. marraskuuta 2012

Tunnustuksia

Sain Elämää Onnenpähkinässä  -blogittarelta tunnustuksen. Kiitos!

Tunnustuksen mukana tuli kysymyksiä, joihin toivottiin vastauksia. Tässä tulee:



1. Elämäsi parhain saavutus?
   - Lapset ovat hienointa, mitä olen saanut aikaan.

2. Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? 
   -Perhe, terveys, harrastukset.

3. Minkä näistä kaupungeista valitsisit matkakohteeksesi Pariisi, Rooma, Lontoo, New York? 
   -Kaikki ovat kiinnostavia, mutta koska olen käynyt muissa paitsi New Yorkissa, menisin seuraavaksi sinne.

4. Lempi liikuntamuotosi, kirjailijasi, musiikkisi ja taiteilijasi?
   - Ratsastus ja kävely, Aino Kallas, kaunis ja melodinen musiikki mielellään koskettavilla sanoilla höystettynä, esim. Cat Stevensin tuotanto. Jos taiteilijalla tarkoitetaan kuvataiteilijaa, en osaa nimetä ketään erityistä suosikkia. Naivismi ihastuttaa, esim. Raija Nokkala tekee ihania kuvia.

5. Harrastuksesi?
  - Ratsastus, koira, kirjat, käsityöt ja opiskelu.

En lähetä tunnustusta eteenpäin, sillä olen ehtinyt lukemaan blogeja todella vähän. Tuskin ehdin edes kirjoittaa omaani.

Kiitos kuitenkin vielä ihanasta, iloisesta kukasta ja hyvää Pyhäinpäivää kaikille!

torstai 1. marraskuuta 2012

Tumman veden päällä



Kävin elämäni ensimmäisen kerran Kansallisteatterissa. Vaikka Suomessa on monta teatteria, joissa en ole käynyt ja tuskin käynkään, juuri se, etten ollut käynyt Kansallisteatterissa, tuntui jotenkin häpeälliseltä.



Vaan nyt on tästä häpeästä päästy. Olin reissussa miehen kanssa ja menimme oikein hotelliin yöksi. Vähän niin kuin laatuaikaa puolison kanssa.

Näytelmä oli Peter Franzénin kirjaan perustuva Tumman veden päällä.  En tiedä, pidinkö siitä vai en, mutta esityksen jaksaa hyvin katsoa ja se oli varsin mielenkiintoisesti toteutettu. Itse tarina on tavallinen, liiankin tavallinen tarina juopon ja väkivaltaisen isän varjossa eletystä lapsuudesta. Paikoin esitys oli aika ahdistava.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä. Ona Kamulla oli valtava ja erikoinen rooli kertojana. Kaipasin hänen mainiota roolihahmoaan Harvoin tarjolla tv-sarjan kesällä kuvatuissa jatko-osissa mutta nyt ymmärrän, että hänen aikansa on mennyt tämän näytelmän harjoitteluun.

Jos menette katsomaan Tumman veden päällä -näytelmää, varatkaa paikkanne katsomon takaosasta. Ymmärrätte kyllä miksi, kun näette toteutuksen.

Tähän teatterireissuun liittyi pieni pukeutumispulma: olisin halunnut laittaa jotain tosi nättiä ylleni kun kerran suomalaisen teatterielämän kansallispyhäkköön oltiin menossa ja kun muutenkin teatteriin kuuluu pukeutua hyvin. Kävin jo vähän katselemassa uusia mekkoja ja kenkiä, mutta kas kummaa ostinkin uudet vaelluskengät enkä sitten enää raaskinut käyttää enempää vaatemenoihin. Niinpä otin viime syksynä ostamani harmaaruudullisen mekon, joka on palvellut minua kiitettävästi monissa työtilanteissa ja puin sen päälleni. Kun sitten eilen illalla ennen esitystä istuimme lämpiössä ja katselimme muuta yleisöä, olin ratkaisuuni oikein tyytyväinen. Kaikki muutkin olivat arkisesti, hyvinkin arkisesti pukeutuneita. Onko se yleensäkin tapana Helsingissä vai oliko syynä arki-ilta? 

Yövyimme Hotelli Arthurissa Vuorikadulla. Se on kätevästi lähellä teatteria, mutta vielä parempaa on se, että hotelli, entiseltä nimeltään Hospiz, oli aikoinaan Aino Kallaksen kantapaikka. Kallas asui hotellissa usein Helsingissä käydessään, aina samassa huoneessa. Nykyään Arthurissa on kirjailijalle omistettu nimikkohuone.


Ei tiedetä, onko juuri tämä se oikea huone, mutta talo on joka tapauksessa oikea. Olen ennenkin yöpynyt Arthurissa; kerran vietin siellä pari päivää ja tein Kallas-pyhiinvaelluksia pitkin Helsinkiä.

Tänään, ennen kotiinpaluuta halusimme vielä tehdä jotain mukavaa ja niinpä kävimme Kasvitieteellisessä puutarhassa.


Kasvihuoneissa oli kaunista, lämmintä ja kosteaa. Ulkona sen sijaan puhalsi hyinen tuuli ja kasvihuonekäynnin jälkeen alkoi paleltaa. Kävimme vielä Hakaniemen hallissa, mutta lähdimme sen jälkeen aiottua aikaisemmin kotiin.

Seuraava kulttuurielämyksemme taitaakin sitten olla uusin Bond. Miehet tykkäävät siitä räiskesstä ja mäiskeestä, mutta on siinä naisillekin silmänruokaa. Jostain luin, että ihana James olisi välillä jopa ilkosillaan. Huh.