Hoidan kuntoani

Kuva ei liity mitenkään tähän päivään eikä viikkoonkaan mutta väliäkö sillä. Tässä on viime kesän ruukkuja vanhojen kivijalkakivien somisteena.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus mennä maalle tekemään kevätsiivoa, mutta en saa pienintäkään innostusta kaivettua itsestäni. Tänään on satanut, huomiseksi luvattiin sadetta ja ajatus kylmästä talosta ja itsestäni siellä hiirenpaskojen keskellä ei muutu ihanaksi maalaisidylliksi vaikka kuinka koettaisi vääntää.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon työtä ja viimeinen luento yliopistolla. Maanantaina oli myös 30-vuotishääpäivämme. Tänään kuopus täyttää 20 vuotta.

Niin kiirettä ei kuitenkaan ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuntoani hoitamaan; olen ostanut kahvakuulan. Tytär, joka on kuntokeskuksesa töissä ja hallitsee kahvakuulailun, on opastanut minua sen käytössä. Olen heilutellut kuuden kilon punttia ponnekkaasti ja välttynyt toistaiseksi iskemästä sillä otsaani.

Nyt vain pahaa pelkään, että kuuden kilon punnus on sittenkin ollut liikaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että kun punnersin tänään kolmea täpötäyttä Lidlin muovikassia rappuja ylös, tunsin äkkiä alaselässäni hemmetinmoisen vihlaisun. Eikä tarvitse olla tohtoriyhtäänmikään tietääkseen, että iskiashermohan se siellä muistutti itsestään.
Ja niin kuin minä olen täälläkin kehunut, etten kärsi selkävaivoista.

Katsoin mitään näkemättä

Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.

Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.

Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.

Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.

Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?

- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.

Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.

Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.

Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!

Matkalla ongelmajätteeksi

Sanoin eilen, että olen vähän vanha ja kulunut. Se on totta, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin loppu. Se vain on asia jota ei voi muuksi muuttaa.

Puhuin aiheesta tänään ystäväni kanssa. Ensin kehuimme toisiamme vuolaasti, hän minua siitä, että jaksoin käydä lukion ja minä häntä siitä, että hän jaksaa kuntoilla. Ystäväni aloitti viime vuonna Tukholman maratonille tähtäävän valmennuksen ja kun hänet viimeksi näin, hän oli hoikistunut ja kiinteytynyt ja näytti upealta. Olemme suunnilleen samanikäiset. Ystävä oli käynyt pari päivää sitten kuntotestauksessa ja saanut tuloksen, jonka mukaan hänen kuntonsa vastaa 29-vuotiaan erittäin hyvässä kunnossa olevan ihmisen kuntoa.

Ihailen tällaista sinnikkyyttä aivan valtavasti. Monet muutkin ihailevat sitä, mutta kuten ystävä kertoi, usein ihailun perään lisätään, että hienoa, kun vielä tuossa iässä viitsit.

- Onko muka ikä joku syy olla tekemättä mitään, me kysyimme. Ja vastasimme, että ei totisesti ole. 

Omaa ikää ei kannattaisi ihan hirveästi ajatella enää sen jälkeen, kun sitä on tarpeeksi siihen, että kaikki ovet aukeavat. Ikää kannattaisi ajatella vain sellaisissa asioissa, joihin se ihan oikeasti vaikuttaa. Lapset kannattaa yrittää hankkia ennen kuin se on fyysisesti liian myöhäistä. Paljon muita asioita ei sitten olekaan.

Fyysisen iän unohtamisen ei tarvitse merkitä sitä, että yrittää näyttää nuorelta. Vanha nainen, joka yrittää näyttää nuorelta, on aina tuomittu epäonnistumaan. 


Halu näyttää nuorelta on tosin ymmärrettävää maassa, jossa vanhoilla naisilla ei ole mitään arvoa. Kun nainen tulee niin vanhaksi, ettei hän pysty enää antamaan kenellekään mitään, ei hoitamaan ketään eikä tekemään edes omaa ruokaansa, hänestä tulee ongelma. Kun julkisuudessa puhutaan vanhuksista, puhutaan aina ongelmista. Yksityisesti asiat eivät liene sen paremmin.

Tässä iässä, viisikymppisinä, emme kuitenkaan ole vielä vanhuksia. Matkalla ongelmajätteeksi voimme vielä opiskella, kuntoilla tai tehdä mitä tahansa, mikä meitä huvittaa.

Mistä tuli mieleeni, että tilkkupeiton päällinen on nyt valmis. Nyt pitää päättää, minkä värinen reunus siihen tulee.