Pasmat sekaisin

Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.

Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.

Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.

Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.

Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.

Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.

Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.

Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.

Ensimmäinen kevätpäivä...

...jää
 vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin,
uupumatta ihan.

Se oli Saima Harmajaa ja kuvastaa sitä, mitä nyt tunnen. Minulle kevät on alkanut NYT.

Kevät on se tunne, kun innostus ja uudet ideat alkavat virrata marraskuun kohmetuksesta vapautuvassa mielessä. Valoa siihen tarvitaan, mutta vähäkin riittää. Tänään paistoi aurinko.

Ajoin maalle. Oli asiaakin: vein sinne, missä kasvaa yllin kyllin kuusia, koivuja ja mäntyjä, muovisen joulukuusemme säilöön ensi joulua varten.En lähtenyt reissuun hätäisesti: tein itselleni ja Nonnalle eväät, enkä pitänyt mitään kiirettä kotiintulon kanssa.

Miten ihanasti aurinko saikaan kaiken kimaltamaan! Kävimme koiran kanssa kävelyllä tutuilla metsäpoluilla, jotka nyt näyttivätkin ihan oudoilta ja vierailta. Yritin tallettaa muistikortille jotain siitä kauneudesta, mutta kovin vähään pystyin.

                                                    Ystävä, Toveri, rakas Nonna.

Kelpaisi joulukorttiin.

 Tämä muoto on inspiroinut monia taiteilijoita. Ei ihme.

 Aurinko paistoi navetan seinälle. Muistatko, miltä auringon lämmittämä punamulta tuoksuu?

Lopuksi haaveilin hetken kangaspuiden vieressä. Siinä ne ovat, vanhoina ja kuluneina, mutta käyttökelpoisina ja valmiina työhön.
Vanhan Maatilan keittiö tarvitsee ehdottomasti uudet matot. Ja saliin on myös saatava. Sekä siniseen eteiseen.

Lisäksi olen suunnitellut, että...



...joten on se. Kevät.

Olisipa lammas, osaisipa kehrätä

Kävin tänään lammas- ja vuohituotteiden näyttelyssä.  Se järjestettiin Vanhan Suurtorin varrella olevassa Turun Katedraalikoulussa ja sen pihalla.

Huovutusvillasta voi tehdä vaikka joulukoristeita. Näyttää pehmeältä!

Seuraavissa kuvissa kehrätään. Ensin värttinällä, joka on vanhin tapa kehrätä lankaa. Poljettava rukki on keksitty vasta muutamia satoja vuosia sitten, sitä ennen käytettiin värttinää. Suomeen poljettavat rukit tulivat lännestä. Meillä värttinää pidetään erityisesti karjalaisten käyttämänä kehruutapana, vaikka todellisuudessa poljettavat rukit eivät ehtineet Karjalaan asti ennen kuin  lankaa alettiin kehrätä koneellisesti.

Värttinäkuvan jälkeen on kuva sähkörukista ja kolmannessa kuvassa näkyy kaikille tuttu poljettava rukki. Myös minulla on hämärä muisto mummusta, joka polki rukkiaan. Minullakin on rukki ja haaveilen, että vielä joskus opettelen kehräämään.

Seuraavissa kuvissa näette kangaspuut. Edessä kudotaan ns. tappikangaspuilla. Menetelmä on hyvin yksinkertainen; tapit ovat irrotettavia ja loimilangat sidotaan niihin. Kude pujotellaan tappien lomitse. Kun enempää kudetta ei enää mahdu, tapit irrotetaan ja loimilangat vedetään kuteiden läpi. Tappikangaspuilla voi kutoa parhaiten paksuja tekstiilejä. Tällaiset puut ovat tiettävästi olleet ainakin intiaanien käytössä.

Takana näkyvät yksinkertaiset pystykangaspuut. Niitä ovat käyttäneet muun muassa saamelaiset - ne ovat olleetkin hyvin käytännölliset paimentolaisille, jotka liikkuvat paikasta toiseen.

 

Lankoja, huovutusvilloja, valmiita käsitöitä ja lampaantaljoja olisi saanut ostaa. Houkutus oli kova, mutta pysyin lujana. Minulla on jo ihan tarpeeksi hyviä aikomuksia ja materiaaleja hankittuna, täytyy tehdä ne ensin.

Lankojen värjääminenkin kiinnostaisi. Myös sitä esiteltiin tämän päivän tapahtumassa.

 

Tietysti paikalla oli myös lampaita.

Kun seurasin, miten osaavat naiset karstasivat ja kehräsivät ajattelin taas kerran, että kyllä meidän esiäitimme ovat olleet ahkeria ja taitavia. Kuin myös säästäväisiä; kun tekee villapaidan alusta asti ei varmasti heitä sitä menemään kun siihen tulee pieni reikä.

Tänään on muuten ollut ensimmäinen kokonainen pakkaspäivä. Olin ajatellut pestä muutaman ikkunan, mutta eipä sitten tarvinnutkaan.

Suojelin luontoa ja herättelin kameraa

Olin haravoimassa, mutta lopetin kun alkoi sataa. Pihan kevätsiivousta riittää vielä moneksi päiväksi.

Iltapäivällä tyhjensin huusin. Se on helppoa eikä vie kuin vartin. Meillä on kaksireikäinen, kompostoiva huusi eli istuinpaikkojen alla on kaksi isoa muovisaavia ja niiden alla metallinen haihdutussäiliö. Saavien pohjissa on reikiä, joista neste valuu haihdutussäiliöön ja siinä olevaan huussiturpeeseen. Itse saaveihin ripotellaan väliaineeksi sitä, mitä sattuu olemaan, joko lehtipuuhaketta tai kuivia lehtiä.

Puuhastelu kuivikkeiden ja turpeiden ja säiliöiden kanssa tuntui hätävarjelun liioittelulta, kun samaan aikaan naapurin isäntä ruiski valtavasta tankista sikojen jätöksiä pellolleen. Mutta tietysti jonkun edes pitää yrittää suojella luontoa ja nyt voin puhtaalla sydämellä vakuuttaa, ettei ainakaan minun ylijäämätuotteistani ole pienintäkään uhkaa Laitilan saati koko Suomen ekosysteemille. Toivon myös ettei meidän koskaan tarvitse hankkia tänne kymppitonnin puhdistuslaitteistoa, vaikka käynkin vessassa monta kertaa päivässä. Luotan siihen, että päättäjillä tuikkii tässä kohtaa edes pieni maalaisjärjen valo.

Kaksireikäinen huussi ei muuten ole sitä varten, että siellä voisi rattoisasti istua rinnatusten jonkun kanssa. Ei, se on sitä varten, että ensin käytetään toista paikkaa ja kun saavi tulee täyteen, siirrytään toiseen. Se täyteen tullut ehtii maatua mukavasti ennen kuin se pitää tyhjentää.

Aamulla kävin ensimmäisellä juttukeikalla täältä maalta käsin. Lähdöstä oli tulla jännittävä, kun tarkistin varusteitani ja huomasin, ettei kamerassa ole yhtään henkeä. Vara-akkua ei tietenkään ollut enkä olisi mitenkään ehtinyt lataamaan. Otin akun pois ja lämmitin sitä vähän aikaa kädessäni ja kas vain, kamera heräsi henkiin: täällä oli vain niin kylmä, että akku oli hyytynyt. Kamera oli ollut yön tuvan pöydällä ja tuvassa lämpötila laski noin kymmeneen asteeseen. Onhan se kylmää, mutta ihmettelen silti, miksi akku ei siitä selvinnyt kun kameran sentään pitäisi toimia pakkasessakin? Ja on toiminutkin, monet kerrat.

Muualla talossa on sentään lämpimämpää. Tupaa ei kannata lämmittää, sillä siellä me emme juuri ole. Kangaspuut siellä ovat, mutta nekin seisovat nyt tyhjillään enkä ole vielä päättänyt, mitä seuraavaksi kudon. Ja mistä saan kuteita? Täällä Laitilassa oli vielä viime vuonna mainio käsityöliike, joka myi myös matonkuteita, mutta nyt se on lopettanut. Omat vanhat lakanani ja tyynyliinani olen jo aikoja sitten käyttänyt matonkuteiksi.

Palvelujen katoaminen pieniltä paikkakunnilta on surullista. Itse yritän käyttää Laitilan palveluja mahdollisimman paljon, mutta eivät ne tietenkään sillä tule autetuiksi. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos täällä asuu vakituisesti, matka Turkuun ostoksille käy elämyksestä.

Tässä tämän päivän elämykset. Nyt alkaa hartioissa tuntua, että on tullut haravoitua. Huomenna vielä enemmän.

Käsitöitä

Olin suunnitellut, että tänään olisin vähän ommellut. Näköjään siitä ei tule mitään, kun tämäkin päivä alkaa jo kallistua loppuaan kohti enkä vielä ole saanut aikaiseksi juuri muuta kuin ison kasan tyhjiä karkkipapereita ja käytettyjä nenäliinoja. Jotta hyvä aikomus ei menisi ihan kiville niin kokoan tähän muutamia vuoden mittaan tekemiäni käsitöitä.

Alkuvuodesta innostuin Tilda-askartelusta. Tasan vuosi sitten, tapaninpäivänä, tein ensimmäisen Tilda-jutun, vanhasta pyyheliinasta ommellun lampaan. Siitä otettu kuva on näköjään jo roskiksessa enkä uutta viitsi tähän hätään ottaa. Ainoa jäljelle jäänyt Tilda-kuva on Elinan luokse keväällä muuttaneesta enkelistä.

Tämän lisäksi tein toisen enkelin, joka istui koko vuoden keittiön vanhalla radiohyllyllä, mutta sai väistyä joulutonttujen tieltä.

Tildat edustavat semmoista ihanaa koti-idylliä, jossa pukeudutaan rimssuhelmoihin, lojutaan riippumatossa ja vietetään aina mehukestejä hauskojen ystävien seurassa. Ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, siis.

Vuoden käsityösaldo sisältää kuitenkin eniten mattoja. Tänä vuonna tein vain tasaraitamattoja: kun kerran keksin, että joku on nättiä, en pääse siitä hevillä irti.

Pieni mattotehtaani on tässä.

Paikka on meidän kesäkotimme tupa. Tupaa ei juuri käytetä muuten kuin silloin, kun tulee vieraita ja tarvitaan paljon ruokapöytätilaa, joten minulla on täysi rauha istua kangaspuiden ääressä. Opettelin kudonnan alkeet työväenopiston kudontakurssilla muutama vuosi sitten ja ostin sen jälkeen nämä puut. Ne ovat hyvin vanhat ns. pyöräspuut, mutta toimivat hyvin. Viime keväänä ostin luomapuutkin, joten nyt voin luoda loimetkin itse. Puihin ne laitetaan tyttärien avustuksella, viime keväänä Maria oli minun kanssani ensin luomassa 20 metrin lointa ja sitten laittamassa sitä puihin. Siitä loimesta sitten syntyi kesän mittaan seuraavaa:

Tämä on nyt täällä ruusupensaan takana, sängyn vieressä.

Nämä menivät Marian makuuhuoneeseen.

Ja nämä taas päätyivät Elinan uuteen makuuhuoneeseen, josta saan hänen luvallaan julkaista kuvankin:

Loppuloimesta syntyi muutamia pieniä mattoja, joista osa on nyt eteisen ja keittiön lattioilla.

Nämä eivät ole niin keltaisia miltä näyttävät, tässä kohtaa vain syysaurinko jo paistoi pyykkinarulle. Matto, joka riippuu toisena oikealta, on Lauran kutoma.

Tämmöisiä. Loimi tuli tarkkaan käytettyä. Näiden lisäksi olen neulonut muutaman parin sukkia ja nyt viimeksi ompelin lakanat ja tyynyliinat uuteen sänkyymme.

Aikaisemmin ompelin melkein kaikki omani ja lasten vaatteet. Nyt teen vaatteita enää harvoin, sillä uusia saa halvalla. Myös muutama vuosi sitten kiusakseni tullut ikänäkö vaikuttaa - on ärsyttävää, kun ei näe kunnolla ja saa koko ajan hamuilla silmälaseja.

Nyt työn alla on yksin irlantilaisneule. Jos siitä tulee hyvä (tai edes valmis), laitan joskus kuvan.