Ratkaisu löytyy lammasaidoista

Tämä kevät on ollut kummallinen ja on edelleen. Yleensä olen jo tähän mennessä saanut Vanhan Maatilan kaikin puolin asuttavaan kuntoon ja viettänyt siellä monta yötä. Nyt en ole ollut vielä yhtään. Käynyt vain hätäisesti leikkaamassa ruohoa pienten eväiden kanssa ja syönyt ne eväätkin eteisessä, kun en ilkeä peremmälle mennä istumaan.

Kevätsiivous on siis tekemättä. Hiirituhot eivät tänä vuonna ole kovin pahoja, mutta riittäviä, jotta kaikki - aivan kaikki - on käsiteltävä kuumalla vedellä ja kunnon pesuaineella. Vasta sitten, kun olen riehunut pesuaineitteni ja -vesieni kanssa itseni umpiuuvuksiin, voin hyvillä mielin istua keittiön pöydän ääreen ja tuntea, että olen taas tullut kotiin.

Kävin tänään leikkaamassa ruohoa, olimme molemmat. Kahdelta ihmiseltä se ei vie kuin pari tuntia kummaltakin, mutta kun oli lähes kolmekymmentä astetta lämmintä, niin ottaahan se hengen päälle.

Puhuimme taas kerran siitä, kuinka viisasta kahden vanhenevan ihmisen on haaveilla talon rakentamisesta tontille, jossa on aivan hirveästi leikattavaa nurmikkoa. Totesimme, että se ei ole ollenkaan viisasta. Mutta eipä huolta, olen jo ratkaisuut tämänkin ongelman: siihen ei tarvita kuin noin kahdeksan kilometriä lammasaitaa ja muutamia hyväsyömäisiä lampaita, pieni lauma korkeintaan. Sinne lammasaitojen keskelle tulee jäämään Vanhan Maatilan nykyinen päärakennus ja se uusi talo ja ehkä ihan pienen pieni puutarha.

Eikö kuulostakin hyvältä?

 

   Ihan niin kuin hikisessä ruohonleikkuussa ei olisi ollut tarpeeksi, menin sen päälle vielä ryömimään kurtturuusupensaisiin. Enkä vain ryömimään, vaan leikkasin kaikki pensaat alas. Tämä kummallinen kevät kun on tappanut paljon kaikkea kaunista, muun muassa suuren osan niistä kurtturuusuista.

Joku puutarhatietäjä varmaan osaisi selittää, miksi juuri nyt on kuollut niin monta puuta, pensasta ja monivuotista kukkaa? Miksi juuri nyt, kun takana on pitkästä aikaa ns. normaali talvi, joka alkaa sillä, että sataa lunta ja joka jatkuu tasaisen lumisena hamaan kevääseen saakka?

Oranssi kukka tuossa kuvassa on tulikellukka. Se on yksi suosikeistani, vaikka kukkiikin melko lyhyen aikaa alkukesästä. Lehdet ovat kuitenkin kauniita koko kesän. Kestäväkin se on, koskapa kukkii tuossa vaikka niin moni on viereltä kuollut.

Otin tukevat oksasakset mukaani kaupunkiin. Huomenna on edessä vakava paikka: ruusupensas, siis Se Ruusupensas, josta tämä blogi on saanu nimensä, voi huonosti. Niin huonosti se voi, että leikkaamme senkin alas, Portsan komeimman ruusupensaan.

Jos se ei tapa, se vahvistaa.

Vakavasti huomioon otettava

Aamulla oli mahtavaa lähteä koiran kanssa ulos, kun aurinko paistoi jo kirkkaasti ja talitiaiset visersivät rintakehät pullistuneina keväisiä kutsulaulujaan.

Tapaan melkein joka aamu Vanhan Hiihtäjän. Meidän aikataulumme osuvat niin yksiin, että tavallisesti, kun olen menossa koirapolun suuntaan Nonnan kanssa, hän on tulossa sieltä aamuiselta hiihtolenkiltään ja puhdistaa suksiaan. Tapanamme on vaihtaa huomenet ja muutama sana säästä. Tiedän hänestä sen verran, että hän on aikaisemmin tehnyt paljon pitempiä hiihtomatkoja, mutta nyt, iän kartuttua, tyytyy lyhyempiin.

Vanhan Hiihtäjän lisäksi olen usein nähnyt täällä Iäkkään Lenkkeilijän. Hän on vanha mies, joka juoksee ketterästi, vaikka hänellä ei ole teknisiä urheiluvaatteita eikä pronaatiotuettuja lenkkitossuja. Itse asiassa hän hölkkää joskus puvuntakki päällä. Mutta oleellista tässä eivät olekaan varusteet - hiihtäjämieskin hiihtää puusuksilla - vaan se, että kun ihminen hoitaa kuntoaan, hän myös pysyy kunnossa. Ihailen molempia herroja.

Kevään kunniaksi kevätkuva.

Mistä tulikin mieleeni, että emme taida tänä(kään) keväänä saada omenapuita leikattua. Nuo tuossa vasemmalla ovat luumupuita, mutta tuolla takana pilkottaa kaksi vanhaa omenapuuta, jotka kipeästi kaipaisivat asiantuntevaa leikkausta. Olen monta kertaa seissyt puiden alla oksasakset kädessä ja tunnustanut, etten osaa.

Olemme joka kevät puhuneet leikkaajan tilaamisesta. Se on kuitenkin jäänyt puheeksi, paitsi tänä keväänä, kun päätin ryhdistäytyä ja tilata leikkaajan. Etsin netistä lähimmän ammattilaisen ja laitoin hänelle sähköpostia.

Vastaus tuli muutaman päivän päästä: juu, kyllä sopii tulla leikkaamaan. Maaliskuussa on hyvä aika.

Minä kiitin ja tiedustelin, kannattaisiko meidän varata jo nyt aika kalentereihimme?
Tähän sähköpostiin ei sitten enää vastattukaan. En ole kuullut leikkaajasta sen koommin.

Nyt on niin, että minä olen tottunut hoitamaan asioita sähköisesti. Jos mahdollista, kysyn asioita ja tilaan palveluita netin kautta. Minusta se on kätevää ja arvostan sitä, että yrityksillä on hyvät, toimivat ja ajan tasalla olevat nettisivut.
Ja koska minä, kohta 55-vuotias tavallinen perheenäiti, teen näin, olen aika varma siitä, että minua nuoremmat menettelevät vielä varmemmin niin. Se yritysten kannattaisi ottaa vakavasti huomioon. 

Jospa kuitenkin yrittäisin leikata omenapuut itse? Eivät kai ne sentään kuole, jos leikkaa väärin?

Sitä miettien toivotan uuden lukijani Tuulan tervetulleeksi!

Tänä vuonna meidän ehdottomasti täytyy

Milloin on oikea hetki huoltaa ruohonleikkuukone?

Milloin ylipäätään on Oikea Hetki?

Veikkaan, että muuallakin kuin meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:

keväällä

- Tänä vuonna meidän täytyy viedä ruohonleikkuri huoltoon.
- Joo, viedään. Syksyllä sitten laitetaan peräkärryyn ja viedään.

ja syksyllä

- Ei sitten tullut sitä ruohonleikkuria huollettua.
- Niin juu. Eikä sitä nyt enää ehdi.

Tulee uusia keväitä ja uusia syksyjä, mutta koskaan ei ole oikea hetki viedä konetta huoltoon. Niinpä sitten käy siten kuin kävi minulle eilen, kun ajoin maalle, otin ruohonleikkurin aitasta ja yritin käynnistää - ei tapahdu mitään.

Viime vuonna sain kovia kokeneen Briggs & Strattonin heräteltyä henkiin vaikka jo silloin luulin, että sen työtunnit olivat tulleet täyteen. Eilen tilanne vaikutti toivottomalta. Yritin tänään uudestaan kun ilmakin oli parempi.

Talutin koneen ensin aurinkoon lämmittelemään. Annoin sen olla siinä pari tuntia.
Sitten koputtelin ja taputtelin konetta, ravistelinkin, mutta hyvin varovasti.

Lopulta juttelin sille lempeästi.
- Kuules nyt, Briggs & Stratton. Jos meidän yhteistyö ei nyt onnistu, niin me olemme pulassa. Ole nyt niin kiltti ja käynnisty.

Sitten annoin koneelle anteliaat ryypyt. Kiskoin narusta noin viisitoista kertaa voimieni takaa ja BINGO: kone käynnistyi!

Ja nyt ruohot on leikattu.

Kuvan kukkapenkki yllätti minut. Tämä on sama penkki, jonka uudistin viime syksynä: kaivoin kaikki kasvit ylös, toin paljon uutta multaa ja Raine laittoi nuo puureunukset. Kaivoin erityisellä huolella kaikki vanhat kukkasipulit maasta ja siirsin ne toiseen paikkaan. Tarkoitukseni oli, ettei tässä penkissä kasvaisi enää yhtään kevätsipulikukkaa.

Nyt siinä kuitenkin on enemmän narsisseja ja tulppaaneja kuin koskaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista. Ovathan ne kauniita, mutta en haluaisi koko kesää katsella kuihtuvia lehtiä.


No, mutta milloin sitten on se Oikea Hetki? Se, jolloin alkaa tapahtua ja kaikki hyvät aikomukset vihdoin toteutetaan? Se, jolloin Sitten Kun ja Kunhan ovat lopultakin Nyt?

Sanokaapa se.

Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.

Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.   

Hoidan kuntoani

Kuva ei liity mitenkään tähän päivään eikä viikkoonkaan mutta väliäkö sillä. Tässä on viime kesän ruukkuja vanhojen kivijalkakivien somisteena.

Viikonlopuksi olisi tarkoitus mennä maalle tekemään kevätsiivoa, mutta en saa pienintäkään innostusta kaivettua itsestäni. Tänään on satanut, huomiseksi luvattiin sadetta ja ajatus kylmästä talosta ja itsestäni siellä hiirenpaskojen keskellä ei muutu ihanaksi maalaisidylliksi vaikka kuinka koettaisi vääntää.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon työtä ja viimeinen luento yliopistolla. Maanantaina oli myös 30-vuotishääpäivämme. Tänään kuopus täyttää 20 vuotta.

Niin kiirettä ei kuitenkaan ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kuntoani hoitamaan; olen ostanut kahvakuulan. Tytär, joka on kuntokeskuksesa töissä ja hallitsee kahvakuulailun, on opastanut minua sen käytössä. Olen heilutellut kuuden kilon punttia ponnekkaasti ja välttynyt toistaiseksi iskemästä sillä otsaani.

Nyt vain pahaa pelkään, että kuuden kilon punnus on sittenkin ollut liikaa. Kävi nimittäin sillä tavalla, että kun punnersin tänään kolmea täpötäyttä Lidlin muovikassia rappuja ylös, tunsin äkkiä alaselässäni hemmetinmoisen vihlaisun. Eikä tarvitse olla tohtoriyhtäänmikään tietääkseen, että iskiashermohan se siellä muistutti itsestään.
Ja niin kuin minä olen täälläkin kehunut, etten kärsi selkävaivoista.

Täällä meidän olisi hyvä

Viime sunnuntaina aloitettu pihan siivous maalla jatkui tänään. Työryhmäkin oli sama: minä ja koira.Sain pihan jotakuinkin siihen kuntoon, että voin seuraavalla kerralla aloittaa talon siivoamisen. Enemmän saisi aikaan, jos koirakin osaisi haravoida.



Vaikka koira ei osaa haravoida, se hoitaa muuten tehtäväänsä kiitettävästi, se vahtii. Luulen, - ja niin eläinlääkärikin arveli - että Nonnassa on aika paljon saksanpaimenkoiraa ja ainakin luonteen ja ulkonäön puolesta sen voi uskoa. Koira rakastaa vahtimista, se makaa jossain, josta se näkee mahdollisimman laajalle ja seuraa korvat tarkkana, ettei tunkeilijoita näy.

Nonna rakastaa paitsi vahtimista, myös maalla oloa. Vaikka se muuten haluaa olla minun kanssani koko ajan ja joka paikassa, se ei halua lähteä kaupunkiin. Se seuraa huolestuneena, kun alan tehdä lähtövalmisteluja ja sitten, kun painan Vanhan Maatilan ulko-oven lukkoon, otan kassit käteeni ja sanon, että nyt mennään, se ei tulekaan. Se alkaa luimistella ja luikkia jonnekin poispäin.


 

Tänään seisoin auton luona, pidin ovea auki ja kutsuin koiraa, mutta se ei ollut kuulevinaan. Se vain makasi pihalla. Lopulta luovutin, istuin autoon ja lähdin ajamaan. Se sentään pisti vauhtia koiraan, se syöksähti perääni ja oli kohta auton edessä estämässä minua lähtemästä. Mutta sitten, kun pysähdyin, tulin autosta ja avasin oven koiralle, se jo paineli takaisin pihalle. Siellä se seisoi oven takana, katsoi välillä ovea ja välillä kaihoisasti minua joka olin kävellyt sen perään ja sanoi ihan selvästi (tai siis niin tulkitsin) että katso nyt, mamma, täällä meidän olisi hyvä olla, täällä näin.

Otin koiraa kaulapannasta kiinni ja talutin autoon. Selitin sille, etten minäkään kaupungissa erityisemmin viihdy, mutta toistaiseksi asumme siellä, ei auta.

Haravoinnin jälkeen tein kevään ensimmäisen kylvön. Kylvin persiljaa tuollaisessa kylvönauhassa. Laatikossa kasvaa jo persiljaa, mutta kun en ole varma, jaksaako se enää tänä vuonna kasvaa kunnolla, laitoin varmuuden vuoksi lisää. Syksyllä laitan persiljaa pakastimeen, käytän sitä paljon. 

 Olisin kovasti halunnut kirjoittaa tähän loppuun jotain hauskaa. Ihana puuhastelu loma-asunnolla on kuitenkin saanut minut niin uupuneeksi, että hädin tuskin pystyn tähänkään. Kuinka mieltä ylentävää onkaan ajatella, että tämä on vasta alkua kesän vapaa-ajanvietolle.
Puuh.