Kahvakuula on tehokas väline

Innostuin kahvakuulailusta loppukesällä. Innoittajana oli tyttäreni, joka kehui lajia ja näytti mallia reippaasta kuulanheilutuksesta.

Siinäpä oiva laji, tuumin minä ja riensin oitis ostamaan oman kahvakuulan. Reipas harjoittelu alkoi saman tien.

Ja toden totta: kahvakuulalla saa tuntuvia tuloksia aikaan. Niin tuntuvia, että ihan muutaman kerran jälkeen tulokset tuntuvat yhä ja syön niitten takia kahden viikon lääkekuuria ja ajattelen pelolla mahdollista olkapääleikkausta.

Onneksi on vasen puoli. Sinnittelin aika pitkään sen kanssa ennen kuin menin lääkäriin, sillä ajattelin vaivan menevän itsekseen ohi. Eikä tuosta lääkäristä mitään apua ollutkaan, mainitun lääkekuurin olisin voinut koska tahansa käydä ostamassa omin päin. Se ei edes auta yhtään.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ennen kuin aloittaa uusia urheilulajeja kannattaa asettaa itselleen pari kysymystä:

a) Olenko minä parikymppinen, kuntosalilla käyvä tyttö?
b) Vai mummoikäinen kirjoitustyöläinen, jolla on taipumusta kaikenlaisiin ranne- ja olkavarsivaivoihin?

Jos näistä selviää ja osaa vastata oikein, osannee myös tehdä oikeat johtopäätökset.

Ei tämä kauheasti muuten haittaa, mutta käsi ei taivu kunnolla eikä sen päällä voi nukkua. Sohvalla oli hankalaa, kun yritin nukkua siinä yhden yön. Se, että olin sohvalla, johtui puolestaan koirasta. Nonna oli tässä eräänä yönä niin levoton, että nukuin sohvalla ollakseni vähän lähempänä sitä. Kun nukkumisesta ei tullut oikein mitään, olin aamulla tietenkin ihan tokkurainen. Paha kyllä, minulla oli aamulla haastattelu naapurikaupungissa viidenkymmenen kilometrin päässä.

Haastattelupaikalla oli uusi, hieno sohva, jonne minut ohjattiin istumaan. Luullakseni käyttäydyin ihan normaalisti, mutta todellisuudessa olin puoliunessa. Havahduin, kun huomasin miettiväni, millaista siinä sohvalla olisi nukkua ja mahtaisinko uskaltaa kokeilla?

Haastateltavani oli huumorimiehiä. Lopuksi hän esitti toivomuksen, että lähettäisin jutun nähtäväksi ennen julkaisemista. Lupasin tehdä niin.

- Vaikka viimeksi, kun paikallislehti teki meistä jutun, siinä kävi niin, että minä kirjoitin sen uudestaan, hän paljasti.

Vai sen poikia, ajattelin minä, hymyilin oikein herttaisesti ja katsoin häntä syvälle silmiin lämpöisesti kuin pakastesei.

- Tällä kertaa me emme tee niin, sanoin.

Saapa nähdä. Ei sitä juttua vielä ole kirjoitettu, ei kumpikaan meistä.
 

Hoidan kuntoani

Kuva ei liity mitenkään tähän päivään eikä viikkoonkaan mutta väliäkö sillä. Tässä on viime kesän ruukkuja vanhojen kivijalkakivien somisteena.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus mennä maalle tekemään kevätsiivoa, mutta en saa pienintäkään innostusta kaivettua itsestäni. Tänään on satanut, huomiseksi luvattiin sadetta ja ajatus kylmästä talosta ja itsestäni siellä hiirenpaskojen keskellä ei muutu ihanaksi maalaisidylliksi vaikka kuinka koettaisi vääntää.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon työtä ja viimeinen luento yliopistolla. Maanantaina oli myös 30-vuotishääpäivämme. Tänään kuopus täyttää 20 vuotta.

Niin kiirettä ei kuitenkaan ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuntoani hoitamaan; olen ostanut kahvakuulan. Tytär, joka on kuntokeskuksesa töissä ja hallitsee kahvakuulailun, on opastanut minua sen käytössä. Olen heilutellut kuuden kilon punttia ponnekkaasti ja välttynyt toistaiseksi iskemästä sillä otsaani.

Nyt vain pahaa pelkään, että kuuden kilon punnus on sittenkin ollut liikaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että kun punnersin tänään kolmea täpötäyttä Lidlin muovikassia rappuja ylös, tunsin äkkiä alaselässäni hemmetinmoisen vihlaisun. Eikä tarvitse olla tohtoriyhtäänmikään tietääkseen, että iskiashermohan se siellä muistutti itsestään.
Ja niin kuin minä olen täälläkin kehunut, etten kärsi selkävaivoista.