Tätä kohtaamista minä en halunnut eikä se toinenkaan

Pionit ovat niin kauniita ja parhaimmillaan juuri nyt. Niistä pitää ottaa kuva, ajattelin ja otin kameran käteeni. Minä ja koira olimme viettäneet helteistä aamupäivää siihen asti sisätiloissa.

Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.

Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.

Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.

Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.

Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.

Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.

En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.

Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.

Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.

Terveiset kottikärrypartiolta

Olen ollut niin huonon nettiyhteyden varassa, ettei blogin päivitämisestä ole tullut mitään. En voi luvata, että yhteys tästä paranee, joten jos minusta ei kuulu mitään, niin tiedätte, mistä on kyse.

Olen siis ollut maalla. Vaihdoin myös nettitikkuni Sonerasta DNA:han vain huomatakseni, ettei Laitila ole DNA:n vahvinta kuuluvuusaluetta.

Onneksi muuta puuhaa riittää. Kuvassa Vanhan Maatilan iskukykyisin kottikärrypartio uskollisen assistenttinsa kanssa ottaa vauhtia päivän töihin.

Luontohavaintojakin on tehty. Kun eräänä aamuna suuntasimme Nonnan kanssa aamutoimiimme, minä kohti puuseetä ja koira puuseen taakse metsään, alkoi kuulua ennenkuulumatonta mekkalaa. Todella ennenkuulumatonta, sillä en osannut edes sanoa, oliko ääni peräisin linnusta vai jostain muusta olennosta. Ensin en edes nähnyt äänen aiheuttajaa, vaikka menin tietysti katsomaan niin pian kuin pääsin.

Metsän laidassa on korkeaa ruohoa ja jostain sieltä se ääni kuului. Koira kierteli äänen lähdettä kummissaan, haukkumatta, ja oli selvästi yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Lopulta erotin heinien keskeltä lähes koiran kokoisen, ruskeanharmaan, lievästi raidallisen ja hirveän vihaisen  otuksen. Se siellä irvisteli Nonnalle ja päästeli kummia varoitusääniään.

Nonna ei ole erityisen riistaviettinen, ei siis mikään beagle, joka jahtaa päiväkausia samaa jänistä muusta piittaamatta. Lähteehän se pupun tai peuran perään jos sellainen osuu kohdalle, mutta tiedän, ettei se jaksa kauaa.

Tällä kertaa koirassa ei herännyt mitään saalistusviettiä eikä se selvästi käsittänyt, miten tuohon sähisevään ja uhkailevaan olentoon pitäisi suhtautua.

- Tule pois, se puree sinua, minä sanoin ja koira tuli kiltisti. Jätimme pahasti yllätetyn ja pelästyneen mikälieotuksen perääntymään kunnialla ja menimme sisälle.

Tunnustan olevani niin surkea luontohavainnoitsija etten nytkään osaa sanoa, mikä se oli. Ehkä supikoira, ehkä mäyrä, ei missään nimessä susi. 

Luulen, että näin tämän saman olennon viime kesänä. Istuin kerran saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyjen välillä, kun pihalle lyllersi pienehköä koiraa muistuttava karvainen heppu. Katselin sitä pitkän aikaa kun se haisteli mitä lie haistellut, ennen kuin havahtui minun olemassaolooni ja kiiruhti pois. Enkä silloinkaan osannut päättää, katselinko mäyrää vai supikoiraa.

Saati, että osaisin nyt kuvailla eläintä. Ihmisen muisti on epäluotettava. Se, mitä itse luulee varmasti jonkinlaiseksi, voi toisen mielestä olla varmasti toisenlainen eikä ehkä lopulta kumpikaan ole oikeassa.

Kesä jatkuu taistelussa rikkaruohoja ja kaikkea muuta ei-toivottua kasvua vastaan. Se jatkuu toivottavasti myös hyvin edistyvien kirjallisuuden opintojen parissa joskin täytyy tunnustaa, etten vielä ole alkua pitemmällä. Huono nettiyhteys tekee pahasti haittaa kun pitäisi kuunnella luentotallenteita. Olen päässyt vasta siihen asti, kun opettaja käveli pöydän taakse ja sanoi nimensä.

 Siihen kului yksi aamupäivä.

     

Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi

Kesän ensimmäinen ruohonleikkuu on tehty. Tai siis minä olen tehnyt, mies leikkasi ruohoa jo viime viikonloppuna.
Näin alkukesästä ja pitkälle syyspuoleen tuntuu, että ruohonleikkuuseen menee tolkuttomasti aikaa, ettei maalla ehdi juuri muuta tekemäänkään. Se ei kuitenkaan ole totta: leikkasin ihan kaikki ruohot jotka leikattava oli ja aikaa  kului kolme ja puoli tuntia.

Kolme ja puoli tuntia kerran viikossa ei ole koko kesä. Ruohonleikkuun lisäksi ehtii siis tekemään paljon muuta.

Kuten esimerkiksi katsomaan kaikkea ympärillä olevaa kaunista oikein tarkasti ja nauttimaan siitä.

Tai ihmettelemään. En tiedä, miksi tuo kuva näyttää noin kummalliselta, mutta yritänpä kääntää, vääntää tai muuttaa sen kokoa kuinka tahansa, se ei suostu näkymään oikein.

Viis siitä. Muistetaan kuitenkin - ja tätä ajattelin ruohonleikkuria työntäessäni - että me elämme nyt vanhoja hyviä aikoja, niitä, joita kahden tai kolmenkymmenen vuoden päästä muistellaan haikeina ja jonka tavallisista asioista tehdään muotia.

Me elämme siis nyt mitä parhaimpia aikoja, jotka eivät koskaan enää tule olemaan yhtä leppoisia, mutkattomia tai päivänpaisteisia kuin nyt. Ja että juuri me saamme elää näitä suurenmoisia aikoja, sepä vasta hienoa!

Ehkä meiltä joskus aikojen päästä kysytään ja varmaan kysytäänkin, että millaista elämä oikein oli silloin kultaisella 2010-luvulla, oliko se niin hohdokasta kuin väitetään? Me hymähdämmme vähän ja sanomme, että no jaa, kyllä ihmisillä silloinkin murheita riitti mutta toisaalta - oli se jotenkin erilaista, rauhallisempaa, yksinkertaisempaa. Siitä voisi kyllä ottaa oppia nykyäänkin.

Muistetaan tämä joka hetki, silloinkin, kun aurinko on jo polttanut ruohonleikkurin aisaan takertuneet käsivarret vaikka urakka on vasta puolessa.

Ja sitten kun on muistettu tarpeeksi sitä, voidaan herkutella sillä, aivan ylivertaisen ihastuttavalla ajatuksella, että me näytämme vähintään viisi vuotta nuoremmilta, rohkeimmat ajattelijat jopa kymmenen, kaksikymmentä vuotta!

Kuinka usein meille tarjotaankaan kovaan hintaan aineita, jotka tekevät meistä viisi vuotta nuorempia ja lupaavat sen jälkeen jotain ihanaa. Kuten sen, että näytämme viisi vuotta nuoremmilta.

Koska se on niin ihanaa ja siitä kannattaa maksaa älyttömiä summia, nautitaan ihmeessä nyt, kun se on ulottuvillamme joka hetki ja ihan ilmaiseksi.

Helppoja ja hoidettuja puutarhoja ei ole

Puutarhakauden nopean käynnistymisen huomaa täällä blogissakin. Suosituimpien tekstieni joukossa kärkipaikkaa pitää lähes jatkuvasti varoitukseni maahumalan istuttamisesta puutarhaan. Hyvä niin, sillä seison edelleen vankasti sanojeni takana ja neuvon kaikkia puutarhureita olemaan valppaina tämän salakavalan nurkan-, nurmikon- kukkapenkin- ja kaikenmahdollisenvaltaajan suhteen. Ottakaa se kerran hoiviinne, ette koskaan enää pääse siitä eroon!

Mikä tuli taas todettua, kun ahersin eilen ja tänään Vanhan Maatilan puutarhassa. Maahumalaa on joka paikassa.

Olin nyt vasta ensimmäistä kertaa pihatöissä tänä keväänä. Aloitusnäkymä oli lohduton.

 

Tässä ollaan jo vähän pitemmällä; kuva otettiin tänään iltapäivällä ja siinä apunani ollut Kuopus on jo kylvöpuuhissa.

Kun neljätoista vuotta sitten ostimme Vanhan Maatilan ja sain kauan unelmoimani oman pihan, olin täynnä suuria luuloja itsestäni puutarhurina. Nyt luulot ovat karisseet ja tilalla on tieto siitä, että jokaisen kauniin ja hoidetun pihapiirin takana on paitsi jonkun taiteellinen puutarhasilmä, valtavasti kovaa ja jatkuvaa työtä. 

Arvostakaa, ihmiset, hoidettuja pihoja, sillä niitä ei ole tehty helpolla!

Enkä nyt puhu omasta pihastani, vaikka sielläkin tehdään paljon työtä. En ole päässyt lähellekään niitä haavekuvia, joita elättelin.

Mikä ei kuitenkaan estä minua yrittämästä. Ja aivan samoin kuin kaikkina aikaisempina keväinä, ajattelen nytkin, että tämä kesä tulee olemaan erilainen. Tänä kesänä minulla on enemmän aikaa ja voimia tehdä pihatöitä. 

Tänä kesänä kaikki tulee myös kasvamaan poikkeuksellisen hyvin. Tuokin kylvös, jota Kuopus kuvassa tekee, tuottaa vielä komean sadon. Laatikkoon kylvettiin pellavaa (huvin vuoksi) sekä tilliä ja persiljaa (syötäviksi). Katsotaan sitten syksymmällä, mitä saatiin aikaan.

Pesin lattian miesten tähden

Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.

Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.

Salin lattialla leikki aurinko.

 Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.

Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.

Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.

Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.

- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.

Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.

Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.

Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.

Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.

Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.   

Vakavasti huomioon otettava

Aamulla oli mahtavaa lähteä koiran kanssa ulos, kun aurinko paistoi jo kirkkaasti ja talitiaiset visersivät rintakehät pullistuneina keväisiä kutsulaulujaan.

Tapaan melkein joka aamu Vanhan Hiihtäjän. Meidän aikataulumme osuvat niin yksiin, että tavallisesti, kun olen menossa koirapolun suuntaan Nonnan kanssa, hän on tulossa sieltä aamuiselta hiihtolenkiltään ja puhdistaa suksiaan. Tapanamme on vaihtaa huomenet ja muutama sana säästä. Tiedän hänestä sen verran, että hän on aikaisemmin tehnyt paljon pitempiä hiihtomatkoja, mutta nyt, iän kartuttua, tyytyy lyhyempiin.

Vanhan Hiihtäjän lisäksi olen usein nähnyt täällä Iäkkään Lenkkeilijän. Hän on vanha mies, joka juoksee ketterästi, vaikka hänellä ei ole teknisiä urheiluvaatteita eikä pronaatiotuettuja lenkkitossuja. Itse asiassa hän hölkkää joskus puvuntakki päällä. Mutta oleellista tässä eivät olekaan varusteet - hiihtäjämieskin hiihtää puusuksilla - vaan se, että kun ihminen hoitaa kuntoaan, hän myös pysyy kunnossa. Ihailen molempia herroja.

Kevään kunniaksi kevätkuva.

Mistä tulikin mieleeni, että emme taida tänä(kään) keväänä saada omenapuita leikattua. Nuo tuossa vasemmalla ovat luumupuita, mutta tuolla takana pilkottaa kaksi vanhaa omenapuuta, jotka kipeästi kaipaisivat asiantuntevaa leikkausta. Olen monta kertaa seissyt puiden alla oksasakset kädessä ja tunnustanut, etten osaa.

Olemme joka kevät puhuneet leikkaajan tilaamisesta. Se on kuitenkin jäänyt puheeksi, paitsi tänä keväänä, kun päätin ryhdistäytyä ja tilata leikkaajan. Etsin netistä lähimmän ammattilaisen ja laitoin hänelle sähköpostia.

Vastaus tuli muutaman päivän päästä: juu, kyllä sopii tulla leikkaamaan. Maaliskuussa on hyvä aika.

Minä kiitin ja tiedustelin, kannattaisiko meidän varata jo nyt aika kalentereihimme?
Tähän sähköpostiin ei sitten enää vastattukaan. En ole kuullut leikkaajasta sen koommin.

Nyt on niin, että minä olen tottunut hoitamaan asioita sähköisesti. Jos mahdollista, kysyn asioita ja tilaan palveluita netin kautta. Minusta se on kätevää ja arvostan sitä, että yrityksillä on hyvät, toimivat ja ajan tasalla olevat nettisivut.
Ja koska minä, kohta 55-vuotias tavallinen perheenäiti, teen näin, olen aika varma siitä, että minua nuoremmat menettelevät vielä varmemmin niin. Se yritysten kannattaisi ottaa vakavasti huomioon. 

Jospa kuitenkin yrittäisin leikata omenapuut itse? Eivät kai ne sentään kuole, jos leikkaa väärin?

Sitä miettien toivotan uuden lukijani Tuulan tervetulleeksi!

Ensimmäinen kevätpäivä...

...jää
 vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin,
uupumatta ihan.

Se oli Saima Harmajaa ja kuvastaa sitä, mitä nyt tunnen. Minulle kevät on alkanut NYT.

Kevät on se tunne, kun innostus ja uudet ideat alkavat virrata marraskuun kohmetuksesta vapautuvassa mielessä. Valoa siihen tarvitaan, mutta vähäkin riittää. Tänään paistoi aurinko.

Ajoin maalle. Oli asiaakin: vein sinne, missä kasvaa yllin kyllin kuusia, koivuja ja mäntyjä, muovisen joulukuusemme säilöön ensi joulua varten.En lähtenyt reissuun hätäisesti: tein itselleni ja Nonnalle eväät, enkä pitänyt mitään kiirettä kotiintulon kanssa.

Miten ihanasti aurinko saikaan kaiken kimaltamaan! Kävimme koiran kanssa kävelyllä tutuilla metsäpoluilla, jotka nyt näyttivätkin ihan oudoilta ja vierailta. Yritin tallettaa muistikortille jotain siitä kauneudesta, mutta kovin vähään pystyin.

                                                    Ystävä, Toveri, rakas Nonna.

Kelpaisi joulukorttiin.

 Tämä muoto on inspiroinut monia taiteilijoita. Ei ihme.

 Aurinko paistoi navetan seinälle. Muistatko, miltä auringon lämmittämä punamulta tuoksuu?

Lopuksi haaveilin hetken kangaspuiden vieressä. Siinä ne ovat, vanhoina ja kuluneina, mutta käyttökelpoisina ja valmiina työhön.
Vanhan Maatilan keittiö tarvitsee ehdottomasti uudet matot. Ja saliin on myös saatava. Sekä siniseen eteiseen.

Lisäksi olen suunnitellut, että...



...joten on se. Kevät.

Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.

Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.   

Täällä meidän olisi hyvä

Viime sunnuntaina aloitettu pihan siivous maalla jatkui tänään. Työryhmäkin oli sama: minä ja koira.Sain pihan jotakuinkin siihen kuntoon, että voin seuraavalla kerralla aloittaa talon siivoamisen. Enemmän saisi aikaan, jos koirakin osaisi haravoida.



Vaikka koira ei osaa haravoida, se hoitaa muuten tehtäväänsä kiitettävästi, se vahtii. Luulen, - ja niin eläinlääkärikin arveli - että Nonnassa on aika paljon saksanpaimenkoiraa ja ainakin luonteen ja ulkonäön puolesta sen voi uskoa. Koira rakastaa vahtimista, se makaa jossain, josta se näkee mahdollisimman laajalle ja seuraa korvat tarkkana, ettei tunkeilijoita näy.

Nonna rakastaa paitsi vahtimista, myös maalla oloa. Vaikka se muuten haluaa olla minun kanssani koko ajan ja joka paikassa, se ei halua lähteä kaupunkiin. Se seuraa huolestuneena, kun alan tehdä lähtövalmisteluja ja sitten, kun painan Vanhan Maatilan ulko-oven lukkoon, otan kassit käteeni ja sanon, että nyt mennään, se ei tulekaan. Se alkaa luimistella ja luikkia jonnekin poispäin.


 

Tänään seisoin auton luona, pidin ovea auki ja kutsuin koiraa, mutta se ei ollut kuulevinaan. Se vain makasi pihalla. Lopulta luovutin, istuin autoon ja lähdin ajamaan. Se sentään pisti vauhtia koiraan, se syöksähti perääni ja oli kohta auton edessä estämässä minua lähtemästä. Mutta sitten, kun pysähdyin, tulin autosta ja avasin oven koiralle, se jo paineli takaisin pihalle. Siellä se seisoi oven takana, katsoi välillä ovea ja välillä kaihoisasti minua joka olin kävellyt sen perään ja sanoi ihan selvästi (tai siis niin tulkitsin) että katso nyt, mamma, täällä meidän olisi hyvä olla, täällä näin.

Otin koiraa kaulapannasta kiinni ja talutin autoon. Selitin sille, etten minäkään kaupungissa erityisemmin viihdy, mutta toistaiseksi asumme siellä, ei auta.

Haravoinnin jälkeen tein kevään ensimmäisen kylvön. Kylvin persiljaa tuollaisessa kylvönauhassa. Laatikossa kasvaa jo persiljaa, mutta kun en ole varma, jaksaako se enää tänä vuonna kasvaa kunnolla, laitoin varmuuden vuoksi lisää. Syksyllä laitan persiljaa pakastimeen, käytän sitä paljon. 

 Olisin kovasti halunnut kirjoittaa tähän loppuun jotain hauskaa. Ihana puuhastelu loma-asunnolla on kuitenkin saanut minut niin uupuneeksi, että hädin tuskin pystyn tähänkään. Kuinka mieltä ylentävää onkaan ajatella, että tämä on vasta alkua kesän vapaa-ajanvietolle.
Puuh.

Perhonen kupin laidalla

Aina kun kirjaudun blogiini, katson ensimmäiseksi tilastot: kuinka monta ihmistä on käynyt Ruusupensaan takana tänään. Muitakin tilastoja siellä on, esimerkiksi nyt huomasin, että olen kirjoittanut 401 päivitystä ja saanut 400 kommenttia. Aika tarkkaan siis kommentti per päivitys. Kiitos vaan niistä ja lisää saa mielellään tulla - se, että joku kommentoi kertoo, että joku on silloin melko varmasti myös lukenut. En järjestä mitään kilpailuja enkä arpajaisia mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut teidän ajatuksistanne eikä sitä, ettenkö ilahtuisi viesteistä.

Tänään olen haravoinut. Ajoin aamulla maalle Nonnan kanssa ja siivosin ensi töikseni kukkapenkit. Sitten haravoin pienen niittyni ja vähän muuta. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kulutin tähän kaikkeen kuitenkin monta tuntia ja nyt juuri tuntuu siltä, että huomenna tunnen haravoimisen lihaksissani erittäin hyvin.

Ennen kuin ruoho alkaa kunnolla kasvaa, tontilla vihertää tämä pääsiäisruohoa muistuttava kaunokainen. Sitä on vain kahdessa paikassa, mutta se muodostaa silmiinpistävän, heleänvihreän maton siellä missä sitä on. Vähän myöhemmin kasviin ilmestyy pieniä, keltaisia kukkia. Kyseessä lienee pikkukäenrieska, pienin luonnossamme esiintyvä lilja.

Päivä oli tosi lämmin, varsinkin kun teki ahkerasti töitä. Välillä istuin navetan seinustalle ja söin eväitä. Minulla oli termoskannussa hunajalla maustettua teetä ja kun istuin nauttimassa sitä auringossa jostain lensi äkkiä perhonen ja istahti kupin laidalle. Yritin saada kameran taskustani, mutta tietysti perhonen lensi pois juuri, kun onnistuin.

Vähän ikävämmän luontoelämyksen koin Vanhan Maatilan keittiössä. Menin kastelemaan kukkia (kyllä, muutama pelargoni on säilynyt hengissä talven yli) ja otin vettä ämpäristä, johon olin varta vasten kukille jättänyt sitä syksyllä. Vesikauha oli alapuolelta ällöttävän ruskean liejun peitossa ja niin oli koko ämpäri, kun katsoin sinne. Hiiri oli päättänyt päivänsä ämpärin pohjalle.

Sitä ämpäriä ei meillä enää käytetä, ei myöskään vesikauhaa. Molemmat ovat nyt roskiksessa. En ole mielestäni mikään hienohelma mitä tulee hiirenraatoihin tai muihin vastaaviin, mutta tämä oli jo liikaa.

Näin on siis kevät virallisesti avattu. Haravoidessani tein samalla suunnitelmia tulevien viikonloppujen varalle.

Päivän onnellisin taisi kuitenkin tänään olla koira. Nonna oli niin iloinen kun se pääsi juoksemaan vapaasti, että se oikein säteili. Alkukeväästä koira on aina tavattoman tottelevainenkin, tulee salamana ensimmäisestä kutsusta jos ollenkaan jättää minua näköpiiristään. Kesän mittaan se sitten rohkaistuu ja tulee niin itsevarmaksi, ettei viitsi aina totella.

Jos nyt väsyttääkin ja lihaksissa tuntuu tiedän ainakin, etten ole yksin. Tällaisena upeana kevätsunnuntaina ovat varmasti haravat suihkineet joka puolella. Vai kuinka?  

Muuttoapuna

Esikoisella oli muuttopäivä tänään ja minäkin pääsin auttamaan. Ihan vain ruoanlaitossa ja jossain muussa pienessä, mutta kuitenkin. Tänä vuonna kaikki kolme tyttöäni ovat muuttaneet. Tämä on hyvää harjoitusta sitä omaa tulevaa muuttoa varten; kun näkee ne tavararöykkiöt muistaa taas vähän aikaa, miten tärkeää olisi päästä eroon turhista tavaroista.

Sain luvan laittaa kuvan tyttären perheen uudesta kodista. Täällä minä vietin tänään päiväni ja keitin hernesoppaa.

Talo on tosi paljon samanoloinen kuin alemmassa kuvassa näkyvä Vanha Maatilamme, mutta paljon paremmassa kunnossa.

Muuttamiseen, kuten mihin tahansa muutokseen, liittyy paljon haikeutta ja myös pelkoa: mitä jos en olekaan tyytyväinen ratkaisuuni, mitä jos epäonnistun?
Menneeseen on kuitenkin turha jäädä roikkumaan. Parasta vain pistää ovi kiinni ja keskittyä siihen, mitä on nyt ja tästä eteenpäin. Yrittää tehdä siitä parasta mahdollista.

Sanotaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tai että pitää tehdä tilit selviksi menneisyytensa kanssa, ennen kuin voi olla onnellinen tässä elämässä. En ihan allekirjoita tuota. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa.

Ajattelen niin, että kaikesta taakse jääneestä - asunnoista, työpaikoista, ihmissuhteista, virheistä - pitää ottaa opikseen se mikä on otettavissa. Sitten voi mennä taas vähän viisaampana kohti seuraavia kokemuksia.

Muuttopäivä tekee näemmä filosofiseksi. Ties mikä ajattelija minusta kuoriutuukaan, kun pääsen itse muuttamaan.

Myrskyn jälkeen

Kävin tänään maalla katsomassa, mitä myrsky on saanut aikaan. Naapuri näki, kun käännyin kylätieltä ja pysäytti minut.

- Uskallatko mennä, hän kysyi. Ajattelin oitis, että Vanha Maatila on nyt murskana ikihonkien alla.

Niin huonosti asiat eivät sentään olleet.

Kaatuneita puita oli siellä täällä, mutta yksikään ei ollut kaatunut talon päälle. Peltikatot olivat paikoillaan, ikkunat ehjinä ja sähköä tuli. Kylästä oli ollut sähkö pois koko tapaninpäivän, kertoi naapuri.

Suurin osa kaatuneista puista oli nuoria mäntyjä. Eniten kirpaisi ikivanhan kuusen, pitämyspuun, kaatuminen. Kuusen ikä on varmaan lähempänä kahtasataa kuin sataa vuotta. Sen sijaan muutamat vanhat, isot, lahot puut, jotka mielihyvin olisivat saaneet kellahtaa kumoon, seisoivat yhä pystyssä. Komeasta pihakuusesta oli katkennut puolet.

Nonna oli mukanani ja kävimme kävelyllä metsässä. Siellä komeat männynrungot makasivat vieri vieressä kuin kaatuneet sotatantereella.

Ja tuttu metsäpolku oli vaarallinen kulkea. En tietenkään mennyt alta, niin hölmö en sentään ole. Puu kaatuu nopeammin kuin voisi kuvitella ja niihin on syytä suhtautua suurella kunnioituksella.

Ennen lähtöäni kävin vielä kastelemassa tuvan ikkunoilla talvehtivat pelargoniat. Hiiret ovat mellastaneet joka puolella ja keväällä edessäni on taas valtava siivousurakka. Loukut ovat aika turhia; niillä saa muutaman hiiren pois päiviltä, mutta hiirten suku on laaja. Myrkkyä en viitsi käyttää. Kissa olisi paras, mutta ei sitä voi yksin jättää.

Katselin rakasta taloamme ja mietin, miten me raaskimme luopua siitä. Keväällä, kun siellä on kauneinta, käymme varmasti keskusteluja eri vaihtoehdoista, joilla voisimme pitää talon ja asua siellä.

- Mutta jos laajennetaan keittiötä ja tehdään kylpyhuone eteisen komeroon...
- Jätetään tämä tähän ja rakennetaan uusi talo tuohon kallion päälle...
- Laitetaan tuo ovi tukkoon ja tehdään tuolta uusi ovi ja...

Ei ei ja ei. Siitä ei tule mitään. Joku toinen saa yrittää.

Ja vaikka meillä on ihanat naapurit enkä missään ole tuntenut olevani enempää kotona kuin tuossa vanhassa punaisessa talossa, niin eniten minua kuitenkin surettaa nyt se, näenkö siellä uudessa paikassa enää korppeja?

Kasseja, pusseja ja unohtuneita tavaroita

Olen tainnut jo useamman kerran julistaa kesän päättyneeksi ja sitten kuitenkin jatkanut sitä. Mutta nyt se on ohi. Ohi on. On.


Laitoimme Rainen kanssa Vanhan Maatilan talvikuntoon. Tyhjensimme vesitynnyrit, jääkaapin ja kesäkukkapurkit. Viimeiseksi istutin kukkasipuleista puolen tunnin hätäistutuksen; niistä, joista piti tulla tosi näyttävä silmänilo ensi kevääksi. Nyt kasasin kottikärryllisen multaa kasvimaan laidalle, ladoin sipulit siihen ja toin pari kuormaa multaa päälle.


Saunoimme eilen viimeisen kerran tänä vuonna pihasaunassa. Valaisin saunahetkeä ripustamalla viereiseen omenapuuhun lyhtyjä. Ne näyttivät kauniilta pimeän keskellä, melkein kirkkaan tähtitaivaan alla.

Mutta aamulla kynttilät olivat jo sammuneet.

 
Pakkasimme kassit - niitä oli taas monta - ja sitten huristelimme komeasti kahdella autolla peräkanaa Turkuun. Tulimme maalle eilen eri aikaan, siksi tämä eriseuraisuus.
Pääsimme kotiin Ruusupensaan taakse ja Raine sai tuskin kengät jalastaan kun hän huomasi, että silmälasit olivat unohtuneet maalle. Hänen oli pakko lähteä saman tien takaisin Laitilaan, ilman silmälaseja hän ei voi lähteä töihin ja sinne on lähdettävä taas ylihuomenna.

Kun Raine oli mennyt, minä huomasin, että kotiavaimeni olivat jääneet maalle. En lähtenyt takaisin, enkä yrittänyt soittaa miehen perään, sillä hänellä ei juuri koskaan ole puhelinta mukanaan. Olkoot avaimet siellä, haen kun ehdin. 

Joskus, aika useinkin, tämä edestakaisin ajaminen ja kassien kanniskelu kyllästyttää. Välillä tosi paljon ja silloin mieli on avoin houkutteleville, vaihtoehtoisille ratkaisuille.
Hmmm... Perästä kuuluu.

Maalta kaupunkiin

Taitaa olla aika ryhtyä taas kaupunkilaiseksi. Ulkohuussi, käsienpesu jäisellä vedellä ja vesien ja puiden kantaminen sisään ja ulos on tosin ihanan maalaisromanttista ja luonnomukaista elämää, mutta rajansa kaikella.

Lähdin Vanhalta Maatilalta tänään kaupunkiin.

 Olin siellä viikon ja tein ihan oikeasti töitä. Ehkä siihen pitemmän päälle tottuisi ja se alkaisi sujua ilman, että koko ajan täytyy pinnistellä? Tai sitten on vain parasta pitää loma- ja työpaikat erikseen.

  Kukkapenkki, jonka uudistin, näytti aamulla tältä. Se on nyt valmiiksi istutettu. Noista etualalla näkyvistä kivistä aion vielä tehdä jotain nättiä penkin päähän. Onhan maalla vielä muutakin tekemistä tänä syksynä, pitää laittaa talvisuojia ja istuttaa kukkasipuleita ja haravoida ja vaikka mitä, joten kyllä minä sinne vielä menen. Ehkä en kuitenkaan enää yöksi.

Näin syksyllä olen jo ihan väsynyt kassien kuljettamiseen. Raine aina ihmettelee,  mitä minä oikein kuljetan, kun mukanani on monta kassillista tavaraa ja kaupunkiin lähtiessä vähintään saman verran. Tänäänkin otin Xantian kyytiin paitsi koiran, myös kameralaukun, tietokonelaukun, vaatekassin, kassin sekalaista tavaraa kuten neulomuksia ja luettavaa, vähän ruokia jääkaapista, kassillisen koiranmakkaroita ja pyykkipussin. Matkalla kävin vielä Mynämäen S-marketissa ja tulin sieltäkin ulos yhden muovikassin kanssa.

Kassien pakkaamisen ja kuljettamisen lisäksi olen tänään ehtinyt käydä aamulla töissä Uudessakaupungissa, laittaa ruokaa Turussa itselleni ja ruokatunnilla pistäytyneelle kuopukselle, käydä saunassa ja osallistua yliopiston luennolle.

Tänään käsittelimme sanavartaloita. Esimerkiksi verbin heikon vokaalivartalon saa kätevästi selville indikatiivin preesensin yksikön ensimmäisen persoonan muodosta ja konsonanttivartalon aktiivin imperatiivin preesensin kolmannen persoonan muodosta.
Helppoa kuin mikä. (Tämä on huumoria.)

Mutta eivät nuo oikeasti ole vaikeita asioita, vaikka kuulostavat tosi hämäriltä ja kummallisilta. Esimerkiksi "opiskella"-sanan heikko vokaalivartalo on "opiskele" ja konsonanttivartalo "opiskel". Vaikeus on vain muistaa, miten noita muodostetaan. Ja sitten ymmärtää, mihin niitä tarvitaan, mutta se käynee vielä selville.

Yritän suhtautua tähän siten, että opin ja ymmärrän kaiken vaivatta. Jos olen jo valmiiksi sillä mielellä, ettei hommasta tule mitään, ei siitä sitten tulekaan. Ja onhan tässä sentään kyse vain suomen kielestä! Omasta äidinkielestäni. Asioista jotka jo osaan.

Pikku hiljaa tutustun myös opiskelukavereihini. Siellä on monta mukavan tuntuista ihmistä. Jos oikein onnistaa, voin saada vaikka uusia ystäviä.

Etsijä löytää ja saa lahjan

Alan olla lopen kyllästynyt siihen, että avaimeni ovat tuon tuostakin hukassa.

Olin pakannut tavarani maalle lähtöä varten, siivonnut kotona tiskipöydän ja laittanut kenkäni järjestykseen eteisessä. Kaikki oli valmiina, ei muuta kuin avaimet mukaan ja menoksi. Ja sitten niitä avaimia ei tietenkään ollut missään. Ei taskussa, ei eteisen lipaston päällä, ei kassin sivutaskussa eikä avainnaulakossa. Jo kauan sitten olen nöyrtynyt etsimään myös kaikki epätodennäköiset paikat kuten jääkaapin, tiskikoneen ja roskiksen, mutta ei niissäkään.

Voisiko joku keksijänikkari kehittää avaimet, jotka palaavat itsekseen asemapaikalleen? Ei pitäisi olla vaikeaa, mallia voi ottaa itsestään työskentelevästä ruohonleikkurista, joka osaa mennä lataamaan itsensä kun tuntee siihen tarvetta.
Olisi aika mukavaa olla täysin huoleton, puuhastella niitä näitä ja sivusilmällä panna merkille että kas, tuossahan avaimeni ryömivät kohti kotiasemaansa, olinkin jo vähän kaipaillut niitä.

Vaihtoehto on jalkapallon kokoinen, neonvärinen ja soiva avaimenperä, mutta se ei ole yhtä käytännöllinen.

Ne avaimet olivat sitten toisen kassin sivutaskussa, yhdessä silmälasieni kanssa. Juuri siellä, missä oli tarkoituskin.

Maalla minua odotti sydäntä lämmittävä näky.

Raine oli viikon mittaan tehnyt polttopuita. Ilman, että minä olin sanonut asiasta mitään. Ja tätä osaan totta vie arvostaa!

Asia on nimittäin niin, että tässä polttopuuasiassa jouduin huomaamaan olleeni perusteellisen väärässä. En ymmärtänyt asiaa niin kauan kuin asuimme vain kaupungissa, mutta kun ostimme Vanhan Maatilan, se selvisi minulle ja valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut järkyttynyt.

Olin erehtynyt kuvittelemaan, että kaikki miehet rakastavat polttopuiden tekemistä, että se jos mikä on miehelle sopivaa askaretta. Kun vain antaa niille moottorisahan käteen, näyttää suuntaa puupinolle ja päästää irti, jatko sujuu itsestään. Kunhan vielä muistaa ruokkia miekkosen säännöllisesti ja ottaa yöksi sisälle niin puupinot kasvavat silmissä.

Eihän se niin ollut. Miehet näköjään rakastavat yleisesti yhtä kiihkeästi polttopuiden tekoa kuin naiset leipomista ja ruoanlaittoa.

Ja nyt siis täällä on ahkeroitu puiden kanssa.  Parempaa nimipäivälahjaa en olisi voinut saada.

Kiitos vielä muillekin, jotka muistivat nimipäiväni!

Puutarhaharrastelijan tunnustuksia

Alla olevassa kuvassa on ihana kukkapenkki.

Vitsi. Kuvassa on kukkapenkki, jonka piti olla ihana.

Kävin tänään tämän kimppuun lapion kanssa ja ryhdyin kaivamaan kasveja ylös. Penkissä on erilaisia kurjenpolvia, kuunliljoja, kevätpikkusydämiä, loistosalviaa, syysleimuja, pioneja, ruusuja,vuorikaunokkia, ritarinkannuksia sekä tosi paljon maahumalaa, jonka ei edes pitäisi olla siellä. Jokainen ymmärtää, etteivät kaikki mahdu olemaan yhtä aikaa tällaisessa vaatimattomassa pikku penkissä.

Ei minusta taida tulla puutarhuria ikinä. Kerron profiilitiedoissani, että harrastan puutarhanhoitoa ja se on totinen tosi, sillä olen harrastelija siinä asiassa jos kuka. Ja mitä enemmän ja mitä kipeämmin kompastellen harrastan puutarhaani, sitä enemmän epäilen, että kaikki kauniit kuvat puutarhakirjoissa ja -lehdissä ovat HUIJAUSTA! Samoin kuin kertomukset puolentoista hehtaarin kukoistavien ja moitteettomien puutarhojen omistajista, jotka tekevät kaiken itse, eivätkä käytä minkäänlaisia torjunta-aineita. Ei voi olla totta.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tässäkin kohtaa kasvoi ruohoa polveen asti. Tein istutuksen alusta asti ja kuulin vasta myöhemmin, että samassa paikassa on joskus ollut kukkapenkki. Ja siinä on kasvanut pioneja. Tänä kesänä huomasin, että penkissä kasvaa pioneja, joita en muista istuttaneeni. On mahdollista, että unohdan istuttaneeni jotain, mutta en pidä mahdollisena, että olisin ostanut kyseiset pionit sillä ne ovat väriltään sellaisia, joita en ostaisi. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että muinaiset pionit ovat jotenkin innostuneet kasvamaan. Siemenestä? Tietääkö joku, onko se mahdollista?

Nyt aion kaivaa kasvit ylös - pioneja lukuun ottamatta - kohentaa penkkiä ja istuttaa kasvit uudestaan. En kaikkia enkä kaikkia lajejakaan, haluan penkistä siistin ja hallitun kokonaisuuden. Olen siis jo lähtökohtaisesti hakoteillä.

Lähetin jo naapuriin vähän neidonkurjenpolvia. Yritin keksiä, kuka muu voisi tarvita jakotaimia, mutta ei tullut mieleen.

Saa ilmoittautua.

Yllätyslahja pankista

Johan myrkyn lykkäsi. Ohjelma ilmoitti äsken, että olen käyttänyt kaikki mahdollisuuteni ladata kuvia tänne. Hm. Tämä nyt ainakin vielä onnistui.

Jos käsitin oikein, niin kun pienentää kuvansa ennen lataamista enintään 800 x 800 kokoon, silloin niitä voi latailla niin paljon kuin tahtoo. Omat kuvani ovat kyllä olleet isompia.

No, keksin jotain.

Tajusin eilen, ettei minulla ole ensi viikolla kalenterissa muuta kuin tiistain ja torstain luennot yliopistolla, joten pakkasin tavarani ja tulin maalle. Nuo sienet olivat kasvaneet aitan taakse sillä välin, kun olin poissa. Eivätkö olekin kauniita?

Näin viime yönä hassun unen. Menin pankkiin asioimaan, minulla oli kaksi tärkeää asiaa toimitettavana. En saanut kumpaakaan hoidettua, mutta sen sijaan sain kissan.

Kissa oli jäänyt joltain asiakkaalta ja se olikin oikein kaunis, valkoinen kissa. Otin sen mukaani ja kannoin sylissäni ja ajattelin, että minun on mentävä ensimmäiseen eläinkauppaan ostamaan valjaat jotta kissa ei karkaa.

Eläinkauppa olikin ihan kulman takana. Sovitin myyjän avustuksella kissalleni valjaita, joihin kuului myös hieno, turkissomisteinen takki. Kokonaisuuden hinta oli 470 euroa, sillä takki oli Vuitton. En ostanut siitä kaupasta.

Sain kissan kotiin asti. En tiedä, miten pankkiasioitteni kävi.

Unessa en ihmetellyt muuta kuin kissavaljaiden korkeaa hintaa. Se kertonee jotain pankeista.

Heräsin kohdassa, jossa olin etsimässä hiekka-astiaa kissalleni. Toivottavasti löysin sen ajoissa.

Keittiössäni palaa valo niin kauan kuin elän

Nyt on jännittävät paikat: ihan pian menee 10 000 kävijän raja rikki! Veikkaan, että huomenna.

Juu, ja kaikki kymmenentuhatta ovat tietysti lukeneet kaiken tarkasti ja olleet vaikuttuneita... niin haluan uskoa.

Päivän kuvat ovat oikeasti eilisen päivän kuvia. Otin nämä illalla maalla kun ulkona oli jo pimeää.

Keittiön ikkunasta  loistava valo on minulle jotain enemmän kuin vain minkä tahansa huoneen ikkunasta loistava mikä tahansa valo. Esimerkiksi olohuoneen ikkunasta näkyvä valo, joka kertoo, että sisällä katsotaan televisiota, ei ole yhtään mukava. Keittiöstä kajastava valo taas viestittää, että siellä on elämää. Ja kun keittiössä on elämää, kaikki on yleensä hyvin.

Minulla on aina keittiössä valot päällä. Paitsi silloin, kun on muutenkin valoisaa, kesällä. Mutta pimeämpään aikaan valo palaa aina kun olen kotona.

Se on kuin majakka, näyttää tietä kotiin.

Nonna oli jo asettunut yöpuulle, kun minä vielä hääräilin kamerani kanssa.

Vanhan Maatilan keittiössä on Nonnan oma sohva. Se löytyi aikoinaan ulkorakennuksesta. Maalasin sen ja koristelin kukkasilla ja ompelin patjan ja tyynyt. Nonna järjestelee tyynynsä huolellisesti ennen nukkumaanmenoa. Usein se pudottaa yhden neljästä tyynystään lattialle.

Sohva ei ole pelkkää ylellisyyttä koiralle, sillä vanhan talon lattiat ovat kylmiä ja vetoisia. Inhoan palelemista itse niin paljon, etten halua kenenkään muunkaan palelevan.

Koirat muuten nukkuvat sikeästi yöllä, ainakin tämä yksilö nukkuu.

Muistan usein hauskaa tarinaa, jonka muuan sianomistaja kerran kertoi. Kyseessä ei ollut mikään tuleva joulukinkku, vaan sievä minipossulapsi, jonka eräs perhe oli ottanut lemmikikseen. He olivat varustautuneet hyvin ja laittaneet possulle oman nukkumakorin valmiiksi. Heitä jännitti kovin, kuinka ensimmäinen yö uudessa kodissa tulisi sujumaan; itse asiasa he olivat valmistautuneet valvomaan levottoman possulapsen kanssa.

Pikku porsas oli vikkelä ja leikkisä kuten sellaisilta voi odottaakin. Ennen pitkää tuli kuitenkin ilta ja nukkumaanmenoaika. Perhe päätti kantaa porsaan nukkumakoriin vaikka se tietysti tulisi heti pois. Jostain oli kuitenkin aloitettava.

Ällistys oli suuri, kun pieni porsas, heti koriin päästyään, kävi pitkälleen, nukahti ja nukkui sikeästi aamuun saakka. Ja on tehnyt niin joka yö sen jälkeen.

Mitä siitä voisimme oppia?
En minä tiedä.

Ehkä sen, että jos on kunnon sänky, nukkuu makeasti. Ainakin, jos on porsas tai koira.

Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.

Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.

Lähtemisen vaivasta ruohonleikkuuseen

Kuinka on mahdollista, että kun lähdin kolmeksi kuukaudeksi maailmalle, kaikenlaisiin säihin ja olosuhteisiin, sain tavarani mahtumaan yhteen matkalaukkuun? Nyt, kun lähden kahdeksi päiväksi kaupungista maalle, tarvitsen niin monta kassia, pussia ja nyssykkää, ettei Xantian takalaatikko ole riittää. Eikä siinä kaikki: matkalla on vielä pysähdyttävä kauppaan ostamaan muhkeat eväät.

Ja lähteminen, se on monimutkaista. Pyöriskelisin varmaan vieläkin ruusupensaan takana toimittamassa loputtomia toimituksiani jos en olisi tiukasti komentanut itseäni ovesta ulos. Onhan tietysti tärkeää ja välttämätöntä oikoa maton hapsuja, asetella astiapyyhettä, pöyhiä sohvatyynyt, tarkistaa sähköposti sadannen kerran ja kurkistaa vielä vähän facebookiin, mutta rajansa kaikella. Ilman muuta on myös seisottava tovi eteisessä ja kuulosteltava, tuntuuko siltä, että jotain tärkeää jäi. Yleensä tuntuu.

Täällä nyt kuitenkin ollaan, maalla. Ja tänään on leikattu ruohot ensimmäisen kerran

Tuoreen ruohon tuoksu on ihana, mutta leikkaamista ei voi ihan nautinnoksi sanoa. Ruohonleikkuri yski ja savutti kuin vanha trabantti ja vaikka sen pitäisi olla keräävää ja vetävää mallia, se on enää lähinnä työnnettävä. Eikä ole mikään vanha leikkuri kyseessä, mutta ruohonleikkurit ovat täällä tosi kovilla. Ensinnäkin tätä lääniä on niin paljon ja toisekseen se on kovasti epätasaista. Lisäksi joka puolella on kiviä, jotka piiloutuvat ovelasti ruohon sekaan ja näemmä myös vaihtavat paikkaa heti, kun kuvittelee muistavansa, missä ne ovat.

Nurmikon hoito ei muuten ole mitenkään vaativaa. Tämä on vanhan pihapiirin nurmikkoa, lujaa ja kestävää. Siinä kasvaa apilaa, piharatamoa ja voikukkaa, ihan niin kuin kuuluukin. Alussa piha puski ohdakkeita ja nokkosia, mutta sinnikkäästi leikkaamalla ne hävisivät. Ilman ruohonleikkuria se ei olisi onnistunut. Minähän kuvittelin alussa, että pihaa hoidetaan sirpillä ja viikatteella...

Olin poissa vain muutaman päivän, mutta sinä aikana on tapahtunut paljon. Luumupuut ovat alkaneet kukkia ja kukkapenkeistä työntyy aina vain enemmän uusia, toiveikkaita versoja. Pieni kirsikkapuun taimi, jonka saimme Marialta viime syksynä, on täynnä pieniä, kiiltävän vihreitä lehtiä. Suojasimme sen huolellisesti jäniksiltä ja peuroilta ja se on säästynyt tuhoilta, vaikka muita nuoria puita on käyty syömässä.

Keittiön ikkunoiden alla olevassa kukkapenkissä särkynyt sydän kasvaa melkein silmissä. Sille pitävät seuraa kevätpikkusydämet ja kuunliljat. Reunassa on nyt vielä isohko, tyhjä paikka enkä jaksa muistaa, istutinko siihen jotain viime vuonna? Ihmettelen, jos en istuttanut.

Pellolle on asettunut yksinäinen kurki. Viime vuonna niitä oli kaksi. Mitä on tapahtunut?

Pääskysiä odotamme hetkenä minä hyvänsä. Ne ovat tehneet pesänsä suulin kattohirsien päälle jo paljon ennen meidän aikaamme.